Oli merkillistä ja mielenkiintoista katsella veljeksiä William ja
Frederick Dorritia heidän kävellessään edestakaisin vankilan pihassa
— tietysti ylhäisön puolella, siis pumpun puolisessa pihan osassa,
sillä isä katsoi arvonsa vaativan, ettei hän liian usein ilmestynyt
köyhien lastensa pariin, vain sunnuntaiaamuisin, joulupäivinä ja
muissa juhlatiloissa, joiden kohteliaisuuskäyntien suorittamisessa
hän oli erittäin tarkka ja täsmällinen ja joissa tilaisuuksissa
hän laski kätensä heidän lastensa pään päälle, siunaten näitä
nuoria vararikkoisia niin suopeasti, että se teki oikein ylentävän
vaikutuksen. Vapaa Frederick oli vaatimaton, kumaraselkäinen, kulunut
ja haalistunut, vangittu William taas sulavakäytöksinen, alentuvainen,
hyväntahtoisen tietoinen siitä, että hänellä oli asema ja arvoa;
tämänkin tähden jo, ellei muuten, olivat veljekset merkillinen
nähtävyys.
He kävelivät edestakaisin pihassa samana sunnuntai-iltapäivänä, jolloin
Pikku Dorritilla oli kohtauksensa John Chiveryn kanssa Iron Bridgellä.
Vastaanotto oli päättynyt siltä päivältä, seurusteluhuoneessa oli
käynyt paljon vieraita, useita uusia esittelyjä oli sattunut,
sattumalta pöydälle jääneet kolme shillingiä kuusi pennyä olivat
sattumalta kasvaneet kahdeksitoista shillingiksi, ja Marshalsean isä
virkistäytyi nyt polttelemalla sikaaria. Oli merkillistä katsella häntä
hänen kävellessään siinä edestakaisin, hyväntahtoisesti sovitellen
askeleitaan veljensä laahustavan käynnin mukaisiksi, ei ylpeänä
etevämmyydestään, vaan suhtautuen hienotunteisesti ja kärsivällisesti
tähän poloiseen raukkaan; hänen raihnaisuuksiensa suvaitsemista huokui
jokainen savuhattarakin, jonka hän puhalsi huuliltaan ja joka pyrki
nousemaan piikkiharjaisen muurin yli.
Hänen veljensä Frederick laahusteli nöyränä hänen rinnallaan
sameasilmäisenä, kädet vapisten, selkä kumarassa, äly hapuilevana,
hatarana, ottaen alistuvasti vastaan hänen suojeluksensa samoin kuin
hän otti vastaan kaiken muun tässä sokkeloisessa maailmassa, jossa hän
kuljeksi eksyksissä. Hänellä oli kädessään tavanmukainen vaaleanruskea
paperitötterönsä, josta hän aika ajoin kaivoi pienen hyppysellisen
nuuskaa. Tehtyään sen vapisevin käsin saattoi hän katsahtaa veljeensä
melkein ihailevasti, panna kädet selän taakse ja laahustella hänen
rinnallaan, kunnes taas otti hyppysellisen nuuskaa tai pysähtyi ja
katseli ympärillensä, kenties kaivaten klarinettiaan.
Vierailijat hävisivät vähitellen illan hämärtyessä; mutta piha oli
vielä täynnä väkeä, sillä vankilan asukkaat saattelivat vieraitaan
portille. Veljesten kävellessä pihassa katseli William vanki
ympärilleen vastaanottaen tervehdyksiä, vastasi niihin nostamalla
sirosti lakkiansa ja esteli, kohteliain elein, Frederick vapaata
törmäämistä toisia vastaan tai joutumasta työnnetyksi muuria vasten.
Vankilan asukkaihin, kokonaisuutena katsoen, ei ollut helppo vaikuttaa,
mutta hekin, kukin omalla tavallaan, näkyivät pitävän veljeksiä
merkillisenä nähtävyytenä.
»Sinä olet hiukan alakuloinen tänä iltana, Frederick», huomautti,
Marshalsean isä. »Vaivaako sinua jokin?»
»Vaivaako?» Hän tuijotti hetkisen ilmaan, mutta sitte painuivat pää ja
silmät taas alas. »Ei, William, ei. Ei minua mikään vaivaa.»
»Jospa koettaisit hiukan siistiä itseäsi, Frederick.»
»Niin, niin!» hätääntyi vanhus. »Mutta ei se käy päinsä. Ei se käy. Älä
puhu siitä. Kaikki on ohi ja mennyttä.»
