Näihin aikoihin tuotti Arthur Clennamille suurta levottomuutta
usein uudistuva epäilys, oliko mr Pancksin halu koota tietoja
Dorrit-perheestä mahdollisesti yhteydessä niiden epäluulojen kanssa,
joista hän oli puhunut äidilleen palattuaan kotiin pitkäaikaisesta
maanpakolaisuudestaan. Mitä mr Pancks jo tiesi Dorrit-perheestä, mitä
hän oikeastaan vielä tahtoi tietää ja minkä tähden hän ensinkään
vaivasi toimeliasta päätänsä tällä kaikella, olivat kysymyksiä, jotka
usein saattoivat hänet ymmälle. Mr Pancks ei ollut niitä, jotka
olisivat tuhlanneet aikaansa ja vaivojansa tällaisiin tiedusteluihin
turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Clennam ei epäillytkään, ettei
hän tähdännyt johonkin erikoiseen päämäärään. Ja vakavia mietteitä
herätti hänessä kysymys, paljastuisivatko mr Pancksin toimeliaisuuden
saavuttaman päämäärän kautta ne salaiset syyt, jotka olivat
taivuttaneet hänen äitinsä ottamaan pikku Dorritin huostaansa.
Ei silti, että hän milloinkaan horjuisi halussaan hyvittää tai
päätöksessään korjata isänsä aikana tehtyä vääryyttä, jos sellainen
tulisi ilmi ja olisi korjattavissa. Se otaksutun vääryyden varjo,
joka oli ahdistanut häntä hänen isänsä kuolemasta saakka, oli niin
epämääräinen ja vailla muotoa, että sitä aiheuttava todellisuus saattoi
suuresti erota siitä, millaiseksi hän oli kuvitellut sen. Mutta jos
hänen arveluissaan huomattaisiin olevan perää, oli hän valmis milloin
tahansa luovuttamaan kaiken omaisuutensa ja aloittamaan elämän
uudelleen. Hänen lapsuutensa synkkä, julma opetus ei ollut milloinkaan
päässyt oikein tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja hänen siveysoppinsa
ensimmäinen sääntö kuului, että hänen tuli aloittaa matkansa ylöspäin
pitämällä käytännöllisessä nöyryydessä tarkasti huolta maallisesta
vaelluksestaan ja ettei hän milloinkaan voinut pelkkien sanojen
siivillä nousta taivaaseen. Velvollisuuden täyttäminen maan päällä,
hyvitys maan päällä, toiminta maan päällä, ne ensiksi; ne olivat
ensimmäiset jyrkät portaat matkalla ylöspäin. Ahdas oli portti ja
tie kaita, paljoa ahtaampi ja kaidempi kuin se leveä valtatie, jonka
kivityksenä olivat omahyväiset tunnustukset ja hartaudenharjoitukset,
lähimmäisen silmästä kaivetut raiskat ja toisten kärkäs luovuttaminen
tuomittaviksi — kaikki arvotonta kamaa, joka ei maksanut kerrassaan
mitään.
Ei. Itsekäs pelko tai epäröinti eivät tehneet häntä levottomaksi,
vaan epäluulo, ettei Pancks muistaisi osaansa heidän välisessä
sopimuksessaan, vaan päästyään jonkun asian perille ryhtyisi
toimiin sen johdosta, ilmaisematta sitä hänelle. Toiselta puolen,
muistellessaan keskusteluaan Pancksin kanssa ja ajatellessaan, kuinka
vähän syytä hänellä oikeastaan oli otaksua, että tämä merkillinen
henkilö saattoi olla näiden asioiden jäljilläkään, ihmetteli hän
toisinaan itseään voidessaan pitää asiaa niin tärkeänä. Risteillen
näillä vesillä, harhaili hän sinne tänne, kuten ainakin alukset
ristiaallokossa, pääsemättä satamaan.
Pikku Dorritin vetäytyminen pois heidän tavallisesta kanssakäymisestään
ei parantanut asiaa. Hän oli niin paljon ulkona ja niin paljon
omassa huoneessaan, että Clennam alkoi kaivata häntä ja huomata
hänen paikkansa tyhjäksi. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, voiko hän
paremmin, ja Pikku Dorrit oli vastannut, kiitollisesti ja vakavasti,
pyytäen häntä olemaan rauhassa hänen puolestaan, hän kun voi aivan
hyvin; mutta Clennam ei ollut nähnyt häntä, entiseen kanssakäymiseen
verraten pitkään aikaan.
Clennam palasi eräänä iltana kotiin, käytyään Pikku Dorritin isän
puheilla, joka oli maininnut tyttären olevan vierailulla — niin hän
aina sanoi, kun tämä oli kovassa työssä hankkiakseen isälle illallista
— ja tapasi mr Meaglesin kiihoittuneena kävelemässä huoneessaan. Kun
Clennam avasi oven, pysähtyi mr Meagles, kääntyi häneen päin ja sanoi:
»Clennam! Tattycoram!»
»Mitä on tapahtunut?»
»Poissa!»
»Taivaan nimessä, mitä tarkoitatte?» huudahti Clennam hämmästyneenä.
