Kun mr ja mrs Flintwinch läähättäen saapuivat hämärässä vanhan talon
ovelle, Jeremiah aivan Afferyn kintereillä, säpsähti vieras ja
peräytyi. »Kuolema ja kirous!» huudahti hän. »Mitä, kuinka te olette
täällä?»
Mr Flintwinch, jolle nämä sanat lausuttiin, oli yhtä hämmästynyt.
Hän silmäili vierasta ylenmäärin kummissaan ja vilkaisi olkansa yli,
aivan kuin olisi luullut jonkun seisovan siinä hänen tietämättään;
hän katsoi uudelleen vieraaseen, mykkänä, ymmärtämättä, mitä toisella
oli mielessä; hän katsoi vaimoonsa saadakseen selitystä, mutta kun ei
sellaista kuulunut, hyökkäsi hän tämän kimppuun ja pudisteli häntä
niin sydämen pohjasta, että eukon myssy lensi päästä, ja sanoi julman
leikillisesti: »Affery, eukkoseni, sinun pitää taas saada annos,
eukkoseni! Tämä on taas sinun metkujasi! Olet taas nähnyt unta, rouva.
Mistä on kysymys? Kuka tämä on!? Mikä on tarkoituksena? Puhu tai
tukehdutan sinut! Muuta valitsemisen varaa sinulla ei ole!»
Jos käy otaksuminen, että mrs Affery sillä hetkellä kykeni valitsemaan,
niin hän taipui ehdottomasti tukehtumisen puoleen, sillä hän ei
vastannut tavuakaan tähän vannotukseen, vaan pää heiluen hurjasti
edestakaisin alistui kärsimään rangaistuksensa. Vieras nosti kuitenkin
keikarimaisen kohteliaasti hänen myssynsä maasta.
»Sallitteko», sanoi hän ja laski kätensä Jeremiakin olalle; tämä päästi
uhrinsa irti. »Kiitos. Anteeksi. Mies ja vaimo arvattavasti, päättäen
tästä leikillisyydestä. Haha! Aina hauska nähdä, kun tämä suhde otetaan
näin leikilliseltä kannalta. Kuulkaas! Saisinko huomauttaa, että
tuo joku tuolla yläkerran pimeässä on käynyt tarmokkaan uteliaaksi
tietämään, mitä täällä tapahtuu.»
Tämä viittaus mrs Clennamiin muistutti mr Flintwinchiä menemään
eteiseen ja huutamaan yläkertaan: »Ei ole hätää, minä olen täällä,
Affery tuo heti valoa.» Sitte hän sanoi viimemainitulle, hätääntyneelle
eukolle, joka sitoi myssyä päähänsä: »Tiehesi nyt ja laittaudu
yläkertaan!» Viimein kääntyi hän vieraan puoleen kysyen: »No, sir, mitä
suvaitsette?»
»Pelkään käyväni vaivaksi», vastasi tämä, »mutta pyytäisin kynttilää».
»Aivan oikein», myönsi Jeremiah. »Aioin juuri hankkia valoa. Olkaa hyvä
ja odottakaa siinä, kunnes olen löytänyt.»
Vieras seisoi ovenpielessä, mutta kun mr Flintwinch kääntyi, siirtyi
hänkin hiukan peremmälle eteisen pimentoon ja seurasi toista
silmillään, kun tämä pienessä huoneessaan hapuili tulitikkulaatikkoa.
Kun sellainen löytyi, oli se kostea tai muuten epäkunnossa, jonkatähden
tikku toisensa perästä syttyi vain sen verran, että loi himmeän
valon ukon eteenpäin kumartuneille kasvoille ja pieniä kalpeita
heijasteita hänen käsillensä, muttei kyennyt sytyttämään kynttilää.
Käyttäen hyväkseen tätä oikullista valaistusta tutki vieras tarkkaan
ja ihmetellen hänen kasvojaan. Kun Jeremiah viimein sai kynttilän
sytytetyksi, tiesi hän toisen tehneen niin, nähdessään vaanivan
tarkkaavaisuuden viime häivän katoavan hänen kasvoiltaan, joille
samalla ilmestyi epäilyttävä hymy ainaisena osana niiden ilmeessä.
»Tehkää hyvin», sanoi Jeremiah sulkien ulko-oven ja katsoen hymyilevää
vierastaan sangen tutkivasti vuorostansa, »ja käykää konttoriini.
— Ei ole mitään hätää, johan sanoin sen teille!» keskeytti hän,
kärsimättömästi vastaten yläkerrasta kuuluvalle äänelle, joka yhä
tuntui tyytymättömältä, huolimatta siitä, että Affery oli siellä,
puhuen suostuttelevalla äänellä. »Enkö jo sanonut teille, ettei ole
hätää? Siunatkoon tuota naista, eikö hän voi käyttää järkeänsä!»
»Pelkää», otaksui vieras.
»Pelkää?» vastasi mr Flintwinch kääntyen vastatakseen, astuessaan
edellä kynttilä kädessä. »Hänessä on enemmän rohkeutta kuin
yhdeksässäkymmenessä miehessä sadasta, sir, tietäkää se.»
»Vaikka onkin rampa?»
»Ollut jo monta vuotta. Mrs Clennam. Ainoa jäljellä oleva senniminen
tässä liikkeessä. Yhtiökumppanini.»
Kulkiessaan eteisen läpi mutisi hän jonkinlaisen anteeksipyynnön, koska
heillä ei tähän aikaan illasta ollut tapana ottaa vastaan vieraita,
vaan ovet pidettiin suljettuina. Hän ohjasi vieraan omaan konttoriinsa,
jolla oli kylläkin liikemäinen leima. Täällä pani hän kynttilän
pöydälle ja sanoi vieraalle, vääntäen väittänsä moneen mutkaan:
»Mitä haluatte?»
»Nimeni on Blandois.»
»Blandois. En tunne sitä nimeä», sanoi Jeremiah.
»Arvelin mahdollisesti saaneenne tietoja Pariisista», sanoi toinen.
»Emme ole saaneet Pariisista mitään tietoja Blandois-nimisestä
henkilöstä», vastasi Jeremiah.
»Ettekö?»
»Emme.»