Marshalsean isä vilkaisi ohikulkevaan velkavankiin, jonka kanssa
hän oli hyvä tuttu, ikäänkuin sanoakseen: »Heikko vanha mies, tämä
tässä; mutta hän on minun veljeni, sir, minun veljeni, ja luonnon
ääni on voimakas.» Ja tarttui veljen kuluneeseen hihaan estääkseen
häntä törmäämästä pumpun tankoa vastaan. Hän olisi ollut täydellinen
veljellisenä ohjaajana, filosofina ja ystävänä, jos vain olisi estänyt
veljensä joutumasta rahalliseen perikatoon sen sijaan että saattoi
hänet siihen.
»Luulenpa, että menen kotiin nukkumaan, William», sanoi hänen hellän
huolenpitonsa esine; »minua tuntuu väsyttävän».
»Rakas Frederick», vastasi toinen. »Älä viivy minun tähteni ei sinun
pidä uhrata mielitekojasi minun hyväkseni.»
»Valvominen myöhään, kuuma ilma teatterissa ja ikä ovat heikontaneet
minua», selitti Frederick.
»Rakas Frederick», vastasi Marshalsean isä, »hoidatkohan sinä itseäsi
kyllin huolellisesti? Ovatkohan elämäntapasi yhtä säntilliset ja
järjestelmälliset kuin — esimerkiksi minun? En tahdo enää palata äsken
mainitsemaani pieneen omituisuuteesi, mutta hankitkohan sinä itsellesi
kylliksi liikuntoa ja raitista ilmaa, Frederick? Tämä kävelypaikkahan
on aina käytettävissäsi. Mikset käytä sitä säännöllisemmin?»
»Ohhoh!» huokasi toinen. »Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä.»
»Mutta ei hyödytä sanoa kyllä, kyllä, rakas Frederick», tiukkasi
Marshalsean isä lempeässä viisaudessaan, »ellet myöskin tee sitä, mihin
myönnyt. Ajattelepas minua. Olen hyvä esimerkki tässä suhteessa. Aika
ja pakko ovat opettaneet minulle kuinka menetellä. Määrättyinä päivän
tunteina tapaat minut kävelyllä, huoneessani, seurusteluhuoneessa,
lukemassa sanomalehtiä, vastaanottamassa vieraita, syömässä ja
juomassa. Olen opettanut Amylle vuosien kuluessa, että minun täytyy
esimerkiksi saada ruokani täsmällisesti määrättyinä aikoina. Amy on
kasvanut siinä tietoisuudessa, että nämä järjestelyt ovat erittäin
tärkeitä, ja tiedäthän kuinka hyvä tyttö hän on.»
Veli huokasi vain taas kompuroidessaan edelleen: »Ohhoh. Niin, niin,
niin, niin.»
»Rakas ystävä», sanoi Marshalsean isä pannen kätensä hänen
olkapäällensä ja laskien lempeästi leikkiä hänen kanssaan — lempeästi
vain rakkaan veliparan heikkouden tähden, »sinä sanoit samaa äsken,
eikä se paljoa ilmaise, vaikka saattaisikin merkitä paljon. Jospa
voisin hiukan reipastuttaa sinua, Frederick; olisit sen tarpeessa.»
»Kyllä, William, kyllä. Epäilemättä», vastasi toinen kohottaen sameat
silmänsä veljen puoleen. »Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä.»
Marshalsean isä kohautti hartioitaan vaatimattomasti alentaen itsensä
ja sanoi: »Oh, sinä voisit kyllä olla samanlainen kuin minä, rakas
Frederick, voisit kyllä, jos tahtoisit!» ja taukosi oman suurenmoisen
voimansa tunnosta ahdistamasta langennutta veljeään.
Siellä täällä nurkissa sanottiin jäähyväisiä, kuten oli tavallista
sunnuntai-iltaisin, ja yksi ja toinen poloinen vaimo, puoliso tai
äiti itki pimeässä vastatulleen velkavangin kanssa. Isä itsekin
oli aikoinaan itkenyt tämän pihan pimennoissa, kun oli nähnyt
vaimoraukkansa itkevän. Mutta siitä oli jo kulunut monta vuotta; ja
nyt hän oli kuin pitkämatkainen laivassakulkija, joka jo on parantunut
meritaudista ja on kärsimätön nähdessään tottumattomien, viime
satamasta otettujen matkustajien sitä potevan. Hän oli taipuvainen
väittämään ja lausumaan mielipiteenään, että ihmisillä, jotka eivät
voineet itkemättä olla Marshalseassa, ei ollut sinne mitään asiaakaan.
Käytöksellään, ellei sanoin, hän osoittikin aina tyytymättömyyttään
tällaista yleisen sopusoinnun häiriötä kohtaan. Ja se ymmärrettiin niin
hyvin, että syylliset tavallisesti vetäytyivät pois, jos tiesivät hänen
olevan läheisyydessä.
