Kaikkien näiden tapausten aikana säilytti Cityssä oleva talo
edelleen raskaan tylsyytensä, ja sen sairas emäntä suoritti samaa
muuttumatonta jokapäiväistä elämän kiertokulkua. Aamu, puolipäivä,
ilta, aamu, puolipäivä, ilta, ja kukin toi palatessaan mukanaan oman
yksitoikkoisuutensa; aina vain sama vastahakoinen palaaminen uutta
kierrosta alkamaan kuin vanhan kellon koneistossa.
Pyörätuoliin liittyi arvattavasti muistoja ja unelmia, kuten jokaiseen
ihmisolentojen elävöittämään paikkaan. Kuvia tuhotuista kaduista ja
muuttuneista taloista, sellaisina kuin ne olivat ennen muinoin, kun
tuolissa istuja tunsi ne; kuvia ihmisistä, niinikään sellaisina kuin
ne ennen olivat ottaen vähän tai ei ollenkaan huomioon ajan kulun
vaikutuksia heihin; näitä kuvia lienee ollut suuret määrät synkkien
päivien pitkässä sarjassa. Halu pysähdyttää toimeliaan elämän koneisto
sillä hetkellä, jolloin itse henkilökohtaisesti olemme erotetut siitä,
taipumus otaksua, että ihmiskunta on menettänyt liikuntakykynsä, kun
itse olemme halvautuneet, ja kyvyttömyys arvioida niitä muutoksia,
joita silmämme ei voi seurata, suuremmilla mittapuilla kuin niillä
kutistuneilla, jotka sopivat meidän yksitoikkoiseen, rajoitettuun
olemassaoloomme, nämä halut ja taipumukset ja kyvyttömyydet kuuluvat
monen sairaan heikkouksiin ja melkein kaikkien erakkojen sielulliseen
epäterveyteen.
Mitä kohtauksia ja henkilöitä tämä tyly nainen useimmin muisteli
istuessaan vuodenajasta toiseen aina samassa synkässä huoneessa, sitä
ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Mr Flintwinch, jonka kiero ja
käyrä läsnäolo päivästä päivään painosti häntä kuin mikäkin kummallinen
mekaaninen voima olisi kenties voinut pusertaa sen hänestä, jos hänessä
olisi ollut vähemmin vastustusvoimaa; mutta hän oli liian voimakas mr
Flintwinchin voitettavaksi. Mitä mistress Afferyyn tuli, oli hänellä
kylliksi tekemistä katsellessaan ällistelevin silmin herraansa ja
miestään ja sairasta emäntäänsä, kulkiessaan pimeän tultua talossa pää
esiliinan peitossa, kuunnellessaan aina ja kuullessaankin joskus outoja
ääniä ja eläessään ylipäätänsä keskeytymättömässä uneksivassa, näkyjä
näkevässä puolihorrostilassa.
Mrs Affery päätteli, että huomattavia kauppoja oli tekeillä, sillä
hänen miehellänsä oli runsaasti työtä pienessä konttorissaan ja
puheillaan enemmän asiakkaita kuin moneen vuoteen. Se oli kylläkin
helppoa, sillä talo oli kauan ollut aivan autiona; mutta hän
sai kirjeitä, otti vastaan vieraita, hänellä oli kirjanpitoa ja
kirjeenvaihtoa. Lisäksi hän kävi muissa liiketaloissa, veistämöillä ja
telakoilla, tullissa, Garrowayn kahvilassa sekä pörssissä, niin että
hän oli paljon liikkeellä. Alkoipa hän, ellei mrs Clennam erikoisesti
halunnut nauttia hänen seurastansa, silloin tällöin pistäytyä
eräässä läheisessä kapakassakin vilkaisemassa merenkulku-uutisia ja
pörssihintoja iltalehdistä sekä myös vaihtamassa kohteliaisuuksia
kauppalaivojen kapteenien kanssa, jotka istuskelivat tässä kapakassa.
Määrättynä tuntina joka päivä neuvotteli hän liikeasioista mrs
Clennamin kanssa, ja Affery, joka aina hiiviskeli nurkissa, kuunnellen
ja vaanien, oli ymmärtävinään, että ovelat haalivat rahaa.
