Alistuen välttämättömään kohtaloonsa, suhtautuen »tuohon Migglesin
joukkioon» niin hyvin kuin taisi, taipuen omaa elämänkatsomustaan
vastaan tehdyn hyökkäyksen edessä, jonka mrs Gowan oli keskustelussa
Arthurin kanssa arvannut tulevaksi, päätti hän lopulta kauniisti
suostua poikansa avioliittoon. Tämän päätöksen syntymiseen ja
onnelliseen kehittymiseen vaikutti paitsi hänen äidillisiä tunteitansa
luultavasti myöskin kolme valtioviisasta näkökohtaa.
Ensimmäinen oli kenties se, ettei hänen poikansa ollut milloinkaan
osoittanut vähintäkään aikomusta pyytää hänen suostumustaan eikä
näyttänyt epäilevän voivansa tulla toimeen ilmankin sitä; toinen,
että kiitollisen isänmaan (ja erään Barnaclen) hänelle suoma eläke
vapautuisi pojan pienistä hyökkäyksistä nyt, kun Henry naisi hyvin
varakkaan miehen ainoan, rakastetun lapsen; kolmas, että appi-isä
tietysti kohta vihkimisen jälkeen maksaisi Henryn velat. Kun vielä
näihin kolmeen viisaaseen pykälään lisäämme sen tosiasian, että mrs
Gowan antoi suostumuksensa samana hetkenä, jolloin hän sai kuulla
mr Meaglesin antaneen omansa, ja että mr Meaglesin vastahakoisuus
avioliiton suhteen oli koko ajan ollut ainoana esteenä, on varsin
luultavaa, että erityistä virkaa vailla olleen virkamiehen leski
askarrutti älykästä päätänsä tällaisilla mietteillä.
Sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa ylläpiti hän kuitenkin omaa
yksilöllistä arvoansa ja Barnaclen sukuarvoa ahkerasti uskottelemalla
kaikille, että avioliitto oli kerrassaan epäedullinen, että hän kovin
suri sitä, että Henry oli joutunut jonkinlaisen lumouksen valtaan
ja että hän, mrs Gowan, oli kauan pannut vastaan, mutta »minkäpäs
äiti voi tällaisessa tapauksessa», ja muuta sellaista! Hän oli jo
kutsunut Arthur Clennamin, Meagles-perheen ystävän, tämän tarinan
todistajaksi ja täydensi nyt sotajuonensa koettamalla vaikuttaa itse
perheeseen samaa tarkoitusta silmälläpitäen. Ottaessaan ensimmäisen
kerran vastaan mr Meaglesin hän näytteli lohdutonta äitiä, joka
kuitenkin vastustamattoman painostuksen edessä kauniisti taipui.
Äärimmäisen kohteliaasti ja sulavasti hän uskotteli vieraalleen, että
hän — ei mr Meagles — oli pannut vastaan ja lopulta taipunut ja että
uhraus oli hänen puolellaan — ei mr Meaglesin. Saman tempun yhtä
kohteliaan ovelasti teki hän mrs Meaglesille, samalla tavoin kuin
silmänkääntäjä olisi puijannut kortin tälle viattomalle rouvalle; ja
kun hänen poikansa esitti hänelle hänen tulevan miniänsä, sanoi hän,
syleillessään tätä: »Rakkaani, mitä olette tehnyt Henrylle saadessanne
hänet näin lumotuksi!» ja salli samalla muutaman kyynelpisaran
kuljettaa pieninä palleroina edellään hänen nenälleen sirotettua
ihojauhetta, hienotunteisena mutta liikuttavana todistuksena siitä,
kuinka hän sydämessään kärsi, vaikka ulkonaisesti tyynenä kantoi
onnettomuuttaan.