Jeremiah seisoi mieliasennossaan. Hymyilevä mr Blandois avasi viittansa
pistääkseen kätensä povitaskuun, mutta pysähtyi sanoakseen, naurava
ilme silmissään, jotka mr Flintwinchin mielestä olivat liian lähekkäin:
»Te muistutatte kovin erästä ystävääni! Ette kuitenkaan niin tarkalleen
kuin hetki takaperin luulin pimeässä — jonka erehdyksen pyydän täten
anteeksi; olen aina toivoakseni valmis tunnustamaan hairahdukseni,
sekin kuuluu avomieliseen luonteeseeni — olette kuitenkin hyvin
ystäväni näköinen.»
»Vai niin!» sanoi Jeremiah äreästi. »Mutta minä en ole saanut
keneltäkään enkä mistään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä.»
»Ettekö todellakaan?»
»En todellakaan.»
Mr Blandois, joka ei ensinkään pannut pahakseen tätä Clennam ja
Kumpp:n kirjeenvaihtajain laiminlyöntiä, otti lompakon povitaskustaan
ja etsi eräästä sen lokerosta kirjeen, jonka ojensi Flintwinchille.
»Epäilemättä tunnette hyvin käsialan. Ehkäpä kirje puhuu puolestaan
eikä vaadi mitään tiedonantoa. Te ymmärrätte paljoa paremmin tällaisia
liikeasioita kuin minä. Onnettomuudekseni on minussa enemmän sitä, mitä
maailma (mielivaltaisesti) nimittää herrasmieheksi, kuin liikemiestä.»
Mr Flintwinch otti paperin ja luki Pariisissa päivätystä kirjeestä
seuraavaa; »Pyydämme erään erittäin arvossapidetyn kirjeenvaihtajamme
esityksestä suositella teille tästä kaupungista kotoisin olevaa mr
Blandoisia», j.n.e., j.n.e. »Se apu ja aulius, jonka hän mahdollisesti
tarvitsee ja jonka voitte hänelle suoda», j.n.e. j.n.e. »Saamme
sitäpaitsi lisätä, että jos tahdotte näytettäessä lunastaa mr
Blandoisin esim. viiteenkymmeneen puntaan nousevat vekselit», j.n.e.
j.n.e.
»Varsin hyvä, sir», sanoi mr Flintwinch. »Istukaa. Mikäli liikkeemme
kykenee olemaan teille avuksi — olemme vaatimatonta, vanhanaikaista,
vakavaa liikeväkeä, sir — niin teemme sen mielellämme ja parhaamme
mukaan. Huomaan päivämäärästä, ettei ilmoitus vielä ole voinut saapua
perille. Tulitte luultavasti myöhästyneessä postilaivassa, joka toi
ilmoituksenkin tullessaan.»
»Että tulin myöhästyneessä postilaivassa», vastasi mr Blandois
pyyhkäisten valkoisella kädellään korkeata nenäänsä, »sen todistavat
sekä pääni että vatsani: sietämättömän inhoittava ilma on pidellyt
pahoin kumpaakin. Näette minut samassa kunnossa, jossa astuin maihin
laivasta puoli tuntia takaperin. Minun olisi pitänyt olla täällä jo
useita tunteja aikaisemmin, ja silloin minun ei olisi tarvinnut pyytää
anteeksi ‒ sallikaa minun tehdä se — että esiinnyn näin siistimättömänä
ja peloittavana — ei, tehän sanoitte, ettei hän pelkää, sallikaa
minun taas pyytää anteeksi — arvoisan mrs Clennamin edessä, hänen
sairashuoneessaan yläkerrassa.»
Kerskuminen ja mahtavan alentuvaisuuden eleet vaikuttivat tässäkin
sen verran, että mr Flintwinch jo alkoi pitää vierasta oikeana
herrasmiehenä. Pysyen silti edelleen yhtä taipumattomana, hieroi hän
leukaansa ja kysyi, mitä voisi tehdä mr Blandoisin hyväksi vielä tänä
iltana, kun liikeaika jo oli päättynyt.
»Kunniani kautta!» vastasi herrasmies, pudistellen viitan painamia
hartioitaan. »Minun täytyy muuttaa pukua, syödä ja juoda ja yöpyä
jonnekin. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, uppo-outoa, missä se kävisi
päinsä huomiseen saakka; hinta on sivuasia. Kuta lähempänä saisin olla,
sitä parempi, vaikkapa tässä naapurissa, jos se on mahdollista.»
Mr Flintwinch aloitti vitkalleen: »Herrasmiehelle, jolla on sellaiset
tottumukset kuin teillä, ei lähimmässä naapuristossa ole sopivaa
ravintolaa —» Mutta mr Blandois keskeytti hänet.
»Minun tottumukseni, rakas sir, merkitsevät tuon verran.» Hän napsautti
sormillaan. »Ei maailmankansalaisella ole tottumuksia. En tahdo, totta
vie, kieltää olevani herrasmies omalla vaatimattomalla tavallani, mutta
minulla ei ole mitään epämukavia, ennakkoluuloisia tottumuksia. Puhdas
huone, lämmintä ruokaa päivälliseksi ja pullollinen ei vallan myrkyltä
maistuvaa viiniä, siinä kaikki, mitä tarvitsen tänä iltana. Mutta olen
suuresti sen tarpeessa, enkä haluaisi astua ainoatakaan turhaa askelta
saadakseni sitä.»
»Täällä on», puhui mr Flintwinch vielä tavallista harkitummin
vilkaistessaan mr Blandoisin kiiluviin silmiin, jotka näyttivät
levottomilta, »täällä on aivan lähellä kahvila ja kapakka, jota voisin
toistaiseksi suositella; mutta ei se hieno ole.»
»Hienous sikseen!» Mr Blandois heilautti kättänsä. »Osoittakaa minulle
se kunnia, että saatatte minut sinne ja esitätte minut (ellei siitä ole
liian suurta vaivaa), niin olen teille äärettömän kiitollinen.»
Mr Flintwinch haki käsille hattunsa ja valaisi mr Blandoisin eteisen
läpi taas. Asettaessaan kynttilän eräälle hyllylle, jossa vanha
mustunut seinälaudoitus toimi melkein sammuttajana, muisti hän olevan
syytä pistäytyä yläkerrassa ilmoittamassa sairaalle, että hän aikoi
viipyä ulkona vain viisi minuuttia.
