Maggy istui huoneen ikkunanpuolisessa osassa työnsä ääressä, päässä
iso valkoinen myssynsä, jonka tuuheat, harmaahkot reunaröyhelöt
sivuilta piilottivat hänen piirteensä (näitä olikin sangen vähän),
ja käyttökuntoinen silmä kiintyneenä työhön. Hänen tuuheareunainen
myssynsä ja puolisokea silmänsä erottivat hänet kauas hänen pikku
äidistään, joka istui vastapäätä ikkunaa. Pihakivitykseltä kuuluva
askelten kopina ja laahustus oli suuresti vähentynyt senjälkeen, kun
Marshalsean isä oli istuutunut puheenjohtajan paikalle; vankilan
jäsenet olivat joukolla kokoontuneet konserttiin. Muutamat harvat,
joilla ei ollut musiikkia sielussaan tahi rahaa kukkarossaan,
kuljeksivat ympäri; ja vanha näytelmä esitettiin nurkissa, joissa
vieraileva puoliso ja alakuloinen vastatullut vanki yhä kyyhöttivät,
samoin kuin repeytyneet lukinverhot tai muut näkymättömät surkeat
repaleet liehuvat ja läpättävät muiden talojen nurkissa. Tämä oli
Marshalsean rauhallisin hetki lukuunottamatta yön aikaa, jolloin
vankilan asukkaat nauttivat unen siunauksesta. Tuon tuostakin
ravintolan pöytiin isketyt suosionläiskytykset ilmoittivat jonkun
konserttinumeron menestyksellisen suorituksen päättyneen, samoin kuin
kokoontuneiden Marshalsean lasten hyväksyvät vastaushuudot tiesivät
heidän isänsä esittäneen maljan tai puhuneen. Välistä tavallista
sointuvampi laulunsävel kertoi kuulijalle, että joku inahtava basso
purjehti sinisillä aalloilla tai samoili riistametsässä tai porojen
mailla tai vuoristossa tai kanervakankailla; mutta vankilanjohtaja
tiesi asianlaidan paremmin ja oli ottanut hänet kiinni ja pannut
telkien taa.
Kun Arthur Clennam tuli ja istuutui Pikku Dorritin viereen, vapisi tämä
niin, että neula tuskin pysyi hänen kädessään. Clennam laski hiljaa
kätensä hänen työllensä ja sanoi: »Rakas Pikku Dorrit, antakaa minun
panna se pois.»
Pikku Dorrit myöntyi; Clennam pani työn pois. Tyttö risti
hermostuneesti kätensä, mutta Clennam otti toisen niistä omaansa.
»Kuinka harvoin olenkaan tavannut teitä viime aikoina, Pikku Dorrit!»
»Minulla on ollut paljon työtä, sir.»
»Mutta kuulin juuri tänään», vastasi Clennam, »sattumalta vain,
että olitte käynyt niiden kelpo ihmisten luona, jotka asuvat aivan
naapuristossani. Miksette käynyt minun luonani silloin?»
»En — en tiedä. Tai oikeammin, ajattelin, että teilläkin oli kiirettä.
Sitähän teillä yleensä on, eikö niin?»
Clennam katseli hänen vapisevaa, hentoa vartaloansa, kumartunutta
päätänsä ja silmiä, jotka häneen katsottuaan kohta taas painuivat alas
— hän katsoi kaikkea tätä miltei yhtä huolestuneena kuin hellästikin.
»Lapseni, teidän käytöksenne on niin muuttunut!»
Nyt Amy ei enää voinut hillitä vapisemistaan. Hiljaa vetäen pois
kätensä ja laskien sen toisen päälle hän istui Clennamin edessä pää
painuksissa ja koko ruumis vapisten.
»Oma Pikku Dorritini», sanoi Clennam säälivästi.
Pikku Dorrit puhkesi kyyneliin. Maggy katsoi häneen ja jäi tuijottamaan
ainakin minuutin ajaksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Clennam odotti
hetkisen, ennenkuin taas puhui.
»En kestä nähdä teidän itkevän», sanoi hän sitten, »mutta toivon sen
keventävän ylen täyttä sydäntänne».
»Kyllä, sir, sen se tekee. Ei se ole muuta.»