Mr Flitwinchin pökertyneen puolison mielentila alkoi nyt niin selvästi
ilmetä hänen katseissaan ja teoissaan, että ovelat pitivät häntä perin
vähässä arvossa, kuten ainakin henkilöä, jonka henkiset lahjat eivät
milloinkaan ole olleet loistavat ja joka on tulemassa höperöksi.
Mr Flintwinch oli käskenyt häntä pitämään suunsa kiinni heidän
aviollisesta suhteestansa ja kieltänyt häntä nimittämästä miestänsä
Jeremiahiksi muulloin kuin perhekolmikon kesken; tämä ehkä johtui
siitä, ettei Afferyn ulkomuoto eikä esiintyminen olleet liikepiireihin
sopivia; tai myös siitä, että asiakkaat, kuultuaan hänen naineen
Afferyn, mahdollisesti alkaisivat epäillä hänen arvostelukykyänsä.
Affery unohti alituisesti nämä määräykset, ja se lisäsi yhä hänen
olemuksensa arkuutta ja pelokkaisuutta, sillä mr Flintwinchillä oli
tapana kostaa nämä laiminlyönnit juoksemalla hänen jäljessään portaissa
ja pudistamalla häntä, niin että eukko oli alituisessa hermostuneessa
epävarmuudessa siitä, millä hetkellä häntä taas tällä tavoin
ojennettaisiin.
Pikku Dorrit oli päättänyt pitkän päivätyönsä mrs Clennamin huoneessa
ja oli parastaikaa poimimassa säntillisesti kokoon tilkkuja ja
langanpätkiä ennen kotiinlähtöänsä. Mr Pancks, jonka Affery juuri
oli saattanut sisään, tiedusteli mrs Clennamilta tämän terveyttä,
huomauttaen samalla, että koska hän sattui olemaan tällä kulmalla,
pistäytyi hän sisään kysymään isäntänsä puolesta, kuinka mrs Clennam
voi. Tämä katsoi häneen rypistäen tuikeasti kulmiaan.
»Mr Casby tietää», vastasi hän, »ettei minun tilani ole vaihtelevainen.
Ainoa muutos, jota odotan, on suuri lopullinen muutos.»
»Todellako, mrs Clennam?» vastasi mr Pancks, ja hänen silmänsä
vaelsivat pienen ompelijattaren luo, joka polvillaan poimi langanpäitä
ja tilkkuja matolta. »Te näytätte reippaalta, ma'am.»
»Minä kannan sen, mitä minulla on kannettavana», vastasi toinen.
»Tehkää tekin se, mikä teillä on tehtävänä.»
»Kiitos, ma'am», vastasi Pancks, »koetan kyllä parastani».
»Te olette usein tällä kulmalla, ettekö olekin?» kysyi mrs Clennam..
»Kyllä, ma'am», vastasi Pancks, »kyllä viime aikoina, olen usein käynyt
täällä päin jos jonkinlaisilla asioilla».
»Pyytäkää mr Casbyä ja hänen tytärtänsä olemaan huolehtimatta
terveydestäni asiamiehen kautta. Jos he haluavat käydä luonani, niin
he tietävät minun aina olevan täällä tavattavissa. Älkööt vaivautuko
lähettämällä kysymään. Älkääkä te vaivautuko tulemalla.»
»Ei mitään vaivaa, ma'am», vastasi Pancks. »Te näytätte todellakin
tavattoman reippaalta, ma'am.»
»Kiitos. Hyvästi.»
Uloskäsky, jota tehosti ovea osoittava sormi, oli niin lyhyt ja
selvä, ettei mr Pancks voinut keksiä keinoa vierailunsa jatkamiseksi.
Hän harasi hiuksensa pystyyn, kasvoilla kaikkein vilkkain ilmeensä,
vilkaisi taas pieneen olentoon matolla, sanoi: »Hyvästi, ma'am; älkää
tulko alas, mrs Affery, osaan kyllä ovelle», ja höyrysi tiehensä.
Mrs Clennam, käsi poskella, seurasi häntä tarkkaavaisin ja synkän
epäluuloisin silmin, ja Affery tuijotti emäntäänsä kuin noiduttuna.