»Ei tahtonut laskea viiteenkolmatta; en saanut häntä tekemään niin;
pysähtyi kahdeksaan ja lähti tiehensä.»
»Lähti pois talostanne?»
»Eikä palaa enää milloinkaan», sanoi mr Meagles pudistaen päätänsä. »Te
ette tunne tämän tytön intohimoista ja ylpeätä luonnetta. Hevosvaljakko
ei saisi häntä nyt vedetyksi takaisin; vanhan Bastiljin lukot ja
telkeet eivät pidättäisi häntä.»
»Mitenkä tämä tapahtui? Istukaa ja kertokaa minulle.»
»Ei ole varsin helppoa kertoa, miten se tapahtui; sillä teidän pitäisi
tuntea tämän kiivaan tyttöparan onneton luonne, voidaksenne oikein
käsittää asian. Mutta näin se tapahtui. Pet ja äiti ja minä olemme
viime aikoina keskustelleet paljon. En tahdo salata teiltä, Clennam,
etteivät nämä keskustelut ole olleet niin iloista laatua kuin olisin
suonut; on ollut puhetta siitä, että lähtisimme taas matkalle. Tätä
ehdotusta tehdessäni on minulla oikeastaan ollut erikoinen tarkoitus.»
Kuvitellussa tapauksessa olisi Clennamin sydän tykyttänyt kiivaasti.
»Tarkoitus», jatkoi mr Meagles hetken vaiti oltuaan, »jota on myöskään
tahdo salata teiltä, Clennam. Rakas lapseni on mieltynyt erääseen
henkilöön, ja olen siitä hyvin pahoillani Kenties arvaatte, kenestä on
kysymys. Henry Gowanista.»
»En ollut aivan valmistumaton kuulemaan sitä.»
»No niin!» Mr Meagles huokasi syvään. »Olisin suonut, ettei teidän
milloinkaan olisi tarvinnut kuulla sitä. Mutta näin nyt kuitenkin on
asianlaita. Äiti ja minä olemme panneet parhaamme, Clennam; olemme
koettaneet lempeätä neuvomista, olemme koettaneet antaa ajan vaikuttaa,
olemme koettaneet erossaoloa. Mutta turhaan. Viime keskustelumme koski
matkaa, joka kestäisi vähintäin vuoden ja jonka ajaksi heidät tykkänään
erotettaisiin ja suhde keskeytettäisiin. Tämän johdosta oli Pet
onneton, ja sentähden äiti ja minä olimme myöskin onnettomia.»
Clennam sanoi hyvin ymmärtävänsä sen.
»No niin!» puolustautui mr Meagles. »Myönnän käytännöllisenä miehenä
ja olen varma, että äitikin käytännöllisenä naisena myöntää, että me,
perheissämme, suurentelemme surujamme ja teemme kärpäsestä härkäsen
sillä tavalla, että voi arvata sen kyllästyttävän katselijaa —
syrjäistä katselijaa, nimittäin, Clennam. Kuitenkin, Petin onnellisuus
tai onnettomuus on meidän silmissämme suorastaan kysymys elämästä tai
kuolemasta, ja suotakoon meille anteeksi, jos teemme siitä suuren
numeron. Joka tapauksessa olisi Tattycoramin pitänyt sietää sitä.
Ettekö tekin ole samaa mieltä?»
»Tietysti olen», vastasi Clennam, innokkaasti tunnustaen oikeutetuksi
sellaisen kohtuullisen vaatimuksen.
»Mutta ei, sir», valitti mr Meagles pudistaen päätänsä, »hän ei
sietänyt sitä. Nähdessäni, kuinka hänen huonompi puolensa riehui ja
kiehui hänen sydämessään, riistäen ja raastaen sitä, muistutin hänelle
lempeästi yhä uudelleen ja uudelleen, ohi kulkiessani: 'Viisikolmatta,
Tattycoram, viisikolmatta!’ Olisin suonut hänen yötä päivää vain
laskevan viiteenkolmatta, silloin tätä ei olisi tapahtunut.»
Mr Meagles, jonka alakuloisilla kasvoilla hänen sydämensä hyvyys
vieläkin selvemmin kuvastui kuin ilon ja hilpeyden kirkastaessa niitä,
siveli otsaansa, poskiansa ja leukaansa ja pudisti päätänsä.
»Sanoin äidille (ei siksi, että se olisi ollut tarpeellista, sillä
hän olisi kyllä itsekin ajatellut sitä): 'me olemme käytännöllistä
väkeä, rakkaani, ja tunnemme hänen elämäntarinansa; me näemme tässä
onnettomassa tytössä heijastuksen siitä, mikä raivosi hänen äitinsä
sydämessä, ennenkuin tämä pieni raukka oli maailmassa; me selitämme
hänen mielentilansa parhain päin, äiti, emme huoli välittää siitä nyt
ensinkään; me odotamme sopivampaa tilaisuutta puhuaksemme hänelle,
toisen kerran.’ Ja me emme sanoneet nyt mitään. Mutta menettelimmepä
miten hyvänsä, näytti siltä kuin ei olisi voitu välttää sitä, minkä
piti tapahtua; ja eräänä iltana sitte hänen raivonsa puhkesi ilmi.»
»Kuinka ja miksi?»