»Tehkää minulle palvelus», sanoi vieras kuullessaan sen, »ja antakaa
korttini mrs Clennamille. Pyytäisin teitä lisäämään, että olisin
onnellinen, jos saisin henkilökohtaisesti käydä häntä tervehtimässä
ja pyytämässä anteeksi levottomuutta, jonka olen aiheuttanut tässä
rauhallisessa kolkassa, jos vain hän muutaman hetken jaksaisi sietää
vieraan läsnäoloa, senjälkeen kun olen saanut kuivaa päälleni ja
vahvistautunut ruualla ja juomalla.»
Jeremiah riensi ylös ja sanoi palattuaan: »Hän ottaa mielellään vastaan
teidät, sir; mutta hän pyytää samalla sanomaan, että koska hän tietää
sairashuoneensa varsin vähän puoleensavetäväksi paikaksi, hän ei tahdo
pakottaa teitä täyttämään lupaustanne, jos joutuisitte katumapäälle.»
»Jos joutuisin katumapäälle», vastasi kohtelias Blandois, »niin
loukkaisin naista, ja naisen loukkaaminen tietäisi ritarillisuuden
puutetta naissukua kohtaan, ja ritarillisuus naissukua kohtaan kuuluu
luonteeseeni!» Näin sanoen heitti hän märän viitanliepeen olkapäälleen
ja seurasi mr Flintwinchiä kapakkaan; matkalla yhtyi heihin kantaja,
joka oli odottanut portin takana, vartioiden hänen matkalaukkuaan.
Kahvila oli yksinkertainen ja vaatimaton, ja mr Blandoisin
alentuvaisuus oli rajaton. Se tuntui kerrassaan epämukavasti täyttävän
pienen tarjoiluhuoneen, jossa leskiemäntä kahden tyttärensä kanssa
ensin otti hänet vastaan; se oli aivan liian suuri mahtuakseen siihen
ahtaaseen lautaseinäiseen huoneeseen, jossa oli pelipöytä ja johon
hänet ensin aiottiin sijoittaa; se täytti reunoja myöten perheen
yksityisen pienen vierashuoneen, joka lopuksi luovutettiin hänelle.
Täällä mr Blandois, yllään kuiva puku ja hajuvedelle tuoksuvat
liinavaatteet, hiukset sileiksi suittuina, suuri sormus kummassakin
etusormessa ja paksut kultavitjat liiveissä, odotteli päivällistänsä
loikoen ikkunapenkillä, polvet pystyssä; huolimatta siitä, että tämä
jalokivi nyt oli erilaisessa kehyksessä, muistutti hän peloittavasti ja
ihmeellisesti erästä monsieur Rigaudia, joka myöskin kerran oli näin
odotellut aamiaistansa, maaten rautaristikon kivisellä ikkunalaudalla
kurjassa vankityrmässä Marseillessa.
Hän söi sitten päivällistänsäkin aivan yhtä ahneesti kuin monsieur
Rigaud oli syönyt aamiaistansa. Hänellä oli aivan samanlainen tapa
kuin tälläkin koota ahneesti kaikki syötävä ympärillensä ja ahmia yhtä
ruokaa silmillänsä sillä välin kun ahmi toista leuoillansa. Samasta
raakamaisesta itsekkyydestä johtui hänen rajaton välinpitämättömyytensä
muista ihmisistä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän käsitteli
ja heitteli pieniä naisellisia koruesineitä, paiskasi kauniita
pieluksia jalkojensa mukavuudeksi saappaiden alle ja rutisti hienoja
peittoja kookkaan ruumiinsa ja ison mustan päänsä alla. Hänen
pehmeästi liikehtivät kätensä, jotka olivat perin ahkerassa toimessa
ruokapöydässä, olivat aivan yhtä ilkeän taipuvaiset ja notkeat kuin
nekin kädet, jotka olivat tarrautuneet vankilaristikon tankoihin. Ja
kun hän ei enää voinut syödä ja istui imeksien siroja sormiansa, toista
toisensa perästä ja pyyhkien niitä ruokaliinaan, ei puuttunut muuta
kuin viininlehvät tämän sijalle, jotta kuva olisi ohut täydellinen.
Luonto, joka aina on vilpitön eikä milloinkaan työskentele
tarkoituksettomasti, oli painanut leiman: »Ole varuillasi!» tähän
mieheen, jonka viikset kohosivat ja nenä painui mitä ilkeimmän hymyn
vaikutuksesta ja jonka pistävät silmät näyttivät kuuluvan yhteen hänen
värjätyn tukkansa kanssa ja menettäneen samanlaisen tapahtumuksen
kautta luonnollisen valonheijastuskykynsä. Se ei ollut luonnon syy,
jos varoitus jäi tehottomaksi. Luontoa ei voi milloinkaan moittia
tällaisissa tapauksissa.
Lopetettuaan ateriansa ja puhdistettuaan sormensa otti mr Blandois
sikaarin taskustaan, heittäytyi taas pitkäkseen ikkunapenkille ja
poltteli mukavasti, tavantakaa puhutellen ohuilta huulilta kohoavaa
ohutta savuviirua:
»Blandois, sinä vielä sekoitat kortit yhteiskunnalle, lapseni. Haha!
Hiisi vie, alku on hyvä, Blandois. Pahimmassa tapauksessa tulee sinusta
erinomainen englannin- tai ranskankielen opettaja; perheen piiriin
sopiva mies! Olet nopeaälyinen, sukkela, sinulla on luonteva käytös
ja mielistelevä olemus, olet komean näköinen; lyhyesti, olet hieno
herrasmies! Sellaisena elät, poikaseni, ja sellaisena kuolet! Sinä
voitat, kääntyipä peli kuinka päin hyvänsä. He tunnustavat kaikki
sinun ansiosi, Blandois. Sinä pakotat yhteiskunnan taipumaan ylvään
tahtosi mukaan, yhteiskunnan, joka on tehnyt sinulle veristä vääryyttä.
Kuolema ja kirous! Sinulla on oikeus olla ylpeä, ja sinä olet sitä
luonnostasikin, rakas Blandois!»
Näin lohduttelevasti jupisten tämä herrasmies poltteli sikaarinsa
loppuun ja joi viinipullonsa tyhjäksi, jonka jälkeen hän tempautui
istuvaan asentoon. Lausuen vakavaksi loppukehoitukseksi: »Kas niin,
Blandois, sinä älyniekka, pidä nyt silmäsi auki!» hän nousi ja palasi
Clennam ja Kumpp:n taloon.
