Mr Pancksin yksityisasunto oli Pentonvillessä, jossa hän asui toisessa
kerroksessa äärimmäisen pientä liikettä harjoittavan asioitsijan luona;
siellä oli ulko-oven sisäpuolella toinen, jousen varassa liikkuva ovi,
joka avautui napsahtaen kuin pyydys; asioitsija oli pannut viuhkan
muotoiseen ikkunaansa ilmoituksen: _Rugg, asioitsija, kirjanpitäjä,
velkojen perijä_.
Tämä ankarassa yksinkertaisuudessaan majesteetillinen ilmoitustaulu
loi hohdettansa pieneen puutarhatilkkuseen, joka oli rakennuksen ja
janoisen valtatien välissä ja jossa muutama mahdollisimman pölyinen
puu, poloiset lehvät riipuksissa, vietti kituvaa elämää. Ensimmäisessä
kerroksessa asui kirjoituksen opettaja, joka koristi puutarha-aidan
lasilaatikoilla; nämä sisälsivät valittuja esimerkkejä siitä, mihin
hänen oppilaansa olivat pystyneet ennen hänen antamiaan kuutta
oppituntia ja kun koko hänen nuori perheensä heilutteli pöytää ja mihin
he pystyivät kuuden oppitunnin jälkeen, kun nuori perhe pidettiin
kurissa. Mr Pancksin asumus rajoittui ilmavaan makuuhuoneeseen; hän oli
sopinut isäntänsä mr Ruggin kanssa siitä, että hän tarkoin määrätyistä
maksuista ja joka kerta tehtävän suullisen ilmoituksen jälkeen saisi
sunnuntaisin ottaa osaa mr ja miss Ruggin (mr Ruggin tyttären)
aamiaiseen, päivälliseen, teehen tai illalliseen, oman valintansa
mukaan yhteen tai useampaan tai kaikkiin näihin aterioihin, jotka
syötiin pihanpuolisessa arkihuoneessa.
Miss Rugg oli saanut pienen omaisuuden sekä huomatun aseman
naapuristossa siten, että läheisyydessä asuva keski-ikäinen
leipuri oli pahasti runnellut hänen sydäntänsä ja loukannut hänen
tunteitansa, jolloin miss Rugg oli katsonut välttämättömäksi mr Ruggin
avulla turvautua lakiin saadaksensa vahingonkorvausta rikotusta
aviolupauksesta. Leipuri, joka miss Ruggin neuvonantajan toimesta tässä
tilaisuudessa vaadittiin maksamaan kokonaista kaksikymmentä guineaa,
laskien noin kahdeksantoista pennyä kutakin lisänimeä kohden, ja joutui
suorittamaan asiaan kuuluvan vahingonkorvauksen, sai vieläkin aika
ajoin kärsiä vainoa Pentonvillen nuorison puolelta. Mutta miss Rugg,
jota lain majesteetti ympäröi ja joka oli saanut vahingonkorvauksensa
sijoitetuksi yleisen kassan turviin, nautti naapuriensa kunnioitusta.
Isäntäväkensä seurassa: mr Ruggin, jolla oli pyöreät, valkoiset
kasvot, aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi menettänyt punastumisen
taidon, sekä kulunutta uuniluutaa muistuttava pörröinen, keltainen
pää, ja miss Ruggin, jonka kasvot olivat täynnä pieniä ruskeita
läikkiä, kuin paidannappeja, ja jonka omat keltaiset kiharat olivat
kaikkea muuta kuin tuuheat, näiden molempien seurassa oli mr Pancks
muutaman vuoden aikana tavallisesti syönyt sunnuntaipäivällisensä ja
noin pari kertaa viikossa nauttinut illallisaterian, johon kuului
leipää, hollantilaisjuustoa ja porteria. Mr Pancks oli yksi niitä
harvoja avioliittoon vapaita miehiä, joita miss Rugg ei kammonnut, ja
mainittu herrasmies selitti syyn siihen olevan kahtalaisen, ensiksikin:
»sellaista ei toki tapahdu kahta kertaa», ja toiseksi: »minä en ole
sen arvoinen». Tämän kaksinkertaisen varustuksen turvissa saattoi hän
huoletta tohista ja pärskiä miss Ruggille.