Hitaasti ja miettivinä kääntyivät mrs Clennamin silmät ovelta, josta
Pancks oli hävinnyt, Pikku Dorritiin, joka juuri nousi matolta
pystyyn. Poski vajoten yhä syvemmälle käden varaan, silmät valppaina
ja tutkivina, katseli sairas nainen tyttöä, kunnes herätti hänen
huomiotansa. Pikku Dorrit punastui sellaista katsetta ja loi silmänsä
alas. Mrs Clennam istui yhä tarkkaavaisena.
»Pikku Dorrit», kysyi hän viimein katkaisten äänettömyyden, »mitä
tiedätte tästä miehestä?»
»En tiedä hänestä mitään, ma'am, paitsi että olen nähnyt hänet näillä
seuduin ja että hän on puhutellut minua.»
»Mitä hän on sanonut teille?»
»En ymmärrä, mitä hän puhuu, hän on niin kummallinen. Muttei ensinkään
töykeä eikä epämiellyttävä.»
»Miksi hän tulee tapaamaan teitä?»
»Sitä en tiedä, ma'am», vastasi tyttö täysin vilpittömästi.
»Te tiedätte, että hän tulee tänne tavatakseen teitä?»
»Niin olen luullut, ma'am», myönsi Pikku Dorrit, »mutta miksi hän tulee
tänne tai muualle sitä varten, sitä en käsitä, ma'am».
Mrs Clennam loi silmänsä alas, ja hänen ankaroista, jäykistä
kasvoistaan näkyi, että hän nyt yhtä kiinteästi tarkasti mielessään
olevaa asiaa kuin äsken silmiensä edessä olevaa olentoa, jonka hän
nyt näytti unohtaneen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että vasta
muutaman minuutin kuluttua pääsi niistä irtautumaan ja sai takaisin
tavallisen kankean ryhtinsä.
Sillä välin oli Pikku Dorrit odottanut tilaisuutta lähteäksensä, muttei
rohjennut liikahtamalla häiritä häntä. Nyt hän uskalsi lähteä siitä
paikasta, johon oli jäänyt seisomaan noustuaan matolta, ja kiertää
pyörätuolin ympäri. Hän pysähtyi sen viereen toivottaakseen: »Hyvää
yötä, ma'am.»
Mrs Clennam ojensi kätensä ja laski sen Pikku Dorritin käsivarrelle.
Tämä, hämillään kosketuksesta, jäi vapisten seisomaan paikallensa.
Ehkäpä hänen mieleensä hetkeksi juolahti satu prinsessasta.
»Sanokaas minulle, Pikku Dorrit», kysyi mrs Clennam, »onko teillä monta
ystävää nykyään».
»Muutamia vain, ma'am; paitsi teitä on minulla vain miss Flora ja —
yksi vielä.»
»Tarkoitatteko tuota miestä?» kysyi mrs Clennam osoittaen
taipumattomalla sormellaan taas ovea.
»En toki, ma'am.»
»Kenties joku hänen ystäviään?»
»Ei, ma'am.» Pikku Dorrit pudisti vakavasti päätänsä. »Ei toki! Ei
kukaan hänen kaltaisensa tahi hänen piiristään.»
»Vai niin!» Mrs Clennam melkein hymyili. »Se ei kuulu minuun. Kysyn
vain siksi, että tahdon teille hyvää, ja siksi että luulen olleeni
ystävänne silloin, kun ei teillä ollut ketään muuta turvaa. Eikö ollut
niin?»
»Kyllä, ma'am, niin juuri oli. Olen monta kertaa ollut täällä silloin,
kun me, ilman teidän antamaanne työtä, olisimme olleet kaiken
puutteessa.»
»Me?» toisti mrs Clennam, vilkaisten kelloon, joka aikoinaan oli ollut
hänen miesvainajansa oma ja joka aina oli hänen edessänsä pöydällä.
»Onko teitä monta?»
»Nyt vain isä ja minä. Tarkoitan, että vain isä ja minä elämme
säännöllisesti sillä, mitä ansaitsemme.»
»Onko teidän täytynyt kieltäytyä paljostakin, teidän ja isänne ja
keitä muita teitä on ollut?» kysyi mrs Clennam harkiten ja miettivänä
käännellen kelloa.
»Toisinaan on elämä kyllä ollut vaikeata», sanoi Pikku Dorrit pehmeällä
äänellänsä ja lempeän kärsivällisellä tavallaan, »mutta en luule, että
se tässä suhteessa on ollut vaikeampaa kuin monen muunkaan».
