Aamulla ennen suurusta lähti Arthur kävelemään ja katselemaan
ympäristöä. Koska aamu oli kaunis ja hänellä oli tunnin verran
aikaa, meni hän lautalla joen yli ja käveli sitte niittyjen poikki
johtavaa polkua pitkin. Palatessaan lauttauspaikalle tapasi hän siellä
herrasmiehen, joka huuteli vastaisella rannalla olevaa lauttaa ja
odotti ylipääsyä.
Herrasmies näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Hän oli hyvinpuettu,
kaunisvartaloinen; hipiä raikas, tumma, ilme vilkas ja hilpeä. Kun
Arthur astui jalkaportaan yli ja veden partaalle, vilkaisi odottelija
häneen ohimennen ja potki sitten edelleen aikansa kuluksi kiviä
veteen. Siinä tavassa, jolla hän korollaan kaivoi kiviä esille ja
asetti ne sopivaan kohtaan potkaistaviksi, oli Clennamin mielestä
jotakin julmaa. Useimmat meistä ovat joskus tai ehkä useinkin saaneet
samanlaisen vaikutelman katsellessamme millä tavalla ihmiset suorittavat
vähäpätöisiä asioita: poimivat kukan, poistavat esteen tieltänsä tai
hävittävät jonkun tunteettoman esineen.
Herrasmiehen kasvoista näkyi, että hän oli hajamielinen, eikä hän
kiinnittänyt mitään huomiota kauniiseen newfoundlandilaiskoiraan,
joka tarkkaavasti katseli häntä ja jokaista lentoon potkaistua kiveä,
valmiina hyppäämään jokeen saatuaan herraltaan merkin. Lauttavenhe tuli
kuitenkin toiselta puolen koiran saamatta merkkiä, ja kun se pääsi
rantaan, tarttui herra sen kaulanauhaan ja talutti venheeseen.
»Ei tänä aamuna», sanoi hän sille. »Ei sinun sovi vettä valuvana
esiintyä naisten seurassa. Makaa siinä.»
Clennam astui miehen ja koiran perässä venheeseen ja istuutui. Koira
totteli ja paneutui pitkäkseen. Mies jäi seisomaan, kädet taskuissa,
Clennamin ja näköalan väliin. Kohta kun lautta karahti rantaan,
hyppäsivät sekä mies että koira keveästi maihin ja menivät matkaansa.
Clennam oli iloinen päästyään heistä.
Tornin kello löi juuri aamiaistuntia, kun hän astui pienen aukeaman
poikki, jonka reunassa puutarhaportti oli. Samassa kun hän soitti
kelloa, kuului muurin takaa äänekäs, karkea haukunta.
»En kuullut koiranhaukuntaa eilen illalla», ajatteli Clennam. Toinen
punaposkisista palvelustytöistä avasi portin, ja Clennam näki äskeisen
miehen newfoundlandilaiskoirineen seisovan pihassa.
»Miss Minnie ei ole vielä tullut alas, hyvät herrat», ilmoitti
punastuva portinvartija, heidän kaikkien saavuttua puutarhaan. Sitten
esitteli hän Clennamin koiran isännälle: »Mr Clennam, sir», ja
sipsutteli tiehensä.
»Omituista, mr Clennam, että tapaamme taas täällä», sanoi mies, minkä
jälkeen koira taukosi haukkumasta. »Sallikaa minun esittäytyä — Henry
Gowan. Tämä on kaunis paikka ja kerrassaan ihastuttava tänä aamuna!»
Hänen käytöksensä oli vapaata, ääni miellyttävä; mutta siitä huolimatta
ajatteli Clennam, että ellei hän varmasti olisi päättänyt olla
rakastumatta Petiin, olisi hän saanut vastenmielisyyden tätä Henry
Gowania kohtaan.
»Paikka lienee aivan uusi teille?» kysyi Gowan, kun Clennam oli
ylistänyt huvilaa.
»Aivan uusi. Tutustuin siihen vasta eilen iltapäivällä.»
»Ah! Tietysti se ei nyt esiinny enimmin edukseen. Keväällä se oli
ihastuttava, ennenkuin he viimeksi lähtivät matkoille. Silloin
olisin suonut teidän näkevän sen.»
