Pikku Dorrit ei ollut täyttänyt kahdettakolmatta ikävuottansa
tapaamatta ihailijaa. Harmaassa Marshalsean vankilassakin oli iäti
nuori jousimies tuon tuostakin ampunut sulattoman nuolen homehtuneelta
kaareltaan yhden ja toisen vangin siipeen.
Pikku Dorritin ihailija ei kuitenkaan ollut vanki. Hän oli erään
vartijan tunteellinen poika. Hänen isänsä toivoi ajan tullen saavansa
jättää hänelle perinnöksi tahrattoman avaimen ja oli pojan aikaisesta
lapsuudesta saakka tutustuttanut hänet virkansa velvollisuuksiin ja
kiihoittanut hänen kunnianhimoansa pitämään vankilanavainta suvun
käsissä. Odottaessaan vallanperimystä auttoi poika äitiänsä tämän
pienessä tupakkakaupassa Horsemonger Lanen kulmauksessa (isällä ei
ollut perheasuntoa vankilassa), ja heillä oli tavallisesti paljon
ostajia vankilan asukkaiden joukossa.
Vuosia takaperin jo, kun hänen ihailunsa esineellä oli ollut tapana
istua pienessä tuolissaan korkean varjostimen vieressä oli nuori
John, sukunimeltään Chivery ja vuotta vanhempi tyttöä, katsellut tätä
ihaillen ja ihmetellen. Kun he olivat leikkineet yhdessä pihalla, oli
hänen mielikuviansa ollut muka vangita tyttö nurkkaan ja ottaa häneltä
suudelmia lunnaiksi. Kun hän kasvoi kyllin pitkäksi ylettyäkseen
kurkistamaan pääoven ison lukon avaimenreiästä, oli hän monta kertaa
jättänyt isänsä päivällisen tai illallisen oman onnensa nojaan oven
ulkopuolelle ja vilustuttanut toisen silmänsä kurkistamalla tyttöä
tästä ilmavasta tähystyspaikasta.
Jos nuoren Johnin uskollisuus mahdollisesti olikin herpautunut hänen
poikavuosiensa vähemmän tunteellisina kausina, jolloin nuoriso
unohtaa sitoa kengännauhansa ja elää onnellisessa tietämättömyydessä
ruuansulatuselimien olemassaolosta, niin hän oli pian taas virittänyt
sen ja kiristänyt tiukalle. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hänen kätensä
liidulla kirjoittanut tytön ikkunaa vastassa olevalle seinälle tämän
syntymäpäivätervehdyksen: »Onnea keijukaisten suloiselle suojatille!»
Kolmenkolmatta iässä sama käsi vapisten lahjoitti sunnuntaisin
sikaareja Marshalsean ja hänen sydämensä valtiattaren isälle.
Nuori John oli pienikasvuinen, heikkosäärinen, harva- ja
vaaleatukkainen. Hänen toinen silmänsä (kenties juuri se, jolla hänellä
oli ollut tapana kurkistaa avaimenreiästä) oli niinikään heikko ja
näytti isommalta kuin toinen, ikäänkuin se ei olisi voinut supistua.
Nuori John oli luonteeltaan lempeä. Mutta hänellä oli suuri sielu.
Runollinen, ylevä, uskollinen.
Vaikka nuori John olikin liian nöyrä sydämensä valtiattaren edessä
toivoakseen paljon, oli hän kuitenkin harkiten tarkastellut
kiintymyksensä sekä valo- että varjopuolia. Kuvitellen asian onnellista
ratkaisua oli hän, ilman itserakkautta, tullut siihen päätökseen,
että he sopisivat toisillensa. Mitähän, jos kaikki kävisi hyvin ja he
menisivät naimisiin, Marshalsean lapsi ja Marshalsean portinvartija!