»Jos kysytte miksi», vastasi mr Meagles hieman ymmällä kysymyksen
johdosta, sillä hän näytti olevan paljoa innokkaampi lieventämään
Tattycoramin syytä kuin perheen, »niin voin viitata siihen, mitä äsken
jotakuinkin sananmukaisesti kerroin sanoneeni äidille. Jos puhun siitä,
kuinka se tapahtui, niin olimme hänen läsnäollessaan toivottaneet
hyvää yötä Petille (hyvin hellästi, se minun on myönnettävä), ja
hän palveli Petiä yläkerrassa — muistattehan, että hän oli Petin
kamarineito? Kenties Pet, joka oli hyvin alakuloinen, käyttäytyi hiukan
ajattelemattomammin kuin tavallista pyytäessään häneltä apua; mutta
en tiedä, onko minulla oikeutta sanoa niin, sillä hän on aina ollut
hienotunteinen ja lempeä.»
»Hän on maailman lempein emäntä.»
»Kiitos, Clennam», sanoi mr Meagles ja pudisti hänen kättänsä, »tehän
olette usein nähnyt heidät yhdessä. No niin! Me kuulimme nyt, kuinka
onneton Tattycoram puhui äänekkäästi ja vihaisena, ja ennenkuin
ennätimme tiedustella, mistä oli kysymys, tuli Pet alas vapisten
ja sanoi pelästyneensä häntä. Heti perässä ilmestyi Tattycoram
raivoissaan. 'Vihaan teitä kaikkia kolmea', huusi hän ja polki
jalkaansa meille. 'Minä pakahdun vihasta koko tätä taloa kohtaan.'»
»Jonka jälkeen te —?»
»Minäkö?» vastasi mr Meagles niin, yksinkertaisen hyvänsävyisesti, että
olisi saavuttanut mrs Gowaninkin luottamuksen.
»Minä sanoin: 'Laske viiteenkolmatta, Tattycoram'.»
Taas hän siveli kasvojaan ja pudisti päätänsä syvän surullisena.
»Hän oli niin tottunut siihen, Clennam, että hän nytkin, niin
raivoisana, ettemme ole milloinkaan ennen nähneet häntä sellaisena,
heti vaikeni, katsoi minua suoraan silmiin ja laski (kuten luulen)
kahdeksaan. Mutta hän ei voinut hillitä itseänsä jatkaakseen
pitemmälle. Siihen hän lopetti, poloinen, ja antoi palttua lopuille
seitsemälletoista. Ja sitten hän puhkesi puhumaan. Hän inhosi meitä,
hän oli onneton luonamme, hän ei voinut kestää tätä, ei tahtonut
kestää tätä, — hän oli päättänyt lähteä pois. Hän oli nuorempi kuin
nuori emäntänsä, ja jäisikö hän tänne ainiaaksi katselemaan kuinka
häntä pidetään ainoana nuorena ja mielenkiintoisena olentona, jota
on hemmoteltava ja rakastettava? Ei. Hän ei tahtonut, ei tahtonut,
ei tahtonut! Millaiseksi me luulimme, että hän, Tattycoram, olisi
kasvanut, jos häntäkin lapsuudesta saakka olisi hyväilty ja hellitty,
niinkuin hänen nuorta emäntäänsä? Yhtä hyväksi kuin hänkin? Ah! Kenties
viisikymmentä kertaa paremmaksikin. Kun me näin olimme rakastavinamme
toisiamme, kehuskelimme sillä vain ärsyttääksemme häntä, sitä juuri
teimme, ja häväisimme häntä. Ja kaikki muutkin talossa tekivät samoin.
Eilen juuri mrs Tickitiä, jolla oli pieni lapsenlapsensa luonaan, oli
suuresti huvittanut lapsen yritykset lausua hänen (Tattycoramin) nimeä,
sitä inhoittavaa nimeä, jonka he olivat antaneet hänelle; ja mrs Tickit
oli nauranut nimellekin. Kukapa ei tekisi niin; ja mikä oikeus meillä
oli antaa hänelle kissan tai koiran nimi? Mutta mitäpä siitä. Hän ei
aikonut enää ottaa vastaan mitään hyviä hyviä tekoja meiltä, hän tahtoi
viskata nimensä meille takaisin ja lähteä. Hän tahtoi lähteä sillä
hetkellä, kukaan ei voisi pidättää häntä, emmekä enää milloinkaan saisi
kuulla hänestä.»
Mr Meagles oli kertonut kaiken tämän, Tattycoram niin elävänä edessään,
että oli melkein yhtä punainen ja palavissaan kuin millaiseksi oli
kuvannut tytön.
»Ah, niin!» sanoi hän pyyhkien kasvojaan. »Oli turhaa puhua järkeä
tälle intohimoiselle huohottavalle olennolle (Jumala tiesi, millainen
äidin tarina lienee ollut), niin että sanoin hänelle vain, ettei hän
voinut lähteä enää niin myöhään illalla; annoin hänelle käteni, saatoin
hänet hänen huoneeseensa ja tarkastin talon ovet. Mutta tänä aamuna hän
oli poissa.»
»Ja te ette tiedä hänestä mitään muuta?»
