Marshalsean isän suosio mr Clennamia kohtaan ei lisääntynyt samassa
määrässä kuin tämän vierailut Marshalseassa. Hänen tylsyytensä
suuressa muistolahjakysymyksessä ei ollut omiaan herättämään isällisen
sydämen ihailua, vaan pikemmin pahastumista tällä arkatuntoisella
taholla, jossa sitä katsottiin suorastaan sivistyneen miehen tunteiden
puutteeksi. Pettymyksen tunne tämän herrasmiehen suhteen pääsi
pimittämään isällistä mieltä, koska mr Clennamilla ei näyttänytkään
olevan sitä hienotunteisuutta, jolla isä luottavaisena oli hänet
kaunistanut. Menipä isä niinkin pitkälle, että sanoi, perheensä
keskuudessa, pelkäävänsä, ettei mr Clennam ollut mikään ylevämielinen
mies. Hän huomautti, että hän Marshalsea-yhteiskunnan julkisena
johtajana ja edustajana hyvin mielellään otti vastaan mr Clennamin, kun
hän tuli tervehdyskäynnille mutta ei henkilökohtaisesti viihtynyt tämän
herran seurassa. Hänestä tuntui puuttuvan jotakin (isä ei voinut sanoa
mitä). Kaikesta huolimatta ei Marshalsean isä laiminlyönyt osoittamasta
vieraalleen ulkonaista kohteliaisuutta, päinvastoin kohteli hän
tätä erittäin huomaavaisesti, kenties toivoen hiljaisuudessa, että
vaikkei hän ollut kylliksi loistavan antelias ja välitön kehoittamatta
uudistaakseen muistolahjaansa, saattoi hänen luonteessaan kuitenkin
olla ainesta kannattamaan hienotunteisen herrasmiehen osaa tähän
suuntaan tähtäävässä kirjevaihdossa.
Clennamista tuli pian kolminkertaisesti huomattava vankilassa
kävijä: ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka ensimmäisellä
käynnillään sattui jäämään yöksi telkien taakse, ulkopuolelta tulevana
herrasmiehenä, joka oli tiedustellut Marshalsean isän asioita,
mielessään ällistyttävä tarkoitus vapauttaa hänet, ja ulkopuolelta
tulevana herrasmiehenä, joka oli kiinnittänyt huomionsa Marshalsean
lapseen. Hän ei ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, jota mr Chivery
osoitti hänelle ollessaan virkatoimessaan, sillä hän ei huomannut
suurtakaan eroa hänen ja muiden portinvartijoiden kohteliaisuuden
välillä. Mutta eräänä iltana hämmästytti mr Chivery hänet äkkiä ja
erottui jyrkästi virkaveljistään.
Mr Chivery, käyttäen taitavasti porttihuoneen tyhjentämisvaltaansa,
oli onnistunut poistamaan sieltä kaikki maleksijat, joten Clennam
tullessaan vankilasta tapasi hänet yksin virantoimituksessa.
»(Yksityisesti) Pyydän anteeksi, sir», sanoi mr Chivery salaperäisesti,
»mutta mitä tietä aiotte kulkea?»
»Menen London Bridgen yli.» Hiukan hämmästyneenä katsoi hän mr
Chiveryyn, joka hänestä näytti vaikenemisen vertauskuvalta, seistessään
siinä avain huulilla.
»(Yksityisesti) Pyydän vielä kerran anteeksi», sanoi mr Chivery, »mutta
voisitteko kiertää Horsemonger Lanen kautta? Olisiko teillä aikaa
pistäytyä tällä kortilla mainitussa paikassa?» Ja hän pisti Clennamin
käteen pienen kortin, joka oli painettu kiertelemään liiketuttavien
keskuudessa, sekä Chiveryn että tupakkatehtailijoiden, jotka
tuottivat maahan väärentämättömiä Havanna-sikaareja, Bengal-tupakkaa,
hienotuoksuista kubalaista, erikoisnuuskaa j.n.e., j.n.e.
»(Yksityisesti) Ei ole kysymys tupakkakaupasta», ilmoitti mr Chivery.