»Hyvä, hyvä! Pelkäsin teidän liiaksi ajattelevan sitä, mitä täällä
äsken tapahtui. Se ei merkitse mitään, ei kerrassaan mitään. Satuin
vain ikävä kyllä joutumaan tänne juuri silloin. Antakaa surunne vuotaa
pois näiden kyynelten mukana. Se ei ole yhdenkään kyynelen arvoinen.
Yhdenkään? Tuollaista joutavaa saisi kernaasti minun puolestani
tapahtua vaikka viisikymmentä kertaa päivässä, jos vain sillä voisin
säästää teitä hetkenkin kestävältä sydäntuskalta, Pikku Dorrit.»
Tämä oli nyt karaissut mielensä ja vastasi hyvin paljon entiseen
tapaansa: »Te olette niin hyvä! Mutta vaikkei tässä olisikaan ollut
muuta surtavaa ja hävettävää, niin se oli kehno kiitos teille —»
»Hiljaa!» sanoi Clennam hymyillen ja kosketti kädellään hänen huuliaan.
»Olisipa uutta ja outoa nähdä teidän unohtavan jotakin, teidän, joka
pidätte muistissanne niin monta ihmistä ja monta asiaa. Täytyykö minun
muistuttaa teille, että olen nyt ja aina teidän ystävänne, johon olette
luvannut luottaa? Ei. Te muistatte sen kyllä».
»Minä koetan muistaa, muuten olisin rikkonut lupaukseni äsken, kun
erehtynyt veljeni oli täällä. Tiedänhän, että otatte huomioon sen,
että hänet on kasvatettu täällä, tässä paikassa, ettekä tuomitse häntä
ankarasti, poika parkaa!» Näin sanoen kohotti hän silmänsä Clennamin
puoleen ja näki silloin hänen kasvonsa lähempää ja tarkemmin kuin tähän
asti ja kysyi äänensävyn nopeasti muuttuessa: »Ettehän vain ole ollut
sairaana, mr Clennam?»
»En.»
»Tai onko teitä kiusattu tai loukattu?» kysyi hän levottomasti.
Nyt ei Clennam vuorostaan tiennyt oikein kuinka vastata.
Hän sanoi:
»Totta puhuen olen ollut hiukan surullinen, mutta se on ohi nyt.
Näytänkö minä sen niin selvästi? Pitäisihän minun toki olla lujempi
ja paremmin hillitä itseäni. Luulin osaavani. Minun täytyy oppia sitä
teiltä. Kukapa voisi paremmin opettaa sitä minulle?»
Hän ei aavistanut, että Pikku Dorrit näki hänessä sen, mitä ei kukaan
muu voinut nähdä. Hän ei aavistanut, etteivät mitkään muut silmät
maailmassa katselleet häntä niin selvästi ja kiinteästi kuin Pikku
Dorritin.
»Mutta tästä johdun siihen, mitä tahdoin sanoa», jatkoi Clennam, »enkä
sentähden huoli torua omia kasvojani juoruamisesta ja uskottomuudesta.
Sitäpaitsi pidän etuoikeutena ja ilona saada uskoutua Pikku
Dorritilleni. Minä siis tunnustan, että unohdin, kuinka vanha ja vakava
olen ja kuinka tällaisten asioiden aika on sivuuttanut minut yhdessä
niiden pitkien, yksitoikkoisten vuosien mukana, jotka vieraalla maalla
eläessäni vierivät ohitseni suomatta elämälleni onnea ja jättämättä
siihen jälkeä — että unohdin kaiken tämän ja luulin rakastavani erästä.»
»Tunnenko hänet, sir?»
»Ette, lapseni.»
»Eikö se ole hän, joka on ollut hyvä minulle teidän tähtenne?»
»Flora? Ei, ei. Luulitteko —»
»En uskonut sitä oikein milloinkaan», vastasi Pikku Dorrit enemmän
itsekseen kuin toiselle puhuen. »Ihmettelin sitä hiukan».