Tähän saakka ei mr Pancksilla ollut Pentonvillessä ollut juuri
muuta asioimista kuin nukkumista; mutta nyt, kun hänestä oli tullut
ennustaja, istui hän usein puoleen yöhön suljettujen ovien takana mr
Ruggin kanssa tämän pienessä kadunpuolisessa konttorissa, ja tämänkin
myöhäisen tunnin jälkeen paloi kynttilä hänen makuuhuoneessaan.
Vaikka hänen tehtävänsä isäntänsä työvälineenä eivät suinkaan olleet
vähentyneet ja vaikka tämä palvelus ei missään muussa suhteessa kuin
piikkien runsaudessa muistuttanut ruusuvuodetta, niin oli kuitenkin
olemassa uusi liikehaara, joka lakkaamatta vaati hänen huomiotansa
osakseen. Kun hän illalla irroitti patriarkan köydestään, teki hän sen
vain kiinnittääkseen siihen toisen, tuntemattoman aluksen, jota hän
sitten hinasi uusille vesille.
Mr Chivery vanhemman henkilökohtaisena tuttavana ei mr Pancksille liene
ollut vaikeata tulla esitellyksi hänen rakastettavalle vaimollensa ja
lohduttomalle pojalleen; mutta olipa se helppoa tai ei, niin Pancks
sai sen joka tapauksessa aikaan. Jo parin viikon kuluttua, lukien
hänen ilmestymisestään Marshalsean yhteiskuntaan, oli hän tunkeutunut
tupakkakaupan sydämeen ja pyrki erikoisesti viljelemään hyviä välejä
nuoren Johnin kanssa. Näissä pyrkimyksissään onnistui hän niin hyvin,
että sai tämän riutuvan paimenen houkutelluksi lehdostaan ja ryhtymään
salaperäisiin tehtäviin, joiden suorittamista varten hän alkoi
epämääräisten väliaikojen kuluttua hävitä pariksi, kolmeksi päiväksi
kerrallaan. Ymmärtäväinen mrs Chivery, joka suuresti ihmetteli tätä
muutosta, olisi asettunut sitä vastustamaan, koska se oli haitallinen
ovenpielisen ylämaalaista esittävän kilven vaikutukselle, mutta kaksi
pakottavaa syytä pidätti häntä siitä; toinen oli se, että hänen
Johninsa oli herännyt suureen innostukseen siitä asiasta, jota näiden
matkojen otaksuttiin edistävän — ja tämä teki äidin mielestä hyvää
hänen alakuloiselle mielellensä; toinen syy oli se, että mr Pancks
kaikessa hiljaisuudessa sopi hänen kanssaan maksaakseen hänelle hänen
poikansa ajan käyttämisestä sievoisen summan, seitsemän shillingiä
kuusi pennyä päivältä. Mr Pancks itse ehdotti näin ja esitti sen
seuraavin ytimekkäin sanoin: »Jos teidän Johninne on kyllin typerä
kieltäytyäkseen ottamasta sitä vastaan, niin eihän teidän silti
tarvitse olla niin typerä. Niin, liikeasiat ovat liikeasioita, hyvä
rouva, näin meidän kesken; tässä ovat rahat!»
Mitä mr Chivery ajatteli näistä asioista ja kuinka vähän hän niistä
tiesi, sitä hän ei milloinkaan kertonut. On jo ennen mainittu,
että hän oli harvapuheinen mies, ja tässä on lisättävä, että hän
virantoimituksessaan oli saanut tavan lukita kaiken mahdollisen
telkien taakse. Hän lukitsi itsensä yhtä huolellisesti telkien taakse
kuin Marshalsean velkavangitkin. Hänen tapansa sulloa ruoka sisäänsä
olisi ehkä sekin voinut olla yhdenmukaisen kokonaisuuden osana;
mutta ainakin oli varmaa että hän kaikissa muissa tapauksissa valvoi
suutansa yhtä huolellisesti kuin Marshalsean ovea. Hän ei milloinkaan
avannut sitä turhan tähden. Jos siitä oli jotakin päästettävä ulos
avasi hän sitä hiukan vain ja piti auki juuri sen verran kuin oli
välttämätöntä ja sulki sen kohta taas. Samoin kuin hän, tahtoen säästää
vaivojaan Marshalsean ovella, pidätti uloslaskettavaa vierasta muutamia
minuutteja nähdäkseen toisen olevan tulossa, jotta yksi avaimen kierto
riittäisi molemmille yhteisesti, samoin säästi hän usein huomautustaan
aavistaessaan toisen kohta perässä pyrkivän hänen huulilleen ja
lausui sitten molemmat samalla suunavauksella. - Yhtä selvästi kuin
Marshalsean portinavain saattoi kuvastaa sen lukon taakse sulkemain
henkilöiden yksilöllisiä luonteita ja elämäntarinoita, yhtä selvästi
saattoi Chiveryn kasvoista lukea hänen sisimmän olemuksensa piirteitä.