»Totta puhuen, asia koskee vaimoani. Hän tahtoisi mielellään puhua
kanssanne, sir, eräästä asiasta, joka koskee — niin», sanoi mr Chivery
vastaten Clennamin ymmärtävään katseeseen nyökäyttämällä päätänsä,
»joka koskee häntä».
»Menen heti tapaamaan vaimoanne.»
»Kiitos, sir. Hyvin kiitollinen. Tämä mutka ei vaadi enempää kuin
kymmenen minuuttia. Kysykää mrs Chiveryä.» Nämä huomautukset mr
Chivery, joka jo oli laskenut hänet ulos, sanoi varovasti ulko-ovessa
olevan pienen luukun läpi, jonka hän saattoi avata sisästäpäin
pitääkseen, silloin kun tahtoi, silmällä vierailijoita.
Arthur Clennam, kädessä kortti, jossa osoite oli, saapui pian
määräpaikkaansa. Se oli aivan pieni kauppapuoti, ja myymäpöydän takana
istui siististi puettu nainen ommellen. Pieniä tupakkarasioita,
pieniä sikaarilaatikoita, pieni piippuvalikoima, yksi tai pari pientä
nuuskarasiaa, pieni kenkäsarvea muistuttava koje nuuskan mättämistä
varten, siinä koko vähittäiskauppa varasto.
Arthur mainitsi nimensä ja luvanneensa mr Chiveryn kehoituksesta
poiketa tänne. Hän luuli, että oli kysymys jostakin, mikä koski miss
Dorritia. Mrs Chivery laski heti ompeluksen käsistään, nousi tuoliltaan
myymäpöydän takaa ja pudisti surullisena päätänsä.
»Saatte nähdä heti», sanoi hän, »jos suvaitsette pistäytyä tänne».
Näin salaperäisesti puhuen saattoi hän vieraan pieneen puodinviereiseen
huoneeseen, jonka pieni ikkuna oli hyvin pieneen pimeään takapihaan
päin. Tässä pihassa koki joukko hursteja ja pöytäliinoja riippua
itsensä kuiviksi parilla nuoralla, mutta tuloksetta, ilman puutteessa,
ja näiden velttoina riippuvien vaatteiden keskellä istui tuolilla
pieni, surkean näköinen nuori mies kuin laivan kannelle viimeiseksi
eloon jäänyt merimies joka ei enää jaksanut kääriä purjeita kokoon.
»Meidän John», sanoi mrs Chivery.
Jottei osoittaisi puuttuvaa mielenkiintoa, kysyi Clennam, mitä hän
siellä teki.
»Tämä on hänen ainoa virkistyksensä», selitti mrs Chivery pudistaen
taas päätänsä. »Hän ei mene edes takapihalle, ellei siellä ole
pesuvaatteita kuivamassa; mutta kun niitä on siellä suojaamassa häntä
naapurien katseilta, istuu hän pihassa tuntimäärin. Tuntimäärin hän
silloin oleskelee pihassa. Sanoo istuvansa siellä kuin lehtimajassa!»
Mrs Chivery pudisti taas päätänsä, nosti äidillisesti esiliinan
silmilleen ja saattoi vieraansa takaisin kauppapuolelle.
»Tehkää hyvin ja istukaa, sir», pyysi mrs Chivery. »Miss Dorritin
tähden meidän John on tällainen, sir; pojan sydän murtuu hänen
tähtensä, ja tahtoisinpa kysyä, mikä korvaus hänen vanhemmillensa
suodaan, kun näin tapahtuu.»
Mrs Chivery, joka oli hauskannäköinen ja jota pidettiin suuressa
arvossa Horsemonger Lanen seuduilla tunteiden ja keskustelukyvyn
tähden, lausui tämän kaamean tyynesti ja alkoi heti taas pudistella
päätänsä ja kuivailla silmiään.
»Sir», jatkoi hän, »te olette tuttu siinä perheessä, se kiinnittää
mieltänne, ja teillä on siinä vaikutusvaltaa. Jos voitte edistää
pyrkimyksiä, jotka tarkoittavat kahden nuoren onnea, niin pyydän teitä
meidän Johnin tähden, ja heidän molempien tähden, tekemään niin.»