Ellei tuota monesti mainittua päätöstä olisi ollut, olisi
Clennam toivottanut hänet Etnan kraateriin kiitokseksi hänen
kohteliaisuudestaan.
»Minulla on ollut onni nähdä se monessa eri hahmossa viimeksi
kuluneiden kolmen vuoden aikana, ja se on todellinen — paratiisi.»
Oli (ainakin olisi ollut ilman tuota viisasta päätöstä) hänen
kekseliään häikäilemättömyytensä kaltaista nimittää tätä paikkaa
paratiisiksi. Hän sanoi niin vain siksi, että ensin näki Petin
lähestyvän ja tahtoi hänen kuultensa saada sanotuksi, että hän oli
paratiisin enkeli. Hiisi vieköön miehen!
Ja kuinka säteilevä, kuinka iloinen tyttö olikaan! Kuinka hän
hyväili koiraa ja kuinka tämä tunsi hänet! Kuinka ilmeikästä olikaan
kirkkaampi puna hänen kasvoillaan, hänen hämminkinsä, hänen maahan
luotu katseensa, hänen epävarma onnellisuutensa! Milloinka Clennam
oli nähnyt hänet sellaisena? Eipä siksi, että olisi olemassakaan
syytä, jonka tähden hän joskus olisi saanut, voinut, saattanut nähdä
hänet sellaisena tai että hän milloinkaan sydämessään olisi toivonut
näkevänsä hänet sellaisena; mutta sittenkin — milloinka hän edes oli
luullut Petin esiintyvän sellaisena!
Hän seisoi vähän matkan päässä heistä. Tämä Gowan oli, puhuessaan
paratiisista, mennyt ja tarttunut Petin käteen. Koira oli laskenut
ison käpälänsä hänen käsivarrelleen ja päänsä hänen rinnalleen. Pet
oli nauranut ja toivottanut heidät tervetulleiksi ja aivan liiaksikin
hyväillyt koiraa, aivan, aivan liiaksi — ottaen huomioon nimittäin,
että sitä katseli kolmas henkilö, joka rakasti häntä.
Pet irtautui nyt heistä ja tuli Clennamin luo, laski kätensä hänen
käteensä toivottaen hyvää huomenta ja tarttui herttaisesti hänen
käsivarteensa tullakseen talutetuksi sisälle. Tämä Gowan ei osoittanut
mitään tyytymättömyyttä. Ei, hän tiesi olevansa varma asiastaan.
Ohimenevä varjo synkensi mr Meaglesin hyväntuulisia kasvoja, kun
he kaikki kolme (neljä, kun koira laskettiin mukaan, ja se olikin,
lukuunottamatta erästä, seuran sietämättömin jäsen) tulivat
aamiaiselle. Clennam pani merkille sekä tämän että mrs Meaglesin lievän
levottomuuden, kun hän huomasi pilven miehensä otsalla.
»No, Gowan», sanoi mr Meagles, tukahduttaen huokauksen, »mitäs teille
nyt kuuluu?»
»Ei mitään erikoista, sir. Lion ja minä päätimme, ettemme hukkaisi
hetkeäkään jokaviikkoisesta vierailustamme, jonka tähden läksimme
aikaisin liikkeelle Kingstonista, nykyisestä pääkortteeristani, jossa
olen maalannut pari luonnosta.» Sitte kertoi hän tavanneensa mr
Clennamin lautalla ja kuinka he yhdessä tulivat joen yli.
»Mrs Gowan kai voi hyvin, Henry?» kysyi mrs Meagles. (Clennam kävi
tarkkaavaksi.)
»Äiti voi varsin hyvin, kiitos.» (Clennamin tarkkaavaisuus herpaantui.)
»Olen rohjennut tuoda tänne yhden vieraan lisää perhepäivällisillenne
ja toivon, ettette te eikä mr Meagles pane sitä pahaksi. Minun
oli vaikea menetellä toisin», selitti hän kääntyen viimemainitun
puoleen. »Tämä nuori mies kirjoitti minulle ja ilmoitti aikovansa
tulla luokseni; ja koska hän on hyvästä perheestä, arvelin, ettette
pahastuisi, jos tuon hänet mukanani tänne.»
»Kuka tämä nuori mies on?» kysyi mr Meagles erikoisen hyväntahtoisesti.