»No niin!» sanoi Clennam viipyen siinä ajatuksessa ja tunteessa, joka
oli vallannut hänet lehtokujassa ruusujen iltana, siinä tunteessa, että
hän oli vanha mies, jolta tämä elämän herkkä ja hellä puoli oli mennyt,
»huomasin erehdykseni ja mietin asiaa hiukan — mietin sitä paljonkin —
ja viisastuin. Viisastuttuani laskin vuoteni, tarkastelin itseäni ja
huomasin mikä olin, katsoin taakseni ja katsoin eteeni ja ymmärsin,
että alan pian käydä harmaaksi. Huomasin kiivenneeni kukkulan huipulle,
kulkeneeni siellä tasangon poikki ja alkavani nopeasti laskeutua.»
Jos hän olisi tiennyt kuinka kirpeän kipeästi tämä puhe koski Pikku
Dorritin kärsivälliseen sydämeen! Ja vaikka hän sanoi sen juuri
rauhoittaakseen pikku ystäväänsä.
»Minulle selvisi, että se päivä, jolloin tällaiset asiat kääntyisivät
minulle suotuisiksi tai toivorikkaiksi tai onnellisiksi tai yleensä
saisivat jotakin merkitystä minuun nähden, että se päivä oli ohi eikä
enää milloinkaan koittaisi.»
Oi, jospa hän olisi tiennyt, jospa hän olisi tiennyt! Jospa hän olisi
voinut nähdä raipan kädessään ja ne julmat haavat, jotka se iski häneen
Pikku Dorritinsa uskolliseen, vertavuotavaan sydämeen!
»Kaikki tämä on ohi, ja minä olen kääntänyt sille selkäni. Miksi puhun
tästä Pikku Dorritille? Miksi osoitan teille, lapseni, sen vuosien
sarjan, joka on meidän välillämme, ja muistutan teille, että olen yhtä
etäällä teidän nykyisestä iästänne kuin te syntymäpäivästänne?»
»Toivon, että teette niin, koska luotatte minuun. Koska tiedätte, että
kaikki, mikä koskee teitä, koskee minuakin, että kaikki, mikä tekee
teidät onnelliseksi tai onnettomaksi, tekee minutkin onnelliseksi tai
onnettomaksi, koska olen teille niin kiitollinen.»
Clennam kuuli hänen äänensä värähdyksen, näki hänen totiset kasvonsa,
kirkkaat uskolliset silmänsä ja kiihtyneen poven, jonka hän riemuiten
olisi pannut hänen eteensä vastaanottamaan hänelle aiotun kuolettavan
iskun, huudahtaen sammuvalla äänellä: »Minä rakastan häntä!» eikä
hämärinkään aavistus totuudesta juolahtanut hänen mieleensä. Ei. Hän
näki tämän rakastavan pienen olennon kuluneine kenkineen, halpoine
pukuineen vankilakodissaan, ruumiiltaan hennon lapsen, mutta sielultaan
sankarin, ja hänen elämäntarinastaan säteilevä valo häikäisi häntä
niin, että kaikki muu näytti hämärältä.
»Näistä syistä kyllä, Pikku Dorrit, mutta myöskin eräästä toisesta.
Koska olen niin kaukana teistä, niin erilainen ja niin paljon vanhempi,
niin sovin sitä paremmin ystäväksenne ja neuvonantajaksenne. Tarkoitan,
että minuun on sitä helpompi luottaa; ja jos tuntisittekin itsenne
hiukan sidotuksi jonkun muun seurassa, niin minun kanssani voitte olla
aivan vapaa. Miksi olette pysytellyt niin näkymättömänä? Kertokaa.»
»Parempi on, että pysyn täällä. Täällä on minun paikkani ja täällä
minua tarvitaan. Minun on paljon parempi pysyä täällä», sanoi Pikku
Dorrit hiljaa.
»Samaa sanoitte tuona päivänä sillalla. Ajattelin sitä paljon
jälkeenpäin. Onko teillä salaisuus, jonka voisitte uskoa minulle, jotta
saisin lohduttaa ja rohkaista teitä?»
»Salaisuus? Ei, ei minulla ole salaisuutta», vastasi Pikku Dorrit
hiukan ymmällä.
He olivat puhuneet matalalla äänellä enemmän siksi että se sävy
parhaiten soveltui heidän sanottavalleen, kuin pitääkseen sitä salassa
työnsä ääressä istuvalta Maggylta. Mutta äkkiä Maggy taas alkoi
töllistellä ja puhuikin tällä kertaa:
»Kuulkaas, pikku äiti!»
»Mitä, Maggy?»