»Se on hyvin sanottu», vastasi mrs Clennam nopeasti. »Se on totta!
Te olette hyvä, järkevä tyttö. Olette kiitollinenkin, ellen pahasti
erehdy.»
»Onhan se niin luonnollista; ei siinä ole mitään ansiokasta», vastasi
Pikku Dorrit. »Olen todella kiitollinen.»
Mrs Clennam veti pienen ompelijattarensa pään puoleensa ja suuteli
häntä otsalle niin lempeästi, ettei unia näkevä mrs Affery olisi ikinä
voinut uneksia sellaista mahdolliseksi.
»Menkää nyt, Pikku Dorrit», sanoi hän, »muuten viivytte kovin myöhään,
lapsi parka!»
Kaikissa niissä unissa, joita mrs Affery oli nähnyt siitä saakka kun
hän oli mieltynyt tähän harrastukseen, ei ollut ainoatakaan näin
hämmästyttävää. Hänen päätänsä huimasi ajatus, että hän seuraavassa
unessansa näkisi toisenkin ovelan suutelevan Pikku Dorritia ja sitä
seuraavassa molempien ovelien syleilevän toisiaan, puhjeten kyyneliin
hellyydestä koko ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ajatus kerrassaan huumasi
hänet, kun hän seurasi keveitä askeleita portaissa katsoakseen, että
talon ovi tulisi varmasti suljetuksi.
Avatessaan ovea Pikku Dorritille näki hän mr Pancksin liehuvan
edestakaisin pihassa talon edustalla, sen sijaan että olisi mennyt
tiehensä, kuten häneltä vähemmin ihmeellisessä paikassa ja vähemmin
ihmeellisten ilmiöiden keskellä olisi kaiken järjen nimessä voinut
odottaa. Kohta kun hän näki Pikku Dorritin, astui hän nopeasti hänen
ohitsensa ja sanoi, asettaen sormen nenällensä (mrs Affery kuuli
selvästi hänen sanansa): »Pancks mustalainen, ennustaja», ja lähti
tiehensä. »Jumala varjelkoon meitä; nyt tähän sekaantuu mustalainen
ja ennustajakin lisäksi!» huudahti mrs Affery. »Mitä saammekaan vielä
nähdä!»
Hän seisoi avonaisella ovella tämä arvoituksen lumoissa; satoi ja
ukkonen jyrisi. Pilvet kiitivät taivaalla, tuuli puhalsi puuskittain,
rynkyttäen naapuritalon irtautunutta ikkunaluukkua, kieputellen
ruosteisia savupiipunhattuja ja tuuliviirejä ja syöksähti tavantakaa
läheiselle pienelle kirkkomaalle, ikäänkuin aikoen puhaltaa kuolleet
kaupunkilaiset heidän haudoistaan. Kaikilta taivaan kulmilta
yhtaikaa kuuluva kumea jylinä tuntui uhkaavan kostoa sellaisesta
häväistysyrityksestä ja jupisevan: »Antakaa heidän levätä! Antakaa
heidän levätä!»
Mrs Affery, joka ei pelännyt mitään muuta kuin kummittelevaa taloa ja
siihen ennen aikojaan ja luonnottomasti leviävää pimeyttä niin paljon
kuin ukkosta ja salamaa, seisoi epätietoisena, mennäkö sisään vai ei,
kun kysymys ratkesi itsestään siten, että ovi kovasti pamahtaen lensi
lukkoon ja jätti hänet ulkopuolelle. »Mitä minä nyt teen, mitä minä
nyt teen?» huusi mrs Affery väännellen käsiänsä tässä viimeisessä
levottomassa unessaan; »kun hän istuu yksin sisällä eikä kykene
tulemaan ovea avaamaan enempää kuin kirkkomaan kuolleetkaan!»
Tässä pulassaan juoksenteli mrs Affery, kierrettyään esiliinan
kuin hilkan päähänsä sateen suojaksi, edestakaisin useaan kertaan
yksinäisellä kivetyllä pihalla. Miksi hän sitte kumartui kurkistamaan
avaimen reiästä, ikäänkuin silmä olisi voinut avata oven, se on
vaikeata tietää; mutta niin kai useimmat muutkin olisivat tehneet hänen
tilallaan, ja niin juuri hän teki.