Se soveltuisi hyvin. Ja jos hänestä tulisi portinvartija, jolla olisi
asunto vankilassa, niin Marshalsean lapsi saisi virallisesti asua
siinä huoneessa, josta hän pitkät ajat oli maksanut vuokraa. Tämä
ajatus oli kaunis ja erikoinen. Huoneesta saattoi nähdä muurin yli,
jos nousi varpailleen, ja jos sen koristaisi punapapusäleistöllä
ja hankkisi sinne kanarialinnun, tulisi siitä oikea lehtimaja. Tuo
kuvitelma oli ihastuttava. Ja kun he sitten olisivat kaikki kaikessa
toisillensa, niin olisi lukon takana olossakin jotakin viehättävää.
Porttien ulkopuolelle jäisi maailma (paitsi se osa siitä, joka oli
niiden sisäpuolella), ja sen surut ja ristiriidat he tuntisivat vain
kuulopuheina, kun pyhiinvaeltajat matkallaan vararikon pyhäkköön
viipyisivät hetkisen heidän luonansa ja kertoisivat kuulumisia
maailmalta; asuen ylhäällä lehtimajassa ja alhaalla porttikamarissa
liukuisivat he hiljalleen ajan virtaa pitkin, nauttien suloista
kotoista onnea. Nuoren Johnin silmiin kihosivat kyyneleet, kun hän
kuvitelmansa lopuksi vankilan yhteydessä olevalle hautausmaalle aivan
muurin viereen pystytti hautakiven, jossa oli seuraava liikuttava
kirjoitus: »Pyhitetty _John Chiveryn_ muistolle. Oli kuusikymmentä
vuotta ovenvartijana ja viisikymmentä vuotta pääoven vartijana lähellä
olevassa Marshalsean vankilassa. Kuoli yleisesti kunnioitettuna
joulukuun ensimmäisenäneljättä, vuonna kahdeksantoistasataa
kahdeksankymmentäkuusi kolmenyhdeksättä vuoden ikäisenä. Samoin
kuin hänen hellästi rakastetun ja hellästi rakastavan vaimonsa
Amyn muistolle, jonka tyttönimi oli Dorrit, joka eli vain kaksi
vajaata vuorokautta miehensä kuoleman jälkeen ja joka veti viimeisen
henkäyksensä ennenmainitussa Marshalseassa. Siellä hän oli syntynyt,
siellä hän oli elänyt, siellä hän kuoli.»
Chivery-vanhukset eivät olleet tietämättömiä poikansa kiintymyksestä
— olipa tämä toisinaan poikkeustapauksissa saanut hänet käyttäytymään
kiukkuisesti ostajia kohtaan ja siten vahingoittamaan liikettä
— ja hekin olivat vuorostaan tehneet laskelmia ja ratkaisseet
asian toivottavia päämääriä silmälläpitäen. Mrs Chivery, joka oli
viisas nainen, oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että heidän
Johninsa toiveet portinvartijantoimeen nähden varmasti suurenisivat,
jos hän naisi miss Dorritin, jolla oli jonkinlaisia oikeuksia
vankilayhteiskunnassa ja jota pidettiin siellä suuressa arvossa. Mrs
Chivery oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että jos toiselta
puolen heidän Johnillansa oli varoja ja varma toimi, niin oli toiselta
puolen miss Dorritilla perhesuhteita, ja että hänen (mrs Chiveryn)
mielipiteensä oli, että kahdesta puolikkaasta tulisi yksi kokonainen.
Mrs Chivery puhui nyt äitinä eikä valtioviisaana ja katsoen asiaa
toiselta näkökannalta toivoi vielä miehensä muistavan, ettei heidän
Johninsa ollut milloinkaan ollut voimakas ja että hänen rakkautensa
oli rasittanut ja kuluttanut häntä ilmankin, joten ei suinkaan pitänyt
suotta kiusaamalla ajaa häntä tekemään itselleen pahaa niinkuin
varmasti kävisi, jos onnettomuus kohtaisi häntä. Nämä todistelut
vaikuttivat niin voimakkaasti mr Chiveryyn, joka oli harvasanainen
mies, että hän toisinaan sunnuntai-aamuisin antoi pojallensa, kuten hän
sanoi, »onnenläimäyksen», joka merkitsi onnentoivotusta, kun poika sinä
päivänä valmistautui ilmaisemaan rakkautensa ja tulemaan onnelliseksi.