Mrs Gowanin ystävien joukossa (hän ylvästeli sekä edustavansa
seuraelämää että olevansa läheisissä ja tuttavallisissa suhteissa tähän
mahtiin) oli mrs Merdlellä huomattava sija. Tosin Hampton Courtin
mustalaiset poikkeuksetta nostivat nokkansa pystyyn mr Merdlestä
puhuttaissa, koska hän oli nousukas, mutta painoivat sen taas alas,
langetessaan kasvoilleen palvoakseen hänen rikkauttaan. Näissä toisiaan
tasoittavissa nenäryhdin vaihteluissa he suuresti muistuttivat valtion
Mrs Merdlen valitusvaroja, lakia ja piispaa samoin kuin kaikkea
muutakin mahtiväkeä.
Annettuaan edellämainitun armollisen suostumuksensa, lähti mrs
Gowan mrs Merdlen luo surunvalituskäynnille, s.o. valittamaan omaa
suruansa. Tätä varten ajoi hän kaupunkiin yhden hevosen vetämissä
vaunuissa, joita tässä Englannin historian vaiheessa epäkunnioittavasti
nimitettiin pillerilaatikoiksi. Sen omisti pienessä mittakaavassa
toimiva hevosten ja ajoneuvojen vuokraaja, joka vuokrasi niitä päivä-
tai tuntikaupalla useimmille Hampton Court Palacen vanhoille ylhäisille
naisille, ja itse ajoikin niitä; mutta leirin juhlamenosääntöihin
kuului, että koko komeus aina vuokra-ajan kestäessä oli ilman muuta
pidettävä vuokranottajan yksityisenä omaisuutena ja ettei vuokraaja
saanut tietää ketään muuta sen omistajaksi. Näin verukeviraston
Barnaclet, jotka olivat maailman suurimmat vuokraajat ja keinottelijat,
aina teeskentelivät olevansa tietämättömiä kaikesta muusta hommasta
kuin juuri käsillä olevasta.
Mrs Merdle oli kotona ja istui purppura- ja kultapesässään, ja
papukaija katseli häntä läheiseltä tangoltaan, pää kallellaan,
ikäänkuin pitäen häntä toisena loistavana, suurempaan lajiin kuuluvana
papukaijana. Ja hänen luoksensa tuli mrs Gowan, kädessä vihreä
mieliviuhkansa, joka vaimensi poskiruusujen hohdetta.
»Ystäväiseni», sanoi mrs Gowan ja taputti ystävättärensä kädenselkää
viuhkallaan, heidän ensin puheltuaan mitättömistä asioista, »te olette
ainoa lohdutukseni. Tästä Henryn jutusta, josta olen kertonut teille,
tulee nyt tosi. No, mitäs sanotte siihen? Olen ylen utelias tietämään
sen, te kun niin erinomaisesti tunnette ja edustatte seuraelämää.»
Mrs Merdle tarkasti povea, jota seuraelämä oli tottunut tarkastamaan,
ja huomatessaan tämän mr Merdlen ja Lontoon jalokivikauppiaiden
näyteikkunan olevaa kunnossa, vastasi:
»Kun on kysymys miehen avioliitosta, ystäväni, niin vaatii seuraelämä,
että hän sen avulla parantaa asemaansa. Seuraelämä vaatii, että hän
hyötyy naimiskaupastaan. Seuraelämä vaatii, että hän avioliittonsa
kautta saa pystytetyksi itselleen kauniin kodin. Muuten seuraelämä ei
käsitä, mitä hänellä on tekemistä avioliiton kanssa. — Vaiti, lintu!»
Sillä häkissä heidän yläpuolellaan istuva papukaija, joka kuunteli
heidän keskusteluaan kuin tuomari, oli emäntänsä esityksen päätökseksi
kirkaissut.
»On toisia tapauksia», jatkoi mrs Merdle, sirosti koukistaen
mielikätensä pikkusormea ja kaunistaen huomautuksiaan tällä kauniilla
liikkeellä, »tapauksia, jolloin mies ei ole nuori eikä komea, mutta
on rikas ja omistaa jo kauniin kodin. Nämä ovat toisessa asemassa.
Sellaisissa tapauksissa —»
Mrs Merdle kohautti lumivalkeita hartioitaan ja laski kätensä
jalokivitelineelle, hilliten pientä yskää, ikäänkuin lisätäkseen:
»sellaisissa tapauksissa mies saattaa ajatella tällaisiakin asioita,
rakkaani». Silloin papukaija taas kirkaisi, ja rouva nosti lasin
silmälleen katsellen sitä ja sanoi: »Vaiti, lintu!»