Tänä sunnuntai-iltana saattoi hän veljensä portille, suvaitsevainen ja
lempeä ilme kasvoillaan, sillä hän oli lauhkealla tuulella ja valmis
armollisesti suomaan kyyneleet anteeksi. Porttihuoneen lepattavassa
kaasuvalossa oleili joukko vankilanasukkaita: toiset hyvästelivät
vieraitaan, ja toiset, joilla ei ollut vieraita, katselivat avaimen
ahkeraa kiertyilemistä lukossa ja juttelivat keskenään ja mr Chiveryn
kanssa. Isän sisääntulo herätti tietysti huomiota; ja mr Chivery
kosketti avaimella hattuaan ja toivoi — hieman kuivasti — että isä voi
hyvin.
»Kiitos, Chivery, varsin hyvin. Entä te itse?»
Mr Chivery vastasi murahtaen syvällä äänellä: »Oi, minä kyllä voin
hyvin.» Näin hän aina hieman huonolla tuulella ollessaan vastasi hänen
vointiaan tiedusteleville.
»Nuori John kävi luonani päivällä, Chivery. Ja vakuutan että hän oli
todella hienon näköinen.»
Niin oli mr Chivery kuullut kerrottavan. Mutta mr Chiveryn täytyi
kuitenkin tunnustaa, ettei hän soisi poikansa tuhlaavan rahojaan
sellaiseen. Sillä mitä se tuotti hänelle? Pelkkää harmia. Ja sitä hän
sai kyllä ilmaiseksikin mistä hyvänsä.
»Harmiako, Chivery?» kysyi hyväntahtoinen isä.
»Mitäpä noista», vastasi Chivery. »Älkää huoliko niistä. Joko mr
Frederick lähtee?»
»Kyllä, Chivery, veljeni menee kotiin nukkumaan. Hän on väsynyt eikä
voi oikein hyvin. Ole varovainen, Frederick, ole varovainen. Hyvää
yötä, rakas Frederick!»
Pudistettuaan veljensä kättä ja kosketettuaan rasvaista hattuansa
tervehtien muuta seuraa, kompuroi Frederick hitaasti ovesta ulos, jonka
mr Chivery avasi hänelle. Marshalsean isä osoitti ylemmän rakastettavaa
huolenpitoa siitä, ettei toiselle tapahtunut mitään pahaa.
»Olkaa hyvä ja pitäkää ovea auki hetkinen, Chivery, että näen hänen
astuvan käytävän läpi ja portaita alas. Ole varovainen, Frederick! (Hän
on kovin raihnainen.) Muista askelmia! (Hän on kauhean hajamielinen.)
Ole varovainen kulkiessasi kadun poikki, Frederick! (Minä en ensinkään
pidä siitä, että hän kulkee yksin; hän voi erikoisen helposti joutua
hevosten jalkoihin.)»
Näin sanoen ja hyvin levottoman ja huolestuneen näköisenä kääntyi hän
porttihuoneessa oleviin päin; hän osoitti niin selvästi säälivänsä
veljeänsä, koska tämä ei ollut telkien takana, että se mielipide
tarttui muihinkin huoneessa oleviin.
Mutta hän ei hyväksynyt tätä mielipidettä ehdottomasti, ei,
päinvastoin; hän toivoi, etteivät herrat käsittäisi häntä väärin. Hänen
veljensä Frederick oli kyllä hyvin raihnainen, ja hänelle (Marshalsean
isälle) itsellensä olisi rauhallisempaa tietää hänen olevan turvassa
vankilamuurien sisäpuolella. Kuitenkin oli muistettava, että
monivuotisen vankilaelämän kestämiseen tarvittiin eräitä ominaisuuksia
— hän ei tahtonut sanoa erinomaisia ominaisuuksia, mutta eräitä —
siveellisiä ominaisuuksia. No, oliko nyt hänen veljellään Frederickillä
näitä erikoisia ominaisuuksia? Hyvät herrat, hän oli erinomainen mies,
erittäin lempeä, hieno, tunteikas, kunnioitettava mies, yksinkertainen
kuin lapsi; mutta sopiko hän, vaikka olikin sopimaton useimpiin muihin
paikkoihin, silti tänne? Ei, hän oli varma siitä, että ei. Ja hän sanoi
lisäksi, että Jumala varjelkoon Frederickiä tulemasta sinne muuten
kuin näin vapaaehtoisesti. Herrat, ken joutui tähän yhteiskuntaan
pitemmäksi aikaa, sillä täytyi olla luonteen lujuutta kestääkseen
ja läpäistäkseen yhtä ja toista. Oliko hänen rakastettu veljensä
Frederick sellainen mies? Ei. He näkivät, että hän näinkin ollen
oli murtunut mies. Onnettomuus oli murtanut hänet. Hänellä ei ollut
kylliksi voimaa tointuakseen iskujen jälkeen, ei kylliksi joustavuutta
säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja tunteakseen olevansa herrasmies,
vaikka asuikin tällaisessa paikassa. Frederickillä ei ollut kylliksi
voimaa (jos sopi käyttää sitä sanaa), nähdäkseen jokaisessa pienessä
hienossa kohteliaisuudessa ja — ja — muistolahjassa, jonka hän näissä
oloissa saisi vastaanottaa, ihmisluonteen hyvyyttä ja hienoa käsitystä
vankilanasukkaiden yhteenkuuluvaisuudesta, ja käsittääkseen, ettei
tämä millään tavalla alentanut häntä ihmisenä eikä herrasmiehenä. Hän
toivotti herroille hyvää yötä ja Jumalan siunausta.
