Samana iltana tuli mr Plornish tapaamaan Pikku Dorritia, haluten
puhutella häntä kahdenkesken, minkä toivomuksensa hän ilmaisi rykimällä
niin huomiotaherättävästi kuin olisi ollut tarkoituksena osoittaa,
että hänen isänsä, kun oli kysymys tyttären ompelijatartoimesta, oli
kuvaava esimerkki sen selviön totuudesta, että umpisokeampia ihmisiä ei
ole olemassa kuin ne, jotka eivät tahdo nähdä, minkä jälkeen molemmat
hävisivät oven taakse yleiseen porraskäytävään.
»Meillä kävi tänään muuan rouvasihminen, miss Dorrit», mutisi Plornish,
»ja hänen mukanaan toinen, joka on kuin vanha noita, vaikken ikinä
ennen olisi sellaista nähnyt. Voi hirmu, kuinka pahasti hän katsoi
ihmiseen!»
Lauhkealuontoinen Plornish ei aluksi voinut irroittaa ajatuksiaan
mr F:n tädistä. »Sillä», puolustautui hän, »hän oli hapan kuin
etikkapullo».
Viimein, ponnistaen lujasti, irtautui hän tästä ajatuksesta sen verran,
että huomautti:
»Mutta hän ei nyt tällä hetkellä ole täällä eikä siellä. Toinen oli
mr Casbyn tytär; ja jos mr Casby tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa,
paremmin kuin kukaan, ei se suinkaan ole Pancksin ansio. Sillä hän,
Pancks, hän ei tule toimeen, ei totisesti, ei tule!»
Tapansa mukaan puhui mr Plornish hiukan epäselvästi, mutta
tunnollisesti ja pontevasti.
»Ja mr Casbyn tytär tuli meille sanomaan», jatkoi hän, »että jos
miss Dorrit tulisi tämän kortin mukaan — siinä mainitaan mr Casbyn
osoite, ja Pancksilla on konttori myöskin, toisella puolen, jossa
hän työskentelee, mahdotonta uskoa — niin hän tahtoisi mielellään
antaa miss Dorritille työtä. Hän mainitsi erikoisesti olevansa mr
Clennamin vanha ja hyvä ystävä ja toivoi voivansa olla hyödyllisenä
ystävänä hänen ystävällensä. Näin hän sanoi. Koska hän tahtoi tietää,
voisiko miss Dorrit tulla huomisaamuna, lupasin käydä luonanne, miss,
kysymässä, ja pistäytyä tänä iltana hänen luonansa ilmoittamassa, että
tulette, tai jos olette kiinni huomenna, milloin voitte tulla.»
»Minä voin kyllä mennä huomenna, kiitos», vastasi Pikku Dorrit. »Teitte
hyvin ystävällisesti, mutta sellainenhan olette aina.»
Kieltäen vaatimattomasti ansionsa avasi mr Plornish huoneen oven
päästääksensä Pikku Dorritin takaisin sisälle ja seurasi hänen
perässään tekeytyen niin silmäänpistävän viattomaksi äskeiseen
oventakaiseen kohtaukseen, että isä olisi huomannut sen, vaikkei olisi
ollut erikoisen epäluuloinenkaan. Mutta hän pysyi vain kohteliaan
tietämättömänä eikä ollut varuillansa. Lyhyen keskustelun jälkeen,
jolloin ilmenivät vuoroin Plornishin kunnioituksen tunne entisenä
vankilan jäsenenä ja tietoisuus hänen nykyisestä etuoikeudestaan
ulkopuolisena ystävänä, vaatimattomana tosin, sillä hän oli vain
halpa rappari, sanoi hän hyvästi ja lähti; sitten hän teki kierroksen
vankilassa ja katseli hetkisen keilapeliä, sekavin tuntein, entisenä
vankilan jäsenenä, jolla oli omat erikoiset syynsä uskoa kohtalon vielä
johtavan hänet sinne takaisin.
Aikaisin seuraavana aamuna Pikku Dorrit, juhlallisesti uskottuaan
taloudenhoidon Maggylle, lähti matkalleen patriarkallista telttaa
kohden. Hän kulki Iron Bridgen yli, vaikka se maksoi hänelle pennyn, ja
käveli tämän taipaleen hitaammin kuin muut välit. Kello viittä vailla
kahdeksan tarttui hänen kätensä patriarkalliseen kolkuttimeen, joka oli
niin korkealla, että hän juuri ylettyi siihen.
Hän antoi mrs Finchingin kortin oven avanneelle nuorelle naiselle,
ja tämä ilmoitti hänelle, että miss Flora — Flora oli nimittäin
palattuaan isällisen katon alle ottanut takaisin puhuttelunimen, joka
hänellä oli ollut ennen asuessaan kotonaan — ei vielä ollut ilmestynyt
makuuhuoneestaan, mutta miss Dorritia pyydettiin astumaan hänen
seurusteluhuoneeseensa. Hän nousi miss Floran seurusteluhuoneeseen,
kuten oli pyydetty; täällä näki hän hauskan, kahdelle katetun
aamiaispöydän sekä lisäksi kolmatta varten varustetun tarjottimen.
Nuori nainen, joka hävisi hetkeksi, palasi taas pyytämään miss Dorritia
istumaan tulen ääreen, riisumaan hattunsa ja olemaan kuin kotonaan
ainakin. Mutta Pikku Dorrit oli ujo eikä tottunut olemaan kuin kotonaan
tällaisissa tapauksissa, sentähden hän istui yhä ovenpielessä hattu
päässä, kun Flora tulla tuuskahti sisään puoli tuntia myöhemmin.
Flora oli kovin pahoillaan siitä, että oli odotuttanut itseään, ja
herrainen aika miksi hän istui siinä kylmässä kun hän oi luullut
tapaavansa hänet tulen ääressä lukemassa lehteä ja ei se huolimaton
tyttö ollut luonutkaan hänen tervehdystään hän tahtoi taivaan tähden
riisua hänen hattunsa! Ja riisuttuaan sen mitä ystävällisimmällä
tavalla, hämmästyi hän suuresti kasvoja, jotka ilmestyivät sen alta,
ja sanoi: »Kas, sellainen pieni kiltti olento, rakkaani!» ja otti
lempeimmän naisellisesti nuo kasvot käsiensä väliin.
Sanat lausuttiin ja hyväily suoritettiin silmänräpäyksessä. Pikku
Dorrit ennätti tuskin huomata niiden ystävällisyyttä, kun Flora jo
syöksyi aamiaispöydän luokse touhuissaan ja sukelsi korviaan, myöten
puheliaisuutensa ylenpalttisuuteen.