Mr Pancksin elämässä ei ollut vielä sattunut sellaista tapahtumaa, että
hän olisi kutsunut jonkun päivälliselle Pentonvilleen. Mutta nyt kutsui
hän nuoren Johnin, saattoipa hänet lisäksi miss Ruggin (kalleutensa
tähden) vaarallisen viehätysvoiman piiriin. Juhla-ateria oli määrätty
sunnuntaiksi, ja tätä tilaisuutta varten täytti miss Rugg omin käsin
lampaanpaistin ostereilla ja lähetti sen leipurille paistettavaksi — ei
kuitenkaan hänelle, vaan vastapäätä olevalle. Appelsiineja, omenia ja
pähkinöitä varustettiin niinikään. Ja mr Pancks hankki lauantai-iltana
rommia kutsuvieraan sydämen ilahduttamiseksi.
Ruumiillisten nautintojen tarjoaminen ei kuitenkaan ollut pääasiana
vieraan hyvänä pitämisessä. Erikoisena piirteenä siinä oli se luottamus
ja myötätunto, jota perhe jo edeltäpäin tunsi häntä kohtaan. Kun nuori
John ilmestyi kello puoli yksi, ilman norsunluukätistä kävelykeppiään
ja kultakirjoisia liivejään, aivan kuin aurinko, jonka säteet
piiloutuivat synkkiin pilviin, esitti mr Pancks hänet keltatukkaisille
Ruggeille sinä nuorena miehenä, jonka hän oli usein maininnut
rakastavan miss Dorritia.
»Olen iloinen», sanoi mr Rugg tervehtien häntä nimenomaan miss Dorritin
ihailijana, »saadessani erikoisen kunnian tutustua teihin, sir. Teidän
tunteenne tuottavat teille kunniaa. Olette nuori; älkööt tunteenne
kuolko ennen teitä! Jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, sir»,
sanoi mr Rugg, joka oli monisanainen mies ja tunnettu huomattavaksi
puhujaksi, »jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, niin määräisin
jälkisäädöksessäni viisikymmentä puntaa sille henkilölle, joka
lopettaisi minun olemassaoloni».
Miss Rugg huokasi syvään.
»Tyttäreni, sir», esitteli isä. »Anastasia, tämän nuoren miehen
mielentila ei ole sinulle vieras. Tyttärellänikin on ollut
koettelemuksensa, sir», mr Rugg olisi voinut käyttää sanaa selvemmin
yksikkömuodossa, »ja hän kyllä ymmärtää teidän tunteenne».
Nuori John tunnusti, että tämä liikuttava tervehdys aivan yllätti hänet.
»Minä kadehdin teitä, sir», sanoi mr Rugg, »sallikaa minun ottaa
hattunne — meillä ei ole naulakkoja — asetan sen tänne nurkkaan, ei
kukaan astu siihen siellä — niin, kadehdin teitä, sir, kun voitte
myöntää itsellenne omien tunteiden ylellisyyden. Minun ammatissani on
meidän usein kieltäydyttävä sellaisesta ylellisyydestä.»
Nuori John vastasi kiitollisena, että hän toivoi vain tekevänsä sitä,
mikä oli oikein ja mikä osoitti, kuinka hartaasti hän oli kiintynyt
miss Dorritiin. Hän tahtoi olla epäitsekäs ja toivoi olevansakin sitä.
Hän tahtoi tehdä mitä suinkin voi palvellakseen miss Dorritia ja pysyä
itse aivan näkymättömänä, ja hän toivoi tekevänsä niin. Hän kykeni
saamaan aikaan vain vähän, mutta toivoi tekevänsä sen vähänkin.