»Tänä lyhyenä aikana», vastasi Arthur hämmästyen, »jona olen tuntenut
Pikku — jona olen tuntenut miss Dorritin, olen niin tottunut katsomaan
häntä aivan toisenlaisessa valossa kuin missä nyt esitätte hänet, että
hämmästytätte minua. Tunteeko hän poikanne?»
»He ovat kasvaneet yhdessä, sir», vastasi mrs Chivery, »leikkineet
yhdessä».
»Tietääkö hän poikanne ihailevan häntä?»
»Oh, mitä sanotte, sir», huudahti mrs Chivery värähtäen kuin
voitonriemuisena, »hän ei ole voinut nähdä poikaamme sunnuntaisin
tietämättä sitä. Hänen kävelykeppinsäkin olisi jo aikoja kertonut sen,
ellei hän sitä muuten tietäisi. Johnin kaltaiset nuoret miehet eivät
hanki itselleen osoittelevia norsunluukäsiä tyhjän takia. Mistä minä
itse olisin päässyt asian perille? Juuri samalla tavalla.»
»Ehkäpä miss Dorrit ei ole yhtä kärkäs arvaamaan kuin te, katsokaas.»
»Silloin hän tietää sen siksi, että se on selvin sanoin sanottu
hänelle», vastasi mrs Chivery.
»Oletteko varma siitä?»
»Sir», vakuutti mrs Chivery, »yhtä varma kuin siitä, että tässä talossa
olen. Ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin menevän ulos
ja ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin palaavan kotiin
ja tiesin hänen tehneen niin!» Näin yksityiskohtaisesti ja toistellen
esittämällä asian sai mrs Chivery sanoilleen hämmästyttävästi
vaikuttavan voiman.
»Saanko kysyä, kuinka hän tuli vaipuneeksi siihen toivottomuuden
tilaan, joka näin suuresti huolestuttaa teitä.»
»Se tapahtui», kertoi mrs Chivery, »samana päivänä, jolloin tähän
taloon näin Johnin palaavan näillä silmillä. Sen koommin ei tässä
talossa enää ollut oma itsensä. Sen jälkeen ollut erilainen kuin
milloinkaan ennen, siitä hetkestä alkaen, jolloin tähän taloon
seitsemän vuotta takaperin minä ja hänen isänsä neljänneksittäin
maksavina vuokralaisina muutimme!» Mrs Chiveryn erikoinen
lauseenrakentamiskyky antoi näille sanoille valallisen vakuutuksen
leiman.
»Rohkenenko kysyä, mitä itse ajattelette asiasta?»
»Kyllä», vastasi mrs Chivery, »ja minun vastaukseni teille on yhtä
vilpitön ja tosi kuin se, että tässä puodissa seison. Meidän John on
kaikkien suosiossa ja kaikki suovat hänelle hyvää. Hän leikki tytön
kanssa, kun hän täällä pihassa lapsena leikki. Hän on tuntenut hänet
siitä saakka. Hän lähti ulos tuona sunnuntai-iltapäivänä tässä samassa
huoneessa päivällistä syötyään ja tapasi tytön joko sopimuksen mukaan
tai muuten, sitä en voi sanoa. Hän kosi häntä. Hänen veljensä ja
sisarensa ovat ylpeitä ja meidän Johnia vastaan. Hänen isänsä ajattelee
vain itseänsä eikä tahdo antaa tytärtään kellekään. Näin ollen vastasi
hän meidän Johnille: 'Ei, John, en voi ottaa teitä, en voi ottaa
miestä ensinkään, en aio milloinkaan mennä naimisiin, minä aion uhrata
elämäni muille, hyvästi, hakekaa itsellenne toinen arvoisenne vaimo
ja unohtakaa minut!' Näin hän on tuomittu elinkautiseksi orjaksi
heille, jotka eivät ansainneet ole, että hän heillä elinkautisena
orjana olisi. Näin meidän John ei ole saanut osakseen muuta iloa
kuin vilustua märkien vaatteiden keskellä ja esiintyä pihassa, kuten
äsken näytin teille, murtuneena rauniona, joka särkee äidin sydämen!»