Mrs Affery otti hänet vastaan ovella; hän oli herransa määräysten
mukaan sytyttänyt kaksi kynttilää eteiseen ja kolmannen portaisiin
ja saattoi nyt vieraan mrs Clennamin huoneeseen. Teepöytä oli
valmis, ja huonetta oli hiukan järjestelty, siten kuin tavallisesti
vieraita odotettaessa. Järjestelyt olivat varsin vähäiset
suurempiakin tilaisuuksia varten ja rajoittuivat kiinalaisen
teekaluston esilleottamiseen ja vuoteen peittämiseen siistillä ja
ikävällä verholla. Muuten huoneessa kaikki oli ennallaan, niinkuin
oli ollut viisikymmentä vuotta takaperin: paarienkaltainen sohva
mestauspölkkyineen, leskenpukuun puettu nainen, ikäänkuin valmiina
laskemaan päänsä pölkylle, takka sammuneine tuhkakasoineen ja ristikko,
jossa oli toinen tuhkaläjä, kattila ja mustan maalin haju; kaikki
ennallaan.
Mr Flintwinch esitteli herrasmiehen, joka oli suljettu Clennam ja
Kumpp:n suosioon. Mrs Clennam, jolla oli avonainen kirje edessään,
taivutti päätänsä ja pyysi häntä istumaan. He katselivat tarkasti
toisiaan. Se oli vain luonnollista uteliaisuutta.
»Kiitän teitä, kun ajattelitte minunkaltaistani, sairashuoneeseen
sidottua naista. Harvat tänne liikeasioissa tulijat muistavat minua,
joka olen näin syrjässä kaikesta. Turhamaista olisi odottaa heiltä
sitä. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. En valita säännöstä, mutta
olen kuitenkin kiitollinen sen poikkeuksesta.»
Mr Blandois vastasi hienoimmilta käänteillään, että hän pelkäsi pahoin
häiritsevänsä ilmestyessään, ikävä kyllä, näin sopimattomalla ajalla
hänen taloonsa. Tätä hän oli kyllä jo hartaasti pyytänyt anteeksi mr —
anteeksi — mutta nimeä hänellä ei ollut erinomaista kunniaa —
»Mr Flintwinch on monta vuotta kuulunut liikkeeseemme.»
Mr Blandois oli mr Flintwinchin nöyrin ja kuuliaisin palvelija. Hän
pyysi mr Flintwinchiä vastaanottamaan hänen syvimmän kunnioituksensa
vakuutuksen.
»Mieheni on kuollut», sanoi mrs Clennam, »ja poikani on mieluummin
valinnut toisen alan, jonkatähden mr Flintwinch on vanhan liikkeemme
ainoa edustaja nykyään».
»Miksi te sitten itseänne nimitätte?» kysyi mainittu herrasmies
happamesti. »Teille on kahden miehen pää.»
»Sukupuoleni on minulla haittana», jatkoi mrs Clennam vain vilkaisten
Jeremiahiin päin, »niin etten voi vastuunalaisena ottaa osaa liikkeen
hoitoon, vaikkapa kykenisinkin siihen; ja sen tähden mr Flintwinch
yhdistää liikkeen edut omiinsa ja johtaa sitä. Se ei ole enää siinä
kunnossa kuin ennen, mutta muutamat vanhat ystävät (etupäässä tämän
kirjeen kirjoittaja) muistavat hyväntahtoisesti meitä vielä, ja me
koetamme parhaan kykymme mukaan suorittaa, mitä he uskovat meille
tehtäväksi. Mutta tämä kai ei huvita teitä. Oletteko englantilainen,
sir?»
»En, madam, en ole syntynyt enkä kasvatettu Englannissa. Oikeastaan
ei minulla ole isänmaata», sanoi mr Blandois ojentaen säärensä ja
läimäyttäen sitä. »Polveudun monesta maasta, niitä lienee puoli
tusinaa».
»Olette matkustellut paljon?»
»Kyllä, madam. Totta vie, olen ollut siellä ja täällä ja kaikkialla!»
»Teitä ei kai mikään sido. Ette ole naimisissa?»
»Madam», vastasi mr Blandois ja liikahdutti rumasti kulmiaan, »ihailen
sukupuoltanne, mutta en ole naimisissa — en ole milloinkaan ollut».
Mrs Affery, joka seisoi pöydän ääressä lähellä häntä ja parhaillaan
kaatoi teetä kuppeihin, sattui unitilassaan vilkaisemaan häneen hänen
sanoessaan tämän ja kuvitteli huomaavansa hänen silmissään ilmeen, joka
niin veti hänen katseensa puoleensa, ettei hän voinut kääntää omia
silmiänsä pois. Tämän kuvitelman vaikutuksesta jäi hän teekannu kädessä
tuijottamaan mieheen; hänen oma levottomuutensa tämän johdosta siirtyi
nähtävästi vieraaseen ja sen kautta mrs Clennamiin ja mr Flintwinchiin.
Näin kului muutama kaamea hetki, jolloin he kaikki hämmentyneinä
tuijottivat, tietämättä miksi.
»Affery», hänen emäntänsä puhui ensin, »mikä sinun on?»
»En tiedä», vastasi mrs Affery osoittaen vapaalla vasemmalla kädellänsä
vierasta. »Ei minua mikään vaivaa. Mutta häntä.»
»Mitä tämä kelpo nainen tarkoittaa?» huusi mr Blandois, kalveten,
punastuen ja hitaasti nousten seisomaan, silmissä niin raivostunut
katse, että se oli hämmästyttävässä ristiriidassa hänen levollisten
sanojensa kanssa. »Kuinka tämän kunnon eukon puhe on käsitettävä?»
»Sitä ei voikaan käsittää», sanoi mr Flintwinch ja kiemurtelihe
kiireesti Afferyyn päin. »Ei hän tiedä, mitä hän tarkoittaa. Hän on
tylsä, hän hourailee. Hän tarvitsee annoksen, hän saa aimo annoksen!
Laputa tiehesi niin kauan kuin vielä tiedät olevasi Affery — ennenkuin
pudistelen sinut nuuskaksi.»
Mistress Affery, joka aavisti missä vaarassa hänen henkilöllisyytensä
oli, luovutti kädestään teekannun, jonka hänen herransa otti, peitti
päänsä esiliinallaan ja hävisi silmänräpäyksessä. Vieraan kasvoille
levisi vähitellen hymy, ja hän painui takaisin istumaan.