»Hän on Barnacleja. Tite Barnaclen poika, Clarence Barnacle, joka
on isänsä virastossa. Voin ainakin taata sen, ettei hänen käyntinsä
vahingoita jokea; hän ei sytytä sitä palamaan.»
»Vai niin, vai niin?» sanoi mr Meagles. »Hän on Barnacleja siis? Me
kyllä tiedämme yhtä toista siitä perheestä, eikö niin, Dan? Totisesti;
he ovat puun latvassa, totta vie! Malttakaas! Kuinka tämä nuori mies
on sukua loordi Decimukselle? Hänen ylhäisyytensä nai seitsemäntoista
sataa yhdeksänkymmentä seitsemän lady Jemima Bilberryn, joka oli
toinen tytär kolmannesta aviosta — ei! Siinä erehdyin! Se olikin lady
Seraphina — lady Jemima oli ensimmäinen tytär viidennentoista jarli
Stiltstalkingin toisesta aviosta kunnianarvoisan Clementina Toozellemin
kanssa. Hyvä. Sitte tämän nuoren miehen isä nai erään Stiltstalkingin,
ja hänen isänsä nai serkkunsa, joka oli Barnacleja. Tämän isän, joka
nai Barnaclen, isä nai Joddlebyn sukuun kuuluvan naisen. — Olen mennyt
hiukan liiaksi taaksepäin ajassa, Gowan; tahdoin saada selville, millä
tavoin tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle.»
»Se on helposti selvitelty. Hänen isänsä on loordi Decimuksen
veljenpoika.»
»Loordi — Decimuksen — veljenpoika»; mr Meagles oikein herkutteli
toistaessaan näitä sanoja, silmät ummessa, jottei mikään häiritsisi
hänen nauttiessaan sukupuun tuoksusta. »Totisesti, olette oikeassa,
Gowan. Niin juuri on asia.»
»Tietysti, loordi Decimus on hänen isänsä setä.»
»Mutta malttakaas!» huudahti mr Meagles avaten silmänsä ja tehden uuden
keksinnön. »Äidin puolelta siis lady Stiltstalking on hänen äitinsä
täti.»
»Tietysti.»
»Vai niin, vai niin!» huudahti mr Meagles erittäin innostuneena.
»Tosiaankin, tosiaankin! Hyvin hauskaa tavata häntä. Otamme hänet
vastaan pannen parastamme, yksinkertaisissa oloissamme; ei hänen
tarvitse ainakaan nähdä nälkää täällä.»
Tämän kaksinpuhelun alussa oli Clennam odottanut mr Meaglesin puolelta
samanlaista valtavaa, viatonta vihanpurkausta kuin verukevirastossa
hänen taittuessaan Doycen niskaan. Mutta hänen kelpo ystävällään oli
heikkous, jota ei meidän kenenkään tarvitse hakea naapurista saakka
ja jota ei minkäänlainen verukevirasto-kokemus voi pitemmäksi aikaa
tukahduttaa. Clennam vilkaisi Doyceen; mutta tämä tiesi kaikki jo
ennakolta ja katseli vain lautaselleen silmää räpäyttämättä, sanaa
virkkamatta.
»Olen hyvin kiitollinen teille», sanoi Gowan lopettaakseen keskustelun
tästä aiheesta. »Clarence on tosin suuri aasi, mutta samalla herttaisin
ja paras toveri maailmassa.»
Jo ennen kuin aamiainen oli päättynyt, kävi selville, että kaikki,
jotka tämä Gowan tunsi, olivat joko jossakin määrin aaseja tai jossakin
määrin veijareita, mutta siitä huolimatta erittäin herttaisia,
miellyttäviä, vaatimattomia, luotettavia, kilttejä, rakkaita ihmisiä,
maailman parhaita. Mr Henry Gowan olisi selittänyt menetelmän, jolla
hän saavutti muuttumattomasti saman tuloksen huolimatta erilaisista
edellytyksistä, jotenkin tähän tapaan: »Minua huvittaa pitää kirjaa,
erittäin tarkkaa, jokaisen ihmisen ominaisuuksista, ja merkitsen
huolellisesti muistiin hänen sekä hyvät että huonot puolensa. Teen
tämän niin tunnollisesti, että voin ilokseni kertoa teille huomanneeni,
kuinka kunnottominkin mies samalla on mitä herttaisin kelpo ihminen
ja saatan antaa teille sen tyydyttävän tiedon, että kunnon miehen ja
konnan välillä on paljoa pienempi erotus kuin mitä olette taipuvainen
otaksumaan.» Seurauksena tästä ilahduttavasta keksinnöstä sattui
olemaan, että kun hän tunnollisesti koki löytää hyvää useimmista
ihmisistä, alensi hän sen siinä, missä sitä todella oli, ja maalasi
sitä sinne, mistä sitä puuttui, mutta tämä oli menetelmän ainoa
epämiellyttävä tai vaarallinen puoli.