Mutta nuori John ei milloinkaan saanut kootuksi kyllin rohkeutta
siihen, ja varsinkin tällaisten tilaisuuksien jälkeen hän palasi
kiihtyneenä tupakkapuotiin ja ärisi ostajille.
Tässä asiassa kuten kaikissa muissakin kysyttiin viimeksi Pikku
Dorritin mieltä. Hänen veljensä ja sisarensa olivat selvillä asiasta
ja saavuttivat eräänlaisen arvoaseman käyttämällä sitä ripustimen
tapaisena, johon iänikuinen, surkea, resuinen tarina perheen
ylhäisyydestä ja hienoudesta ripustettiin tuuleutumaan. Hänen sisarensa
tehosti perheen ylhäisyyttä ja hienoutta ivailemalla poloista
moukkamaista nuorukaista, kun tämä kierteli vankilassa saadakseen
vilahdukselta nähdä lemmittynsä. Tip taas tehosti perheen hienoutta ja
omaansa samalla, esiintyen ylhäisenä veljenä, ja vetelehti pienellä
keilaradalla kehuskellen, kuinka muuan herrasmies, jonka nimi sai jäädä
mainitsematta, kyllä vielä tuivertaisi erästä pikkuruista tolvanaa,
jonka nimi niinikään saattoi jäädä mainitsematta. Nämä eivät olleet
ainoat Dorritin perheen jäsenet, jotka käyttivät asiaa hyväksensä.
Eivätpä suinkaan. Marshalsean isän otaksuttiin olevan täysin syrjässä
siitä, tietysti; hänen poloinen arvokkaisuutensa ei voinut katsoa niin
alas. Mutta hän otti kyllä vastaan sunnuntaisin tarjotut sikaarit ja
oli iloinen saadessaan ne; alentuipa toisinaan kävelemään pihassa
edestakaisin antajan kanssa (joka silloin oli ylpeä ja toivorikas) ja
hyväntahtoisesti polttamaan sikaarin hänen seurassaan. Yhtä kernaasti
ja alentuvasti otti hän vastaan kohteliaisuuksia Chivery vanhemmalta,
joka aina luovutti hänelle nojatuolinsa ja sanomalehtensä, kun kävi
porttihuoneessa täyttäessään joitakin velvollisuuksiaan, ja joka oli
huomauttanut, että jos mr Dorrit joskus jonakin hämyhetkenä halusi
hiljakseen kävellä etupihassa ja katsella kadulle, niin ei siihen ollut
suuriakaan esteitä. Syynä siihen, ettei mr Dorrit käyttänyt hyväkseen
tätä kohteliaisuutta, oli vain se, että hän oli menettänyt halunsa
siihen; muuten otti hän aina vastaan kaikki, niitä hänelle tarjottiin,
ja sanoi joskus: »Hän on erittäin kohtelias, tämä Chivery, erittäin
huomaavainen ja kunnioittava käytökseltään. Nuori Chivery samaten;
heillä tuntuu todella olevan miltei hienotunteinen käsitys minun
asemastani täällä. Se on oikein hyväntapainen perhe, tämä Chiveryn
perhe. Olen varsin tyytyväinen heidän käytökseensä.»
Rakastunut nuori John katseli perhettä aina vain kunnioittavin
silmin. Hän ei uneksinutkaan kiistää heidän vaatimuksiansa, vaan teki
kunniaa heidän surkealle hölynpöly-paraatilleen. Hän kärsi tyynesti
kaikki loukkaukset hänen veljensä puolelta ja olisi pitänyt kielensä
terästämistä tai kätensä nostamista tätä pyhitettyä herrasmiestä
vastaan kerrassaan jumalattomana tekona, vaikkei olisikaan ollut niin
erinomaisen rauhallinen luonteeltaan kuin hän todellisuudessa oli.