»Suokaa anteeksi hänelle, mr Blandois», sanoi Jeremiah kaataen
itse teetä kuppeihin, »hän on vähämielinen ja tylsä, niin se on.
Suvaitsetteko sokeria, sir?»
»Kiitos, ei teetä minulle. — Anteeksi huomautukseni, mutta onpa tämä
merkillinen kello!»
Teepöytä oli siirretty sohvan luo, aivan lähelle mrs Clennamin omaa
erikoista pöytää. Mr Blandois oli kohteliaasti noussut tarjoamaan
rouvalle teetä (tämän paahdettu leipä oli jo asetettu hänen eteensä),
ja asettaessaan kuppia hänen ulottuvilleen, huomasi vieras kellon,
joka, kuten aina, oli pöydällä rouvan edessä. Mrs Clennam vilkaisi
häneen nopeasti.
»Sallitteko? Kiitos. Hieno vanhanaikainen kello», kehui hän ottaen
sen käteensä. »Liian raskas käytettäväksi, mutta täysipainoinen,
aito ja väärentämätön. Olen erikoisesti mieltynyt kaikkeen, mikä on
aitoa ja väärentämätöntä. Sellainen olen itsekin; se mitä minussa
on, se on aitoa ja väärentämätöntä. Hm! Miehen kello, kaksikuorinen,
vanhanmallinen. Saanko avata ulkokuoren? Kiitos. Kas! Vanha helmillä
kirjailtu silkkikotelo! Olen usein nähnyt tällaisia vanhoilla
hollantilaisilla ja belgialaisilla. Omituisia kapineita!»
»Ne ovat kyllä vanhanaikaisia», huomautti mrs Clennam.
»Ovat todellakin. Mutta tämä ei liene yhtä vanha kuin kello?»
»En luule.»
»Merkillistä, kuinka he koukertelivat nuo nimikirjaimensa!» huomautti
mr Blandois, hymyillen taas omaa hymyänsä. »No, onko tässä E.S.U? Voisi
se olla mitä hyvänsä muutakin.»
»Ne kirjaimet siinä on.»
Mr Flintwinch, joka koko ajan oli tarkkaavasti seurannut keskustelua,
teekuppi kädessä ja suu auki valmiina nielaisemaan mitä siinä oli,
alkoi nyt työnsä: hän tuppasi suunsa täpötäyteen ja nielaisi sitte
sen sisällön yhdellä hotkaisulla; sitte jäi hän taas mietiskelemään,
ennenkuin täytti sen uudelleen.
»E.S.U. oli varmaankin hellä, suloinen hurmaava olento», arveli mr
Blandois, napsauttaessaan kuoren kiinni. »Otaksuen, että niin oli,
ihailen hänen muistoansa. Sydämeni rauha on aina vaarassa, sillä
olen kovin herkkä ihastumaan. Olipa se pahe tai hyve, niin muodostaa
naisellisen kauneuden ja hyvien ominaisuuksien ihailu kolme neljännestä
minun luonteestani, madam».
Mr Flintwinch oli nyt kaatanut itselleen toisen kupillisen teetä, jota
hän niellä hotki samoin kuin edellistäkin, silmät luotuina sairaaseen.
»Tässä tapauksessa voitte säilyttää sydämenne rauhan, sir», vastasi
tämä mr Blandoisille. »Nämä kirjaimet eivät luullakseni tarkoita mitään
nimeä».
»Kenties mietelausetta?» arvaili mr Blandois umpimähkään.
»Mietelausetta, niin. Ne ovat aina, tietääkseni, merkinneet: Et Saa
Unohtaa.»
»Ja luonnollisesti te ette unohda», päätteli mr Blandois asettaen
kellon pöydälle ja palaten tuolinsa luo.
Mr Flintwinch, joka lopetteli teenjuontiansa, otti nyt tavallista
pitemmän kulauksen ja piti väliaikaa toisenlaisessa asennossa kuin
tähän asti: se on, hän istui yhä pää takakenossa ja kuppi suullansa,
luodessaan silmänsä tutkivasti sairaaseen. Tämän kasvoilla näkyi se
päättäväisyyden ja voiman tai itsepintaisuuden keskittynyt ilme,
joka hänellä vastasi muiden viittoilua ja liikehtimistä; hän vastasi
vieraalle harkitun ankaralla tavallaan:
»En, sir, minä en unohda. Kun elää sellaista yksitoikkoista elämää,
kuin minä monena vuotena, niin ei ole helppo unohtaa. Kun elää
parantaakseen itseänsä, niin ei ole helppo unohtaa. Kim tietää
olevansa velvollinen (kuten me kaikki, jokainen meistä, Aatamin
lapsista) sovittamaan rikoksia ja rakentamaan rauhaa, niin ymmärtää,
ettei unohtamisen halu ole oikeutettu. Olen sentähden aikoja sitten
karkoittanut sen sydämestäni, enkä milloinkaan unohda enkä tahdo
unohtaa.»
Mr Flintwinch, joka nyt oli huljutellut pohjasakkoja kupissaan,
hotkaisi ne, asetti kupin tyhjennettynä tarjottimelle ja kääntyi mr
Blandoisiin päin, ikäänkuin kysyäkseen, mitä hän tästä arveli.
»Kaikki tämä, madam», sanoi Blandois kumartaen mielistelevimmin ja
painaen valkoisen kätensä sydämelleen, »kaikki tämä sisältyi sanaan
'luonnollisesti' ja olen ylpeä siitä, että ymmärsin teitä ja osasin
antaa teille kylliksi arvoa, käyttääkseni tätä sanaa (ellen osaisi
antaa teille kylliksi arvoa, en olisikaan Blandois)».
»Anteeksi, sir», vastasi toinen, »jos epäilen, että huvitteluun,
vaihteluun, keikailemiseen, kiemailuun ja kosiskeluun tottunut
herrasmies —»
»Oh, madam! Kautta kunniani!»
»— jos epäilen, että tällainen luonne saattaa täysin ymmärtää minua
näissä oloissani. En tahdo tyrkyttää teille oppiani», hän vilkaisi
edessään pöydällä olevaan jäykkään, synkkään kirjapinoon, »(sillä te
elätte omaa elämäänne, jonka seuraukset saatte itse kestää), mutta sen
verran sanon kuitenkin, että minä matkallani seuraan luotseja, tarkasti
seuraan koeteltuja ja luotettavia luotseja, joiden johdossa en voi
joutua haaksirikkoon — en voi joutua — ja että jos unohtaisin näiden
kolmen kirjaimen sisältämän kehoituksen, niin en kärsisi puoliakaan
siitä, mitä nyt kärsin».