»Ellei teillä ole omaa salaisuutta kerrottavana hänelle, niin kertokaa
prinsessasta. _Hänellä_ oli salaisuus, muistattehan.»
»Oliko prinsessalla salaisuus?» kysyi Clennam hiukan ihmeissään. »Mikä
prinsessa se oli, Maggy?»
»Jestas sentään! Kuinka voitte noin piinata kymmenvuotiasta raukkaa»,
valitti Maggy, »ja panna hänet noin lujille? Kuka on sanonut, että
prinsessalla oli salaisuus? En minä vain.»
»Pyydän anteeksi. Luulin kuulleeni niin.»
»En ole sanonut. Kuinka olisin voinut sanoa niin, kun juuri prinsessa
tahtoi päästä salaisuuden perille? Pienellä vaimolla oli salaisuus ja
hän kehräsi aina rukillaan. Ja prinsessa kysyi häneltä: 'Miksi pidät
sitä siellä?' Vaimo vastasi. 'En minä pidä.' Mutta toinen väitti:
'Kyllä sinä pidät.' Ja he menivät molemmat kaapille, ja siellä se oli.
Ja hän ei tahtonut mennä sairaalaan ja niin hän kuoli. _Te_ osaatte
sen, pikku äiti, kertokaa se hänelle. Siellä se oli oikea salaisuus,
oli niinkin!» huusi Maggy, syleillen polviaan.
Arthur katsoi Pikku Dorritiin saadakseen apua tämän ymmärtämiseen ja
hämmästyi nähdessään hänen ujostelevan ja punastuvan. Mutta kun Amy
selitti, että se vain oli satu, jonka hän eräänä päivänä oli keksinyt
kertoakseen Maggylle ja jota hän ei mitenkään kehtaisi toistaa
kellekään muulle, vaikka muistaisikin sen, raukesi se asia siihen.
Sitte palasi Clennam omaan asiaansa pyytäen ensiksi Pikku Dorritia
useammin tapaamaan häntä ja muistamaan, ettei voinut olla toista
ihmistä, joka hartaammin seuraisi hänen vaiheitaan ja vilpittömämmin
koettaisi edistää hänen parastaan kuin hän. Kun Pikku Dorrit lämpimästi
vastasi tietävänsä sen eikä milloinkaan unohtavansa sitä, kosketti
hän toista ja arempaa asiaa — hänen mielessään herännyttä arvelua ja
epäluuloa.
»Pikku Dorrit», sanoi hän tarttuen taas tämän käteen ja puhuen
entistä hiljemmin, niin ettei Maggykaan voinut kuulla sitä pienessä
huoneessa, »vielä muutama sana. Olen niin halunnut sanoa sen teille,
olen koettanut saada tilaisuutta siihen. Älkää vihastuko minulle, joka
iän puolesta voisin olla isänne tai setänne. Ajatelkaa minua aina
vanhana miehenä. Tiedän, että teidän koko rakkautenne keskittyy tähän
huoneeseen ja ettei mikään maailmassa voisi houkutella teitä jättämään
velvollisuuksianne täällä. Jos en tietäisi tätä varmasti, olisin jo
aikoja sitten pyytänyt teiltä ja myöskin isältänne lupaa saada hankkia
teille sopivamman kodin. Mutta teissä voisi — en sano nyt, vaikka sekin
voisi olla mahdollista — teissä voisi joskus herätä johonkuhun toiseen
kiintymys, joka ei olisi ristiriidassa perherakkautenne kanssa.»
Pikku Dorrit oli hyvin, hyvin kalpea ja pudisti vaiti ollen päätänsä.
»Saattaahan niin tapahtua, rakas Pikku Dorrit.»
»Ei. Ei. Ei.» Hän pudisti päätänsä joka kerta toistuessaan tätä sanaa,
kasvoilla hiljaisen toivottomuuden ilme, jonka Clennam muisti kauan sen
jälkeen. Tuli aika, jolloin hän muisti sen hyvin, kauan sen jälkeen,
näiden vankilanmuurien sisäpuolella, tässä samassa huoneessa.
»Mutta jos joskus kävisi näin, niin kertokaa siitä minulle, rakas
lapseni. Kertokaa minulle totuus, osoittakaa minulle kiintymyksenne
esine, ja minä koetan, kaiken sen ystävyyden ja kunnioituksen tähden,
jota tunnen teitä kohtaan, rakas Pikku Dorrit, hartaalla innolla panna
parastani tehdäkseni teille pysyvän palveluksen.»