»Mutta nuorten miesten», jatkoi mrs Merdle taas, »ja te tiedätte,
ystäväni, mitä tarkoitan nuorilla miehillä — sellaisten ihmisten
poikia, joihin suuri maailma katsoo — heidän täytyy avioliittonsa
avulla parantaa asemaansa seuraelämässä, muuten ei seuraelämä suvaitse
heidän hulluttelujaan. Kauhean maallista tämä puhe», keskeytti mrs
Merdle, nojautuen pesäseensä ja silmäillen ystäväänsä, lasin läpi,
»eikö olekin?»
»Mutta se on totta», arveli mrs Gowan ylen siveelliseen sävyyn.
»Rakkaani, sitä ei voi hetkeäkään epäillä», vastasi mrs Merdle,
»sillä seuraelämä on niin määrännyt eikä siihen siis ole mitään
sanottavaa. Jos eläisimme alkuperäisemmässä yhteiskunnassa, jos
asuisimme lehtikatoksen alla ja pitäisimme lehmiä ja lampaita ja karjaa
pankkikirjojen asemesta (tämä olisi ihanaa; olen luonnostani jonkun
verran taipuvainen maalaiselämään), niin olisi kaikki hyvin. Mutta me
emme asu lehtikatoksen alla emmekä paimenna lehmiä, lampaita ja karjaa.
Toisinaan ihan väsytän itseäni selittäessäni Edmund Sparklerille tätä
erotusta.»
Kun tämän nuoren herrasmiehen nimi oli mainittu, katseli mrs Gowan
vihreän viuhkansa yli ja lausui seuraavaa:
»Rakkaani, te tiedätte kuinka kurjassa tilassa maamme nyt on — nuo John
Barnaclen onnettomat myönnytykset! — ja siksi tiedätte syyn, miksi minä
olen köyhä kuin Thingummy.»
»Kuin kirkonhiiri?» arvaili mrs Merdle hymyillen.
»Ajattelin toista sananlaskuksi joutunutta kirkollista henkilöä —
Jobia», sanoi mrs Gowan. »Molempi parempi. Olisi sentähden turhaa
mainita, että teidän poikanne asema suuresti eroaa minun poikani
asemasta. Saanen lisätä, että minun pojallani on lahjoja —»
»Joita Edmundilla varmasti ei ole», keskeytti mrs Merdle erinomaisen
suloisesti.
— »ja että hänen lahjansa yhdessä pettymysten kanssa ovat johtaneet
hänet tällaiseen tekoon, joka — ah, voi! Te kyllä ymmärrätte, rakas
ystävä. Kun nyt Henryn asema on näin erilainen, niin on kysymys siitä,
mikä on alhaisin ja vaatimattomin avioliitto, johon minä voin antaa
suostumukseni.»
Mrs Merdle oli niin vaipunut katselemaan käsivarsiansa (kauniin
muotoiset ne olivat ja kerrassaan sopivat kantamaan rannerenkaita),
ettei tullut vastanneeksi vähään aikaan. Hiljaisuus havahdutti hänet
viimein, hän risti käsivarret rinnalleen ja katseli vierastaan
kasvoihin ihailtavan tyynesti ja sanoi kysyvästi: »Nii-iin? Entä
sitten?»
»Ja sitten, ystäväiseni», sanoi mrs Gowan, ei yhtä herttaisesti kuin
ennen, »tahtoisin mielelläni kuulla, mitä te siihen sanotte».
Tässä papukaija, joka oli seisonut yhdellä jalalla viime kirkaisustaan
saakka, purskahti nauramaan, keikahteli pilkallisesti edestakaisin
toiselta jalalta toiselle ja jäi lopuksi taas seisomaan yhdellä jalalla
ja odottamaan vastausta, pää niin kallellaan kuin suinkin sai sen
väännetyksi.