Mutta se ei kuitenkaan tuottanut mr Meaglesille yhtä suurta tyydytystä
kuin Barnaclein sukuselvitys. Pilvi, jota Clennam ei milloinkaan ennen
tätä aamua ollut huomannut hänen kasvoillaan, palasi nyt alituisesti;
ja sama levottoman tarkkailun varjo asui hänen vaimonsa miellyttävillä
kasvoilla, kun hän katsoi mieheensä. Monta kertaa, kun Pet hyväili
koiraa, huomasi Clennam isän olevan pahoillaan siitä; ja varsinkin
kerran, kun Gowan seisoi koiran toisella puolella ja kumartui samalla
kertaa sen yli, kuvitteli Arthur näkevänsä kyyneleitä mr Meaglesin
silmissä, kun hän riensi pois huoneesta. Joko oli asia todella niin
tai hän kuvitteli sen sellaiseksi perästäpäin, mutta hänestä tuntui,
että Pet itse kyllä huomasi kaikki nämä pienet tapahtumat, että
hän koetti tavallista hellemmin osoittaa hyvälle isällensä, kuinka
paljon hän rakasti häntä, ja että hän samasta syystä jäi muiden
jälkeen sekä kirkkoon mentäessä että sieltä palattaessa ja tarttui
isänsä käsivarteen. Arthur olisi voinut vannoa, että hän myöhemmin
kävellessään yksin puutarhassa näki vilahdukselta, kuinka Pet isänsä
huoneessa hellästi syleili vanhempiansa ja itki isänsä olkapään varassa.
Loppupäivä oli sateinen, jonkatähden he pysyttelivät sisällä,
katselivat mr Meaglesin kokoelmia ja kuluttivat aikaansa
keskustelemalla. Tällä Gowanilla näytti olevan paljon sanottavaa
itsestään ja hän sanoi sen suorasukaisesti ja hauskasti. Hän tuntui
olevan taiteilija ammatiltaan ja oleskelleen jonkun aikaa Roomassa,
mutta hänen kevytmielinen, huoleton tapansa ilmaisi, että hän
oikeastaan oli vain harrastelija — sekä hänen taidepalvonnassaan että
hänen luonteessaan oli jotakin selvästi ontuvaa — jota Clennamin oli
vaikea ymmärtää.
Apua saadakseen kääntyi hän Doycen puoleen heidän seistessään yhdessä
ikkunan ääressä.
»Te tunnette mr Gowanin?» kysyi hän matalalla äänellä.
»Olen tavannut hänet täällä. Hän tulee tänne joka sunnuntai, kun he
ovat kotona.»
»Hänen puheestaan olen ollut ymmärtävinäni, että hän on taiteilija?»
»Niin on, jonkinlainen», vastasi Daniel Doyce happamesti.
»Minkälainen?» tiedusteli Clennam hymyillen.
»Noo, hän astelee taiteen tietä yhtä kevein askelin kuin
Pall-Mall-katua», vastasi Doyce, »enkä luule, että näitä polkuja käy
maleksiminen aivan yhtä huolettomasti».