Tällainen oli saarna, jonka hän asiansa parantamiseksi ja
kaunistamiseksi piti porttihuoneeseen kokoontuneille, ennenkuin
palasi ikävään pihaan taas ja asteli omassa vaivaisen nukkavierussa
arvokkuudessaan aamunuttuun puetun vankilatoverin sivuitse, joka ei
omistanut takkia, tohvelijalkaisen toverin ohi, jolla ei ollut kenkiä,
ja kookkaan korderoi-polvihousuihin puetun vihanneskauppiastoverin
ohi, jolla ei ollut huolia, ja napittomaan mustaantakkiin puetun
kirjuritoverin ohi, jolla ei ollut toiveita, nousi omia kurjia
portaitaan ylös ja astui omaan kurjaan, köyhään huoneeseensa.
Siellä oli pöytä katettuna hänen illallistaan varten, ja vanha harmaa
takki oli valmiina hänen takanviereisen tuolinsa selkämyksellä.
Hänen tyttärensä pisti pienen rukouskirjansa taskuunsa — oliko hän
rukoillut armoa kaikille vangeille ja lukon takana oleville? — ja nousi
toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Muuttaessaan isälleen takkia ja antaessaan hänelle mustan samettilakin
kyseli hän, joko setä oli mennyt. Jo oli mennyt. Oliko isä nauttinut
kävelystään? No, eipä juuri. Eikö? Oliko hän huonovointinen?
Tyttären seistessä hänen takanaan ja kumartuessa hellästi hänen
tuolinsa yli hän katseli tuleen. Isän oli paha olla, aivan kuin olisi
hävettänyt; ja kun hän sitte puhui, tapahtui se hajanaisesti ja
sekavasti.
»Jotakin, en — hm — en tiedä mikä Chiveryä vaivaa. Hän ei ole — hm —
hän ei tänä iltana ollut läheskään yhtä huomaavainen ja kohtelias kuin
tavallisesti. Se — hm — sehän on vähäpätöinen asia, mutta se pahoittaa
mieltäni, rakkaani. Minun on mahdoton unohtaa», hän käänteli ja katseli
tarkasti käsiänsä, »että — hm — tällaisissa oloissa, kuin minun ovat,
olen joka hetki ja joka asiassa riippuvainen näistä ihmisistä».
Tyttären käsi lepäsi hänen olkapäällään, mutta hän ei katsonut isäänsä
kasvoihin, tämän puhuessa. Hän käänsi päänsä ja katseli toisaalle.
»Minä en — hm — minä en käsitä, Amy, mistä Chivery olisi loukkautunut.
Onhan hän yleensä varsin huomaavainen ja kunnioittava. Ja nyt hän oli
oikein — oikein töykeä minua kohtaan. Ja muut samaten! Hyvä Jumala,
jos menettäisin Chiveryn ja hänen virkatoveriensa kannatuksen ja
tunnustuksen, kuolisin nälkään täällä.»
Puhuessaan hän availi ja sulki käsiään kuin näkinkengän kuoria ja
oli koko ajan sellaisen häpeäntunteen vallassa, että hätkähti omien
sanojensa merkitystä.