»Sir», sanoi mr Rugg tarttuen hänen käteensä, »tekee hyvää tutustua
teidän kaltaiseenne nuoreen mieheen. Teidän kaltaisenne nuoren miehen
asettaisin mielelläni todistajain aitioon puhaltamaan asianajajain
mieliin enemmän ihmisellisyyttä. Toivon, että olette tuonut hyvän
ruokahalun mukananne ja käyttelette ahkerasti veistä ja haarukkaa!»
»Kiitos, sir», vastasi nuori John, »mutta en syö paljoa nykyään».
Mr Rugg veti hänet hiukan syrjään. »Siihen aikaan, sir», sanoi hän,
»kun tyttäreni, puolustaessaan loukattuja tunteitaan ja sukupuoltaan,
oli kantajana jutussa Rugg ja Hawkins, minä olisin voinut, mr Chivery,
jos olisin katsonut tarpeelliseksi, todistaa, että se määrä kiinteää
ravintoa, minkä hän tänä aikana nautti, ei ylittänyt kymmentä unssia
viikossa».
»Luulen, että minä kyllä ylitän tämän määrän, sir», vastasi toinen
epäröiden, ikäänkuin hiukan häpeäisi tunnustaa sitä.
»Mutta teillähän ei olekaan ketään vihollista ihmishahmossa», selitti
mr Rugg hymyillen vakuuttavasti ja tehden samaa tarkoittavan eleen
kädellään. »Huomatkaa, mr Chivery! Ei vihollista ihmishahmossa!»
»Ei, sir, ei olekaan», myönsi John yksinkertaisesti; »olisin hyvin
pahoillani, jos niin olisi laita.»
»Sitä juuri odotinkin teiltä, kun tunnen periaatteenne», sanoi mr
Rugg. »Se liikuttaisi kovin tytärtäni, jos hän kuulisi sen, sir. Mutta
koska huomaan paistin olevan pöydässä, olen iloinen, ettei hän kuullut
sitä. Mr Pancks, olkaa hyvä ja istukaa tällä kertaa vastapäätä minua.
Rakkaani, istu sinä mr Chiveryä vastassa. Olkaamme (me ja miss Dorrit)
sydämestämme kiitollisia siitä ravinnosta, jota meille suodaan!»
Ellei mr Ruggin käytöksessä olisi ilmennyt jonkinlaista vakavaa
leikillisyyttä hänen näin avatessaan juhlapäivällisiä, olisi voinut
luulla, että miss Dorritiakin odotettiin seuraan. Pancks, joka ymmärsi
leikinlaskun kuten aina, kävi ottamaan muonaa tavalliseen tapaansa.
Miss Rugg, joka kenties korvaili entisiä menetyksiään, otti niinikään
eteensä runsaasti lammasta, joka nopeasti katosi, niin että vain luut
jäivät jäljelle. Voileipävanukas hävisi kokonaan ja huomattava määrä
juustoa ja retiisejä niinikään. Sitte tuli jälkiruoka.
Samalla kertaa ja ennenkuin käytiin rommin ja veden kimppuun, ilmestyi
mr Pancksin muistikirja pöydälle. Nyt seuraavat liiketoimitukset olivat
lyhyet mutta omituiset, melkeinpä salaliiton luontoiset. Mr Pancks luki
tarkasti muistikirjaansa, joka nyt oli täyteen kirjoitettu, ja teki
siitä pieniä otteita, jotka hän kirjoitti erityisille paperiliuskoille;
mr Rugg seurasi sillä välin hänen toimiaan kiinteän tarkkaavasti, ja
nuoren Johnin hajamielinen katse hukkui mietiskelyjen usvaan. Kun mr
Pancks, salaliittolaisten päämies, oli kirjoittanut otteensa, tarkasti
ja korjasi hän ne, pisti muistikirjan taskuunsa ja kokosi otteet
käteensä kuin kortit.
»No, tässä on kirkkomaa Bedfordshiressä», sanoi Pancks. »Kuka ottaa
sen?»
»Minä otan sen», lupasi mr Rugg, »ellei kukaan muu tahdo sitä».