»Olen todellakin pahoillani, että tulin juuri tänä aamuna nukkuneeksi
pitkään aioin ja toivoin voivani olla valmiina ottamassa vastaan teitä
kun tulitte ja sanomassa että jokainen joka vähänkään kiinnittää
Arthur Clennamin mieltä kiinnittää minunkin mieltäni ja toivottamassa
teidät sydämellisimmin tervetulleeksi ja että olin iloinen mutta sen
sijaan he eivät herättäneet minua vaan makasin siellä kuorsaten jos
totta puhutaan ja jos ette halua kylmää lintua tai lämmintä keitettyä
sianlihaa joita muutamat välttävät vaikkeivät ole juutalaisia se
saattaa olla heille omantunnonasia jota on kunnioitettava vaikka minun
täytyy sanoa että soisin heidän olevan yhtä tunnollisia myydessään
meille väärennettyä tavaraa oikeana joka ei ole hintansa arvoista olen
oikein vihoissani siitä», sanoi Flora.
Pikku Dorrit kiitti ja vastasi arasti, että leipää ja voita ja teetä
hän tavallisesti —
»Joutavia rakas lapsi en tahdo kuulla puhuttavan sellaisesta», vastasi
Flora käännellen teekeittiötä mitä huolettomimmin ja räpytellen
silmiään saadessaan niihin kuumaa vettä, jota räiskähti teekannusta
hänen kurkistaessaan siihen liian läheltä. »Tehän olette tullut tänne
ystävänä ja seurakumppanina jos sallitte minun pitää teitä sellaisena
ja minä häpeäisin itseäni jos olisi toisin kun Arthur Clennam puhui
teistä sillä tavalla — te olette väsynyt, rakkaani.»
»En ole, ma'am.»
»Te kalpenette niin olette kävellyt liian pitkälti ennen aamiaista
luulen että asutte kovin kaukana teidän olisi pitänyt ajaa tänne»,
sanoi Flora, »rakas lapsi mitä voisin antaa teille?»
»Voin todellakin aivan hyvin, ma'am. Kiitän teitä tuhannesti; mutta
minä voin aivan hyvin.»
»Juokaa sitten teenne yhtä kyytiä, olkaa hyvä», pyysi Flora »ja
syökää tämä linnunsiipi ja sianlihaviipale, älkää huoliko minusta
älkääkä odottako minua sillä vien aina itse tämän tarjottimen mr F:n
tädille joka syö aamiaista vuoteessaan ja hän on miellyttävä vanha
nainen ja hyvin älykäs, tuolla oven luona on mr F:n muotokuva se on
kyllä hänen näköisensä vaikka hiukan liiaksi otsaa ja mitä tulee
pilariin ja marmorilattiaan ja kaiteisiin ja suihkukaivoon niin en
milloinkaan nähnyt häntä sellaisessa tai senkaltaisessa ympäristössä
koko viinikaupan aikana, erinomainen mies muuten muttei ensinkään
sentyylinen.»
Pikku Dorrit katseli taulua, puutteellisesti käsittäen tähän
taideteokseen liittyviä selityksiä ja tiedonantoja.
»Mr F. oli niin kiintynyt minuun ettei sallinut minun milloinkaan olla
näkyvistä poissa», kertoi Flora, »vaikka tietysti en voi sanoa kuinka
kauan sitä olisi kestänyt ellei hän olisi kuollut minun vielä ollessani
uusi luuta, kunnioitettava mies muttei runollinen, miehekästä proosaa
ei runollisuutta».
Pikku Dorrit katsoi taas muotokuvaa. Taiteilija oli antanut sille pään,
joka henkisesti katsoen olisi ollut melkoinen Shakespearellekin.
»Runollisuutta, niin», jatkoi Flora touhukkaasti valmistellen mr F:n
tädin paahtoleipää, »kuten peittelemättä sanoin mr F:lle kun hän kosi
minua ja te ihmettelette varmaan kuullessanne että hän kosi seitsemän
kertaa kerran vuokravaunuissa kerran venheessä kerran kirkonpenkissä
kerran aasin selässä Tunbridge Wellsissä ja muut kerrat polvillaan
minun edessäni, runoelma häipyi nuoruuden päivien ja Arthur Clennamin
mukana meidän vanhempamme riistivät meidät erilleen. me muutuimme
marmoriksi ja kuiva todellisuus otti valtaistuimen haltuunsa, mr F.
puhui hyvin puolestaan hän tiesi koko asian pitipä tätä asiain tilaa
parempanakin lupaus tuli annetuksi häät pidettiin ja sellaista on elämä
rakkaani ja kuitenkaan emme taitu vaan taivumme, olkaa hyvä ja syökää
hyvä aamiainen sillä välin kun minä vien tämän tarjottimen sisään».
Hän hävisi jättäen Pikku Dorritin miettimään hänen hajanaisten
puheittensa merkitystä. Hän palasi taas pian ja alkoi viimein syödä,
hänkin, jutellen koko ajan.
»Katsokaas, ystäväni», selitti hän mitatessaan pari lusikallista
jotakin ruskeata, viinalle lemuavaa liuosta teehensä, »minun
täytyy tarkkaan noudattaa lääkärini määräyksiä vaikka haju onkin
epämiellyttävä sillä minä olen heikko raukka enkä ole milloinkaan
tointunut siitä järkytyksestä jonka sain nuoruudessani itkiessäni
ylenmäärin tässä viereisessä huoneessa kun minut erotettiin Arthurista,
oletteko tuntenut hänet kauankin?»
Kohta kun Pikku Dorrit käsitti, että hänelle oli tehty tämä kysymys —
sillä siihen tarvittiin aikaa, hänen uuden suojelijattarensa laukkaava
juttelu kun jätti hänet kauaksi jäljelle — vastasi hän tunteneensa mr
Clennamin tämän kotiintulosta saakka.
»Tietysti ette olisi voinut tuntea häntä aikaisemmin, ellette olisi
ollut Kiinassa tai kirjevaihdossa hänen kanssaan kumpikin yhtä
vähän luultavaa», selitteli Flora, »sillä matkustaneet ihmiset
ovat tavallisesti mahonginvärisiä ja ette ole sitä ensinkään ja
mistä olisitte kirjoittanut en tiedä muusta kuin teestä, vai hänen
äitinsä luona te siis ensin opitte tuntemaan hänet, erittäin älykäs
ja lujatahtoinen mutta peloittavan ankara — hän olisi sopinut
rautanaamio-miehen äidiksi.»