Tästä asennostaan ponnahti hän äkkiä pystyyn hiukan kirkaisten, sillä
hän tunsi jonkin koskettavan olkapäätänsä. Se oli käsi; miehen käsi.
Mies oli matkapuvussa, päässä turkisreunainen lakki ja hartioilla
avara viitta. Hän näytti ulkomaalaiselta. Hänellä oli tuuhea tukka
ja tuuheat viikset — ne olivat pikimustat paitsi pörröisistä päistä,
jotka vivahtivat punaiseen — ja iso käyrä nenä. Hän nauroi mrs Afferyn
huudolle ja pelästykselle, ja hänen nauraessaan nousivat viikset nenän
alle ja nenä painui viiksien ylle.
»Mikä hätänä?» kysyi hän selvällä englanninkielellä. »Mitä pelkäätte?»
»Teitä», läähätti Affery.
»Minua, ma‘am?»
»Ja tätä kauheata iltaa ja — ja kaikkea», vastasi Affery. »Ja
katsokaas, tuuli lennätti oven kiinni, enkä minä pääse sisälle.»
»Ohhoh!» sanoi herrasmies, joka otti asian aivan tyynesti. »Todellako!
Tunnetteko ketään Clennam nimistä näillä tienoin?»
»Luulisinpä, Herra nähköön, tuntevani, luulisinpä tuntevani!» huusi
Affery ja raivostui tästä kysymyksestä vääntelemään käsiänsä.
»Missä päin täällä?»
»Missäkö päin?» huusi Affery, innostuen taas kurkistamaan
avaimenreiästä. »Missäpäs muualla kuin tässä talossa! Ja hän on aivan
yksin huoneessaan eikä voi käyttää jäseniään eikä liikkua auttaakseen
itseänsä tai minua, ja toinen ovela on ulkona, ja Jumala auttakoon
minua, sillä pelkäänpä menettäväni järkeni!»
Käyden myötätuntoisemmaksi, kun asia koski häntä itseään, astui
herrasmies pari askelta taaksepäin tarkastaakseen taloa, ja pian hän
huomasi eteisen oven vieressä pienen huoneen pitkänkapean ikkunan.
»Missähän huoneessa se rouva on, joka on menettänyt jäsentensä
käyttökyvyn, madam?» kysyi hän hymyillen erikoista hymyään, josta mrs
Affery ei voinut irroittaa katsettaan.
»Tuolla!» ilmoitti Affery. »Nuo molemmat ikkunat.»
»Oho! Minä olen kohtalaisen pitkä, mutta en voisi saada kunniaa
ilmestyä hänen huoneeseensa ilman tikapuiden apua. No, madam, suoraan
kysyen — suoruus kuuluu luonteeseeni — avaanko oven teille?»
»Avatkaa, Jumala siunatkoon teitä, ystävällistä ihmistä, ja tehkää
se heti», huusi Affery, »sillä hän voisi kutsua minua juuri tällä
hetkellä tai sytyttää itsensä tuleen ja polttaa itsensä kuoliaaksi,
eikä tiedä, mitä voisi tapahtua hänelle, ja minä tulen hulluksi täällä
ajatellessani sitä».
»Seis jo, hyvä rouva!» Vieras hillitsi hänen kärsimättömyyttänsä
pehmeällä, valkoisella kädellä. »Liikeaika kai on ohi tältä päivältä?»
»On, on, on», huusi Affery, »aikoja sitten».
»Sallikaa minun tehdä rehellinen ehdotus. Rehellisyys kuuluu
luonteeseeni. Tulin juuri maihin postilaivasta, kuten kai näettekin.»
Hän näytti, että viitta oli märkä ja saappaat niinikään likomärät;
Affery oli aikaisemmin huomannut, että hän oli kalpea ja huonon
näköinen, kuin vaikealta matkalta palannut, ja niin viluissaan, ettei
voinut estää hampaitaan kalisemasta. »Olen juuri astunut maihin
postilaivasta, madam, ja viivästynyt ilman tähden, tuon kirotun ilman
tähden. Tämän kautta, madam, ovat eräät tärkeät liikeasiat (tärkeät,
sillä ne ovat raha-asioita) jääneet suorittamatta varsinaisena
liikeaikana, ja minun pitäisi ne nyt saada toimitetuiksi. No, jos nyt
tahdotte hankkia jonkun pätevän henkilön naapuristosta sitä varten
siitä hyvästä, että avaan oven, niin avaan sen. Ehei tämä järjestely
miellytä teitä, niin minä —» ja äskeinen hymy huulillaan hän teki
merkitsevän liikkeen ikäänkuin lähteäkseen tiehensä.