Jatkaen tiedustelujaan sai Clennam tietää, että Gowanin perhe oli hyvin
etäinen haara Barnaclein sukua ja että isä Gowan aikoinaan oli ollut
jossakin ulkomaalaisessa lähetystössä, mutta sitte saanut eläkkeen
jonkinlaisena epämääräisenä virkamiehenä ja kuollut paikalleen,
nostettu palkka kädessään, sankarillisesti puolustaen sitä viimeiseen
saakka. Tämän erinomaisen yhteiskunnallisen palveluksen tähden
ehdotti silloin vallassa ollut Barnacle, että hallitus myöntäisi
hänen leskelleen parin tai kolmen sadan punnan vuotuisen eläkkeen,
johon seuraava vallassa oleva Barnacle lisäsi hyvin turvallisen ja
rauhallisen asunnon Hampton Courtin linnassa; siellä vanha lady
yhä asui ja valitteli aikojen huonontumista yhdessä useiden muiden
vanhojen, kumpaakin sukupuolta olevien ladyjen kanssa. Hänen poikansa,
mr Henry Gowan, joka oli isältään virkamieheltä perinyt todella
epäilyttävän elämäntuen, varsin vähäisen riippumattomuuden, oli ollut
vaikea sijoitettavaksi, varsinkin koska silloin sattui olemaan niukalti
täyttämättömiä virkoja ja koska hänen neronsa hänen aikaisemman
miehuutensa päivinä ilmeni yksinomaan maanviljelyksen harrastuksena,
hän kun etupäässä käytti aikansa villin kauran kylvöön. Viimein oli hän
selittänyt aikovansa ruveta taidemaalariksi, osaksi koska hänellä aina
oli ollut jonkun verran senlaatuista kätevyyttä, osaksi ärsyttääkseen
vallassa olevia Barnacleja, jotka eivät olleet pitäneet huolta hänestä.
Tästä oli seurannut, että ensin muutamat hienot ladyt olivat tulleet
kovin järkytetyiksi; sitten oli pantu hänen töitänsä salkkumäärin
kiertämään iltakutsuissa, joissa ne oli otettu ihastuksella vastaan
ja julistettu todellisiksi Claudeiksi, todellisiksi Cuypeiksi,
kerrassaan ainoalaatuisiksi; sitte loordi Decimus oli ostanut häneltä
taulun ja kutsunut samalla esimiehen ja neuvoston päivällisille sekä
lausunut mahtavan juhlalliseen tapaansa: »Tiedättekö, minun nähdäkseni
tämä maalaus on todella äärettömän ansiokas.» Lyhyesti sanoen,
vaikutusvaltaiset henkilöt olivat todella nähneet vaivaa saattaakseen
hänet maineeseen. Mutta jostakin syystä yritys oli epäonnistunut.
Ennakkoluuloinen yleisö oli asettunut itsepäisesti poikkiteloin. Se oli
päättänyt olla ihailematta loordi Decimuksen taulua. Se oli päättänyt
pitää käsityksenään, että jokaisessa toimessa, paitsi heidän omassaan,
miehen tulee ansioitua ahertamalla aamusta iltaan, tekemällä työtä koko
voimallaan, täydestä sydämestä. Näin mr Gowan, samoin kuin sadun vanha
kulunut arkku, joka ei ollut Mahometin eikä kenenkään muunkaan, riippui
kahden pisteen, kahden elämismuodon välillä: kateellisena ja katkerana
sille, jonka oli jättänyt, kateellisena ja katkerana sille, jota ei
voinut saavuttaa.
Tämänsisältöisiä olivat ne tiedot, jotka Clennam sai tänä sateisena
sunnuntai-iltana ja myöhemmin.
Noin tunti varsinaisen päivällisajan jälkeen ilmestyi nuori Barnacle
silmälaseineen; hänen perhesuhteittansa kunniaksi oli mr Meagles pannut
hauskat sisäkkönsä viralta siksi päiväksi ja hankkinut heidän sijalleen
kaksi likaista miespalvelijaa. Nuori Barnacle hämmästyi ja hämmentyi
pahanpäiväisesti nähdessään Arthurin ja ennätti tahtomattaan jupista
itsekseen: »Kuulkaas! — Totta vie!» ennenkuin tointui.
Ja sittenkin täytyi hänen tarttua ensi tilaisuuteen vetääkseen
ystävänsä erään ikkunan luokse ja sanoakseen hänelle nenä-äänellään,
joka sekin oli hänen yleisen heikkoutensa ilmaus:
»Tahtoisin puhutella teitä, Gowan. Kuulkaas. Totta vie, kuka tuo mies
on?»
»Isäntäväkemme ystävä. Ei minun.»
»Hän on kauhea yltiöpää, tiedättekös», sanoi nuori Barnacle.
»Onko hän? Mistä te sen tiedätte?»