»Kuuluu tosin karkealta ja voitonhimoiselta, jos kysyy. mitä nuori
herra saa vaimonsa kera», sanoi mrs Merdle, »mutta suuri maailma lienee
todella hiukan sentapainen, kuten tiedätte, rakkaani».
»Mikäli minä olen saanut selville», vastasi mrs Gowan, »niin luulen,
että Henry saa maksetuksi velkansa —»
»Suuret velat?» kysyi mrs Merdle lasinsa läpi.
»Kohtalaiset, luulisin», otaksui toinen. »Ja että isä antaa heille
vuotuisesti kolmesataa tai kenties jonkun verran enemmänkin, mikä
Italiassa —»
»Oh, menevätkö he Italiaan?» ihmetteli mrs Merdle.
»Henryn opiskelujen tähden. Teidän ei ole vaikea arvata, mistä
opiskeluista on kysymys. Tämä kauhea taide —»
Niin, niin. Mrs Merdle kiirehti säästämään onnettoman ystävänsä
tunteita. Hän ymmärsi kyllä. Ei tarvittu mitään selityksiä.
»Ja siinä», sanoi mrs Gowan pudistaen päätänsä murheellisen näköisenä,
»siinä kaikki. Siinä», toisti mrs Gowan painaen vihreän viuhkansa
hetkeksi kokoon ja taputellen sillä leukaansa (tämä oli kasvamaisillaan
kaksoisleuaksi; nyt sitä saattoi sanoa olevan puolitoista), »siinä
kaikki! Kun vanhukset kuolevat, saavat he kai enemmän; mutta
millaisilla ehdoilla ja säännöksillä se rajoitetaan, sitä en tiedä. Ja
sitäpaitsi saattavat he elää iänikuisen kauan. Rakkaani, juuri heidän
kaltaisensa ihmiset voivat elää vaikka kuinka kauan.»
Mrs Merdle, joka hyvin tunsi suuren maailman, hyvän ystävänsä, ja
tiesi millaisia suuren maailman äidit ja suuren maailman tyttäret ja
suuren maailman avioliittomarkkinat olivat, millaiset hinnat siellä
vallitsivat, kuinka siellä punottiin juonia ja vastajuonia ylhäisten
kaupantekijöiden kesken ja millainen kaupustelu ja asioiminen siellä
oli käynnissä, ajatteli kyvykkään povensa pohjukassa, että Henry Gowan
oli vetänyt aika hyvän apajan. Mutta tietäen myöskin mitä häneltä
odotettiin ja tuntien tarkoin sen valheellisen keksinnön, jota oli
ylläpidettävä ja hellittävä, otti hän sen hellävaroen käsivarsilleen ja
antoi sille sen tuen, jota häneltä pyydettiin.
»Ja siinä kaikki, rakkaani?» sanoi hän huokaisten myötätuntoisesti.
»Hyvä, hyvä! Syy ei ole teidän. Teidän ei tarvitse soimata itseänne.
Teidän on vain suhtauduttava asiaan tunnetulla mielenlujuudellanne ja
katsottava sitä parhaalta puolen.»
»Tytön perhe on tietysti», sanoi mrs Gowan, »pannut parastansa
saadaksensa Henryn — kuten lakimiehet sanovat — kiedotuksi».
»Tietysti he sen ovat tehneet, rakkaani», myönsi mrs Merdle.
»Olen sitkeästi pitänyt kiinni kaikista mahdollisista vastaväitteistä
ja olen yötä päivää kiusannut itseäni mietiskelemällä keinoja, kuinka
saisin Henryn irti tästä suhteesta.»
»Epäilemättä olette, ystäväni», uskoi mrs Merdle.
»Ja kaikki turhaan. Kaikki on mennyt myttyyn minulta. Sanokaa
nyt minulle, rakkaani. Olenko oikeassa antaessani mahdollisimman
vastahakoisen suostumukseni siihen, että Henry nai tytön, joka ei kuulu
seurapiireihin, vai olenko menetellyt anteeksiantamattoman heikkona
äitinä?»