Näin sanoen osoitti kelpo nainen pientä ikkunaa, josta näkyi hänen
lohduton poikansa istumassa hiljaisessa lehtimajassa; ja taas äiti
pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään ja rukoili molempien nuorten
nimessä Clennamia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta nämä onnettomat
tapahtumat saataisiin kääntymään hyvin päin.
Hän esitti asian niin uskottavasti ja Pikku Dorritin ja hänen
perheensä väliset suhteet olivat sille niin epäämättömän oikeina
perusteluina, ettei Clennam voinut ajatella asiaa varmaksi toisinkaan
päin. Hän oli tullut kiintyneeksi Pikku Dorritiin aivan erikoisella
tavalla — joka kiintymys erotti tytön hänen halvasta ja karkeasta
ympäristöstään, — niin että tuntui pettymykseltä, epämiellyttävältä
ja miltei tuskalliselta ajatella hänen olevan rakastunut takapihalla
istuvaan nuoreen mr Chiveryyn tai johonkin toiseen hänen kaltaiseensa
henkilöön. Toiselta puolen vakuutti hän itselleen, että Pikku Dorrit
oli aivan yhtä hyvä ja yhtä uskollinen ja vilpitön, olkoonpa rakastunut
mieheen tai ei, ja hänen halunsa tehdä Pikku Dorritista jonkinlainen
kesy haltiatar erottamalla hänen sydämensä niistä ainoista ihmisistä,
jotka hän tunsi, oli vain hänen oman mielikuvituksensa aiheuttama
heikkous eikä mikään hyvänlaatuinen heikkous. Ja kuitenkin, hänen
nuorekas ja puhtoisen viaton olemuksensa, hänen lempeä käytöksensä,
hänen tunteellisen äänensä ja ilmeikkäiden silmiensä tenho, kaikki tämä
joka paitsi hänen omaa yksilöllisyyttänsä oli herättänyt Clennamin
mielenkiintoa, sekä sen lisäksi hänen ja hänen ympäristönsä välinen
suuri erilaisuus eivät olleet eivätkä tulisi milloinkaan olemaankaan
sopusoinnussa äsken esitetyn otaksuman kanssa.
Mietittyään kaikkea tätä — oikeastaan teki hän niin jo toisen puhuessa
— hän vakuutti kelpo mrs Chiverylle, että tämä saattoi luottaa siihen,
että hän aina panisi kaikkein parhaansa edistääkseen miss Dorritin
onnea, mikäli se oli hänen vallassaan ja mikäli hän pääsi selville
hänen toiveistaan. Samalla varoitti hän rouvaa pitämästä asiaa varmana
ja ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sekä vaati vaiteliaisuutta
ja asian salassapitämistä, jottei miss Dorrit joutuisi kärsimään, ja
erittäinkin neuvoi eukkoa koettamaan saavuttaa poikansa luottamuksen
päästäkseen täysin selville siitä, kuinka asiat todellisuudessa olivat.
Viimemainittu varovaisuustoimenpide oli, arveli mrs Chivery, turha,
mutta hän lupasi kuitenkin koettaa. Hän pudisti päätänsä, ikäänkuin
ei olisi saanut tästä keskustelusta kaikkea sitä lohdutusta, jota
hän hartaasti oli toivonut, mutta kiitti siitä huolimatta Clennamia
vaivasta, jota tämä hyväntahtoisesti oli nähnyt heidän tähtensä. He
erosivat hyvinä ystävinä, ja Arthur meni matkaansa.
Kadun väentungos häiritsi hänen aivoissaan liikkuvaa asiatungosta, ja
välttääkseen siitä johtuvaa sekasortoa ei Clennam mennytkään London
Bridgellc päin, vaan käänsi kulkunsa Iron Bridgen suuntaan. Hän oli
tuskin astunut sillalle, kun näki Pikku Dorritin astuvan edellään. Oli
kaunis päivä, keveä tuuli puhalsi ja hän näytti juuri tulleen sinne
saamaan raitista ilmaa. Clennamin lähtiessä tunti takaperin hänen
isänsä huoneesta oli hän jäänyt sinne.