Hän oli pahoillaan siitä, että tämä ylevä sielu suuttui ja vihastui,
mikä hänen ymmärtääkseen ei kuitenkaan häirinnyt sen ylevyyttä ja
hän koetti parhaansa mukaan sovittaa ja lepytellä tätä ritarillista
sielua. Ja lemmittynsä isää, onnettomuuteen joutunutta herrasmiestä
— hienosti sivistynyttä ja hienotapaista herrasmiestä, joka aina oli
kärsivällinen ja ystävällinen hänelle — hän syvästi kunnioitti. Ja
lemmittynsä sisarta hän tosin piti hiukan turhamaisena ja kopeana,
mutta silti kaikin puolin täydellisenä nuorena ladyna, joka ei voinut
unohtaa menneisyyttä. Mutta Pikku Dorritin arvon ja ylemmyyden kaikkien
muiden rinnalla tämä nuori mies vaistomaisesti tunnusti rakastamalla ja
kunnioittamalla häntä yksinkertaisesti juuri sellaisena kuin hän oli.
Tupakkakauppa Horsemonger Lanen kulmassa sijaitsi maalaismallisessa,
yksikerroksisessa rakennuksessa, jonka siunauksiin kuului
Horsemonger Lane-vankilan pihoista tuulahteleva raitis ilma ja
tämän hauskan laitoksen muurinviereinen rauhallinen kävelypaikka.
Liike oli siksi vaatimaton, ettei sen sopinut osoitekilpenä käyttää
luonnollisenkokoista ylämaalaista, vaan se pani ovenpieliselle
olkakivelle vain pienoisen olennon; tämä muistutti lähinnä langennutta
enkeliä, joka oli huomannut välttämättömäksi pukeutua mekkohameeseen.
Näin koristellusta ovesta ilmestyi nuori John eräänä sunnuntaina,
syötyään aikaisen päivällisen, jonka pääruokalajina oli ollut
lihavanukas, matkalle tavalliselle sunnuntaiasiallensa, ei tyhjin
käsin, vaan mukanaan lahjasikaarit. Hän oli komeasti puettu, yllään
luumunvärinen takki, jonka mustasamettinen kaulus oli niin leveä kuin
hänen pieni vartalonsa vain suinkin sieti, silkkiset liivit, jotka
oli kirjailtu kultalehvillä, kaulassa hieno, siihen aikaan erittäin
muodikas kaulahuivi, joka oli kuin sinipunerva eläintarha täynnä
riikinkukkoja nahanvärisellä pohjalla, jalassa housut, jotka olivat
koristetut niin moninkertaisilla raidoilla, että kumpikin lahje oli
kuin kolmikielinen luuttu, ja päässä juhlahattu, hyvin korkea ja kova.
Kun viisas mrs Chivery huomasi, että hänen Johnillaan, paitsi kaikkea
tätä komeutta, oli kädessä valkoiset säämiskähansikkaat ja tienviittaa
muistuttava kävelykeppi, jonka päässä oli norsunluinen käsi ohjaamassa
häntä matkalla, ja kun hän näki poikansa näissä raskaissa varusteissa
kiertävän kulman ympäri ja kääntyvän oikealle, huomautti hän mr
Chiverylle, joka sattui olemaan kotona siihen aikaan, että hän luuli
tietävänsä, minnepäin tuuli puhalsi.
Velkavangeilla kävi erikoisen paljon vieraita sinä
sunnuntai-iltapäivänä, ja heidän isänsä pysytteli huoneessaan
mahdollisten esittelyjen varalta. Tehtyään tavallisen kierroksensa
vankilan pihassa nousi Pikku Dorritin ihailija pamppailevin sydämin
yläkertaan ja koputti rystysillään isän ovelle.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti armollinen ääni. _Hänen_
isänsä ääni, hänen isänsä, Marshalsean isän! Tämä istui musta
samettilakki päässä pöydän ääressä sanomalehti kädessä; pöydälle
oli sattumalta jäänyt kolme shillingiä kuusi pennyä ja pari tuolia
oli valmiiksi asetettuna pöydän viereen. Kaikki oli järjestetty
vastaanottoa varten.
»Ah, nuori John! Kuinka voitte, kuinka voitte?»
»Varsin hyvin, kiitos, sir. Toivon, että tekin voitte hyvin.»
»Kyllä, John Chivery, kyllä. Ei ole valittamisen syytä.»