Oli omituista, kuinka hän tarttui tilaisuuteen väitelläkseen
näkymättömän vastustajan kanssa. Kenties se oli hänen oma parempi
puolensa, joka aina nousi häntä ja hänen itsepetostaan vastaan.
»Jos unohtaisin terveyteni ja vapauteni aikaisen tietämättömyyteni,
niin voisin valittaa sitä elämää, johon nyt olen tuomittu. Mutta sitä
en milloinkaan ole tehnyt enkä milloinkaan tee. Jos unohtaisin, että
tämä maailma on nimenomaan määrätty surun, vaikeuksien ja raskaiden
koettelemusten näyttämöksi niille olennoille, jotka ovat luodut sen
tomusta, niin olisin edes jonkun verran mieltynyt sen turhuuksiin.
Mutta en ole sitä. Jos en tietäisi, että me kaikki, jok'ikinen,
olemme täydellä syyllä Jumalan vihan alaiset, vihan, jonka täytyy
tulla tyydytetyksi ja jota ei voida pelkillä teoilla lepyttää, niin
ruikuttelisin sitä erotusta, joka on minun ja niiden välillä, jotka
liikkuvat tuolla kadulla. Mutta pidän sitä armona ja etuna, että minut
on valittu sovittamaan syntejäni täällä, kuten parhaillaan teen, että
olen saanut oppia tietämään sen, minkä nyt varmasti tiedän, ja että
saan kärsiä rangaistukseni, kuten nyt kärsin. Muuten en ymmärtäisi
onnettomuudellani olevan mitään tarkoitusta. Sentähden en ole unohtanut
enkä unohda mitään. Sentähden olen tyytyväinen ja sanon, että minun
laitani on paremmin kuin miljoonien.»
Sanottuaan tämän laski hän kätensä kellon päälle ja siirsi sen sille
tarkoin määrätylle kohdalle pöydällä, jossa se aina oli. Hänen kätensä
jäi vielä lepäämään kellon päälle, ja hän istui muutaman hetken
tuijottaen siihen hievahtamatta ja puoliksi uhmaten.
Mr Blandois oli tämän selityksen aikana istunut kiinteän
tarkkaavaisena, koko ajan katsellen rouvaa ja sivellen molemmin käsin
viiksiänsä. Mr Flintwinch oli ollut hiukan hermostuneena ja sekaantui
nyt keskusteluun.
»Niin, niin, niin!» sanoi hän. »Se on selvää, mrs Clennam, ja te olette
puhunut hurskaasti ja hyvin. Mutta mr Blandois ei luullakseni kuulu
hurskasten joukkoon.»
»Päinvastoin, sir!» väitti tämä arvon herra vastaan, napsautellen
sormillaan. »Anteeksi! Se kuuluu luonteeseeni. Olen tunteellinen,
kuumaverinen, tunnollinen ja minulla on vilkas mielikuvitus. Sellaisen
miehen, mr Flintwinch, täytyy olla hurskas tai sitten hän ei ole
mitään.»
Mr Flintwinchin kasvoilla kuvastui hämärä aavistus siitä, ettei mies
mahtanut olla mitään, kun hän nousi pöyhkeänä tuolistaan ja lähestyi
sanomaan hyvästi mrs Clennamille. (Kuvaavaa tälle miehelle, kuten
kaikille hänen kaltaisilleen, samalla tavoin leimatuille, oli se, että
mitä hyvänsä hän teki, hän aina liioitteli, vaikkapa toisinaan vain
hiuskarvan verran.)
»Teistä saattaa näyttää vanhan sairaan naisen itsekkäisyydeltä», sanoi
mrs Clennam, »että olen eksynyt puhumaan itsestäni, mutta oikeastaan te
annoitte siihen aiheen satunnaisella huomautuksellanne. Koska olitte
niin huomaavainen, että tulitte tervehtimään minua, niin toivon, että
yhtä hienotunteisesti suotte tämän minulle anteeksi. Älkää sanoko
mitään kohteliaisuuksia minulle, pyydän.» Mies oli nähtävästi jo
aikeissa tehdä niin. »Mr Flintwinch on iloinen saadessaan palvella
teitä, ja minä toivon, että oleskelunne tässä kaupungissa muodostuu
mieluiseksi.»
Mr Blandois kiitti häntä ja suuteli sormiansa moneen kertaan. »Tämä on
vanha huone», huomautti hän, vilkastuen äkkiä, ja katseli ympärilleen
päästyään jo ovelle. »Keskustelumme on ollut niin mielenkiintoista,
etten ole huomannut sitä ennen. Mutta se on todella vanha huone.»
»Talokin on todella vanha talo», myönsi mrs Clennam hymyillen hyistä
hymyään. »Se on vaatimaton ja yksinkertainen, mutta todellinen
muinaisesine.»
»Totisesti!» huudahti vieras. »Jos mr Flintwinch suvaitsisi kuljettaa
minua huoneiden läpi nyt lähtiessäni, niin hän voisi tuskin tehdä
minulle enemmän mieliksi. Vanha talo, se kuuluu heikkouksiini. Minulla
on paljon heikkouksia, muttei yhtään sen suurempaa. Rakastan ja
tutkin maalauksellisuutta kaikissa sen muodoissa. Minua itseänikin on
sanottu maalaukselliseksi. Ei se ole mikään ansio — minulla on kenties
suurempia ansioita — mutta lienen sellainen, sattumalta. Harrastukset
painavat leimansa ihmiseen!»
»Ilmoitan teille jo edeltäpäin, mr Blandois, että huomaatte talon
perin likaiseksi ja autioksi», valmisteli Jeremiah vierasta, tarttuen
kynttilään. »Ei sitä kannata katsella.» Mutta mr Blandois läimäytti
häntä ystävällisesti selkään ja nauroi vain; sitte mainittu Blandois
taas suuteli sormiansa mrs Clennamille, ja he lähtivät yhdessä
huoneesta.
»Ette suinkaan halua mennä yläkertaan?» kysyi Jeremiah eteisessä.
»Päinvastoin, mr Flintwinch; ellei se väsytä teitä, olisin ihastunut
siellä käynnistä!»