»No, äskettäin tuli hän virastoomme, sir, ja kävi väkemme kimppuun
peloittavalla tavalla. Hän meni kotiinikin ja kävi isäni kimppuun niin
raivokkaasti, että hänet täytyi ajaa ulos. Sitte palasi hän virastoon
ja hyökkäsi minun kimppuuni. Totta vie. Ette ole milloinkaan nähnyt
sellaista miestä.»
»Mitä hän tahtoi?»
»No, sir», vastasi nuori Barnacle, »hän sanoo tahtovansa tietää
jotakin, nähkääs! Tunkeutui virastoomme — kutsumattomana — ja sanoi
tahtovansa tietää jotakin!»
Moittivan ihmettelevä tuijotus, jolla nuori Barnacle lopetti tämän
paljastuksen, olisi rasittanut ja vahingoittanut hänen silmiänsä, ellei
kutsu päivälliselle olisi tullut sopivana vapautuksena. Mr Meagles
(joka erittäin huolestuneena oli tiedustellut hänen setänsä ja tätinsä
vointia) pyysi häntä taluttamaan mrs Meaglesin ruokailuhuoneeseen.
Ja kun nuori mies sitten istui mrs Meaglesin oikealla puolen, näytti
mr Meagles niin tyytyväiseltä kuin jos koko perhe olisi ollut hänen
vieraanaan.
Edellisen päivän teeskentelemätön viehätys oli tykkänään poissa.
Päivällisen syöjät samoin kuin päivällinen itsekin olivat laimeita,
mauttomia, seuranpidon ja keittiötulen liikarasittamia — ja kaikki tämä
vain pienen, typerän, nuoren Barnaclen tähden. Tämän keskustelutaito
oli tosin aina kehno, mutta nyt hän sen lisäksi oli aivan erikoisen,
olosuhteista johtuvan heikkouden vallassa, jonka aiheuttajana
oli yksin Clennam. Hänen oli välttämätöntä ja pakko alituisesti
vilkaista tähän herrasmieheen, jonka tähden hänen silmälasinsa
loikahti vuoroin hänen liemilautaselleen, hänen viinilasiinsa, mrs
Meaglesin lautaselle ja roikkui useita kertoja kuin kellonnauha hänen
selässään, jolloin likaiset miehet aina pistivät nöyryyttävästä sen
hänen poveensa. Ymmällä tämän kapineen alituisesta häviämisestä ja
sen vastahakoisuudesta pysymään silmäkulmassa ja joutuen yhä enemmän
hämilleen alinomaa katsahtaessaan salaperäiseen Clennamiin, asetteli
onneton nuori Barnacle milloin minkin pöytäkaluston esineen silmäänsä.
Huomatessaan nämä erehdyksensä tuli hän vain yhä neuvottomammaksi,
muttei voinut olla alituisesti vilkaisematta Clennamiin. Ja kun tämä
puhui jotakin, pelästyi onneton nuorukainen ilmeisesti, luullen
Clennamin jonkin ovelan käänteen kautta alkavan taas kysellä ja
tiedustella jotakin.
Epätietoista oli sentähden, oliko päivällisistä huvia kenelläkään
muulla kuin mr Meaglesilla. Mutta hän kyllä nautti nuoren Barnaclen
läsnäolosta. Samoin kuin sadussa pullollinen kultavettä maahan
kaadettuna tulvahti kokonaiseksi lähteeksi, samoin näytti mr Meaglesin
mielestä koko sukupuun tuoksu tulvahtavan hänen pöytäänsä tämän
pienoisen Barnacle-vesan mukana. Sen läheisyydessä haalistui ja
laimeni mr Meaglesin avomielinen, kirkas ja vilpitön olemus; hän ei
ollut vapaa, hän ei ollut luonnollinen, kuten tavallisesti, hän pyrki
johonkin, mikä ei kuulunut hänelle; hän ei ollut oma itsensä. Kuinka
outo omituisuus tämä olikaan mr Meaglesin kaltaisessa miehessä ja
voisiko ajatella mahdolliseksi toista samanlaista tapausta!
Sateinen sunnuntaipäivä kului viimein sateiseksi illaksi, ja nuori
Barnacle ajoi kotiinsa vuokravaunuissa, poltellen mietoa savuketta.
Sietämätön Gowan käveli kotiinsa sietämättömän koiransa kanssa. Pet
oli koko päivän rakastettavasti pannut parastaan tullakseen hyväksi
ystäväksi Clennamin kanssa, mutta tämä oli aamiaisesta alkaen pysynyt
hiukan jäykkänä nimittäin olisi pysynyt, jos olisi rakastanut Petiä.