»Olen rohjennut, sir, tuoda —»
»Kuinka?» Tähän tultaissa kohotti Marshalsean isä silmäkulmiaan ja
muuttui herttaisen ja hymyilevän hajamieliseksi.
»— muutaman sikaarin, sir.»
»Oh!» (Ylenmäärin hämmästyneenä.) »Kiitos, nuori John, kiitos. Mutta
pelkään todellakin olevani liiaksi — Eikö? No, en sano sitten mitään
siihen. Tehkää hyvin ja pankaa ne tuohon uuninreunalle, John. Ja käykää
istumaan, käykää istumaan. Ettehän te ole vieras täällä, John.»
»Kiitos, sir, enpä suinkaan. — Miss», nuori John käänteli, käänteli
suurta hattuaan vasemmassa kädessään kuin hitaasti pyörivää
hiirenloukkua, »miss Amy kaiketi voi hyvin, sir?»
»Kyllä, John, kyllä; oikein hyvin. Hän on ulkona.»
»Todellako, sir?»
»Kyllä, John. Miss Amy on lähtenyt kävelylle. Minun nuorisoni liikkuu
paljon ulkona. Mutta onhan se luonnollista heidän iällään, John.»
»Niin kyllä, aivan niin, sir.»
»Kävelylle. Kävelylle. Niin.» Hän naputteli hajamielisenä pöytää ja
vilkaisi ikkunaan. »Amy on mennyt kävelemään Iron Bridgelle. Hän on
viime aikoina erikoisesti mieltynyt Iron Bridgeen ja näkyy kävelevän
siellä mieluummin kuin missään muualla.» Sitte jatkoi hän taas
keskustelua. »Isänne ei lienekään nyt virantoimituksessa, John?»
»Ei, sir, hän tulee vasta illemmällä.» Taas pyörähteli iso hattu
kädessä, ja nuori John virkkoi nousten seisomaan: »Minun kai on
sanottava hyvästi nyt, sir.»
»Joko nyt? Hyvästi, nuori John. Ei, ei», äärimmäisen alentuvasti,
»älkää välittäkö hansikkaista, John. Antakaa kätenne tänne vain
hansikkaineen päivineen. Ettehän ole vieras täällä.»
Ylen ihastuneena ystävälliseen vastaanottoon astui nuori John portaita
alas. Matkallaan tapasi hän vankilayhteiskunnan jäseniä, jotka toivat
vierailijoitaan esitettäviksi, ja juuri samassa sattui mr Dorrit
erittäin selvällä äänellä sanomaan kaiteiden yli hänelle: »Paljon
kiitoksia, John, pienestä muistolahjastanne.»
Pikku Dorritin ihailija laski kiireesti siltarahansa Iron Bridgen
verolautaselle ja astui sillalle katsellen ympärilleen ja hakien
hyvintunnettua ja rakastettua olentoa. Ensiksi pelkäsi hän, ettei
tyttö olisikaan siellä, mutta kävellessään edelleen Middlesexiin päin
näki lemmityn seisomassa paikallaan ja tuijottamassa veteen. Hän oli
ajatuksiinsa vaipunut, ja John aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella.
Sillalle näkyi pinoittain kaupungin kattoja ja savupiippuja, jotka
nyt olivat vähemmin savun vallassa kuin arkipäivinä; sinne näkyi myös
kaukaisia mastoja ja torneja. Kenties hän ajatteli niitä.
Pikku Dorrit mietiskeli niin kauan ja oli niin hajamielinen, että
vaikka hänen ihailijansa seisoi, kuten luuli, pitkän aikaa hiljaa
yhdessä kohdin ja sitten pari kolme kertaa vetäytyi pois ja taas
palasi samaan paikkaan, hän yhä seisoi liikkumattomana. Paikka oli
rauhallinen, ja nyt tai ei milloinkaan oli aika puhua.