Mr Pancks antoi hänelle kortin ja katsoi taas pakkaansa.
»No, tässä on tiedustelu Yorkissa», sanoi Pancks. »Kuka sen ottaa?»
»Minä en kelpaa siihen», vastasi mr Rugg.
»Ehkäpä te, mr Chivery, tahdotte olla niin kohtelias?» kysyi Pancks.
Kun nuori John suostui, antoi Pancks hänelle hänen korttinsa ja
tarkasti taas kädessään olevia.
»Täällä on lontoolainen kirkko. Senhän minä voin ottaa. Ja
perheraamattu; senkin voin ottaa. Siinä on kaksi minulle. Kaksi
minulle», huohotti Pancks kortteihinsa. »Tässä on kirjuri Durhamista
teille, John, ja vanha merta kyntävä herrasmies Dunstablesta teille,
mr Rugg. Kaksi minulle, niinhän se oli? Niin, kaksi minulle. Tässä on
kivi; kolme minulle. Ja kuolleena syntynyt lapsi; neljä minulle. Ja
siinä ne kaikki ovatkin, tällä kertaa.»
Kun hän näin oli sijoittanut korttinsa, mikä kaikki tapahtui tyynesti
ja hillityllä äänellä, sukelsi mr Pancks puhkuen omaan taskuunsa
ja hinasi sieltä kangaspussin, josta hän sitte laski säästävästi
matkarahoja kahteen pieneen kasaan. »Rahat hupenevat nopeasti»,
huomautti hän huolissaan, työntäessään rahakasan kummallekin
miestoverilleen, »perin nopeasti».
»Voin vain vakuuttaa teille, mr Pancks», sanoi nuori John
»pahoittelevani kovin sitä, etteivät varani salli minun itse maksaa
matkakulujani tai ettei ole aikaa kylliksi minun kulkea matkojani
jalkaisin. Sillä mikään ei tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä, kuin
jos saisin marssia jalkani puuduksiin maksutta ja palkatta.»
Tämän nuoren miehen epäitsekkyys tuntui miss Ruggin mielestä niin
naurettavalta, että hänen täytyi kiireesti vetäytyä seurasta pois
ja istua portaissa, kunnes naurunpuuska oli ohitse. Sillä välin mr
Pancks, katsellen miltei säälivästi nuorta Johnia, kierteli hitaasti
ja miettivästi rahapussiansa kuin aikoisi vääntää siltä niskat nurin.
Neiti palasi huoneeseen hänen pistäessään pussin taskuunsa ja alkoi
sekoittaa rommia ja vettä juomaksi seuralle, unohtamatta viehättävää
omaa itseänsä, ja tarjosi kullekin lasin. Kun kaikki oli valmista,
nousi mr Rugg seisomaan ja ojensi äänettömänä lasinsa yli pöydän
keskikohdan, tällä liikkeellä kehoittaen kolmea toveriaan yhtymään
yleiseen salaliittolaismaljaan. Toimitus oli juhlallinen määrättyä
kohtaa myöten ja olisi ollut sitä läpeensäkin, ellei miss Rugg,
kohottaessaan lasinsa täydentääkseen toimituksen, olisi sattunut
vilkaisemaan nuoreen Johniin; hänet valtasi nimittäin silloin taas
tämän epäitsekkäisyyden halveksittava naurettavuus niin, että hän
purskutti ympärilleen muutamia pisaroita jumalallista juomaa ja
vetäytyi hämillään huoneesta pois.
Tällaiset olivat Pancksin ennenkuulumattomat päivälliset
Pentonvillessä, ja tällaista hänen viettämänsä toimelias ja omituinen
elämä. Ainoat hetket hänen hereillä ollessaan, jolloin hän näytti
irtautuvan huolistaan ja virkistäytyvän menemällä jonnekin tai
sanomalla jotakin, tähtäämättä mihinkään erityiseen tai pyrkimättä
tunkeutumaan minkään läpi, olivat ne, jolloin hän osoitti heräävää
mielenkiintoa Bleeding Heart Yardissa asuvaan, kepin varassa ontuvaan
ulkomaalaiseen.