Tähän suoraan vetoamiseen vastasi mrs Merdle (puhuen kuin seuraelämän
papitar ainakin) vakuuttamalla, että hänen menettelynsä oli erittäin
kiitettävä, myötätuntoa herättävä ja peräti ylevä ja että hän jalostuen
oli läpäissyt kiirastulen. Ja mrs Gowan, joka epäilemättä selvästi näki
kuluneen valevaippansa läpi ja tiesi mrs Merdlenkin ja suuren maailman
selvästi näkevän sen läpi, näytteli siitä huolimatta äärettömän
itsetyytyväisenä ja juhlallisena loppuun aloittamansa muodollisen
ilveilyn.
Tämä keskustelu pidettiin neljän ja viiden välillä iltapäivällä,
kun vaununpyörien ratina ja portinkolkuttimien iskut kajahtelivat
kaikkialla Harley Streetillä, Cavendish Squarella. Sitä kesti siihen
hetkeen saakka, jolloin mr Merdle tuli kotiin päivätyöstänsä, jonka
kautta Suur-Britannian nimi saavutti yhä suuremman kunnioituksen
kaikissa sivistyneen maailman osissa, kunhan kyettiin antamaan arvoa
koko maailmaa käsittäville liikeyrityksille ja älyn ja pääoman
jättiläisliitolle. Sillä vaikkei kukaan voinut aivan tarkalleen sanoa,
mitä laatua mr Merdlen liiketoiminta oli, paitsi että hän teki rahaa,
niin jokainen määritteli sen juhlallisissa tilaisuuksissa juuri näillä
sanoilla, jotka samalla saivat olla kameli- ja neulansilmä-vertauksen
uusimpana, muitta mutkitta hyväksyttynä, kohteliaana käännöksenä.
Siihen nähden, että hänellä oli tällainen loistava elämäntehtävä,
näytti mr Merdle hieman arkiselta ja alhaiselta; olisi voinut luulla,
että hän suuria kauppojaan tehdessään oli sattunut vaihtamaan päätä
jonkun alhaisemman olennon kanssa. Hän ilmestyi rouvien eteen,
onnettomana kierrellessään taloaan ilman muuta ymmärrettävää päämäärää
kuin paeta hovimestarinsa läheisyyttä.
»Pyydän anteeksi», sanoi hän pysähtyen hajamielisenä, »en luullut
täällä olevan muita kuin papukaijan».
Kuitenkin kun mrs Merdle virkkoi: »Voitte tulla sisään!» ja kun mrs
Gowan ilmoitti olevansa juuri lähdössä ja oli jo noussut sanoakseen
hyvästi, tuli hän sisään ja seisoi katsellen ulos etäisestä ikkunasta,
kädet yhteenliitettyinä levottomien hihankäänteiden alla ja pidellen
kiinni ranteistaan, ikäänkuin pitääkseen itseänsä kurissa. Tässä
asennossa hän heti vaipui unelmiin, joista heräsi vasta vaimonsa
kutsuessa häntä sohvalta, kun he jo neljännestunnin ajan olivat olleet
kahden huoneessa.
»No? Mitä?» vastasi mr Merdle kääntyen häneen päin. »Mikä on?»
»Mikä on?» matki mrs Merdle. »Se kai merkitsee, ettette ole kuullut
sanaakaan minun valituksestani».
»Teidän valituksestanne, mrs Merdle?» ihmetteli mr Merdle. »En tiennyt
teillä olevan valittamisen syytä. Mistä valituksesta?»
»Valitin teistä», ilmoitti mrs Merdle.
»Oh! Minusta», hämmästyi mr Merdle. »Minkätähden — mitä — olen — miksi
valitatte minusta, mrs Merdle?»
Hajamielinen ja mietteissään kun hän oli, kului hetkinen tämän
kysymyksen muodostamiseen. Ikäänkuin yrittäen heikosti uskotella
olevansa talon isäntä, lopetti hän ojentamalla etusormensa
papukaijalle, joka ilmaisi mielipiteensä asiasta heti iskemällä
nokkansa siihen.