Tämä oli onnellinen sattuma ja edisti Clennamin pyrkimyksiä, hän kun
halusi tehdä huomioita hänen ilmeestään ja käytöksestään, kun ei muita
ollut läsnä. Hän joudutti kulkuaan, mutta jo ennen kuin hän saavutti
Pikku Dorritin, käänsi tämä päätänsä.
»Pelästytinkö teitä?» kysyi Clennam.
»Luulin tuntevani askeleet», vastasi tyttö epäröiden.
»Ja tunsitteko ne, Pikku Dorrit? Tuskinpa saatoitte otaksua niitä minun
askelikseni.»
»En otaksunut mitään. Mutta kun kuulin astuntaa, ajattelin, että se
muistutti, ajattelin, että — se muistutti teidän astuntaanne.»
»Oletteko menossa edemmäksi?»
»En, sir, kävelen täällä vain hiukan virkistyäkseni.»
He kävelivät yhdessä, ja Pikku Dorritin luottavaisuus palasi taas, ja
hän katsoi Clennamin kasvoihin sanoessaan, ympärilleen silmäiltyään:
»On niin kummallista. Ehkäpä ette voi käsittää sitä. Minusta tuntuu
toisinaan kuin olisi melkein sydämetöntä kävellä täällä.»
»Sydämetöntä?»
»Niin; nähdä virta ja näin paljon taivasta, näin monta esinettä,
nauttia tällaisesta vaihtelusta ja liikunnasta. Ja sitte palata
vankilaan, katsokaas, ja tavata hänet aina samasta ahtaasta sopesta.»
»Ah niin! Mutta teidän tulee muistaa, että palatessanne tuotte
mukananne kaikesta tästä saamanne vaikutuksen ja virkistyksen, jolla
voitte ilahduttaa häntä.»
»Tuonko? Soisin niin olevan! Pelkään, että kuvittelette liikoja, sir,
ja uskotte minusta liian paljon. Jos te olisitte vankilassa, niin
voisinko tällä tavalla lohduttaa teitäkin?»
»Kyllä, Pikku Dorrit. Varmasti voisitte!»
Huulten värähdyksestä ja kasvoille häilähtäneestä kiihtymyksen varjosta
päätteli Clennam, että hän ajatteli isäänsä. Hän oli vaiti jonkun
hetken, jotta toinen ehtisi tointua. Pikku Dorrit, joka vapisi hänen
käsivartensa varassa, oli vähemmin kuin milloinkaan sopusoinnussa
mrs Chiveryn otaksuman kanssa, mutta hän ei ollut yhtä sovittamaton
uuteen kuvitelmaan, joka nyt heräsi Clennamin mielessä, että nimittäin
oli olemassa joku toinen toivottoman — se ei enää ollut kuvitelmaa —
toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä.
He kääntyivät, ja Clennam sanoi: »Kas tässä tulee Maggy!» Pikku Dorrit
katsahti ylös hämmästyen, ja he tulivat Maggya vastaan, joka nähdessään
heidät pysähtyi kuin paikalleen naulittuna. Hän oli marssinut eteenpäin
niin hajamielisenä ja toimessaan, ettei ollut huomannut heitä ennen
kuin oli heidän kohdallaan. Hän kävi äkkiä niin noloksi ja syyllisen
näköiseksi, että hänen koppansakin hahmo muuttui.
»Maggy, sinä lupasit jäädä isän luokse.»
»Niin olisin tehnytkin, pikku äiti, mutta hän ei sallinut sitä. Jos hän
ottaa ja lähettää minut asialle, täytyy minun mennä. Jos hän ottaa ja
sanoo: 'Maggy, juokse viemään tämä kirje, ja jos tuot hyvän vastauksen,
saat kuusi pennyä’, niin täytyy minun ottaa se. Herrajesta, pikku äiti,
mitäpä poloinen kymmenvuotias siihen voisi? Ja jos mr Tip — jos hän
sattuu tulemaan sisään juuri kun menen ulos ja jos hän sanoo: 'Mihinkäs
menet, Maggy?' ja jos minä vastaan: 'Menen sinne ja sinne', ja jos hän
sanoo: 'Minäkin yritän', ja jos hän pistäytyy Georgelle ja kirjoittaa
kirjeen ja antaa sen minulle ja sanoo: 'Vie tämä samaan paikkaan, ja
jos tuot hyvän vastauksen, annan sinulle shillingin', niin se ei ole
minun syyni, äiti.»