Tämä ulkomaalainen, nimeltä John Baptist Cavalletto — Yardissa
häntä sanottiin mr Baptistiksi — oli sellainen livertelevä, hilpeä
ja toivehikas velikulta, että hän vastakohtaisuuden voimalla veti
Pancksia puoleensa. Vaikka hän oli yksinäinen, heikko voimiltaan ja
vain vaillinaisesti tunsi tärkeimmät sanat siitä ainoasta kielestä,
jolla pääsi yhteyteen ympäristönsä kanssa, liukui hän kohtalonsa virtaa
reippain mielin, mikä oli uutta ja outoa näillä tienoin. Vähän hänellä
oli syötävää, vielä vähemmin juotavaa eikä muuta päällensä puettavaa
kuin se, mitä hänellä oli yllänsä, ja se, mitä hän oli tuonut pienen
pienessä mytyssään, mutta hänen kasvonsa olivat aina iloiset hänen
ensin ontuillessaan edestakaisin Yardissa ja koettaessaan nöyrästi,
valkoiset hampaat kiiluen, suostutella alkuasukkaita puolelleen; hän
oli aina hilpeä, ikäänkuin eläisi erittäin loistavissa oloissa.
Ulkomaalaisen oli aina, olipa hän rampa tai terve, vaikea päästä
eteenpäin Bleeding Heartissa. Ensiksikin oli asukkailla epämääräinen
usko, että kaikki ulkomaalaiset kulkivat puukko taskussa; ja toiseksi
heidän mielestään oli luonnollinen perustuslaillinen kansallinen
selviö, että kunkin ulkomaalaisen oli lähdettävä omalle maalleen. He
eivät milloinkaan tulleet ottaneeksi selkoa siitä, kuinka monta heidän
omaa maanmiestänsä tulisi lähetettäväksi heidän huollettavakseen eri
osista maailmaa, jos tämä periaate tunnustettaisiin yleisesti; he
pitivät sitä yksinomaan ja erikoisesti vain brittiläisenä säädöksenä.
Kolmanneksi oh heillä se ajatus, että taivas erikoisesti etsiskeli
ulkomaalaista, kun ei luonut häntä englantilaiseksi, ja että hänen
maallensa tapahtui kaikenlaisia onnettomuuksia siksi, että siellä
tehtiin jotakin, mitä Englannissa ei tehty, eikä tehty sitä, mitä
Englannissa tehtiin. Tähän uskoon olivat Barnaclet ja Stiltstalkingit
pitkien aikojen kuluessa kasvattaneet heidät julistaen aina,
virallisesti ja epävirallisesti, ettei mikään maa, joka ei alistunut
näiden suurten sukujen johtoon, voinut toivoa itselleen kaitselmuksen
suojelusta; ja kun he sitte saivat kansan uuvutetuksi tähän uskoon,
moittivat he yksityisesti sitä maailman ennakkoluuloisimmaksi kansaksi.
Tätä voisi nimittää Bleeding Heartin asukasten valtiolliseksi
näkökannaksi; mutta heillä oli muitakin syitä, joiden tähden he eivät
olisi suoneet ulkomaalaisten oleskelevan Yardissa. He luulivat, että
ulkomaalaiset aina olivat taloudellisessa pulassa; ja vaikka he itse
olivat niin suuressa pulassa kuin suinkin saattoi toivoa, ei se
vähentänyt heidän vastenmielisyyttään. He luulivat, että ulkomaalaiset
aina olivat sotamiesten ja painettien uhkaamia; ja vaikka he itse
varmasti olisivat kohta saaneet kallonsa murskatuksi, jos olisivat
jollakin tavoin osoittaneet huonoa tuultansa, ei se mitään merkinnyt,
koska tämä kurittaminen tapahtui muka tylsällä aseella. He luulivat
ulkomaalaisten aina olevan epäsiveellisiä; ja vaikka heillä kotonaan
oli tilapäisiä käräjänkäyntejä ja toisinaan sattui avioerojuttujakin,
ei se mitään merkinnyt. He luulivat, etteivät ulkomaalaiset tunteneet
vapaudenrakkautta, koska eivät milloinkaan olleet marssineet
vaaliuurnille loordi Decimus Tite Barnaclen vaalikarjana, lippujen
liehuessa ja »Rule Britannian» kaikuessa. Mutta välttääkseni
pitkäveteisyyttä mainitsen vain enää, että heillä näiden lisäksi oli
monta muuta samankaltaista luuloa.