»Mrs Clennam on ollut hyvä minulle», sanoi Pikku Dorrit.
»Todellako? Olen tietysti iloinen siitä sillä onhan minun hauska saada
parempi käsitys hänestä kuin ennen koska hän on Arthurin äiti vaikka
mitä hän ajattelee minusta kun oikein soitan suutani kuten tiedän
tekeväni ja hän istuu mulkoillen minuun kuin kohtalotar pyörätuolissa ‒
kauhea vertaus kyllä — rampa muttei se ole hänen syynsä — sitä en tiedä
enkä voi kuvitella mielessäni.»
»Onko minulle täällä jotakin työtä, ma'am?» kysyi Pikku Dorrit arasti,
katsellen ympärilleen; »voinko saada sen?»
»Te pieni ahkera keijukainen», vastasi Flora ottaen toisen kupillisen
teetä, johon niinikään sekoitti annoksen lääkärin määräämää ainetta,
»ei ole minkäänlaista kiirettä ja on parempi että aluksi juttelemme
tuttavallisesti yhteisestä ystävästämme — liian kylmä sana ainakin
minulle en tarkoita sitä mutta hyvin sopiva nimitys yhteinen ystävämme
— kuin että pelkkien muodollisuuksien kautta tulemme ette te vaan
minä spartalaisen pojan kaltaiseksi jota kettu puri, toivon suovanne
anteeksi, että mainitsin hänet sillä kaikista ikävistä pojista jotka
heittäytyvät kaikenlaiseen seuraan on tämä poika ikävin».
Pikku Dorrit istui, kovin kalpeana, taas kuuntelemaan. »Enkö voisi
sillä välin tehdä työtä?» kysyi hän. »Voin ommella ja kuunnella samalla
kertaa. Olisi parempi, jos voisin saada tehdä niin.»
Hän oli niin todella levoton työttömänä, että Flora vastasi: »No niin,
ystäväni, kuinka vain tahdotte», ja toi hänelle korillisen valkoisia
nenäliinoja. Pikku Dorrit asetti tyytyväisenä sen viereensä, otti
esille pienen ompelurasiansa, pujotti langan neulansilmään ja alkoi
päärmätä.
»Kuinka näppärät sormet teillä on!» ihmetteli Flora, »mutta voitteko
aivan hyvin?»
»Kyllä, aivan hyvin!»
Flora nosti jalkansa uunin ristikolle ja valmistui erittäin
romanttiseen paljastukseen. Hän alkoi täydellä höyryllä, heilautteli
päätänsä, huokaili huomiota herättävällä tavalla, käytteli ahkerasti
silmäkulmiaan ja vilkaisi toisinaan, ei usein, työn yli kumartuneisiin
hiljaisiin kasvoihin..
»Teidän tulee tietää, ystäväni», sanoi hän, »vaikken epäille teidän
tietävänkin sitä jo ei vain siksi että olen viitannut siihen
ylimalkaisesti vaan koska tiedän, että se hehkuvin merkein — vai
miten ne sanat olivatkaan on leimattuna minun otsaani että ennenkuin
tutustuin mr F:vainajaan olin kihloissa Arthur Clennamin kanssa — mr
Clennam julkisuudessa jolloin varovaisuus on tarpeen täällä Arthur
— me olimme kaikki kaikessa toisillemme silloin oli elämän aamu oli
onnea oli intohimoa oli kaikkea tätä korkeimmassa määrässä, silloin
meidät riistettiin erilleen ja muutuimme kiveksi jollaisena Arthur meni
Kiinaan ja minusta tuli mr F:vainajan marmorimorsian».
Flora lausui nämä sanat syvällä äänellä ja nautti sanomattomasti.
»En yritä», jatkoi hän, »kuvata senaamuisia mielenliikutuksia
kun kaikki oli vain marmoria sisällisesti ja mr F:n täti seurasi
lasivaunuissa jotka tietysti olivat kurjassa kunnossa eihän ne muuten
olisi voineet rikkoontua parin kadunvälin päässä kotoa ja mr F:n täti
tuotiin samoin kuin marraskuun viidentenäkin kotiin ruokopohjaisessa
tuolissa riittää kun mainitsen että kolkko aamiainen syötiin alakerran,
ruokasalissa ja että isä söi liiaksi lohisäilykettä ja sairasti
viikkomäärin ja että mr F. ja minä läksimme mannermaa-matkalle
Calaisiin jossa ihmiset satamassa tunkeilivat niin että erottivat
meidät vaikkei iäksi ollut vielä aika.»
Marmorimorsian, joka tuskin pysähtyi hengähtämään, jatkoi edelleen
tyytyväisenä ja haaveellisen haihattelevaan tapaan, jollaista joskus
sattuu lihalle ja verelle.
»Tahdon vetää verhon tämän unelmaelämän peitoksi, mr F. oli hyvällä
tuulella hänellä oli hyvä ruokahalu hän piti hyvästä ruuasta ja
heikosta mutta hyvänmakuisesta viinistä, me palasimme kotiin ja
asetuimme asumaan numero kolmeenkymmeneen aivan lähelle Little Gosling
Streetiä Lontoon telakoiden tienoolle, ennenkuin vielä olimme päässeet
oikein selville siitä että sisäkkö möi höyheniä ohuesta patjastaan oli
leini alkanut levitä ylöspäin ja liiti mr F:n kanssa toiseen maailmaan.»
Hänen leskensä katsahti seinällä riippuvaan muotokuvaan, pudisti
päätänsä ja pyyhki silmiään.
»Minä kunnioitan mr F:n muistoa hän oli kelpo mies ja erittäin
myöntyväinen ja hyvä aviomies, minun tarvitsi vain mainita parsaa
niin ilmestyi sitä kohta pöytään tai vihjata haluavani jotakin hyvää
juotavaa niin sitä oli jo kuin taian tuomana pieni pullollinen edessäni
se ei ollut hurmaavaa mutta rattoisaa, sitte palasin isän katon alle ja
elin yksin mutta onnellisena muutamia vuosia kunnes isä eräänä päivänä
tulla hissutteli sisään ja sanoi Arthur Clennamin odottavan minua
alhaalla, minä menin alas ja tapasin hänet älkää kysykö millaisena
tapasin hänet paitsi että hän vielä oli naimaton ja muuttumaton.»