»Sanoitte, mrs Merdle», virkkoi hän, haavoitettu sormi suussansa, »että
teillä oli valitus minua vastaan».
»Valitus, jota en voisi tehokkaammin todistaa oikeutetuksi kuin pakosta
toistamalla sen», lausui mrs Merdle. »Yhtä hyvin olisin voinut sanoa
sen tuolle seinälle; paljoa paremmin papukaijalle. Se olisi edes
kirkunut.»
»Ette suinkaan soisi minun kirkuvan, mrs Merdle, vai mitä?» kysyi mr
Merdle istuutuen.
»Enpä suinkaan», tiuskasi mrs Merdle, »vaikka sekin olisi parempi kuin
että kuljeksitte noin happamena ja hajamielisenä. Soisin teidän edes
tietävän, mitä ympärillänne tapahtuu.»
»Ihminen saattaa kirkua eikä sittekään tiedä sitä, mrs Merdle», vastasi
mr Merdle raskaasti.
»Ja saattaa olla äreä, kuten te nyt, kirkumattakin. Se on totta. Jos
tahdotte tietää valitukseni teitä vastaan, niin kuuluu se lyhyesti
sanoen, ettei teidän pidä esiintyä seuraelämässä, ellette tahdo
mukautua seuraelämän sääntöihin.»
Mr Merdle tarttui niin raivoisesti päässään oleviin hiusrippeisiin,
että näytti nostavan itseään niistä ponnahtaessaan ylös tuolistaan, ja
huusi:
»Mitä, kaikkien hornan valtojen nimessä, mrs Merdle, kuka tekee enemmän
seuraelämän hyväksi kuin minä? Näettekö nämä huoneet, mrs Merdle?
Näettekö tämän sisustuksen, mrs Merdle? Vilkaiskaa kuvastimeen ja
katselkaa itseänne, mrs Merdle! Tiedättekö, mitä tämä kaikki maksaa ja
ketä varten tämä on hankittu? Ja kuitenkin sanotte, ettei minun pitäisi
esiintyä seuraelämässä! Minun, joka tällä tavalla siroittelen rahaa
sen hyväksi! Minun, jonka melkein voisi sanoa — sanoa valjastautuneen
rahoja täynnä olevien vesirattaiden eteen ja kulkevan sammuttamassa
suuren maailman janoa joka Jumalan päivä!»
»Pyydän, älkää kiivastuko, mr Merdle», sanoi mrs Merdle.
»Kiivastuko? Te voitte saada minut raivostumaan. Te ette tiedä
puoliakaan siitä, mitä teen mukautuakseni seuraelämään. Te ette tiedä
mitään niistä uhrauksista, joita teen sen hyväksi.»
»Tiedän», vastasi mrs Merdle, »että vastaanotatte kodissanne maan
parhaita. Tiedän, että seurapiiriinne kuuluu koko maan ylhäisö.
Ja luulen tietäväni (no niin, teeskentelemättä naurettavaa
vaatimattomuutta, tiedän todella), kuka teitä tukee ja auttaa siinä, mr
Merdle.»
»Mrs Merdle», vastasi tämä herrasmies äreästi, sivellen synkkiä,
punaisen kellertäviä kasvojaan. »Minäkin tiedän sen yhtä hyvin kuin te.
Ellette te olisi kaunistuksena suuressa maailmassa ja ellen minä olisi
sen hyväntekijä, emme milloinkaan olisi joutuneet yhteen. Kun sanon sen
hyväntekijä, niin tarkoitan henkilöä, joka hankkii sille kaikenlaista
kallista syötävää ja juotavaa ja katseltavaa. Mutta kauniistipa te
palkitsette minut selittäessänne, etten ole sopiva esiintymään siellä
kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi — kaiken sen jälkeen,
mitä olen tehnyt sen hyväksi», toisti mr Merdle raivoisan painokkaasti,
mikä sai hänen puolisonsa kohottamaan silmäluomensa; »kaiken — kaiken
tämän jälkeen selitätte, etten minä kelpaa esiintymään siellä!»