»Oi kiitos, kiitos! Mutta ei, ei, ei!» Hän sanoi tämän, katsoen
Clennamiin työn kuluttamat kädet ristissä ja yhtä alistuneesti kuin
edelliselläkin kerralla.
»En kärtä teiltä nyt mitään tunnustusta. Pyydän vain, että empimättä
aina luotatte minuun.»
»Muutahan en voi tehdä, kun te aina olette niin hyvä minulle!»
»Siis tahdotte täydellisesti luottaa minuun? Ettekä salaa minulta
mitään salaista murhetta tai levottomuutta?»
»En, mikäli mahdollista.»
»Eikä teillä nyt ole mitään sellaista?»
Amy pudisti päätänsä, mutta oli hyvin kalpea.
»Kun tänä iltana menen levolle ja ajatukseni palaavat — kuten ne aina
tekevät joka ilta, vaikken olisikaan tavannut teitä — tähän surulliseen
paikkaan, niin saanko uskoa, ettei Pikku Dorritin mieltä paina muut
surut ja huolet kuin ne, jotka koskevat tätä huonetta ja sen tavallisia
asukkaita?»
Amy näytti tarttuvan näihin sanoihin — senkin Clennam muisti paljoa
myöhemmin — ja vastasi iloisemmin: »Kyllä, mr Clennam, kyllä saatte.»
Raihnaiset portaat, jotka tavallisesti heti ilmoittivat, että joku
kulki niissä, natisivat nyt nopeiden askelten alla ja sieltä kuului
ääntä ikäänkuin pieni höyryalus, jolla oli enemmän höyryä kuin se
tarvitsi, olisi tulla puhkunut huonetta kohti. Lähestyessään nopeasti
se työskenteli kiihtyvällä tarmolla, ja koputettuaan ovelle se kuului
kumartuvan ja tohisevan avaimenreikään.
Ennenkuin Maggy ennätti ovelle, avasi mr Pancks sen ulkoa ja seisoi
paljain päin ja hiukset hurjimmassa epäjärjestyksessä katsellen
Clennamia ja Pikku Dorritia Maggyn olkapään yli. Hänellä oli sytytetty
sikaari kädessään, ja hän toi tullessaan oluen ja tupakan tuoksuja
huoneeseen.
»Mustalais-Pancks», huomautti hän hengästyneenä, »ennustaja».
Hänen likaiset kasvonsa hymyilivät, ja hän tohisi ja puhisi katsellen
heitä omituinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän ei olisikaan
isäntänsä työväline, vaan koko Marshalsean, vankilanjohtajan, kaikkien
ovenvartijoiden ja vankien voitonriemuinen omistaja. Valtavassa
itsetyytyväisyydessään pisti hän sikaarin suuhunsa (hän ei nähtävästi
ollut tupakkamies) ja veti siitä, oikea silmä ummessa, sellaisen haiun,
että sai väristys- ja tukehtumiskohtauksen. Mutta kesken tätäkin koetti
hän toistella mieliesittäytymistään: »Musta-lais-Pa-ncks, ennustaja.»
»Olen viettänyt iltaa noiden muiden kanssa tuolla», kertoi hän. »Olen
laulanut, ollut mukana laulettaissa valkoisesta hiekasta ja harmaasta
hiekasta. En minä ymmärrä mitään sellaisesta. Mutta ei se mitään tee.
Tahdon alla mukana kaikessa. Tärkeintä on olla kyllin äänekäs.»
Ensin luuli Clennam hänen olevan juovuksissa. Mutta pian hän huomasi,
että vaikka olut olikin hiukan parantanut miehen mielialaa, ei hänen
innostuksensa liikamäärä ollut maltaista pantu eikä viljasta tai
marjoista puserrettu.
»Kuinka voitte, miss Dorrit?» kysyi Pancks. »En luullut teidän
panevan pahaksi, jos pistäytyisin hiukan teitä katsomassa. Kuulin mr
Dorritilta, että mr Clennam on täällä. Mitä kuuluu, sir?»
Clennam kiitti kysymästä ja sanoi, että oli hauskaa nähdä mr Pancks
näin iloisena.