Mr Flintwinch kiemurtelihe portaita ylös, ja mr Blandois seurasi
kintereillä. He nousivat suureen ullakko-makuuhuoneeseen, jossa Arthur
oli asunut ensimmäisen yön kotiintulonsa jälkeen. »No, mr Blandois!»
sanoi Jeremiah näyttäessään sitä, »toivon, että se mielestänne
palkitsee vaivanne. Minusta ei.»
Mr Blandois oli haltioissaan, ja he kävivät muissakin ullakkohuoneissa
ja käytävissä. Tällä välin huomasi mr Flintwinch, että toinen vain
pikimmiten vilkaisi kutakin huonetta eikä katsellut sitä sen enempää,
mutta sensijaan tarkasteli häntä, mr Flintwinchiä. Tarkistaakseen
huomionsa kääntyi hän portaissa ympäri. Hän kohtasi heti toisen silmät,
ja heidän katsellessaan toisiaan silmästä silmään nauroi vieras (kuten
oli tehnyt kaikissa samanlaisissa tilaisuuksissa senjälkeen kun he
olivat jättäneet mrs Clennamin huoneen) pirullista äänetöntä naurua,
pitäen rumaa peliänsä viiksillään ja nenällään.
Mr Flintwinch, joka oli vierasta paljon lyhyempi mies, oli
ruumiillisesti huonommalla puolella joutuessaan näin ylempää tulevan
epämiellyttävän tirkistelyn esineeksi; ja heidän kulkiessaan
portaita alas ja hänen ollessaan aina pari porrasta alempana, tuli
tämä epäkohta vielä suuremmaksi. Hän ei katsahtanut mr Blandoisiin
uudelleen ennenkuin tämä satunnainen epätasaisuus oli korjautunut
heidän astuessaan mr Clennam-vainajan huoneeseen. Mutta silloin
kääntyi hän äkkiä toveriinsa päin ja huomasi hänen katseensa suunnan
muuttumattomaksi.
»Ihailtava talo!» hymyili mr Blandois. »Kovin salaperäinen. Ettekö
milloinkaan kuule täällä mitään kummittelevaa melua?»
»Melua?» vastasi mr Flintwinch. »En.»
»Ettekö näe paholaisia?»
»En», mr Flintwinch kääntyi töykeänä kysyjään päin, »en näe piruja,
jotka esittäytyisivät sellaisina ja sennimisinä».
»Haha! Kas, tässäpä on muotokuva.»
(Hän katseli yhä mr Flintwinchiä, ikäänkuin tämä olisi ollut muotokuva.)
»Se on muotokuva, kuten huomautitte, sir.»
»Saanko kysyä, kuka se on, mr Flintwinch?»
»Mr Clennam-vainaja. Mrs Clennamin mies.»
»Tuon merkillisen kellon entinen omistaja, kenties?» kysyi vieras.
Mr Flintwinch, joka oli vilkaissut muotokuvaan, kiertyi ympäri ja
huomasi taas olevansa samanlaisen katseen ja hymyn esineenä. »Niin on,
mr Blandois», vastasi hän äreästi. »Se oli hänen, ja sitä ennen se oli
hänen setänsä, ja Herra ties kenenkä hallussa se sitä ennen oli ollut;
siinä kaikki, mitä tiedän sen sukutaulusta.»
»Hän on voimakaspiirteinen luonne, mr Flintwinch, ystävättäremme tuolla
yläkerrassa.»
»Niin on, sir», myönsi Jeremiah kiertyen taas vieraaseen päin, kuten
hän teki koko tämän keskustelun aikana, aivan kuin ruuvikone, joka aina
irtautuu otteestaan, sillä toinen ei muuttunut vähääkään, ja hänen
täytyi joka kerta peräytyä hiukan. »Hän on merkillinen nainen. Erittäin
rohkea — erittäin lujaluonteinen.»
»He lienevät olleet hyvin onnelliset», arvaili Blandois.
»Kutka?» kysyi mr Flintwinch, taas kiertyen.
Mr Blandois ojensi oikean etusormensa sairashuoneeseen päin ja vasemman
muotokuvaan päin, pani sitte kädet puuskaan ja asettui seisomaan
hajasäärin, hymyillen koko ajan mr Flintwinchille ylhäältä päin, niin
että nenä painui ja viikset kohosivat.
»Yhtä onnelliset kuin useimmat muutkin naimisissa olevat, otaksun»,
vastasi mr Flintwinch. »En voi sanoa. En tiedä. Salaisuuksia on
kaikissa perheissä.»
»Salaisuuksia!» huudahti mr Blandois vilkkaasti. »Sanokaa se vielä
kerta, poikani.»
»Sanon, että salaisuuksia on kaikissa perheissä.» Mr Blandois oli
äkkiä pöyhistynyt ja paisunut niin, että toinen melkein tunsi hänen
laajentuneen rintansa pyyhkäisevän kasvojaan.
»Niin on», huusi hän taputellen mr Flintwinchiä hartioihin ja
huojutellen häntä edestakaisin. »Haha! Olette oikeassa! Niin juuri
on. Salaisuuksia? Voi taivas sentään! Hitonmoisia salaisuuksia
on muutamissa perheissä, mr Flintwinch!» Näin taputeltuaan mr
Flintwinchiä molemmille hartioille moneen kertaan, ikäänkuin olisi
leikillisesti ja ystävällisesti kiusoitellut häntä jostakin hänen
sanomastaan kompasanasta, ojensi hän käsivartensa ylös, taivutti päänsä
taapäin, risti kätensä sen taakse ja purskahti remuavaan nauruun. Mr
Flintwinchin oli turha koetella ruuvikoneensa pystyväisyyttä häneen.
Hän päästeli yhä nauruansa.
»Mutta sallikaa minun hetkeksi ottaa kynttilä», pyysi hän, herettyään
nauramasta. »Katselkaamme tämän merkillisen naisen miestä. Hm!» Hän
piteli kynttilää käsivarsi suorana. »Päättävä ilme on näilläkin
kasvoilla, vaikkei se ole samanluontoinen kuin rouvan. Näyttää siltä
kuin hän sanoisi — mitäs se olikaan — Et Saa Unohtaa — eikö totta, mr
Flintwinch? Totta tosiaan, niin se juuri on!»