Hämärä salaperäisyys, johon Flora nyt verhoutui, olisi pysähdyttänyt
mitkä muut sormet tahansa, muttei niitä näppäriä sormia, jotka
työskentelivät hänen läheisyydessään. Ne ompelivat edelleen,
herkeämättä, ja ahkera pää kumartui työn yli tarkatakseen pisteitä.
»Älkää kysykö minulta», kielsi Flora, »rakastanko häntä vielä tai
rakastaako hän minua tai mikä lopuksi tulee tai milloin, meitä
ympäröivät tarkkaavat silmät ja voi käydä niin että olemme määrätyt
riutumaan erillä toisistamme ettemme milloinkaan enää voi yhtyä
uudelleen ei sanaakaan ei henkäystä ei silmäystä joka voisi ilmaista
meidät kaiken täytyy pysyä salassa niinkuin haudassa, älkää sentähden
ihmetelkö jos minä suhtaudun verrattain kylmästi Arthuriin tai jos
Arthur suhtautuu verrattain kylmästi minuun meillä on kohtalokkaat
syymme riittää jos me ymmärrämme ne vaiti!»
Tämän kaiken Flora sanoi niin kiivaan kiihkeästi kuin olisi todella
uskonut sen. Ei epäilystä, ettei hän, kiihoitettuaan itsensä oikeaan
merenneito-hurmioon, todella uskonutkin mitä sanoi.
»Vaiti!» toisti hän, »olen nyt kertonut teille kaikki meidän kesken
vallitsee luottamus vaiti, Arthurin tähden tahdon aina olla ystävänne
iäkäs tyttöni ja Arthurin nimessä voitte aina luottaa minuun».
Näppärät sormet laskivat työn syrjään ja pieni olento nousi suutelemaan
hänen kättään. »Te olette aivan kylmä», huomautti Flora, muuttuen taas
olennoltaan luonnollisen hyväntahtoiseksi, joka muutos oli hänelle
suureksi eduksi. »Älkää enää ommelko tänään, ette varmaankaan voi
hyvin, luulen, ettette ole erikoisen voimakas.»
»Se johtuu siitä vain, että tunnen itseni yllätetyksi teidän hyvyytenne
tähden ja mr Clennamin hyvyyden tähden, kun hän uskoo minut teidän
huostaanne, jota hän on niin kauan rakastanut.»
»Niin, ystäväni», sanoi Flora, jolla oli selvä taipumus olla
rehellinen, kun hän vain malttoi ajatella. »Parasta on, että jätämme
tämän asian nyt, sillä en voi kuitenkaan mennä sanomaan, mutta mitäpä
siitä, ruvetkaa hiukan pitkäksenne!»
»Minulla on aina riittänyt voimia sen suorittamiseen, mitä minulla on
ollut tehtävänä, ja minä voin kohta aivan hyvin», vakuutti Pikku Dorrit
heikosti hymyillen. »Te olette kuormittanut minut kiitollisuudella,
siinä kaikki. Jos istun hetkeksi ikkunan ääreen, niin toinnun
entiselleni.»
Flora avasi ikkunan, asetti hänet tuoliin sen ääreen ja vetäytyi
varovasti entiselle paikalleen. Oli tuulinen päivä, ja raikkaat
puhallukset kirkastivat Pikku Dorritin kasvot. Vähän ajan kuluttua
palasi hän työkorin luo, ja hänen näppärät sormensa olivat taas yhtä
näppärät kuin konsanaan ennen.
Tyynesti jatkaen työtänsä hän kysyi Floralta, oliko mr Clennam kertonut
mitään hänen asuinpaikastaan. Floran vastattua kieltävästi sanoi
Pikku Dorrit hyvin ymmärtävänsä, miksi mr Clennam oli ollut näin
hienotunteinen, mutta olevansa varma siitä, että hän pahoittamatta mr
Clennamin mieltä sai uskoa salaisuutensa Floralle, joten hän Floran
luvalla tekisi niin. Saatuaan rohkaisevan vastauksen sisällytti hän
oman elämänsä tarinan muutamaan niukkaan sanaan ja piti hehkuvan
ylistyspuheen isästään; ja Flora kuunteli sitä luonnollisen hellänä,
joka täysin ymmärsi asian, eikä hänessä silloin ollut mitään hajanaista
eikä epäjohdonmukaista.
Kun tuli päivällisaika, veti Flora uuden suojattinsa käden omalleen,
talutti hänet portaita alas ja esitti hänet patriarkalle ja Pancksille,
jotka ruokahuoneessa jo odottivat aterian alkamista. (Mr F:n täti oli
sillä haavaa vuoteessa, jossa hän söi päivällistään.) Molemmat herrat
ottivat hänet vastaan kumpikin luonteensa mukaan: patriarkka näytti
tekevän hänelle arvaamattoman palveluksen sanoessaan, että hän iloitsi
nähdessään hänet, iloitsi nähdessään hänet, ja mr Pancks puhalsi
ilmoille mielitohahduksensa tervehdykseksi.
Tässä uudessa ympäristössä hän olisi joka tapauksessa ollut kylläkin
ujo, varsinkin Floran kehoittaessa häntä juomaan lasillisen viiniä
ja syömään parasta mitä oli tarjolla; mutta mr Pancksin tähden kävi
painostus vieläkin suuremmaksi. Tämän herrasmiehen käytös herätti
hänessä ensin sen otaksuman, että hän mahdollisesti oli kuvien
piirtäjä, sillä niin kiinteästi hän katseli tulokasta ja niin usein hän
vilkaisi vierassään olevaan pieneen muistikirjaan. Huomatessaan, ettei
hän kuitenkaan piirtänyt siihen mitään luonnoksia, puhuen pelkistä
liikeasioista, alkoi hän epäillä, että mies edusti jotakin hänen isänsä
velkojaa, jonka saamatta jäänyt laina oli merkittynä taskukirjaan.
Tältä kannalta katsoen ilmaisivat mr Pancksin puhkumiset loukkausta ja
kärsimättömyyttä, ja jokaisesta äänekkäämmästä pärskähdyksestä tuli
maksukehotus.