»En mitään», vastasi Meagles. »Olen koko päivän ollut tiedusteluilla.
Hän lienee lähtenyt hyvin aikaisin ja hyvin hiljaa. En ole tavannut
hänestä jälkeäkään likitienoilla.»
»Malttakaas! Tahdottehan», sanoi Clennam hetken mietittyään, »tavata
häntä? Arvattavasti tahdotte?»
»Tietysti tahdon: haluan antaa hänelle vielä tilaisuuden palata; äiti
ja Pet tahtovat antaa hänelle vielä tilaisuuden palata. Ja tekin»,
sanoi mr Meagles suostutellen, ikäänkuin kiusaus vihastumiseen ei
olisi ollut hänen puolellaan, »tekin tahdotte antaa tälle kiivaalle
tyttöraukalle tilaisuuden palata, Clennam».
»Olisinpa todellakin outo ja kova, ellen tahtoisi sitä», vastasi
Clennam, »kun te kaikki olette näin anteeksiantavaisia. Mutta aioin
kysyä, ettekö ole ajatellut tuota miss Wadea.»
»Olen kyllä. En muistanut häntä, ennenkuin olin kierrellyt kaikkialla
naapuristossa, enkä ehkä olisi tullut silloinkaan ajatelleeksi häntä,
ellen olisi, kotiin tullessani, tavannut äitiä ja Petiä aivan varmoina
siitä, että Tattycoram oli mennyt hänen luoksensa. Silloin tietysti
muistin, mitä hän oli sanonut päivällisillä sinä päivänä, jolloin
olitte ensimmäistä kertaa meillä.»
»Onko teillä aavistusta siitä, missä miss Wade olisi tavattavissa?»
»Totta puhuakseni», vastasi mr Meagles, »tapasitte minut odottamassa
teitä juuri siksi, että minulla on jonkinlainen sekava aavistus siitä.
Minun talossani elää tuollainen omituinen tietoisuus, jollainen
toisinaan pääsee salaperäisellä tavalla pujahtamaan taloon ja jota ei
kukaan ole selvässä muodossa saanut keneltäkään, mutta jonka kuitenkin
jokainen epämääräisesti on vastaanottanut joltakin ja taas päästänyt
häipymään, nimittäin arvelu, että miss Wade asuu tai asui jossakin
kotimme läheisyydessä.» Mr Meagles antoi hänelle paperiliuskan, johon
oli kirjoitettuna Park Lanen läheisyydessä ja Grosvenorin tienoilla
olevan ikävän syrjäkadun nimi.
»Tässä ei ole numeroa», huomautti Arthur.
»Numeroa, rakas Clennam!» huudahti hänen ystävänsä. »Ei mitään
muutakaan! Pelkkä kadun nimi on voinut tulla meille liidellen ilmassa,
sillä, kuten sanoin, ei kukaan meidän väestämme voi sanoa, mistä on
saanut sen tietää. Kuitenkin kannattaisi käydä siellä tiedustelemassa;
ja koska teen sen mieluummin seurassa kuin yksin ja koska tekin olitte
tämän luoksepääsemättömän naisen matkatoverina, niin arvelin ‒» Clennam
täydensi lauseen toisen puolesta tarttumalla uudelleen hattuunsa ja
ilmoittamalla olevansa valmis lähtemään.
Nyt oli kesäaika ja harmaa, pölyinen, helteinen ilta. He ajoivat
Oxford Streetin päähän ja ryhtyivät kiertelemään suuria, alakuloisen
komeita katuja ja pieniä katuja, jotka yrittivät olla yhtä komeita ja
onnistuivat olemaan vieläkin alakuloisempia ja joita vilisi tiheänä
sokkeloverkkona Park Lanen tienoilla. Illan hämärään tuijotteli
sekasortoisia kulmatalorykelmiä raakalaisaikuisine vanhoine
porttiholveineen ja varusteineen, kauhistuksia, jotka jonakin jurona
aikakautena olivat kohonneet ilmoille jonkun juropään rakentamina
ja jotka kuitenkin vaativat ihailua kaikilta jälkipolvilta ja
olivat päättäneet pysyä vaatimuksissaan siksi, kunnes lysähtäisivät
kokoon. Illan tunnelma synkistyi katsellessa pieniä loisasumuksia,
joiden koko runko näytti potevan kouristustautia, kääpiömäisestä,
Grasvenor Squaren varrella asuvan armollisen herran jättiläisovea
jäljittelevästä eteisenovesta alkaen tallirakennusten lantakasoille
päin olevaa seurusteluhuoneen ikkunaa myöten. Raihnaiset rakennukset,
joissa kieltämättä oli tyyliä, mutta jotka eivät kyenneet pitämään
kunnollisesti sisässään mitään muuta kuin epämiellyttävän hajun,
näyttivät olevan suurten herraskartanoiden kasvatustulosten viimeisiä
rippeitä; ja missä ohuet rautakanget kannattivat niihin liittyviä
vähäisiä kaaria ja parvekkeita, näyttivät ne rampoina nojautuvan
kainalosauvoihin. Siellä täällä katseli kadulle vaakunakilpi
johon koko vaakunatiede oli kuvattuna, ikäänkuin joku arkkipiispa