»En — hm — en ymmärrä, mistä tämä johtuu. En saata käsittää, mikä
siihen on syynä. Täällä oli kerran muuan Jackson portinvartija nimeltä
Jackson (en luule sinun muistavan häntä, rakkaani, olit kovin nuori
silloin) ja — hm — hänellä oli — veli — ja tämä — nuori veli kosi
— tai ellei mennyt aivan niin pitkälle, niin kuitenkin — ihaili —
kunnioittavasti ihaili erään meikäläisen erittäin hienon miehen — ei
tytärtä, vaan sisarta. Hän oli todella hieno mies, nimeltä kapteeni
Martin; ja hän kysyi minulta neuvoa, tulisiko hänen tyttärensä —
sisarensa — loukata portinvartijaa — hm — kohtelemalla toista veljeä
kylmästi. Kapteeni Martin oli hieno mies, kunnon mies, ja minä pyysin
häntä ensin sanomaan oman — oman mielipiteensä. Kapteeni Martin (joka
nautti suurta kunnioitusta armeijassa) sanoi silloin empimättä, että
hänen mielestään hänen — hm — sisarensa ei tarvinnut ymmärtää aivan
tarkoin miehen tarkoitusta, mutta että hän saattoi antaa hänelle
toiveita — en kuitenkaan varmasti muista, käyttikö kapteeni Martin
juuri niitä sanoja; hän lieneekin sanonut 'sietää häntä' — isänsä
— tuota, veljensä tähden. En käsitä, kuinka tuo juttu nyt muistui
mieleeni. Ehkä vain siksi, etten pääse selville siitä, mikä Chiveryä
vaivaa; mutta mitä muuta yhteyttä näillä kahdella asialla on keskenään,
sitä en ymmärrä —»
Hänen äänensä hiljeni, ikäänkuin tytär ei kestäisi kuulla sitä, ja
pikku käsi kohosi vähitellen hänen huulillensa. Hetken ajan vallitsi
täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus; isä istui vaipuneena tuoliinsa,
ja tytär seisoi käsivarsi hänen kaulassaan ja pää hänen olkapäänsä
varassa.
Hänen illallisensa lämpisi tulella kattilassa, ja kun Amy liikahti,
teki hän sen tuodakseen ruuan pöytään. Isä istui tavalliselle
paikalleen, tytär samoin omalleen, ja isä alkoi syödä. He eivät
kuitenkaan katsoneet toisiinsa. Vähitellen alkoi isä jos jollakin
tavoin osoittaa olevansa huonolla tuulella hän laski meluavasti
veitsen ja haarukan käsistään, tarttui astioihin kiivaasti, haukkasi
leipäänsä kuin olisi ollut sille vihainen ja niin edespäin. Viimein
lykkäsi hän lautasen luotaan ja alkoi puhua äänekkäästi ja oudon
epäjohdonmukaisesti.
»Mitäpä väliä sillä on, syönkö vai näenkö nälkää? Mitäpä väliä sillä
on, päättyykö tällainen kurja elämä kuin minun nyt vai ensi viikolla
tai ensi vuonna? Mitäpä minä merkitsen kenellekään? Tällainen köyhä
vanki, joka elää almuilla ja huonolla ruualla, tällainen kurja,
nöyryytetty olento!»
»Isä, isä!» Kun hän nousi seisomaan, heittäytyi tytär polvilleen hänen
eteensä ja ojensi kätensä häntä kohden.
»Amy», jatkoi hän hillityllä äänellä vapisten kovasti, silmissä hurja
ilme kuin mielipuolella. »Minä sanon sinulle, että jos voisit nähdä
minut samanlaisena kuin äitisi näki minut, niin et uskoisi minua
samaksi olennoksi, jota olet katsellut vain tämän häkin ristikon
sisäpuolella. Olin nuori, olin hieno, olin kaunis ja komea, olin
riippumaton — totisesti, niin olin, lapsi! — ja ihmiset pyrkivät
seuraani ja kadehtivat minua. Kadehtivat minua!»
»Rakas isä!» Hän koetti vetää alas isänsä huitovaa käsivartta, mutta
tämä pani vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
»Jos minulla olisi muotokuvani siltä ajalta, vaikka huonostikin
onnistunut, niin voisit ylpeillä siitä, voisit ylpeillä siitä. Mutta
minulla ei ole sellaista. Olkoon minun esimerkkini varoituksena muille!
Älköön kukaan», huusi hän katsellen hurjasti ympärilleen, »laiminlyökö
hankkimasta ainakin tätä pientä todistusta ja muistoa onnensa ja
kunniansa päiviltä. Elleivät kasvoni kuolemassa saa takaisin entistä,
aikoja sitten kadotettua muotoansa — olen kuullut sellaista joskus
tapahtuvan — niin eivät lapseni milloinkaan ole nähneet minua.»
»Isä, isä!»
»Oi halveksi minua, halveksi! Kääntäkää silmänne minusta, älkää
kuunnelko minua, vaientakaa minut, punastukaa puolestani, itkekää
tähteni — sinäkin, Amy! Tee se, tee se! Minä teen niin itsekin. Olen
paatunut nyt, olen vajonnut liian syvälle välittääkseni siitä!»