Näitä esteitä vastaan sai ontuva keppiniekka ulkomaalainen puskea
parhaansa mukaan eikä aivan yksin kuitenkaan, sillä mr Arthur Clennam
oli suositellut häntä Plornisheille (hän asui saman talon ullakolla),
mutta silti epätasaisessa ottelussa. Sitten asujamet nähdessään pienen
miehen hyväntuulisena ja reippaana ontuilevan heidän keskuudessaan ja
huomatessaan, ettei hän tehnyt mitään pahaa, ei puukottanut ketään,
ei harjoittanut mitään häpeällistä epäsiveellisyyttä, eli etupäässä
jauho- ja maitoruuilla ja leikki mrs Plornishin lasten kanssa
iltaisin, tulivat siihen uskoon, että vaikkei hän voinutkaan toivoa
tulevansa englantilaiseksi, olisi kuitenkin kovaa syyttää häntä tästä
onnettomuudesta. He alkoivat vähitellen mukautua hänen tasollensa,
nimittäen häntä »mr Baptistiksi», mutta kohdellen häntä kuin lasta ja
nauraen kohtuuttomasti hänen vilkkaille eleillensä ja lapselliselle
englanninkielelleen — nauraen sitä enemmän, koska hän ei pannut sitä
pahakseen, vaan nauroi mukana. He puhuttelivat häntä kovalla äänellä,
ikäänkuin hän olisi ollut umpikuuro. Opettaessaan hänelle puhdasta
englanninkieltä he laativat lauseita, jonka kaltaisilla villit lienevät
puhutelleet kapteeni Cookia tai Perjantai Robinson Crusoea. Mrs
Plornish varsinkin oli kekseliäs tässä suhteessa; hän niitti sellaista
mainetta sanomalla: »Mine toivo teiti sääre pian tärve», että Yardissa
arveltiin sen olevan jo lähimain italian kieltä. Mrs Plornish itsekin
alkoi uskoa itsellään olevan erikoisia taipumuksia tähän kieleen. Kun
mr Baptist tuli tutummaksi, otettiin talouskapineita opetusvälineiksi
ja opetettiin hänelle englanninkieltä tällaisen suunnattoman sanakirjan
avulla; ja kun hän vain ilmestyi Yardin käytäviin, tulla tuuskahti
ovista vaimoja, jotka huusivat: »Mr Baptist — teekannu!» »Mr Baptist —
rikkalapio!» »Mr Baptist—jauhoseula!» »Mr Baptist—kahvimylly!» samalla
tuoden nämä esineet nähtäville ja saattaen hänet syvästi tuntemaan
anglosaksien kielen peloittavat vaikeudet.
Italialaisen edistyttyä tälle asteelle ja hänen Yardissa oleskelunsa
kolmannella viikolla tuli mr Pancks vihdoin myös kiinnittäneeksi
huomionsa pieneen mieheen. Kiivettyään hänen ullakolleen, mrs Plornish
saattajanaan, tapasi Pancks mr Baptistin huoneessa, jossa ei ollut
muuta kalustoa kuin vuode lattialla, pöytä ja tuoli; huoneen asukas
leikkasi puuta muutamilla yksinkertaisilla aseilla ja näytti olevan
mitä iloisimmalla tuulella.
»No, vanha veikko», sanoi mr Pancks, »maksakaa vuokranne!»
Miehellä oli rahat valmiina, paperiin käärittyinä, ja nauraen ojensi
hän ne Pancksille; sitten hän nosti luontevalla liikkeellä pystyyn yhtä
monta oikean kätensä sormea kuin vuokrassa oli shillingejä ja veti
ilmassa poikkiviivan niiden lisänä olevien kuuden pennyn merkiksi.
»Oho!» ihmetteli mr Pancks, katsellen häntä. »Niinkö tosiaankin? Tepä
olettekin reilu asiakas. Aivan oikein. Enpä luullut vielä saavani
niitä.»
Tässä sekaantui mrs Plornish keskusteluun ja selitti erittäin
alentuvasti: »Tykkä teiste. Olla iloinen sai raha.»
Pieni mies hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hänen hilpeät kasvonsa
miellyttivät erikoisesti mr Pancksia. »Kuinka hänen säärensä laita on?»
kysyi hän mrs Plornishilta.