pitäisi esitelmää maailman turhuudesta. Kauppapuodit, joita oli
vain muutamia, eivät panneet tavaroitansa näytteille sillä yleisön
mielipide ei merkinnyt niille mitään. Sokerileipuri tiesi keitä
hänellä oli kirjoissaan ja saattoi tyytyä asettamaan ikkunaansa
muutaman pullollisen piparminttutippoja sekä puolisen tusinaa vanhan
viinimarjahyytelön näytettä. Vihanneskauppiaan ainoa myönnytys
yleiselle mielipiteelle oli muutama oranssi. Yksi vaivainen
sammalkori, jossa ennen oli ollut kurmitsan munia, sisälsi kaiken
sen, mitä munakauppiaalla oli sanottavana roskaväelle. Kaikki
näiden katujen varsilla asuvat näyttivät (kuten aina tähän aikaan
päivästä ja tähän vuodenaikaan) menneen jonnekin päivällisille, eikä
kukaan näyttänyt tarjoavan näitä päivällisiä. Portailla vetelehti
lakeijoja, koreasulkaisia ja jauhopäisiä, kuin sukupuuttoon kuollut
jättiläislinturotu, ja hovimestareita, yksinäisiä, muista erilleen
vetäytyviä miehiä, joista jokainen näytti epäillen katselevan kaikkia
muita hovimestareita. Vaunujen vyöryminen puistossa oli loppunut
siltä päivältä; katulyhdyt oli sytytetty, ja veitikkamaiset pienet
palvelijapojat, ruumiinmukaisissa puvuissa, sääret yhtä vallattomasti
hyppien kuin ajatukset heidän päässänsä, kuljeksivat kaksitellen,
pureksien ruohonkorsia ja vaihtaen veikeitä salaisuuksia. Laikulliset
koirat, jotka juoksivat vaunujen perässä, ja jotka olivat niin
yhteenkuuluvia komeiden ajopelien kanssa että näytti siltä kuin nämä
eläimet olisivat alentuneet liikkuessaan ulkona ilman niitä, seurasivat
palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin asioita toimittaen ja
sanaa tuoden. Siellä täällä oli syrjäinen kapakka, joka ei näkynyt
haluavan yleisön kannatusta ja jossa ei kaivattu, juuri muuta kuin
liveripukuisia herroja.
Viimemainitun huomion tekivät ystävykset kulkiessaan tiedusteluillaan.
Siellä ei enempää kuin missään muuallakaan tiedetty mitään heidän
etsimänsä kadun varrella asuvasta, miss Wade nimisestä henkilöstä.
Tämä katu oli yksi loiskatuja, pitkä, säännöllinen, ahdas, synkkä
ja pimeä, aivan kuin tiili- ja muurilaasti-hautaussaatto. He
tiedustelivat etsimäänsä monella pienellä portilla, missä toisinaan
näkivät alakuloisen nuorukaisen seisovan pää painuksissa pienten
jyrkkien puuportaiden yläpäässä, mutta saamatta tietää mitään. He
kulkivat katua ylös ja alas, ensin toista ja sitten toista katuviertä,
jolla välin kaksi äänekästä sanomalehtipoikaa kuulutteli merkillistä
tapahtumaa, jota ei ollut sattunut eikä milloinkaan sattuisikaan; he
kirkuivat niin, että heidän käheät äänensä tunkeutuivat kadun salaisiin
kammioihin saakka; mutta he eivät saaneet mitään tietää. Viimein he
seisoivat samassa kulmassa, josta olivat lähteneet; oli tullut pimeä,
ja he tiesivät yhtä paljon kuin alkaessaan tiedustella.
Kulkiessaan olivat he moneen kertaan sivuuttaneet likaisen, tyhjältä
näyttävän talon, jonka ikkunoissa ilmoitettiin talon olevan
vuokrattavana. Vuokrailmoitukset, tuottaen vaihtelua hautaussaattoon,
vaikuttivat miltei koristeellisesti. Ehkäpä siksi, että ne kiinnittivät
Clennamin huomion taloon, tai kenties sentähden, että mr Meagles
ja hän kahdesti siitä ohi mennessään olivat huomauttaneet: »Täällä
hän ei tietystikään asu», Clennam nyt ehdotti, että he palaisivat
ja koettaisivat onneaan siinäkin ennenkuin lopullisesti lähtisivät
tiehensä. Mr Meagles suostui, ja he palasivat sinne.
He kolkuttivat kerran ja soittivat kerran saamatta vastausta. »Tyhjää»,
päätteli mr Meagles kuunnellen. »Vielä kerta», tuumi Clennam ja
kolkutti taas. Sen perästä kuulivat he liikettä alhaalla ja jonkun
laahustavan ovelle.
Ahdas sisäänkäytävä oli niin pimeä, että oli mahdotonta selvästi nähdä,
millainen henkilö avasi oven; mutta sitten selvisi, että se oli vanha
nainen. »Anteeksi, että häiritsemme teitä», sanoi Clennam. »Mutta
voisitteko ilmoittaa meille, missä miss Wade asuu?» Ääni pimeässä
vastasi odottamatta: »Täällä asuu.»
»Onko hän kotona?»