Arthur luki Pikku Dorritin maahan luoduista silmistä, kelle hän arvasi
kirjeiden olevan osoitettuja.
»Menen sinne ja sinne. Kas niin! Sinne juuri olen matkalla», selitti
Maggy. »Menen sinne ja sinne. Teillä ei, pikku äiti, ole mitään
tekemistä tämän asian kanssa — vaan teillä», ilmoitti Maggy kääntyen
Arthurin puoleen. »Teidän pitäisi nyt tulla sinne ja sinne, jotta
voisin antaa ne teille.»
»Ei meidän tarvitse olla niin tarkkoja tässä asiassa, Maggy, Anna
minulle ne tässä vain», sanoi Clennam matalalla äänellä.
»Hyvä, no, tulkaa tien poikki», vastasi Maggy äänekkäästi kuiskaten.
»Pikku äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään, eikä hän olisi
milloinkaan saanutkaan tietää mitään, jos te olisitte mennyt, sinne
ja sinne ettekä olisi kulkenut ja maleksinut täällä. Se ei ole minun
syyni, minun täytyy tehdä mitä käsketään. Heidän pitäisi hävetä
pyytäessään minulta sitä.»
Clennam meni tien poikki ja avasi kiireesti kirjeet. Isän lähettämässä
sanottiin, että kirjoittaja odottamatta oli joutunut sellaiseen outoon
tilanteeseen, että oli pettynyt Citystä saapuvan rahamäärän suhteen,
jota hän varmasti oli odottanut, jonka tähden hän tarttui kynäänsä,
koska onnettomain olosuhteiden, nimittäin kaksikymmentä kolme vuotta
(kaksinaisesti alleviivattu) kestäneen vankeuden tähden oli estetty
tulemasta itse, mitä hän toisin ollen ei suinkaan olisi laiminlyönyt
— hän tarttui kynäänsä pyytääkseen mr Clennamia lainaamaan hänelle
kolme puntaa kymmenen shillingiä velkakirjaa vastaan, jonka hän tässä
liitti mukaan. Pojan kirje arveli, että mr Clennam varmasti olisi
hyvillään kuullessaan, että hän vihdoin oli saanut erittäin tyydyttävän
pysyvän toimen ja sen mukana hyvät täydellisen menestyksen toiveet;
mutta senkautta, ettei hän, isäntänsä satunnaisen rahapulan tähden,
ollut vielä tähän päivään saakka saanut palkkaansa (tässä pulmassaan
oli mainittu isäntä vedonnut hänen jalomieliseen kärsivällisyyteensä,
jota hän toivoi aina voivansa osoittaa lähimmäiselleen), samoin kuin
erään kavalan ystävän petollisen menettelyn takia sekä elintarpeiden
nykyisten korkeiden hintojen tähden oli hän joutunut perikadon
partaalle, jonne syöksyisi, ellei saisi tänä iltana kello neljännestä
vailla kuuteen kahdeksaa puntaa kokoon. Tämän summan — mr Clennam
iloitsisi kuullessaan sen — oli hän jo useiden hänen rehellisyyteensä
lujasti luottavain ystäväin auliilla avulla saanut kokoon; puuttui vain
mitätön yhden punnan seitsemäntoista shillingin neljän pennyn suuruinen
erä; tämän puuttuvan erän laina, kuukauden pituinen, tuottaisi runsain
määrin tavallisia siunauksellisia seurauksia.
Näihin kirjeisiin vastasi Clennam lyijykynänsä ja lompakkonsa avulla
heti; hän lähetti isälle, mitä tämä anoi, ja kieltäytyi kohteliaasti
täyttämästä pojan pyyntöä. Sitte käski hän Maggya viemään vastaukset
perille ja antoi hänelle shillingin, jota vaille hän muuten olisi
jäänyt toisen asiansa epäonnistumisen tähden.
Kun hän oli palannut Pikku Dorritin luo ja he taas olivat alkaneet
kävellä, sanoi tämä äkkiä:
»Luulen, että minun on paras lähteä nyt. Minun on paras mennä kotiin.»