»Oh, paljoa paremmin, sir», vastasi tämä. »Toivomme, että hän jo
ensi viikolla kokonaan voi luopua kepistään.» (Tilaisuus oli liian
suotuisa päästettäväksi käsistä, ja mrs Plornish näytti erinomaista
kielitaitoansa selittämällä mr Baptistille: »Mine toivo teiti sääre
pian tärve.»)
»Hän on iloinen veitikka», huomautti Pancks, ihaillen häntä kuin
mekaanista leikkikalua. »Millä hän elää?»
»Niin, sir», selitti mrs Plornish, »hän näkyy olevan oikein taitava
leikkelemään tuollaisia kukkia, kuten nyt näette hänen tekevän». (Mr
Baptist, joka tarkkasi heidän kasvojaan heidän puhuessaan, näytti
työtään. Mrs Plornish selitti italialaisella tavallaan mr Pancksin
puolesta: »Miellyttä. Oikke hyve!»)
»Elääkö hän mokomalla?» kysyi mr Pancks.
»Hän tulee toimeen hyvin vähällä, sir, ja luullaan hänen aikaa myöten
ansaitsevan sillä hyvinkin. Mr Clennam on hankkinut hänelle sitä työtä
ja antaa hänelle kaikenlaista muutakin tointa, täällä viereisessä
työpajassa — hankkii lyhyesti sanoen työtä hänelle silloin kun hän
tarvitsee sitä.»
»No, entä mitä hän tekee silloin, kun ei ole työssä?» kysyi mr Pancks.
»Ei juuri mitään, sir, kai sentähden, ettei hän voi liikkua paljon;
mutta hän kuljeksii Yardissa, juttelee siellä täällä, vaikkei hän
juuri ymmärrä ketään eikä kukaan häntä, leikkii lasten kanssa ja istuu
auringossa — hän istuu missä hyvänsä aivan kuin nojatuolissa — ja hän
laulaa ja nauraa!»
»Nauraa!» kertasi mr Pancks. »Minusta näyttää, siltä kuin joka hammas
hänen suussansa aina nauraisi.»
»Mutta kun hän joskus kiipeää portaiden yläpäähän Yardin toisessa
laidassa», kertoi mrs Plornish, »kurkistelee hän maailmaa kerrassaan
omituisella tavalla! Niin että toiset meistä arvelevat hänen katselevan
sinne päin, missä hänen kotimaansa on, ja toiset luulevat hänen
vaanivan jotakuta sellaista, jota hän ei tahtoisi tavata, ja toiset
eivät tiedä mitä ajatella.»
Mr Baptistilla näytti olevan ylimalkainen käsitys siitä, mistä he
puhuivat; tahi kenties hän vilkasälyisenä huomasi mrs Plornishin
pienen kurkistamista kuvaavan liikkeen. Oli miten oli, hän sulki
silmänsä, heilautti päätänsä kuten ainakin mies, jolla on pätevät syyt
tekoihinsa, ja sanoi omalla kielellänsä, ettei se mitään merkinnyt.
Altro!
»Mitä on altro?» kysyi Pancks.
»Hm! Se on jonkinlainen yleinen huudahdus, sir», selitti mrs Plornish.
»Niinkö?» vastasi Pancks. »No, altro siis teille, vanha veikko.
Hyvästi! Altro!»
Mr Baptist toisti sanan vilkkaalla tavallaan moneen kertaan, mr Pancks
taas jörömpään tapaansa vastasi yhdellä altrolla. Tästä lähtien otti
Pancks mustalainen tavakseen aina palatessaan illalla väsyneenä
työstään kiertää Bleeding Heart Yardin kautta, nousta rauhallisesti
ullakon portaita, kurkistaa mr Baptistin ovelta ja sanoa, tavatessaan
hänet huoneessa: »Halloo, vanha veikko! Altro!» Siihen mr Baptist
lukemattomin säteilevin hymyin ja nyökkäyksin vastasi: »Altro, signore,
altro, altro, altro!» Tämän pienin tiivistetyn keskustelun jälkeen meni
Pancks sitten aina tiehensä, näyttäen keventyneeltä ja virkistyneeltä.