Hän astui eteenpäin; eikä Amy näyttänyt kuulevan hänen askeleitaan,
ennenkuin tulija oli hänen kohdallaan. Kun hän sanoi: »Miss
Dorrit!» säpsähti tämä ja peräytyi, kasvoillaan säikähtynyt ja
vastenmielisyydeltä näyttävä ilme, joka sanomattomasti pelästytti
Johnia. Amy oli usein väistänyt häntä — niin, oikeastaan jo pitemmän
ajan. Hän oli kääntynyt pois ja liukunut tiehensä niin usein,
nähdessään toisen lähestyvän, ettei onneton nuorukainen voinut pitää
sitä satunnaisena. Mutta hän oli toivonut, että se oli arkuutta, että
se johtui hänen ujoudestaan ja siitä, että hän aavisti toisen sydämen
tilan; että se oli mitä hyvänsä muuta, muttei vastenmielisyyttä häntä
kohtaan. Nyt tämä hetkellinen silmäys oli sanonut: »Tekö, juuri te!
Mieluummin olisin kohdannut kenenkä hyvänsä muun kuin teidät!»
Tällainen ilme viipyi vain hetken hänen katseessaan, sillä hän hillitsi
itsensä heti ja sanoi lempeällä, vienolla äänellänsä: »Oh, mr John!
Tekö?» Mutta hän tiesi, mitä oli tapahtunut, samoin kuin toinenkin
tiesi sen; ja he seisoivat katsellen toisiaan, molemmat yhtä hämillään.
»Miss Amy, pelkään säikähdyttäneeni teitä äsken, kun puhuttelin teitä.»
»Niin teitte. Tulin — tulin tänne saadakseni olla yksin ja luulin
todella olevanikin.»
»Miss Amy, rohkenin kävellä tänne päin, sillä mr Dorrit, jota kävin
äsken juuri tervehtimässä, sattui mainitsemaan, että te —»
Tyttö pelästytti häntä entistä enemmän kuiskaamalla äkkiä: »Oi isä,
isä!» sydäntäsärkevällä äänellä ja kääntyi poispäin.
»Miss Amy, toivon, etten saattanut teitä levottomaksi mainitsemalla
mr Dorritin. Vakuutan, että hän voi varsin hyvin ja oli erittäin
hyvällä tuulella, olipa minulla tavallista ystävällisempi; hän sanoi
herttaisesti, etten minä ole vieras hänen kodissaan, ja kohteli minua
kaikin puolin rakastettavasti.»
Ihailijansa sanomattomaksi hämmästykseksi peitti Pikku Dorrit poispäin
käännetyt kasvonsa käsillään ja jupisi, heilutellen itseään kuin
suuressa tuskassa: »Oi isä, kuinka voit! Oi rakas, rakas isä, kuinka
voit, kuinka voit tehdä niin!»
Poika parka seisoi katsellen häntä, sydän täynnä myötätuntoa,
mutta tietämättä mitä tehdä, kunnes Pikku Dorrit otettuaan esille
nenäliinansa ja painettuaan sen yhä poispäin käännettyjä kasvojaan
vasten riensi tiehensä. Ensiksi seisoi John liikkumattomana, mutta
kiirehti sitte hänen jälkeensä.
»Miss Amy, minä pyydän, pysähtykää hetkeksi. Miss Amy, jos sikseen
tulee, niin sallikaa minun mennä. Joutuisin suunniltani, jos tietäisin
tällä tavalla karkoittaneeni teidät täältä.»
Hänen vapiseva äänensä ja vilpitön totisuutensa pysähdyttivät Pikku
Dorritin. »Oi, en tiedä mitä tehdä», huusi hän, »en tiedä mitä tehdä!»
Nuori John, joka ei milloinkaan ollut nähnyt häntä näin tyynen
malttinsa menettäneenä, vaan aina lapsuudesta saakka luotettavana
ja itsensäunohtavana, tuli niin järkytetyksi nähdessään hänen
tuskansa ja ajatellessaan olevansa syypää siihen, että hän vapisi,
koko mies, suuresta hatusta katukivitykseen saakka. Hän tunsi,
välttämätöntä tarvetta selittää. Hänet oli ehkä käsitetty väärin —
otaksuttu tarkoittavan tai tehneen jotakin, mikä ei milloinkaan ollut
juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän pyysi miss Amylta suurimpana
suosionosoituksena, että hän kuuntelisi hänen selitystänsä.