»Isä kulta, rakas isä, lemmittyni!» Tytär kietoi kätensä hänen
ympärilleen, sai hänet istumaan tuoliin taas, tarttui hänen kohotettuun
käsivarteensa ja koetti kiertää sitä kaulaansa.
»Anna sen olla siinä, isä. Katso minuun, isä, suutele minua, isä!
Ajattele vain minua, isä, hetkisen vain!»
Mutta purkausta jatkui yhä yhtä kiihkeästi, kunnes se vähitellen
vaimeni surkeaksi vikinäksi.
»Ja kuitenkin minua pidetään täällä jonkinlaisessa arvossa. Olen
jaksanut pysyä pystyssä huolimatta kaikesta. En ole joutunut kokonaan
tallattavaksi. Käy kysymässä, kuka on päähenkilö täällä. He vastaavat,
että se on sinun isäsi. Käy kysymässä, ketä täällä ei milloinkaan
pilkata ja ketä aina kohdellaan hienotunteisesti. He vastaavat:
'Isääsi'. Käy kysymässä, kenen hautaussaatto täällä (sen täytyy lähteä
täältä, tiedän, ettei se voi tapahtua muualla) herättää enemmän
huomiota ja kenties enemmän suruakin kuin mikään muu tästä portista
kulkenut. He vastaavat: 'Isäsi'. No, Amy, Amy! Onko isäsi siis
yleisesti halveksittu? Eikö mikään puhu hänen puolestaan? Eikö ole
muuta muistuttamassa hänestä kuin häviö ja rappeutuminen? Voitko olla
ajattelematta häntä hellyydellä, poloista onnetonta isääsi, kun hän
kerran on poissa?»
Hän puhkesi kyyneliin, hempeämielisesti säälien itseään, ja salli
viimein itseään syleiltävän ja hoivattavan, painoi harmaan päänsä
tyttärensä poskea vasten ja vaikerteli kurjuuttaan. Mutta sitte vaihtoi
hän valitustensa esinettä, kiersi kätensä tyttärensä ympärille, tämän
syleillessä häntä, ja huusi: »Oi Amy, äiditön, orpo lapseni! Kuinka
kauan olenkaan nähnyt sinun tekevän työtä hyväkseni ja huolehtivan
minusta!» Sitte palasi hän taas itseensä ja selitti itkunsekaisella
äänellä, kuinka paljoa enemmän tytär olisi rakastanut häntä, jos olisi
tuntenut hänet sellaisena kuin hän ennen oli ollut, ja kuinka hän olisi
naittanut hänet herrasmiehelle, joka olisi ollut ylpeä hänestä, koska
hän oli isänsä tytär, ja kuinka hän (tässä hän taas itki) ensin olisi
ratsastanut isänsä rinnalla omalla hevosellaan ja kuinka kansa (tällä
hän todellisuudessa tarkoitti niitä, jotka olivat lahjoittaneet hänelle
hänen taskussaan paraikaa helisevät kaksitoista shillingiä) olisi
kunnioittavasti tallustellut heidän ohitsensa pölyisellä tiellä.
Näin paljasti hän alennustilansa rakastavalle lapselleen, vuoroin
kehuskellen, vuoroin puhjeten epätoivoon, mutta aina pysyen
vankilamädännäisyyden saastuttamana vankina, jonka sieluun vankilan
epäpuhtaus oli syvälle syöpynyt. Kukaan muu kuin tytär ei milloinkaan
nähnyt hänen alennustaan näin yksityiskohdittain. Eivätkä hänen
vankilaveljensä, jotka huoneissaan naureskelivat hänen viime
puheelleen porttihuoneessa, aavistaneet millainen vakava kuva tänä
sunnuntai-iltana esiintyi heidän hämärässä Marshalsea-galleriassaan.
Oli kerran klassilliseen aikaan tytär — lienee ollut — joka hoiteli
isäänsä tämän vankeudessa samalla tavalla kuin äiti ennen oli
hoidellut häntä itseään. Pikku Dorrit, vaikka olikin sankarisädekehää
puuttuvan nykyajan lapsi ja vain englantilainen, teki paljon enemmän
lohdutellessaan isänsä riutunutta sydäntä, painaen sitä omaa viatonta
rintaansa vasten ja kääntäen häntä kohden rakkauden ja uskollisuuden
suihkun, joka ei milloinkaan kuivunut eikä ehtynyt isän pitkien
nälkävuosien kestäessä.