»Sanon», vastasi mrs Merdle tyynesti, »että teidän pitäisi olla
luontevampi ja vähemmin hajamielinen sopiaksenne esiintymään siellä.
Näyttää kerrassaan arkiselta ja alhaiselta, kun kaikkialle kuljetatte
liikehuolenne mukananne.»
»Millä tavalla kuljetan niitä mukanani?»
»Millä tavalla? Katsokaa kuvastimeen!»
Mr Merdle käänsi tahtomattaan silmänsä lähimpään kuvastimeen ja kysyi,
paksun veren hitaasti virratessa ohimoille, oliko ihmisen oltava
edesvastuussa huonosta ruuansulatuksestaan.
»Onhan teillä lääkäri», huomautti mrs Merdle.
»Hänestä ei minulla ole mitään apua.»
Mrs Merdle vaihtoi menettelytapaa.
»Sitäpaitsi», sanoi hän, »teidän huono ruuansulatuksenne on pelkkää
pötyä. En puhu siitä. Puhun teidän käytöksestänne.»
»Mrs Merdle», vastasi hänen puolisonsa, »sitä odotan teiltä. Te
huolehditte käytöksestä, minä rahoista.»
»En odotakaan teiltä», vastasi toinen, nojautuen mukavasti
pieluksiinsa, »että miellyttäisitte ihmisiä. En tahdo, että millään
tavalla vaivaatte itseänne ja koetatte esiintyä viehättävänä. Pyydän
yksinkertaisesti vain, ettette huolehdi mistään — tai ainakin näytätte
siltä kuin ette huolehtisi mistään — kuten kaikki muutkin tekevät.»
»Olenko sanonut huolehtivani jostakin?» kysyi mr Merdle.
»Sanonut? Ette. Kukaan ei kuuntelisi teitä, jos sanoisitte. Mutta te
näytätte sen.»
»Näytänkö? Mitä minä näytän?» kysyi mr Merdle hätäisesti.
»Johan minä sanoin sen. Te näytätte kantavanne liikehuolenne ja
suunnitelmanne kaikkialle mukananne, sensijaan että jättäisitte ne
Cityyn tahi minne ne kuuluvat», sanoi mrs Merdle. »Tai näyttäisitte
jättävänne ne sinne. Sekin jo riittäisi; en pyydä enempää. Jos olisitte
puuseppä, ette voisi olla enemmän jokapäiväisiin laskelmiinne ja
suunnitelmiinne vaipunut kuin nyt tavallisesti näytätte olevan.»
»Puuseppä!» toisti mr Merdle ja tukahdutti huokaukselta kuuluvan. »Enpä
pitäisi väliä, vaikka olisinkin puuseppä, mrs Merdle.»
»Ja minun valitukseni sisältää sen», jatkoi rouva, sivuuttaen
tuollaisen alhaisen huomautuksen, »ettei tämä ole seuraelämän sääntöjen
mukaista ja että teidän täytyy tehdä parannus siinä suhteessa, mr
Merdle. Jos epäilette minun arvostelukykyäni, niin kysykää Edmund
Sparkleriltakin.» Ovi oli avautunut ja mrs Merdle katseli lasinsa läpi
poikansa päätä. »Edmund, me tahdomme puhua kanssasi.»
Mr Sparkler, joka vain oli pistänyt päänsä ovesta sisään tulematta
huoneeseen (aivan kuin olisi etsinyt sitä hauskaa typykkää, joka ei
ollut joutavan tekopyhä), antoi nyt muun ruumiin seurata päätä ja
seisoi heidän edessään. Mrs Merdle esitti hänelle muutamin lyhyin,
hänen käsityskykynsä mukaisin sanoin riidanalaisen kysymyksen.
Nuori herra tunnusteli ensin levottomasti kaulustansa ikäänkuin se
olisi ollut hänen valtimonsa ja hän olisi luulosairas, ja vastasi
sitten, että hän oli kuullut toverien puhuvan siitä.