Kun ei vastausta kuulunut, kysyi mr Meagles uudelleen: »Onko hän
kotona?»
Vielä hetken epäröimistä, sitten vastasi ääni äkkiä: »Luulen hänen
olevan. Tulkaa sisään, käyn kysymässä.»
He astuivat umpimähkään eteenpäin ja huomasivat itsensä suljetuiksi
ahtaaseen pimeään taloon; vaimo laahusti tiehensä ja puhui heille
jostakin ylempää: »Nouskaa ylös portaita, ette voi kompastua
mihinkään.» Sitten he haparoivat portaita ylös heikkoa valoa kohden,
jonka piankin huomasivat katulyhdyn ikkunan läpi luomaksi loisteeksi;
heidän edellään kulkeva olento jätti heidät ummehtuneeseen huoneeseen
odottamaan.
»Tämä on outoa, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaa.
»Kerrassaan outoa», myönsi Clennam yhtä hiljaa, »mutta me olemme
saavuttaneet päämäärämme, ja se on tärkeintä. Tässä tulee valoa!»
Valo tuli lampusta, ja sitä kantoi vanha, hyvin likainen, hyvin
ryppyinen ja kuivettunut nainen. »Hän on kotona», ilmoitti hän (ääni
oli äskeinen), »hän tulee heti». Asetettuaan lampun pöydälle pyyhki
eukko käsiään esiliinaansa; sitä hän olisi voinut tehdä ikuisesti
saamatta niitä puhtaiksi. Hän katsoi hämärillä silmillään vieraita ja
lähti.
Nainen, jota he olivat tulleet tapaamaan, oli, jos hän nyt asui
täällä, asettunut tänne samoin kuin olisi asettunut itämaiseen
majalaan. Hänen ympäristönään oli vain pieni nelikulmainen matto
keskellä lattiaa, muutamia harvoja huonekaluja, jotka nähtävästi eivät
kuuluneet huoneeseen, ja sekasortoinen joukko matka-arkkuja ja muita
matkatavaroita. Jonkun aikaisemman vakituisen asujamen aikana oli
pienessä ummehtuneessa huoneessa vielä ollut pystykuvastin kullattuine
pöytineen; mutta kultaus oli niin haalistunut kuin menneenkesäiset
kukat ja lasi niin laikkuinen kuin se taikavoimin olisi säilyttänyt
pinnallaan kaikki ne usvat ja pahat säät, joita se oli kuvastanut.
Vieraat saivat parin kolmen minuutin ajan katsella kaikkea tätä,
ennenkuin ovi avautui ja miss Wade astui sisään.
Hän oli aivan sama kuin heidän erotessaankin. Aivan yhtä kaunis, yhtä
pilkallinen, yhtä umpimielinen. Hän ei osoittanut olevansa ensinkään
hämmästynyt nähdessään heidät, eikä hänessä voinut huomata muutakaan
mielenliikutusta. Hän pyysi heitä istumaan ja kieltäytyen itse
ottamasta tuolia ennätti ennen heitä käymään käsiksi heidän asiaansa.
»Luulen tietäväni syyn siihen, miksi kunnioitatte minua käynnillänne.
Puhukaamme siitä nyt heti», sanoi hän.
»Syynä siihen on Tattycoram, miss Wade», sanoi mr Meagles.
»Arvaan sen.»
»Miss Wade», kysyi mr Meagles, »tahdotteko olla ystävällinen ja
ilmoittaa, tiedättekö hänestä mitään?»
»Kyllä. Tiedän hänen olevan täällä luonani.»
»Sallikaa siinä tapauksessa, miss Wade, minun sanoa», virkkoi mr
Meagles, »että olisin iloinen, jos hän tulisi takaisin ja että vaimoni
ja tyttäreni niinikään olisivat iloisia siitä. Hän on niin kauan elänyt
meidän luonamme, emmekä unohda mitä vaatimuksia hänellä voi olla meidän
suhteemme, ja toivon voivamme suoda hänelle anteeksi.»
»Toivotte voivanne suoda anteeksi?» toisti miss Wade tasaisella,
hillityllä äänellä. »Mitä niin?»
»Luulen ystäväni tarkoittavan, miss Wade», selitti Arthur Clennam
nähdessään mr Meaglesin olevan melkein hämillään, »sitä intohimoista
tunnetta, joka toisinaan valtaa Tattycoramin hänen kuvitellessaan
olevansa jollakin tavoin syrjäytetyssä asemassa ja joka voittaa hänen
paremmat muistonsa.»
Miss Wade ratkesi hymyilemään katsoessaan häneen. »Niinkö todellakin?»
sanoi hän vain.
Tämän huomautuksen jälkeen seisoi hän pöydän luona niin tyynenä ja
liikkumattomana, että mr Meagles tuijotti häneen kuin lumottuna
eikä voinut katsoa Clennamiin kehoittaakseen tätä tekemään uuden
hyökkäysliikkeen.
»Ehkä olisi hyvä, jos mr Meagles voisi tavata häntä, miss Wade?»