Antaessaan kynttilän takaisin katsoi hän kuvaan vielä kerran ja sitten
astuessaan toisen seurassa huolettomasti eteiseen selitti, että se oli
ihastuttava vanha talo ja että sen tarkastaminen oli tuottanut hänelle
suurta huvia, jota hän ei olisi tahtonut menettää sadasta punnasta.
Mr Blandoisin eksyessä tällaisiin omituisiin nenäkkäisyyksiin ja
hänen käytöksensä muuttuessa yleensä, käyden paljoa karkeammaksi ja
raaemmaksi, paljoa väkivaltaisemmaksi ja röyhkeämmäksi kuin sitä
ennen, pysyivät mr Flintwinchin nahkamaiset kasvot, jotka eivät
helposti kuvastaneet erilaisia mielentiloja, muuttumattomina ja
liikkumattomina. Paitsi että hän ehkä näytti riippuneen vähän liian
kauan hirttonuorassa, ennenkuin hänet hyväntahtoisen leikkauksen
kautta oli pudotettu siitä alas, säilytti hän ulkonaisesti tyynen
tasapainonsa. He olivat päättäneet talontarkastuksensa, saapuen
pieneen, eteisen viereiseen huoneeseen, ja hän seisoi nyt siellä
silmäillen mr Blandoisia.
»Hauskaa, että olette näin tyytyväinen, sir», huomautti hän
rauhallisesti. »En odottanut sitä. Näytte olevan erittäin hyvällä
tuulella.»
»Erinomaisella tuulella», vastasi Blandois. »Totta vie, en ole
milloinkaan ollut näin virkeä. Onko teillä milloinkaan aavistuksia, mr
Flintwinch?»
»En oikein tiedä, ymmärränkö tarkoitustanne, sir», epäili tämä
herrasmies.
»Sanokaamme tässä tapauksessa epämääräisiä tuntemuksia tulevasta
hauskuudesta.»
»En voi sanoa tuntevani mitään sellaista tällä hetkellä», vastasi mr
Flintwinch äärimmäisen vakavana. »Jos huomaisin sellaisten tunteiden
alkavan liikkua minussa, niin ilmoitan siitä kyllä.»
»Mutta minä», sanoi Blandois, »minä, poikani, aavistan tänä iltana,
että meistä vielä tulee hyvät tutut. Ettekö jo tunne jotakin?»
»En — en», ja mr Flintwinch näytti harkiten tutkivan itseänsä. »En voi
sanoa tuntevani.»
»Tunnen hyvin selvästi, että meistä tulee läheiset tuttavat. — Ettekö
vielä tunne mitään sentapaista?»
»En vielä», vastasi mr Flintwinch.
Mr Blandois tarttui taas hänen molempiin hartioihinsa ja heilutteli
häntä edestakaisin äskeiseen leikilliseen tapaansa, veti sitte hänen
käsivartensa kainaloonsa ja kutsui hänet, kelpo vanhan veikon, juomaan
pullollisen viiniä kanssansa.
Hetkeäkään epäröimättä suostui mr Flintwinch, ja he menivät majataloon,
johon matkustaja oli sijoittunut, rankassa sateessa, joka pimeän
tulosta saakka oli ropissut ikkunoihin, katoille ja katukiville.
Salamat ja jyrinä olivat jo aikoja tauonneet, mutta satoi rajusti.
Heidän tultuaan mr Blandoisin huoneeseen tilasi tämä ritarillinen
herra pullollisen portviiniä; hän heittäytyi mukavaan asentoon
ikkunapenkille ja rutisti kaikki kauniit esineet, mitkä vain suinkin
sai koolle, pehmikkeeksi komean vartalonsa alle; mr Flintwinch istui
tuolille vastapäätä, toiselle puolen pöytää. Blandois ehdotti, että
otettaisiin talon isoimmat lasit, johon mr Flintwinch suostui. Kun
pikarit oli täytetty, kilisti mr Blandois meluavan iloisesti oman
lasinsa reunaa mr Flintwinchin lasin pohjaa vasten ja oman lasinsa
pohjaa mr Flintwinchin lasin reunaa vasten ja joi heidän vastaisen
läheisen tuttavuutensa onneksi. Mr Flintwinch vastasi juhlallisesti
maljaan ja joi kaiken viinin, mitä sai, eikä puhunut mitään. Niin usein
kuin mr Blandois kilisti (joka kerta kun lasit täytettiin), suoritti
mr Flintwinch tunnollisesti oman osansa siinä ja olisi suorittanut
toverinsa osan juomisessakin yhtä tunnollisesti kuin omansa, sillä hän
oli, lukuunottamatta kitalakea, kuin tyhjä tynnyri.
Lyhyesti, mr Blandois huomasi, ettei hän kaatamalla portviiniä
vaiteliaaseen Flintwinchiin avannut hänen suutansa, vaan päinvastoin
sulki sen. Sitäpaitsi näytti mies siltä kuin kykenisi jatkamaan
tätä koko yön ja tilaisuuden sattuessa vielä koko seuraavan päivän
ja seuraavan yönkin, ja siksi mr Blandois pian hämärästi huomasi
pöyhkeilevänsä liian rohkeasti ja kerskuvasti. Hän lopetti sentähden
kestit kolmanteen pulloon.
»Te esitätte siis huomenna meille vekselin maksettavaksi, sir?» sanoi
mr Flintwinch heidän erotessaan, liikeilme kasvoillaan.
»Hitto vie», vastasi toinen ja tarttui molemmin käsin hänen
kaulukseensa. »Kyllä minä esitän teille vekselin, luottakaa siihen.
Hyvästi, rakas Flintwinch. Vastaanottakaa erotessamme», ja hän syleili
häntä etelämaalaisen tavalla ja suuteli kummallekin poskelle, niin että
mäiskähti, »herrasmiehen sana! Tuhannen jylisevän taivaan nimessä, te
saatte vielä nähdä minut!»
Häntä ei kuulunutkaan seuraavana päivänä, vaikka ilmoitus aivan oikein
tuli perille. Tiedustellessaan häntä majapaikasta iltasella, sai mr
Flintwinch hämmästyksekseen kuulla, että hän oli maksanut laskunsa
ja palannut mannermaalle Calaisin kautta. Kaikesta huolimatta oli
Jeremiah, siinä raaputellessaan miettivää naamaansa, elävästi varma
siitä, että mr Blandois tässä asiassa pitäisi sanansa ja ilmestyisi
vielä heidän luoksensa.