Amy rauhoitti häntä ja pyysi häneltä anteeksi, jos oli laiminlyönyt
tai näytti laiminlyöneen velvollisuutensa; vakuutti hänelle, ja
taivas tietää sen olleen totta, ettei hän olisi kunnioittanut isää
enempää, jos hän olisi ollut onnen suosikki, ja koko maailma olisi
kunnioittanut häntä. Kun isän kyyneleet olivat kuivuneet eikä hän
enää heikkoudessaan nyyhkyttänyt ja oli vapautunut äskeisestä häpeän
tunteesta ja saanut takaisin tavallisen ryhtinsä, lämmitti tytär hänen
illallisensa jäännökset uudelleen ja istuutuen hänen viereensä iloitsi
siitä, että hän söi ja joi. Sillä nyt istui hän taas musta samettilakki
päässänsä ja vanha harmaa aamunuttu yllänsä ylevänä tuolissaan ja olisi
esiintynyt kenenkä hyvänsä neuvoa kysymään tulleen vankilaveljen edessä
jonkinlaisena henkisesti suurena loordi Chesterfieldinä tai Marshalsean
siveysopillisten menojen ohjaajana.
Askarruttaaksensa isän ajatuksia puhui tytär hänelle hänen
vaatteistaan, jolloin isä suvaitsi myöntää, että paidat, jotka hän
ehdotti hankittaviksi, sopivat erittäin hyvin; ne, jotka hänellä
nyt oli, olivat jo aivan kuluneet eivätkä olleet milloinkaan oikein
sopineetkaan, ne kun oli ostettu valmiina. Ollen taas puheliaalla
ja järkevällä tuulella kiinnitti hän tyttärensä huomion oven takana
riippuvaan takkiinsa arvellen, että vankilan isä antaisi muutenkin
huolimattomuuteen taipuville lapsilleen huonon esimerkin, jos kulkisi
heidän joukossaan kyynärpäät rikkinäisinä. Hän puhui leikillisesti
kenkiensä korkojen korjaamisesta, mutta kävi vakavaksi, kun tuli puhe
kaulahuivista, ja antoi Amylle luvan ostaa uuden, kun tällä olisi
varoja siihen.
Isän rauhallisesti poltellessa sikaariansa, teki tytär hänelle
vuoteen ja järjesti pienen huoneen yökuntoon. Väsyneenä myöhäisen
ajan ja mielenliikutustensa tähden nousi isä tuolistaan siunatakseen
tyttärensä ja toivottaakseen hänelle hyvää yötä. Koko tällä ajalla
ei hän kertaakaan ollut ajatellut Amyn pukuja, hänen kenkiään, hänen
tarpeitaan. Ei kukaan muu maailmassa, paitsi Amy itse, olisi voinut
niin tyystin unohtaa hänen tarpeitaan.
Hän suuteli tytärtään moneen kertaan. »Jumala siunatkoon sinua,
rakkaani. Hyvää yötä, lapseni!»
Mutta Amyn lempeä sydän oli niin syvästi haavoittunut kaikesta, mitä
hän oli nähnyt ja kuullut, ettei hän mielellään tahtonut jättää
isäänsä, peläten, että hän taas vaipuisi suruun ja epätoivoon. »Isä
kulta, minua ei väsytä, anna minun tulla takaisin, kun olet vuoteessa,
ja istua täällä luonasi.»
Isä kysyi häneltä suojelevasti, tunsiko hän itsensä yksinäiseksi.
»Kyllä, isä.»
»Tule sitte kaikin mokomin takaisin, lapseni.»
»Minä olen kyllä aivan hiljaa.»
»Älä ajattele minua, rakkaani», vastasi isä, antaen hänelle täydestä
sydämestä luvan palata. »Tule kaikin mokomin takaisin.»
Hän näytti jo nukahtaneen, kun Amy palasi ja kohensi pientä
takkavalkeaa hiljaa, jottei herättäisi häntä. Mutta hän kuuli kuitenkin
ja kysyi, kuka siellä oli.
»Amy vain, isä.»
»Amy, lapseni, tule tänne. Tahdon sanoa sinulle jotakin.» Hän
kohottautui hiukan matalassa vuoteessaan, kun tytär polvistui sen
ääreen tuodakseen kasvonsa lähemmäksi häntä ja otti hänen kätensä
omiinsa. Oi, sekä yksityinen isä että Marshalsean isä olivat voimakkaat
hänessä silloin.
»Rakkaani, olet viettänyt kovaa elämää täällä. Sinulla ei ole ollut
tovereita, ei virkistyshetkiä, paljon huolia vain, pelkään.»
»Älä ajattele sitä, rakas. En minäkään milloinkaan ajattele sitä.»
»Sinä tiedät asemani, Amy. En ole kyennyt tekemään paljoakaan
hyväksesi; mutta kaikki, minkä olen voinut, sen olen tehnyt.»