»Se käy hyvin helposti päinsä», vastasi tämä. »Tule tänne, lapsi.» Näin
sanoen avasi hän erään oven ja talutti tytön huoneeseen. Oli varsin
omituista nähdä heitä yhdessä: tyttöä, joka vapaan kätensä sormilla
epävarmana ja samalla intohimoisena hypisteli pukunsa etumusta, ja miss
Wadea, joka tyynenä tarkkasi häntä ja joka juuri tämän tyyneytensä
kautta tavattoman voimakkaasti aavistutti oman luonteensa sammumattoman
intohimon (samoin kuin huntu aavistuttaa sen alle verhotut muodot).
»Katsos tässä», sanoi hän hillityllä tavallaan, »tässä on herrasi
ja isäntäsi. Hän on halukas ottamaan sinut takaisin, ystäväni,
jos vain huolit hänen armostansa ja päätät palata. Voit taas
päästä hänen kauniin tyttärensä taustaksi ja kehykseksi, hänen
herttaisten oikkujensa orjaksi ja koruksi taloon todistamaan perheen
hyväntahtoisuutta. Voit saada takaisin naurettavan nimesi, joka
leikillisesti osoittaa sinulle sormea ja asettaa sinut erikoisasemaan,
niinkuin sinun tuleekin olla erikoisasemassa. (Syntyperäsi, näetkös;
sinun ei pidä unohtaa syntyperääsi.) Pääset taas, Harriet, tämän
herran tyttären luokse ja pidettäväksi hänen läheisyydessään
elävänä muistutuksena hänen omasta etevämmyydestään ja armollisesta
alentuvaisuudestaan. Nämä kaikki edut voit vielä saada takaisin ja
paljon muuta sen lisäksi, minkä arvaan muistuvan mieleesi minun tässä
puhuessani, mutta menetät ne, jos pakenet minun turviini — voit saada
takaisin ne kaikki, jos tunnustat näille herroille, kuinka nöyryytetty
ja katuvainen sinä olet ja palaat heidän kanssansa saamaan anteeksi.
No, mitä sanot tähän, Harriet? Tahdotko mennä?»
Tyttö, jonka mielessä suuttumus ja poskilla punastus vähitellen oli
kohonnut näiden sanojen vaikutuksesta, puristi nyrkkiinsä ne puseron
poimut, joita oli hypistellyt, ja vastasi: »Mieluummin kuolisin!»
Miss Wade, joka yhä piteli hänen kättänsä omassaan, kääntyi
vieraisiinsa päin ja sanoi hymyillen: »Hyvät herrat, mitä aiotte nyt
tehdä?»
Poloinen mr Meagles oli niin sanomattoman hämmästynyt kuullessaan
vaikuttimiaan ja tekojaan tällä tavalla vääristeltävän, ettei
ollut tähän saakka kyennyt virkkamaan sanaakaan; mutta nyt sai hän
puhekykynsä takaisin.
»Tattycoram», sanoi hän, »sillä puhuttelen sinua edelleenkin tällä
nimellä tietäen, etten tarkoittanut muuta kuin hyvää antaessani sen
sinulle, ja tietäen, että sinäkin tiedät sen —»
»En tiedä!» vastasi tyttö katsahtaen taas ylös ja miltei repien itseään
samalla kiihkeällä kädellä.
»Ei, ehkä et nyt», sanoi mr Meagles, »tämän naisen tarkkaavien
silmien alla, Tattycoram», tyttö vilkaisi niihin pikimmälti, »etkä
sen vaikutusvallan alaisena, jota näemme hänen harjoittavan; et
nyt kenties, mutta toisen kerran. Tattycoram, en tahdo kysyä tältä
naiselta, uskooko hän itse mitä sanoo, edes nytkään, puhuessaan vihan
ja vastenmielisyyden valtaamana, kuten minä ja ystäväni hyvin tiedämme
hänen nyt tekevän, vaikka hän hillitsee itseänsä niin erinomaisen
päättävästi, ettei kukaan, joka näkee sen, voi unohtaa sitä. Mutta
sinulta kysyn, uskotko sinä siihen, muistellessasi kotiasi ja kaikkea
siihen kuuluvaa. Sanon sinulle vain, ettei sinun tarvitse tunnustaa
mitään minulle eikä omilleni eikä tarvitse pyytää mitään anteeksi;
ainoa, mitä pyydän sinua tekemään, on se, että lasket viiteenkolmatta,
Tattycoram.»
Tämä katsoi häneen hetkisen, mutta rypisti sitte kulmiaan ja vastasi:
»En tahdo. Miss Wade, olkaa hyvä ja viekää minut pois täältä.»
Hänen sisässään raivoavassa taistelussa ei ollut nyt mitään lieventävää
ainesta; se oli osaksi intohimoista osaksi itsepintaista uhmaa.
Hehkuvat posket, nopeasti virtaava veri, kiivas hengitys, kaikki
todisti, kuinka kiihkeästi hän asettui palaamisen mahdollisuutta
vastaan. »En tahdo, en tahdo, en tahdo!» toisteli hän matalalla,
käheällä äänellä. »Mieluummin annan repiä itseni kappaleiksi!
Mieluummin revin itseni kappaleiksi!»