»Iloisena!» sanoi Pancks. »Olen äärettömän hyvällä tuulella, sir. En
voi jäädä enää hetkeksikään, muuten he kaipaavat minua, enkä tahtoisi
antaa heidän kaivata itseäni. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Hänestä näytti olevan rajattoman hauskaa vedota Amyyn ja katsoa
häneen ja samalla pörröttää tukkaansa, niin että hän näytti tummalta
papukaijalta.
»Olen ollut täällä vain puoli tuntia. Kuulin mr Dorritin olevan
puheenjohtajana ja sanoin: ’Minä menen auttamaan häntä'. Minun pitäisi
oikeastaan olla Bleeding Heart Yardissa, mutta voinhan huomennakin
mennä kiusaamaan heitä. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät sähköisesti. Hänen hiuksensakin
näyttivät kipunoivan, kun hän pöyhi niitä. Hän oli sellaisessa
korkeajännitystilassa, että näytti siltä kuin hänet pelkällä
koskettamisella saisi säkenöimään ja rätisemään miltä kohdalta ruumista
tahansa.
»Mainiota seuraa tuo tuolla!» kehui Pancks. — »Eikö niin, miss Dorrit?»
Amy hiukan pelkäsi häntä ja oli epätietoinen siitä, mitä sanoa. Toinen
vain nauroi ja nyökkäsi Clennamille.
»Älkää huoliko hänestä, miss Dorrit. Hän on meikäläisiä. Sanoimme
kyllä, ettette olisi huomaavinanne minua muiden nähden, mutta mr
Clennam ei kuulu niihin. Hän on meikäläisiä. Hän tietää, mistä on
kysymys. Ettekö tiedäkin, mr Clennam? — Eikö niin, miss Dorrit?»
Tämän omituisen olennon mielenliikutus tarttui Clennamiinkin.
Ihmetellen huomasi sen Pikku Dorrit ja myöskin, että he vaihtoivat
nopeita silmäyksiä.
»Olin sanomassa jotakin», virkkoi Pancks, »mutta täytyy tunnustaa,
että unohdin sen. Oh, nyt muistan! Mainiota seuraa tuo tuolla! Olen
kestinnyt heitä, koko joukkoa. — Vai mitä, miss Dorrit?»
»Olette kovin aulis», vastasi tämä huomaten heidän taas vaihtavan
nopeita silmäyksiä.
»Ei ensinkään», kielteli Pancks. »Älkää puhuko siitä. Olen saanut
omaisuuteni haltuuni, siinä kaikki. Minun kannattaa olla aulis ja
antelias. Panen toimeen kestit täällä. Pöydät katetaan pihaan. Leipää
pinoittain. Piippuja kimpuittain. Tupakkaa kuormittain. Paahtopaistia
ja luumuvanukasta jokaiselle, suuri annos kullekin. Viiniäkin
tuopittain, jos he haluavat sitä ja jos viranomaiset sallivat. — Eikö
niin, miss Dorrit?»
Tämä oli niin ymmällä Pancksin käytöksestä tai pikemmin huomatessaan
Clennamin yhä paremmin ymmärtävän tuota käytöstä (sillä jokaisen
uuden vetoamisen ja papukaija-mielenosoituksen jälkeen hän vilkaisi
Clennamiin), että saattoi vain liikuttaa huuliaan saamatta sanaa
suustaan.
»Ah niin, muistaissani!» huudahti Pancks. »Te saatte elää tietääksenne,
mitä meidän takanamme oli tuossa pienessä kädessä. Saatte tietää sen,
saatte varmasti, kultaseni. — Eikö niin, miss Dorrit?»
Yhtäkkiä hillitsi hän itsensä. Käsittämätöntä ja ihmeellistä oli, mistä
hän sai kaikki ne mustat kankeat hiuspiikit, jotka nyt äkkiä lensivät
pystyyn ja törröttivät hänen päälaellaan, kuten miljoonat kipunat,
jotka sinkoavat ilmaan suuren ilotulituksen loppuvaiheessa.