Clennamin tultua huoneeseensa ja heittäydyttyä tuoliinsa takan ääreen,
koputti mr Doyce ovelle ja tuli sisään, kynttilä kädessä, kysyäkseen,
mihin aikaan seuraavana päivänä Clennam aikoi palata kotiin. Kun
tämä kysymys oli ratkaistu, sanoi Clennam jotakin Gowanista, joka
hyvinkin olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan, jos olisi ollut hänen
kilpailijansa.
»Ne eivät ole erikoisen loistavia tulevaisuudentoiveita
taidemaalarille», huomautti Clennam sitten.
»Eivät», myönsi Doyce.
Tämä seisoi kynttilä kädessä, toinen käsi taskussa ja tuijotti
liekkiin, kasvoillaan tyyni tietoisuus siitä, että heillä vielä oli
jotakin sanottavaa tähän asiaan.
»Olin huomaavinani, että kelpo ystävämme muuttui ja että hänen
hyväntuulisuutensa katosi, kun Gowan ilmestyi tänne tänä aamuna»,
huomautti Clennam taas.
»Niin kyllä», vastasi Doyce.
»Mutta niin ei käynyt hänen tyttärensä», sanoi Clennam.
»Ei», vastasi Doyce..
Molemmat olivat hetken vaiti. Mr Doyce, yhä tuijottaen liekkiin, lisäsi
hitaasti:
»Asia on niin, että hän kahdesti on vienyt tyttärensä ulkomaille,
toivoen voivansa erottaa hänet mr Gowanista. Hän luulee, että tytär on
hiukan taipuvainen mieltymään nuoreen mieheen, ja epäilee tuskallisesti
(kuten minäkin ja uskallanpa väittää, että teillä on sama ajatus
asiasta) tämän avioliiton onnellisuutta.»
»Kaiketi —» Clennam änkytti, yski ja vaikeni.
»Niin, kaiketi olette vilustunut», sanoi Daniel Doyce, mutta katsomatta
toiseen.
»Kaiketi he ovat kihloissa?» arveli Clennam huolettomasti.
»Eivät. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu he eivät ole kihloissa.
Mies on kyllä kiihkeästi tahtonut sitä, mutta siihen ei ole suostuttu.
Viime kotiinpaluun jälkeen on ystävämme myöntynyt jokaviikkoiseen
vierailuun, mutta enempään ei. Minnie ei petä isäänsä eikä äitiänsä.
Te olette matkustanut heidän seurassansa, ja luulen teidän tietävän,
kuinka erinomaisen hellät siteet yhdistävät heitä, ulottuen tämän
elämän rajojen taaksekin. Olen varma siitä, ettei miss Minnien ja mr
Gowanin välillä ole muuta kuin mitä mekin näemme.»
»Ah! Me näemme aivan kylliksi!» huudahti Arthur.
Mr Doyce toivotti hänelle hyvää yötä sellaisella äänellä kuin olisi
kuullut jonkun huudahtavan tuskaisesti, melkeinpä epätoivoisesti ja
koettaisi valaa rohkeutta ja toivoa tämän henkilön mieleen. Se kai oli
yksi ilmaus hänen omituisuudestaan, hän kun oli kovin merkillinen ja
oikullinen; sillä kuinka olisi hän voinut kuulla sellaista huudahdusta,
kun ei Clennamkaan mitään kuullut?
Sadepisarat putoilivat raskaasti katolle, tippuivat maahan ja ropisivat
murateille ja puiden lehdettömille oksille. Sade valui raskaana,
alakuloisena. Oli kyynelten yö.
Jos Clennam ei olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, jos hän olisi
ollut kyllin heikko rakastuakseen häneen, jos hän vähitellen olisi
tullut panneeksi koko sielunsa totisuuden, toivonsa voiman ja kypsyneen
luonteensa rikkauden tämän kortin varaan ja jos hän sitten olisi
huomannut, että kaikki oli menetetty, olisi hän tänä iltana tuntenut
itsensä sanomattoman kurjaksi. Mutta kuten nyt oli —
Kuten nyt oli, lankesi sade raskaana, alakuloisena.