»Miss Amy, tiedän vallan hyvin, että teidän perheenne on paljon
yläpuolella meidän perhettämme. Olisi turhaa salata, sitä. Minun
tietääkseni ei Chivery-suvussa ole ollut ainoatakaan herrasmiestä,
enkä suinkaan tahdo käyttäytyä niin alhaisesti, että valhettelisin
näin tärkeässä asiassa. Miss Amy, minä tiedän kyllä hyvin, että
yleväsieluinen veljenne samoin kuin ylpeä sisarenne katsovat
korkeudestaan halveksien minuun. Minun velvollisuuteni on vain pitää
heitä arvossa, pyrkiä saavuttamaan heidän ystävyyttänsä, katsomaan
kunnioittavasti heidän ylhäistä asemaansa omalta alhaisemmalta
tasoltani sillä se on alhainen, tiedän sen, katsottiinpa siinä
tupakkakaupan tai porttikamarin puolta — ja aina toivomaan heille onnea
ja kaikkea hyvää.»
Poikaraukan vilpittömyys oli todella liikuttava samoin kuin hänen
hattunsa kovuuden ja sydämensä pehmeyden (kenties myöskin pään
pehmeyden) välinen vastakohta. Pikku Dorrit kielsi häntä millään
tavalla alentamasta itseään tai asemaansa ja ennen kaikkea luulemasta,
että hän piti omaa asemaansa korkeampana. Tämä hiukan lohdutti nuorta
Johnia.
»Miss Amy», änkytti hän sitten, »olen kauan aikaa — se tuntuu
vuosisadoilta — vyöryviltä vuosisadoilta — hartaasti halunnut sanoa
teille jotakin. Saanko sanoa sen?»
Pikku Dorrit säpsähti ja väistyi tahtomattaan hänen rinnaltaan taas,
silmissä hiukan äskeisen katseen jälkiä; taistellen voittaakseen
vastenmielisyytensä käveli hän kiivaasti sillan puoliväliin vastaamatta
mitään.
»Saanko — miss Amy, kysyn vain nöyrästi, saanko sanoa sen. Olen jo
kyllin onneton tuotettuani tahtomattani teille näin suurta tuskaa,
niin ettei totisesti ole pelkoa siitä, että sanoisin sen saamattani
teiltä lupaa. Voinhan yksin tulla onnettomaksi, voinhan yksin kärsiä
ja masentua; miksi tekisin onnettomaksi ja saattaisin kärsimään hänet,
jonka hyväksi olisin valmis heittäytymään tämän kaiteen yli, jos vain
voisin sillä tuottaa hänelle hetkenkin iloa! Ei silti, että tuo teko
suuriakaan merkitsisi; tekisin sen kahdesta pennystäkin.»
Hänen synkkä mielialansa ja ulkonainen komeutensa olisivat vaikuttaneet
naurattavasti, mutta hänen hienotunteisuutensa herätti kunnioitusta.
Pikku Dorrit sai siitä vihjauksen, mitä tehdä.
»Hyvä John Chivery», vastasi hän vapisten, mutta tyynesti, »koska
olette niin hienotunteinen, että kysytte minulta, saatteko sanoa lisää,
niin pyydän teitä, älkää sanoko».
»Eikö milloinkaan, miss Amy?»
»Ei, ei milloinkaan, John.»
»Voi hyvä Jumala!» huokasi nuori John.
»Mutta kenties sallitte minun sensijaan sanoa jotakin teille. Tahdon
sanoa sen vakavasti ja niin selvästi kuin mahdollista. Kun muistelette
meitä, John — tarkoitan veljeäni, sisartani ja minua — niin älkää
ajatelko meitä erilaisina kuin muut; sillä mitä lienemmekin ennen
olleet (josta tuskin tiedän mitään), niin olemme jo aikoja sitten
herenneet olemasta sitä emmekä enää milloinkaan voi tulla siksi. On
paljoa parempi teille itsellenne ja paljoa parempi muillekin, että
ajattelette näin eikä kuten ennen.»
Nuori John vakuutti surullisena koettavansa pitää tämän mielessä ja
olevansa iloinen voidessaan tehdä jotakin hänen mielikseen.