Mrs Affery, joka oli sydämestään iloinen tästä sopimusehdotuksesta,
suostui siihen mielellään. Herrasmies pyysi siis heti häntä pitelemään
hänen viittaansa, otti vauhtia ja hyppäsi kapean ikkunan alustalle,
kiipesi tiiliä myöten ylös, tarttui kehykseen ja nosti sen. Hänen
silmänsä muljahtivat niin kamalasti, kun hän pisti säärensä huoneeseen
ja vilkaisi mrs Afferyyn, että tämän selkäpiitä karmi ja hän ajatteli,
kuinka mahdotonta olisi estää, vaikka vieras suoraa päätä menisi
yläkertaan ja murhaisi sairaan.
Onneksi hänellä ei ollut sellaisia aikeita, sillä hän ilmestyi hetken
päästä ulko-ovelle. »No, hyvä rouvaseni», sanoi hän ottaen takaisin
viittansa ja heittäen sen hartioilleen, »jos nyt tahdotte olla hyvä ja
— mitä perhanaa se on?»
Outoa oudompi ääni. Läheltä tuleva, päättäen siitä omituisesta
värinästä, jonka se synnytti ilmassa, mutta kuitenkin hillitty ja
kumea, kuin kaukaa kotoisin. Tärähdys, jymähdys ja keveän kuivan
esineen putoamisesta syntyvä heikko tömähdys.
»Mitä perhanaa se on?»
»En tiedä, mitä se on, mutta olen kuullut sellaista monta kertaa
ennen», vastasi Affery, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa.
Hän saattoi tuskin olla urhoollinen, tämä mies, ajatteli Affery nytkin,
unenkaltaisessa pelossaan ja kauhussaan, sillä vieraan vapisevat huulet
kalpenivat. Kuunneltuaan hetkisen hän koetti lyödä asian leikiksi.
»Pyh! Tyhjää! Ei kerrassaan mitään! No, rouvaseni, olin kuulevinani
teidän puhuvan jostakin ovelasta. Tekisittekö nyt hyvin ja
toimittaisitte minut tämän neropatin puheille?» Hän piteli ovesta
kiinni, ikäänkuin olisi milloin hyvänsä valmis jättämään arvoisan
rouvan sen taakse, ellei tämä täyttäisi sopimuksen ehtoja.
»Ettekö sano mitään ovesta ja minusta silloin?» kuiskasi Affery.
»En sanaakaan.»
»Ja ettekö liikahda paikaltanne ettekä vastaa, jos hän huutaisi tuolta
ylhäältä, sillä välin kun juoksen tuolla kulman takana?»
»Madam, seison tässä kuin kuvapatsas.»
Afferylla oli vahva pelko, että mies hiipisi portaita ylös heti kun hän
kääntäisi selkänsä hänelle, niin että hän riennettyään kulman taakse
tuli vielä takaisin portille kurkistamaan häntä. Nähdessään hänen
seisovan kynnyksellä, paremmin talon ulko- kuin sisäpuolella, ikäänkuin
hän ei erikoisesti rakastaisi pimeyttä eikä haluaisi tutkistella
sen salaisuuksia, kiiti eukko seuraavalle kadulle ja lähetti sanan
kapakkaan mr Flintwinchille, joka heti tuli ulos. Molemmat palasivat
yhdessä — rouva edellä, mr Flintwinch reippain askelin perässä; toivo
saada pudistella Afferya, ennenkuin tämä pääsisi sisään, vilkastutti
häntä — huomasivat miehen seisovan kynnyksellä pimeässä ja kuulivat mrs
Clennamin voimakkaan äänen huutavan sairashuoneesta: »Kuka siellä? Mitä
siellä tapahtuu? Miksei kukaan vastaa? Keitä siellä alhaalla on?»