Mutta mr Pancksin outo ja ristiriitainen käytös osoitti, että Pikku
Dorrit tässäkin käsityksessään oli harhateillä. Hän oli puoli tuntia
takaperin noussut pöydästä ja istui yksin työnsä ääressä. Flora
oli »heittäytynyt pitkäkseen» viereisessä huoneessa, ja samoihin
aikoihin kuin hän vetäytyi sinne, oli taloon levinnyt jonkinlaisten
juotavien aineiden haju. Patriarkka nukkui ruokailuhuoneessa sikeästi,
ihmisystävällinen suu ammollaan ja keltainen nenäliina kasvojen
peittona. Tänä rauhallisena hetkenä ilmestyi mr Pancks hänen eteensä,
ystävällisesti nyökäten.
»Hieman ikävä, vai mitä, miss Dorrit?» kysyi hän matalalla äänellä.
»Ei, kiitos kysymästä, sir», vastasi Pikku Dorrit.
»Ahkera, huomaan», huomautti mr Pancks, hiipien vähitellen peremmälle.
»Mitä nämä ovat, miss Dorrit?»
»Nenäliinoja.»
»Niinkö, todellako?» ihmetteli Pancks. »Sitä en olisi arvannut.»
Vilkaisemattakaan niihin katseli hän vain Pikku Dorritia. »Kenties
ihmettelette, kuka minä olen. Sanonko? Olen ennustaja.»
Nyt alkoi Pikku Dorrit luulla häntä mielipuoleksi.
»Kuulun ruumiineni, sieluineni isännälleni», ilmoitti Pancks;
»näittehän isäntäni syövän päivällistään alhaalla. Mutta harjoitan
ennustustakin toisinaan, yksityisesti, miss Dorrit, aivan yksityisesti.»
Pikku Dorrit katseli häntä epäröiden ja hiukan levottomana. »Pyytäisin
teitä näyttämään minulle kämmenenne», sanoi Pancks. »Tahtoisin katsella
sitä. Mutta älkää antako minun häiritä.»
Hän häiritsi kuitenkin siinä määrin, ettei häntä ensinkään olisi
kaivattu siellä, mutta Pikku Dorrit laski työn helmaansa ja ojensi
hänelle vasemman kätensä, sormustin sormessa.
»Vuosikausien raadantaa, vai kuinka?» päätteli Pancks, hiljaa,
koskettaen kättä kömpelöllä etusormellaan. »Mutta mitäs muuta täältä
löytyy? Ei mitään. Halloo!» Hän katseli viivoja. »Mikä ristikko tuossa
on? Se merkitsee velkavankilaa! Entä tämä tässä, harmaa takki yllä,
musta lakki päässä? Se on isä! Ja tuo klarinetti? Se tarkoittaa setää!
Ja tuossa on tanssikengät? Sisar! Kukas tuossa maleksii laiskana? Veli
se on! Ja tämä ajattelee ja huolehtii kaikkien puolesta? Se olette te,
miss Dorrit!»
Tämä katsoi häntä silmiin ihmetellen ja arveli, että vaikka ne olivat
terävät, näytti hän nyt kuitenkin iloisemmalta ja lempeämmältä mieheltä
kuin päivällispöydässä. Mutta Pancks tarkasteli taas kättä, joten
tilaisuus tämän vaikutelman vahvistamiseen tai korjaamiseen oli mennyt.
»No hiisi vie», jupisi Pancks seuraten erästä viivaa kömpelöllä
sormellaan, »enkös minä ole tuossa kulmassa? Mitä minulla siellä on
tekemistä? Entä mitäs minun takanani on?»
Hän kuljetti hitaasti sormeaan ranteeseen ja sen ympäri katsellen muka
käden selkäpuolelta mitä hänen takanaan oli.
»Eihän se vain liene mitään ikävää?» kysyi Pikku Dorrit hymyillen.
»Hiisi olkoon!» sanoi Pancks. »Mitä luulette sen merkitsevän?»
»Minunhan pitäisi kysyä sitä teiltä. Enhän minä ole ennustaja.»
»Totta», myönsi Pancks. »Mitä se merkitsee? Saatte elää nähdäksenne
sen, miss Dorrit.»
Päästäen vähitellen irti hänen kätensä Pancks työnsi kaikki sormensa
teräslankatukkaansa, niin että se törrötti pystyssä pahintaennustavana,
ja toisti hitaasti: »Muistakaa mitä sanon, miss Dorrit. Saatte elää
nähdäksenne sen.»
Pikku Dorrit ei voinut olla näyttämättä kummastustaan, ellei muusta,
niin siitä, että toinen tiesi hänestä näin paljon.
»Ah! katsokaas nyt!» huudahti Pancks osoittaen häntä. »Ei noin, miss
Dorrit, ei mitenkään.»
Yhä enemmän ihmeissään ja hiukan pelokkaanakin katsoi Pikku Dorrit
häneen saadakseen selityksen viime sanoihin.
»Ei näin», sanoi Pancks jäljitellen hyvin totisena hämmästynyttä
katsetta ja käytöstä, mikä hänen sitä tarkoittamattaan teki perin
hullunkurisen vaikutuksen. »Älkää tehkö näin. Älkää nähkö minua, ei
missään eikä milloinkaan. Minä en ole kukaan. Älkää välittäkö minusta.
Älkää mainitko nimeäni. Älkää kiinnittäkö minuun mitään huomiota.
Suostutteko siihen, miss Dorrit?»
»En todellakaan tiedä mitä sanoa», vastasi Pikku Dorrit ällistyneenä.
»Minkätähden?»
»Sentähden, että minä olen ennustaja. Pancks, mustalainen. En ole vielä
kertonut teille niin paljon kohtalostanne miss Dorrit, että tietäisitte
mitä minun takanani on tässä pienessä kädessä. Olen sanonut, että
saatte elää nähdäksenne. Se on siis sovittu, miss Dorrit?»
»Sovittu, että — minä —»
»Että te ette kiinnitä minuun mitään huomiota tästälähin, ellen minä
ensin lähesty teitä. Ette huomaa minua, kun tulen tai lähden. Se
on hyvin helppoa. Minä en ole vaivainen, en ole kaunis, en hauska
seuramies, olen vain isäntäni työväline. Teidän ei tarvitse ajatella
muuta kuin: 'Ah, Pancks, mustalainen ja ennustaja — hän ilmoittaa loput
kohtalostani jonakin päivänä — minä saan elää nähdäkseni sen. Onko
sovittu, miss Dorrit?»
»O—on», änkytti Pikku Dorrit, joka oli aivan ymmällä, »kyllä kai,
kunhan ette tuota mitään ikävyyksiä».