»Mutta minua kaivataan», siihen hän palasi, »enkä minä tahdo antaa
heidän kaivata itseäni. Mr Clennam, te ja minä teimme sopimuksen. Minä
lupasin pysyä siinä. Saatte nähdä, että pysyn siinä, sir, jos tulette
hetkeksi kanssani ulos. Miss Dorrit, toivotan teille hyvää yötä. Miss
Dorrit, toivotan teille onnea!»
Hän pudisti kiireesti Amyn molempia käsiä ja mennä puhkui portaita
alas. Arthur seurasi häntä niin kiireesti, että oli kaatumaisillaan
hänen päällensä viimeisellä porrasaskelmalla ja työntämäisillään hänet
nurinniskoin pihaan.
»Mitä on tapahtunut, Herran nimessä?» kysyi Arthur, kun he molemmat
yhtaikaa syöksähtivät ulos.
»Seis hetkeksi, sir. Mr Rugg. Antakaa minun esitellä hänet.»
Nyt hän esitteli Clennamille toisen miehen, joka niinikään oli hatutta
päin, sikaari suussa sekä olut- ja tupakkatuoksujen ympäröimä ja jonka
mielentila, vaikkei yhtä kiihtynyt kuin Pancksin, kuitenkin olisi
lähennellyt mielipuolisuutta, ellei se olisi kalvennut järkeväksi
järjestelmällisyydeksi verrattuna Pancksin hillittömyyteen.
»Mr Clennam, mr Rugg», esitteli Pancks. »Seis hiukan. Tulkaa pumpulle.»
He kävelivät pumpulle. Mr Pancks pisti heti päänsä kourun alle ja
pyysi mr Ruggia tarttumaan lujasti pumpun varteen. Mr Rugg totteli
kirjaimellisesti ja mr Pancks ilmestyi suihkun alta puhisten ja
pärskien, täydellä syyllä nyt, ja pyyhki itseään nenäliinallaan.
»Tämä selvittää päätä», huohotti hän hämmästyneelle Clennamille. »Mutta
totta totisesti, kun kuulee hänen isänsä puhuvan tuolla ja tietää, mitä
me tiedämme, ja kun näkee tyttären tuossa huoneessa ja tuossa puvussa
ja tietää, mitä me tiedämme, riittää se — lainatkaa minulle selkänne,
mr Rugg — hiukan ylemmäksi — noin!»
Silloin ja siinä, Marshalsean kiveyksellä, hyppäsi mr Pancks, hän
eikä kukaan muu, pukin yli, ja pukkina oli mr Rugg Pentonvillestä,
asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä. Tultuaan taas jaloilleen,
tarttui hän Clennamin napinläpeen ja talutti hänet pumpun taakse sekä
veti huohottaen taskustaan tukullisen papereita. Mr Rugg veti niinikään
huohottaen taskustaan tukullisen papereita.
»Seis!» kuiskasi Clennam. »Te olette tehneet paljastuksen?»
Mr Pancks vastasi kuvaamattoman mahtipontisesti: »Luulisimmepa
tehneemme.»
»Onko joku jollakin tavoin sekaantunut asiaan?»
»Kuinka sekaantunut, sir?»
»Jonkinlaisen kavaltamisen tai petkutuksen kautta?»
»Ei ensinkään.»
»Jumalan kiitos!» huokasi Clennam itsekseen. »No, näyttäkää nyt
minulle.»
»Tietäkää —» puhisi Pancks avaten kuumeisesti paperitukkoaan ja puhuen
lyhyin lausein, jotka puhallettiin kuuluville korkeapaineen voimalla.
»Missä on sukuluettelo? Missä rekisteri numero neljä, mr Rugg. Niin
aivan, tässä ne ovat. — Tietäkää, että juuri tänään olemme saaneet
jutun asiallisesti selväksi. Laillisesti se ratkeaa parin päivän
perästä, sanokaamme viimeistään viikon kuluttua. Olemme työskennelleet
yötä päivää, en tiedä kuinka kauan. Mr Rugg, te tiedätte, kuinka kauan.
Mutta ei ole väliä. Älkää sanoko. Te vain saatatte minut enemmän
hämmentyneeksi. Te saatte kertoa tämän hänelle, miss Dorritille, mr
Clennam. Ei ennen kuin annamme luvan. Missä loppusumma, mr Rugg? Aha,
siinä. Kas tässä, sir. Tuon saatte sitten ilmaista hänelle. Tämä mies
on Marshalsean isä.»