»Edmund Sparkler on kuullut puhuttavan siitä», sanoi mrs Merdle velton
voitonriemuisena. »No, epäilemättä jokainen on kuullut puhuttavan
siitä!» Mikä oli varsin todennäköinen johtopäätös, katsoen siihen,
että mr Sparkler luultavasti oli viimeinen missä seurassa tahansa
huomaamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
»Ja Edmund Sparkler kyllä kertoo teille», ja mrs Merdle huiskutti
mielikädellänsä puolisolleen, »mitä hän on kuullut siitä puhuttavan».
»En voisi mitenkään», sanoi mr Sparkler tunnustellen valtimoaan kuten
ennenkin, »en voisi sanoa mistä johduimme siihen — muisti kurjan huono.
Mutta ollessani erään tytön veljen seurassa — hiton hauska typykkä —
hyvin kasvatettukin — eikä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä —
siihen aikaan, jolloin —»
»Kas niin! Emme huoli sisaresta», keskeytti mrs Merdle hiukan
kärsimättömästi. »Mitä veli sanoi?»
»Ei sanaakaan, ma'am», vastasi mr Sparkler. »Hän on yhtä vähäpuheinen
velikulta kuin minäkin. Yhtä vaikea saada puhumaan.»
»Joku sanoi jotakin, samantekevä kuka se oli», sanoi mrs Merdle.
(»Vakuutan, etten minä ainakaan», puhdistautui mr Sparkler.) »Mutta
kerro meille, mitä se oli.»
Mr Sparkler vetosi taas valtimoonsa ja teki ankaran henkisen
ponnistuksen, ennenkuin vastasi:
»Ihmiset puhuvat isäukosta — se ei ole minun keksimäni usein kehuen
häntä äärettömän rikkaaksi ja taitavaksi ilmiömäiseksi kauppiaaksi
ja rahamieheksi — mutta sanovat konttorin takertuneen häneen kiinni.
Sanovat, että hän kantaa konttoria mukanaan selässänsä — kuten
juutalainen vaatteiden kaupustelija, joka on liiaksi takertunut
liikkeeseensä.»
»Johon juuri minun valitukseni tähtäsi», huomautti mrs Merdle ja nousi
sohvalta, poimujen ja reunusteiden hulmutessa hänen ympärillään.
»Edmund, anna käsivartesi ja saata minut yläkertaan.»
Mr Merdle, joka nyt jäi yksin mietiskelemään, kuinka voisi muodostella
itsensä seuraelämään sopivammaksi, katseli ulos yhdeksästä ikkunasta ja
oli näkevinään yhdeksän erämaata. Huviteltuaan tällä tavalla meni hän
alakertaan ja katseli tarkasti kaikkia pohjakerroksen mattoja, nousi
sitte taas portaita ylös ja katseli tarkasti ensimmäisen kerroksen
mattoja, ikäänkuin ne olisivat olleet synkkiä kuiluja ja sopusoinnussa
hänen ahdistetun sielunsa kanssa. Hän kuljeksi kaikkien huoneiden
läpi, tapansa mukaan, aivan kuin sellainen henkilö, jolla kaikkein
vähimmin on asiaa niihin. Ilmoittipa mrs Merdle kuinka tehokkaasti
tahansa olevansa kotona niin ja niin monta iltaa huvikaudessa, ei hän
kuitenkaan voinut tehdä sitä niin laajalti ja erehtymättömän selvästi
kuin mr Merdle ilmoittaessaan, ettei hän milloinkaan ollut kotonaan.
Viimein tapasi hän hovimestarin, ja tämän komean palvelijan näkeminen
teki aina lopun hänestä. Tämän suuren henkilön masentamana hiipi
hän pukuhuoneeseensa ja pysyi siellä, kunnes ajoi päivällisille mrs
Merdlen seurassa, tämän omissa komeissa vaunuissa. Päivällisillä
kadehdittiin ja imarreltiin häntä mahtiolentona, valtiovarat, laki ja
piispa suitsuttivat hänelle niin paljon kuin hän ikinä saattoi toivoa;
puoliyön jälkeen palasi hän kotiin yksin, ja hänen omassa hallissaan
himmensi hovimestari loistollaan hänet kuin talituikun; huoaten meni
hän sitten levolle.