»Hyvä!» Mr Pancks vilkaisi viereisen huoneen seinään ja kumartui
eteenpäin. »Rehellinen ihminen, erinomainen nainen, mutta ajattelematon
ja lavertelija, miss Dorrit.» Ja hän hieroi käsiään, ikäänkuin tämä
haastattelu olisi ollut erittäin tyydyttävä, mennä huohotti ovelle ja
hävisi ystävällisesti nyökäten.
Jos Pikku Dorrit oli ylenmäärin hämmästynyt uuden tuttavansa
omituisesta käytöksestä ja siitä, että hän oli joutunut tekemään
tällaisen merkillisen sopimuksen, niin se, mitä sitte seurasi, ei
ollut omiaan vähentämään hänen hämmästystään. Paitsi että mr Pancks
käytti jokaista mr Casbyn talossa tarjoutuvaa tilaisuutta katsoakseen
merkitsevästi häneen ja pärskiäkseen hänelle — mikä ei ollut
paljon senjälkeen, mitä hän jo oli tehnyt ennen — tämä mies alkoi
tunkeutua hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän tuli mr Casbylle,
oli Pancks aina siellä. Kun hän meni mrs Clennamin taloon, tuli
Pancks sinne jonkin tekosyyn nojalla, aivan kuin pitääkseen häntä
silmällä. Tuskin oli kulunut viikko, kun hän ihmeekseen eräänä iltana
tapasi hänet porttihuoneessa juttelemassa virantoimituksessa olevan
portinvartijan kanssa ja näytti olevan tämän läheisiä tuttavia. Uusia
yllätyksiä tuli yhä: Pikku Dorrit tapasi hänet yhtä kotiutuneena
vankilassa, näki hänen esittäytyvän muiden vierasten joukossa isälle
tämän sunnuntaivastaanotossa, sitten kävelevän käsikoukkua erään
vankilanjäsenen kanssa pihassa, kuuli huhun kertovan että hän eräänä
iltana oli herättänyt suurta huomiota vankilanjäsenten kerhossa,
joka piti istuntojaan yhteisessä kokoushuoneessa, pitämällä puheen
mainitun kerhon jäsenille laulamalla heille laulun ja tarjoamalla koko
seuralle ankkurillisen olutta — hullu huhu lisäsi kymmenen kapallista
katkorappoja. Se vaikutus, jonka nämä ilmiöt tekivät mr Plornishiin,
kun tämä uskollisilla vierailuillaan joutui niiden todistajaksi,
herätti Pikku Dorritissa ihmettelyä; se oli verrattavissa vain
siihen hämmästykseen, jonka itse ilmiöt hänessä herättivät. Plornish
aivan mykistyi ja jäykistyi, tuijotti vain ja jupisi joskus hiljaa,
ettei kukaan Bleeding Heart Yardissa tuntisi tätä Pancksiksi; mutta
senjälkeen hän ei enää sanonut sanaakaan asiasta eikä viitannut
siihen, ei edes Pikku Dorritille. Mr Pancks kruunasi salaperäisyytensä
tutustumalla jollakin tuntemattomalla tavalla Tipiin ja tuli eräänä
sunnuntaina Marshalseaan Tipin käsi kainalossaan. Tämän ohella hän ei
milloinkaan kiinnittänyt huomiota Pikku Dorritiin, paitsi yhden tai
pari kertaa, jolloin hän sattui joutumaan ihan lähelle eikä ollut muita
saapuvilla; silloin sanoi hän ohimennen, luoden häneen ystävällisen
silmäyksen ja tohahtaen rohkaisevasti: »Mustalais-Pancks — ennustaja.»
Pikku Dorrit puuhasi ahkerasti kuten tavallisesti, ihmetellen tätä
kaikkea, mutta kätkien ihmetyksensä omaan sydämeensä, jonne oli
aikaisimmasta lapsuudestaan saakka tottunut kätkemään raskaampiakin
taakkoja. Tässä kärsivällisessä sydämessä oli tapahtunut muutos,
jota jatkui yhä edelleen päivä päivältä. Uusi päivä tapasi hänet yhä
hiljaisempana ja ihmisiä karttavampana. Hänen hartain toivomuksensa
omaksi hyväkseen oli saada tulla vankilaan ja lähteä sieltä
huomaamattomana ja pysyä muuallakin syrjäisenä ja unohdettuna.
Omaan huoneeseensa, joka muuten oli perin outo hänen kaltaiselleen
vienolle nuorelle olennolle, vetäytyi hän hyvin mielellään, kun
ei mikään velvollisuus sen kautta vain tullut laiminlyödyksi. Oli
iltapäivähetkiä, jolloin häntä ei tarvittu, kun vieraita pistäytyi
pelaamaan korttia hänen isänsä kanssa, jolloin hänellä ei ollut mitään
tehtävää kotona, vaan täysi vapaus. Silloin riensi hän pihan poikki
ja kiipesi parikymmentä porrasta, jotka johtivat hänen huoneeseensa,
ja istui ikkunan ääreen. Muurin harjapiikkeihin kiertyi monenlaisia
mietteitä, kankea rauta luontui keveiksi, ilmaviksi olennoiksi,
ruskealle ruosteelle lankesi moni kullanhohtoinen unelma Pikku Dorritin
istuessa ikkunan ääressä mietiskellen. Uusia kaaria ja kiemuroita
ilmestyi vanhaan kammottavaan kirjailuun toisinaan, kun hän katseli
sitä kyynelvirran läpi; mutta kaunistuipa tämä siitä tai muuttui
entistäänkin kolkommaksi, aina näki hän saman lähtemättömän leiman
kaiken sen yllä ja alla ja läpi, mitä hän yksinäisyydessään poloiseksi
ilokseen katseli ja mietiskeli.
Ullakkohuone, lisäksi ja tinkimättömästi vielä marshalsealainen
ullakkohuone, oli Pikku Dorritin asuntona. Se oli huolellisesti
hoidettu mutta ruma itsessään, eikä siinä ollut muuta kehumisen varaa
kuin puhtaus ja raitis ilma; sillä niillä kaunistuksilla, joita
hänellä oli ollut varaa ostaa, hän oli somistanut isän huonetta. Siitä
huolimatta kiintyi hän yhä enemmän köyhään kolkkaansa, ja siellä yksin
istuminen oli hänen parhaana virkistyksenään.
Niinpä eräänä iltana Pancksin salaperäisyyksien kautena, kun hän istui
ikkunansa ääressä ja kuuli Maggyn tuttujen askeleiden äänen portaissa,
hän oli menettää mielenmalttinsa pelätessään, että hänet kutsuttaisiin
pois. Maggyn askeleiden kohotessa ja lähetessä, hän vapisi ja tärisi
niin, että tuskin kykeni puhumaan, kun Maggy viimein ilmestyi näkyville.