»Kyllä, rakas isä», myönsi tytär suudellen häntä. »Tiedän sen, tiedän
kyllä.»
»Minulla kuluu nyt kolmaskolmatta vuosi täällä», sanoi hän syvään
hengähtäen, mikä vähemmin kuului nyyhkytykseltä kuin vastustamattomalta
itsehyväksymisen äännähdykseltä, äkilliseltä ylevän itsetietoisuuden
purkaukselta. »Siinä kaikki, mitä olen voinut tehdä lasteni hyväksi
— ja minä olen tehnyt sen. Amy, ystäväiseni, sinä olet aina ollut
minulle rakkain teistä kolmesta; sinua olen etupäässä ajatellut — mitä
ikinä olen tehnyt puolestasi, rakas lapseni, sen olen tehnyt vapaasta
tahdosta ja nurkumatta.»
Se viisaus yksin, jolla on tiedossaan kaikkien sydänten ja kaikkien
salaisuuksien avaimet, voi varmasti sanoa, missä määrin ihminen ja
varsinkin näin syvästi nöyryytetty ihminen kuin kysymyksessä oleva
saattaa pettää itseänsä. Siinä määrin ainakin tässä tapauksessa,
että tämä itsensä pettäjä saattoi maata siinä silmäluomet kosteina
kyynelistä, rauhallisena, majesteetillisena, annettuaan alennustilansa,
viheliäisen elämänsä, jonkinlaisina myötäjäisinä rakastavalle
lapsellensa jonka hartioita sen kurjuus oli raskaasti painanut ja jonka
rakkaus yksin oli pelastanut hänet edes sellaiseksi kuin hän nyt oli.
Tämä lapsi ei epäillyt mitään, ei kysellyt itseltään mitään, oli
vain äärettömän tyytyväinen voidessaan nähdä sädekehän hänen päänsä
ympärillä. Poloinen rakas, hyvä rakas, hyvä isä, rakas isä, isäkulta,
näin hän vain nimitteli isäänsä rauhoittaessaan häntä uneen.
Amy ei jättänyt häntä koko yönä yksin. Aivan kuin olisi tehnyt hänelle
vääryyttä, jota hänen hellyytensä tuskin kykeni sovittamaan, istui
hän isänsä vieressä tämän nukkuessa, suuteli hengitystään pidättäen
häntä tuon tuostakin ja nimitti kuiskaten häntä hellillä nimillä.
Toisinaan väistyi hän syrjään, jotta takkatuli pääsi lankeamaan
nukkuvan kasvoille, katseli niitä ja aprikoi, oliko hän nyt ensinkään
samannäköinen kuin ollessaan rikas ja onnellinen; isän kuvitelma, että
hän kerran vielä, tuona kauhun hetkenä, tulisi entisensä näköiseksi,
oli järkyttänyt hänen mieltään. Ajatellessaan tätä aikaa, polvistui
hän taas vuoteen ääreen ja rukoili: »Oi, säästä hänen henkensä! Oi,
anna minun pitää hänet! Oi katso rakkaan, kauan kärsineen, onnettoman,
suuresti muuttuneen, kalliin, kalliin isäni puoleen!»
Vasta kun aamu saapui suojelemaan ja rohkaisemaan häntä, antoi Amy
hänelle viimeisen suudelman ja jätti pienen huoneen. Kun hän oli
hiipinyt portaita alas, tyhjän pihan poikki ja noussut omaan korkeaan
ullakkohuoneeseensa, erottuivat savuttomat talojen katot ja etäiset
maaseudun kukkulat muurin yli kirkkaassa aamuilmassa. Kun hän hiljaa
avasi ikkunansa ja katseli itäänpäin vankilan pihan yli, alkoivat
muurinharjalla törröttävät piikit punoittaa, sitten kirjaili synkkä
purppurapilvi taivaan laelle kohoavan auringon kiekolle kuvioita.
Muurin harjapiikit eivät milloinkaan olleet näyttäneet niin teräviltä
ja julmilta kuin nyt, ristikkojen tangot niin paksuilta eikä vankilan
alue niin synkältä ja ahtaalta kuin nyt. Hän ajatteli auringon nousua
vyöryvällä virralla tai aavalla merellä tai vehmaassa maisemassa tai
suuressa metsässä, jossa linnut heräilivät ja puut humisivat; ja sitte
katsoi hän alas elävään hautaan, jonka ylle aurinko oli noussut ja
jossa hänen isänsä oli virunut kolmekolmatta vuotta, ja puhkesi surun
ja säälin huudahdukseen: »Ei, ei, en ole eläissäni nähnyt häntä!»