»Älkää olko pahoillanne», pyysi Clennam. »Minä vastasin kirjeisiin. Ei
niissä mitään ollut. Kyllähän sen tiedätte. Eivät ne mitään merkinneet.»
»Mutta minä pelkään», vastasi tyttö, »jättää heitä, pelkään jättää
ketään heistä yksin. Kun minä menen, turmelevat he — tahtomattaan kyllä
— Maggynkin.»
»Hänen asiansa oli aivan viatonta laatua, tyttörukan. Ja salatessaan
sitä teiltä, luuli hän vain säästävänsä teitä huolilta.»
»Niin, toivon, että asia on niin. Mutta minun olisi kuitenkin paras
mennä kotiin! Vain muutama päivä takaperin sanoi sisareni, että
minä olen niin tottunut vankilaan, että olen omistanut sen sävyn
ja luonteen. Niin kai onkin. Olen varma siitä, että niin on, kun
näen kaiken tämän. Minun paikkani on siellä. Sinne sovin parhaiten.
Menettelen sydämettömästi ollessani täällä, silloin kun voisin tehdä
edes jotakin siellä. Hyvästi! Paljon parempi on, että pysyn kotona!»
Tuskainen tapa, jolla hän sanoi tämän, aivan kuin se olisi itsestään
purkautunut hänen ahdistetusta sydämestään, liikutti niin Clennamia,
että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitään kuunnellessaan ja
katsellessaan häntä.
»Älkää nimittäkö sitä kodiksi, lapseni!» pyysi hän. »Minun on aina
tuskallista kuulla teidän sanovan sitä kodiksi.»
»Mutta sehän on koti! Mitäs muuta kotia minulla on? Miksi unohtaisin
sitä hetkeksikään?»
»Sitä ette milloinkaan tee, rakas Pikku Dorrit, kun on kysymys hyvästä
ja uskollisesti avusta ja palveluksesta.»
»Toivon, etten tee sitä, oi, toivon, etten tee sitä! Mutta minun
on parempi pysyä siellä, menettelen paremmin, uskollisemmin ja
onnellisemminkin, jos pysyn siellä. Pyydän, älkää seuratko minua,
antakaa minun mennä yksin. Hyvästi. Jumala siunatkoon teitä. Kiitos,
kiitos.»
Clennam tunsi, että oli parempi myöntyä hänen hartaaseen pyyntöönsä,
eikä liikahtanut, kun hento olento riensi kiireesti hänen luotansa. Kun
se oli häipynyt näkyvistä, kääntyi hän virtaan päin ja jäi miettimään.
Pikku Dorrit olisi aina tullut onnettomaksi noiden kirjeiden tähden,
mutta miksi nyt noin syvästi, noin rajattomasti?
Kun hän oli nähnyt isänsä kerjäävän nukkavierussa valepuvussaan ja kun
hän oli hartaasti pyytänyt Clennamia olemaan antamatta hänelle rahaa,
oli hän ollut onneton, muttei tässä määrin. Jokin asia oli tehnyt hänet
juuri nyt enemmän ja herkemmän tunteelliseksi. Niin, oliko olemassa
joku jossakin toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä? Vai oliko
epäluulo herännyt hänessä, Clennamissa, sen kautta, että sillan alla
juokseva virta oli muistuttanut hänelle samaa virtaa sen juostessa
ylempänä maassa, sen yksitoikkoista loiskinaa lauttaveneen keulaa
vasten, rauhallisesti niin ja niin monta peninkulmaa tunnissa virtaavaa
jokea, jossa oli tässä ruohikkoa, tuolla lumpeita eikä missään mitään
epävarmaa eikä rauhatonta?
Hän ajatteli kauan lapsiraukkaansa, Pikku Dorritia, siinä seistessään,
ajatteli häntä kotiin kulkiessaan, yhä ajatteli häntä yöllä, ajatteli
sittenkin, kun päivä taas palasi kierrokseltaan. Ja lapsiraukka,
Pikku Dorrit, ajatteli häntä — liian uskollisesti, ah, aivan liian
uskollisesti — Marshalsean muurien varjossa!