»Pikku äiti», huohotti Maggy hengästyneenä, »teidän täytyy kyllä tulla
tapaamaan häntä. Hän on täällä.»
»Kuka, Maggy?»
»No, mr Clennam tiettävästi. Hän on teidän isänne huoneessa, ja hän
sanoi minulle, että 'eikös olisi hyvä ja menisi sanomaan hänelle, että
minä vain olen täällä'.»
»Minä en voi hyvin, Maggy. Olisi parempi, etten tulisi. Rupean levolle.
Katsos, minä makaan tässä nyt parannellen päätäni. Sano kiitollisin
tervehdyksin, että jätit minut tällaisena, muuten olisin tullut.»
»Hyvä, muttei ole kovinkaan kohteliasta, pikku äiti», huomautti
töllistelevä Maggy, »että käännätte kasvonne poispäin».
Maggy oli hyvin arka henkilökohtaisille epäkohteliaisuuksille ja
varsin tarkka huomaamaan niitä. »Ja peitätte kasvonnekin vielä
molemmin käsin!» jatkoi hän. »Jos ette jaksa katsella köyhää raukkaa,
niin on parempi, että sanotte sen heti suoraan ettekä sysää häntä
noin luotanne, loukaten hänen tunteitaan ja murtaen hänen sydämensä,
kymmenvuotiaan raukan!»
»Se on vain minun sairaan pääni tähden, Maggy.»
»Hyvä, ja jos te itkette parantaaksenne päätänne, niin antakaa minun
itkeä mukana, pikku äiti. Älkää pitäkö kaikkea itkua itsellänne, se on
itsekästä», nuhteli Maggy ja alkoi heti itkeä kollottaa.
Oli hieman vaikeata houkutella häntä palaamaan ja viemään
anteeksipyyntö perille; mutta kun hänelle luvattiin kertoa satu —
satujen kuunteleminen oli vanhastaan hänen mielihuviaan — sillä.
ehdolla, että hän keskittäisi kaikki kykynsä asiansa toimittamiseen ja
jättäisi pienen emäntänsä vielä tunnin ajaksi rauhaan, ja kun Maggy
lisäksi epäili jättäneensä hyvän tuulensa portaiden alapäähän, onnistui
houkuttelu, ja hän läksi takaisin jupisten sanottavaansa koko ajan,
jottei se unohtuisi, ja palasi sovitulla ajalla.
»Hän oli hyvin pahoillaan teidän päänne tähden, voin kertoa», sanoi
hän, »ja tahtoi haettaa lääkäriä. Ja hän tulee huomenna uudelleen,
tulee niin, ja luulen, ettei hän ensi yönä nuku hyvin, kun kuuli teidän
päästänne, pikku äiti. Voi toki! Oletteko itkenyt?»
»Vähän vain, Maggy.»
»Vähänkö? Voi, voi!»
»Mutta se on jo ohi — kaikki on hyvin jo, Maggy. Ja minun pääni on
paljon parempi ja viileämpi, ja minä voin varsin hyvin. Olen oikein
iloinen siitä, etten mennyt alas.»
Hänen iso, töllistelevä lapsensa syleili häntä hellästi ja silitettyään
hänen hiuksensa, huuhdeltuaan hänen otsaansa ja silmiänsä raikkaalla
vedellä (näissä toimissa hänen kömpelöt sormensa muuttuivat taitaviksi)
syleili uudelleen, nauroi ihastuneena nähdessään hänet iloisempana ja
asetti hänet tuoliin ikkunan ääreen. Ylenmäärin ponnistellen, mikä ei
ensinkään olisi ollut tarpeellista, veti Maggy sitten arkun, jolla hän
aina istui satuja kuunnellessaan, tuolin eteen, istui siihen, syleili
omia polviaan ja sanoi ahneena kuuntelemaan satua ja silmät selällään:
»No, pikku äiti, kertokaa nyt!»
»Mistä siinä pitäisi kerrottaman, Maggy?»
»Oh, prinsessasta», ehdotti Maggy, »ja tehkää hänestä oikea prinsessa,
ei sellaista luuloteltua, tiedättehän».
Pikku Dorrit mietti hetkisen, ja miltei surullinen hymy huulillaan ja
kasvot laskevan auringon purppuroimina aloitti:
»Maggy, oli kerran ylhäinen kuningas, jolla oli kaikkea mitä halusi ja
hyvä joukko enemmänkin. Hänellä oli kultaa ja hopeaa, timantteja ja
rubiineja, rikkauksia kaikenkaltaisia. Hänellä oli linnoja, hänellä oli
—»
»Sairaaloita», keskeytti Maggy yhä syleillen polviaan. »Antakaa hänen
omistaa sairaaloitakin, ne ovat niin hauskoja. Sairaaloita ja suuret
määrät kananpoikia.»
»Kyllä, hänellä oli runsaasti niitä ja kaikkea muuta.»
»Paljon perunavanukasta, esimerkiksi?» kysyi Maggy.
»Niin, paljon joka lajia.»
»Voi Herra Jumala!» kikatti Maggy puristellen polviaan. »Se oli metkaa!»
»Tällä kuninkaalla oli tytär, ja hänen vertaistaan viisasta ja kaunista
prinsessaa ei ole milloinkaan nähty. Lapsena osasi hän läksynsä jo
ennenkuin opettajat olivat niitä opettaneetkaan hänelle, ja kun hän
kasvoi suureksi, oli hän maailman ihme. No niin, prinsessan linnan
läheisyydessä oli mökki, ja siinä asui köyhä hento nainen, joka eli
aivan yksin.»
»Vanhako nainen?» kysyi Maggy hurmautuneena maiskutellen huuhaan.
»Ei, ei vanha, aivan nuori hän oli.»
»Eiköhän häntä peloittanut», tuumi Maggy. »Entä sitten?»
»Prinsessa kulki melkein joka päivä mökin ohitse, ja milloin ikinä hän
ajoi siitä kauniissa vaunuissaan, näki hän aina tämän köyhän pienen
naisen istuvan kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi tuohon
pieneen naiseen, ja pieni nainen katsoi häneen. Sitten eräänä päivänä
käski hän ajajan pysähtyä vähän matkan päässä mökistä, käveli mökille
ja kurkisti ovelta, ja siellä pieni nainen istui, kuten tavallisesti,
kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi prinsessaan, ja prinsessa
katsoi häneen.»