Miss Wade, joka oli päästänyt irti hänen kätensä, laski suojelevasti
käsivartensa hetkeksi hänen hartioillensa ja sanoi kääntyen vieraisiin
päin, aivan entisellä äänellänsä ja hymyillen myös entisellä
tavallansa: »Hyvät herrat, mitä nyt aiotte tehdä?»
»Oi Tattycoram, Tattycoram!» huudahti mr Meagles ja kohotti samalla
vakavasti varoittaen kättänsä. »Kuuntele tämän naisen ääntä, katsele
hänen kasvojaan, ajattele mitä hänen sydämessään liikkuu ja mieti
millainen tulevaisuus on edessäsi. Lapseni, mitä ajatelletkin, niin
perustuu tämän naisen vaikutus sinuun — vaikutus, joka meistä on
hämmästyttävä enkä liioittele, jos sanon, kauhistuttava nähdä — paljoa
hurjempaan intohimoon ja väkivaltaisempaan luonteeseen kuin sinun.
Miten te tulette toimeen yhdessä, mitä siitä lähtee?»
»Minä olen yksin täällä, herrat», huomautti miss Wade muuttamatta
ääntänsä tai tapaansa, »sanokaa, mitä vain tahdotte».
»Kohteliaisuuden on väistyttävä, miss Wade, kun on kysymys tämän
harhaanjohdetun tytön nykyisestä tilanteesta», vastasi mr Meagles,
»vaikka toivon, etten perin unohda sitä, huolimatta siitä vääryydestä,
jota teette hänelle ihan silmieni edessä. Suokaa anteeksi, että hänen
kuullensa muistutan teille — minun täytyy sanoa se — että olitte
käsittämätön salaisuus meille kaikille ja ettei teillä ollut mitään
yhteistä meidän kanssamme, kun hän onnettomuudekseen joutui teidän
tiellenne. En tiedä, mikä olette, mutta te ette salaa, ette voi
salata, millainen pimeä, synkkä henki teissä asuu. Jos te sattuisitte
olemaan niitä naisia, jotka jostakin syystä tuntevat rikollista huvia
saattaessaan lähimmäisensä yhtä kurjaksi kuin itse ovat (olen kyllin
vanha tietääkseni, että sellaistakin sattuu), niin kehoitan häntä
kavahtamaan teitä ja teitä kavahtamaan itseänne.»
»Herrat!» sanoi miss Wade tyynesti. »Kun olette lopettaneet — mr
Clennam, ehkä koettaisitte taivuttaa ystäväänne —»
»Ei ennen kuin olen yrittänyt vielä kerran», vastasi mr Meagles
päättävästi. »Tattycoram, rakas lapsi parkani, laske viiteenkolmatta!»
»Älkää työntäkö luotanne sitä toivoa, sitä varmuutta, jonka tämä hyvä
mies teille tarjoo», sanoi Clennam matalalla, juhlallisella äänellä.
»Palatkaa ystävienne luo, joita ette ole unohtanut. Miettikää vielä
kerta.»
»En tahdo! Miss Wade», sanoi tyttö, kiivaasti hengittäen ja tarttuen
kurkkuunsa, »viekää minut pois».
»Tattycoram», sanoi mr Meagles. »Yksi kerta vain! Ainoa, mitä pyydän
sinulta maailmassa, lapseni! Laske viiteenkolmatta!»
Tyttö painoi kätensä kiinteästi korvilleen, pörröttäen kiivaalla
liikkeellä kiiltävää mustaa tukkaansa, ja kääntyi päättävästi seinään
päin. Miss Wade, joka tämän viimeisen vetoamisen aikana oli katsellut
häntä sama merkillinen hymy huulillaan ja sama hillitsevä käsi
povellaan kuin katsellessaan hänen taisteluansa Marseillessa, kiersi
nyt käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin ottaakseen hänet haltuunsa
kaikiksi ajoiksi.
Ja hänen kasvoillaan oli selvä voitonriemuinen ilme, kun hän käänsi ne
herroihin päin sanoakseen heille hyvästi.
»Koska herrat viimeisen kerran kunnioittavat minua käynnillään», sanoi
hän, »ja koska äsken sanoitte, ettette tiedä, mikä, minä olen ja mihin
vaikutusvaltani tähän tyttöön perustuu, niin tietäkää, että sen syynä
on yhteinen asia. Minä olen samanlaista syntyperää kuin särkynyt
lelunnekin. Hän on nimetön, minäkin olen nimetön. Olemme molemmat
kärsineet saman vääryyden. Muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille.»
Tämä lausuttiin mr Meaglesille, joka murheellisena meni ulos huoneesta.
Kun Clennam seurasi hänen perässään, kääntyi miss Wade hänen puoleensa,
yhä äärimmäisen hillittynä ja ääni tyynenä, mutta kasvoillaan hymy,
jonka näkee vain julmilla ihmisillä: heikko hymy, joka levittää
sieraimia, tuskin hipaisee huulia ja joka ei häivy vähitellen, vaan
sytyttyään sammuu heti, silmänräpäyksessä.
»Toivon», sanoi hän, »että rakkaan ystävänne, mr Gowanin, vaimo tuntee
itsensä iloiseksi tietäessään olevansa toisenlaista syntyperää kuin
tämä tyttö ja minä ja odotellessaan suurta onneansa».