»Mitä minuun tulee», jatkoi Pikku Dorrit, »niin ajatelkaa minua niin
vähän kuin suinkin; kuta vähemmin, sitä parempi. Kun joskus kuitenkin
ajattelette, muistelkaa minua lapsena, jonka olette nähnyt kasvavan
vankilassa, aina joukko velvollisuuksia hartioillaan, hentona, ujona,
vähään tyytyväisenä, suojeluksettomana tyttönä. Varsinkin soisin
teidän muistavan, että kun joudun vankilan porttien ulkopuolelle, olen
suojaton ja yksin.»
Hän koettaisi tehdä kaikki, mitä miss Amy pyysi. Mutta miksi hän tahtoi
erikoisesti muistuttaa tätä?
»Siksi», vastasi pikku Dorrit, »että silloin voin varmasti luottaa
siihen, ettette unohda tätä päivää ja ettette sano minulle enää mitään
muuta. Te olette niin jalomielinen, että tiedän voivani luottaa teihin;
teenkin niin nyt ja myös vastedes. Näytän teille nyt heti, kuinka
varmasti luotan teihin. Pidän tästä paikasta, jossa nyt keskustelemme,
enemmän kuin mistään muusta tuntemastani paikasta», hänen poskiensa
vieno puna oli kalvennut, mutta hänen ihailijansa oli näkevinään sen
palaavan uudelleen, »ja tulen usein tänne. Tiedän, että minun tarvitsee
vain mainita tästä teille, ollakseni täysin varma siitä, ettette enää
milloinkaan tule tänne tapaamaan minua. Ja minä olenkin — aivan varma
siitä.»
Siihen hän sai luottaa, vakuutti nuori John. Hän tosin oli vain kurja
raukka, mutta miss Amyn tahto merkitsi hänelle enemmän kuin laki.
»Ja hyvästi siis, John», sanoi Pikku Dorrit. »Ja minä toivon, että
kerran saatte hyvän vaimon ja tulette onnelliseksi. Olen varma siitä,
että te ansaitsette tulla onnelliseksi ja tulettekin, John.»
Kun hän näin sanoen ojensi kätensä nuorukaiselle, paisui tämän sydän
kirjailtujen liivien alla — jos totuus on sanottava, olivat ne vain
tehdastyötä — todelliseksi herrasmiehen sydämeksi, ja kun ei tällä
yksinkertaisella poika paralla ollut sille kylliksi tilaa, purskahti
hän itkemään.
»Oi älkää itkekö», pyysi Pikku Dorrit säälivästi, »älkää toki! Hyvästi,
John. Jumala siunatkoon teitä!»
»Hyvästi, miss Amy. Hyvästi!»
Ja niin John jätti hänet, mutta huomasi kuitenkin ensin, että hän
istuutui penkin kulmalle ja nojasi; ei vain pientä kättänsä, vaan
kasvonsakin kovaa kaidetta vasten, ikäänkuin hänen päänsä olisi ollut
ylen raskas ja mielensä murheinen.
Todella liikuttava kuva rauenneista ihmissuunnitelmista tarjoutui
nähtäväksi katsellessa Pikku Dorritin ihailijaa, kun hän, pienen
tienviitan osoittaessa järkähtämättä kotisuuntaa, hiipi kurjimpia
syrjäkatuja pitkin, suuri hattu silmillä, samettikaulus pystyssä kuin
sateella, luumunvärinen takki napitettuna kultakirjaisten silkkiliivien
peitoksi, ja sepitteli uutta muistokirjoitusta Saint Georgen
kirkkomaalle pystytettävää hautakiveä varten:
»Tässä lepäävät maalliset jäännökset. Hänestä ei ole erikoista
mainittavaa. Kuoli lopulla vuotta kahdeksantoistasataa
kaksikymmentäkuusi. Sydän murtuneena. Lausuen viimeisenä
toivomuksenaan, että sana Amy kaiverrettaisiin hänen hautansa ylle,
joka toivomus täytettiin hänen murtuneiden vanhempiensa toimesta.»