»Ikäänkuin koettaisivat katsoa toinen toisensa sisään», huomautti
Maggy. »Entä sitten?»
»Tämä prinsessa oli ihmeellinen prinsessa, sillä hän pääsi aina
kaikkien salaisuuksien perille, ja hän sanoi pienelle naiselle:
'Minkätähden te pidätte sitä täällä?' Tästä arvasi nainen heti, että
prinsessa tiesi, miksi hän aina asui näin yksin kehräten rukillaan,
ja hän polvistui prinsessan eteen pyytäen, ettei tämä milloinkaan
ilmaisisi häntä. Ja prinsessa lupasi olla milloinkaan ilmaisematta
häntä ja pyysi saada nähdä sitä. Silloin pieni nainen sulki mökin
ikkunaluukut ja pani oven säppiin, koko ruumis vapisten, sillä hän
pelkäsi, että joku epäilisi jotakin. Sitten avasi hän salaisen paikan
ja näytti prinsessalle varjon.»
»Herra Jumala!» päivitteli Maggy.
»Se oli Erään varjo, Erään, joka oli kulkenut siitä ohitse jo kauan
sitten, Erään, joka oli mennyt kauas, saavuttamattomiin, eikä enää
milloinkaan, ei milloinkaan palaisi. Se oli kirkas ja kaunis katsella,
ja kun pieni nainen näytti sitä prinsessalle, oli hän koko sydämestään
ylpeä siitä kuin suuresta, suuresta aarteesta. Kun prinsessa oli
hetkisen katsellut sitä, sanoi hän naiselle: 'Ja te valvotte ja
vartioitte tätä joka päivä?' Ja nainen loi silmänsä maahan ja kuiskasi:
'Niin.' Silloin prinsessa sanoi: 'Sanokaas miksi.' Siihen toinen
vastasi, ettei siitä milloinkaan ollut kulkenut ketään niin hyvää ja
ystävällistä ja että se siitä alkoi. Hän sanoi myös, ettei kultaan
kaivannut sitä, ettei hän täten riistänyt sitä keneltäkään ja että hän
oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä —»
»Eräs oli siis mies?» arvasi Maggy.
Pikku Dorrit vastasi arasti luulevansa, että se oli mies, ja jatkoi
sitten:
»— Oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä, ja ettei
hänen muistoansa oltu varastettu eikä pidätetty keneltäkään.
Prinsessa vastasi: 'Ah! Mutta kun te kuolette, löytyy se täältä.' Pieni
nainen selitti, ettei niin kävisi, sillä kun se aika tulisi, vaipuisi
varjo hänen mukanansa tyynesti hautaan, eikä sitä kukaan löytäisi.»
»Niinkö, tosiaankin!» ihmetteli Maggy. »Entä sitten?»
»Prinsessa oli kovin ihmeissään tästä, kuten voit arvata, Maggy.»
»No totta kai», ymmärsi Maggy.
»Ja hän päätti pitää pientä naista silmällä, nähdäkseen kuinka kävisi.
Joka päivä ajoi hän kauniissa vaunuissaan mökin oven ohi ja näki pienen
naisen aina istumassa yksin rukkinsa ääressä, ja hän katsoi naiseen, ja
nainen katsoi häneen. Viimein eräänä päivänä ei rukki pyörinytkään eikä
naista näkynyt. Kun prinsessa tiedusteli, miksi rukin pyörä seisoi ja
missä pieni nainen oli, vastattiin hänelle, ettei rukki voinut pyöriä,
kun sillä ei ollut polkijaa, pieni nainen kun oli kuollut.»
»Olisivat vieneet hänet sairaalaan», arveli Maggy, »kyllä hän siellä
olisi parantunut».
»Kun hän oli hiukan itkenyt pikku naisen kuolemaa, pyyhki hän silmänsä
ja astui vaunuistaan samassa paikassa, missä oli pysähdyttänyt sen
ennenkin, käveli mökille ja kurkisti ovelta. Siellä ei ollut ketään
katsomassa häneen eikä ketään, johon olisi voinut katsoa, niin että hän
astui sisään etsiäkseen aarteena talletettua varjoa. Mutta siitä ei
löytynyt merkkiäkään; silloin hän tiesi, että pieni nainen oli puhunut
totta, ettei varjo milloinkaan tuottaisi harmia kenellekään, että se
oli tyynesti vaipunut hänen omaan hautaansa ja että he nyt yhdessä
lepäsivät siellä. — Siinä kaikki, Maggy.»
Laskeva aurinko paistoi niin kirkkaasti Pikku Dorritin kasvoihin, että
hänen täytyi kädellään varjostaa niitä.
»Oliko hän tullut vanhaksi?» kysyi Maggy.
»Pieni nainenko?»
»Niin.»
»En tiedä», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta samoin olisi käynyt, vaikka
hän olisi tullut kuinka vanhaksi tahansa.»
»Niinkö olisi käynyt!» ihmetteli Maggy. »Niin kai.» Ja hän jäi
tuijottamaan ja hautomaan kuulemaansa.
Hän istui niin kauan silmät selällään, että Pikku Dorrit viimein,
houkutellakseen hänet arkultaan, nousi ja katsoi ulos ikkunasta.
Katsoessaan pihaan näki hän Pancksin tulevan sinne juuri ja vilkaisevan
toisella silmällä ylös hänen ikkunaansa ohi kulkiessaan.
»Kuka tuo on, pikku äiti?» kysyi Maggy. Hän oli tullut hänen luoksensa
ikkunan ääreen ja nojasi hänen olkapäähänsä. »Näen hänen usein
liikkuvan täällä.»
»Olen kuullut häntä sanottavan ennustajaksi», vastasi Pikku Dorrit.
»Mutta epäilen, osaako hän kertoa monellekaan heidän entisiä tai
tulevia vaiheitaan.»
»Eikö hän olisi voinut kertoa prinsessalle hänen vaiheitaan?» kysyi
Maggy.
Pikku Dorrit, joka mietiskellen katseli alas pimeään vankilalaaksoon,
pudisti päätänsä.
»Eikö pienelle naisellekaan?» tiedusti Maggy edelleen.
»Ei», vastasi Pikku Dorrit, ja laskeva aurinko paistoi kirkkaasti hänen
kasvoihinsa. »Mutta siirtykäämme nyt pois tästä ikkunan äärestä.»