Kun aika tuli, jolloin Clennamin piti uudistaa tuttavuutensa Meaglesin
perheen kanssa, lähti hän, noudattaen Bleeding Heart Yardissa mr
Meaglesin kanssa tekemäänsä sopimusta, eräänä lauantaina Twickenhamia
kohden, jossa mr Meaglesilla oli pieni maalaisasumus. Koska ilma
oli kaunis ja kuiva ja kaikki englantilaiset tiet erinomaisen
mielenkiintoisia hänelle, joka oli ollut kauan poissa, lähetti hän
laukkunsa diligenssissä ja lähti astelemaan jalkaisin. Kävelymatka
itsessään oli hänelle uutta huvia ja sellaista, josta hän harvoin oli
saanut nauttia kaukana vieraalla maalla.
Hän kulki Fulhamin ja Putneyn kautta saadakseen huvin käyskennellä
nummella. Siellä oli kirkasta ja säteilevää, ja päästyään näin
pitkälle matkallaan Twickenhamiin, huomasi hän myös päässeensä hyvän
taipaleen matkallaan ilmavampia, aineettomampia päämääriä kohden.
Ne olivat nopeasti kohonneet hänen näköpiiriinsä terveellisen
liikunnan ja hauskan tien vaikutuksesta. Ei ole helppoa kävellä maalla
mietiskelemättä jotakin. Ja hänellä oli riittävä määrä ratkaisemattomia
kysymyksiä mietittävänään, vaikka olisi kävellyt maailman ääriin.
Ensiksikin kysymys, joka harvoin poistui hän mielestään, kysymys, mitä
hän nyt alkaisi tehdä, mihin toimeen antautuisi, miltä haaralta olisi
paras hakea elämäntehtävää. Hän ei suinkaan ollut rikas, ja jokainen
päättämättömyydessä ja toimettomuudessa kulunut päivä lisäsi hänen
perintönsä hänelle tuottamaa tuskaa ja huolta. Joka kerta, kun hän
aikoi suunnitella perintönsä suurentamista tai säästöön panemista,
palasi hänen epäluulonsa, että jollakulla oli tyydyttämättömiä
vaatimuksia hänen suhteensa, joita hänen oikeudentuntonsa ei saanut
jättää huomioonottamatta; ja tässä jo riitti miettimisen aihetta
pisimmällekin kävelyretkelle. Sitten oli kysymys äidin, jonka hän
tapasi useita kertoja viikossa, ja hänen välisestään suhteesta; se oli
nyt tasainen ja sovinnollinen, muttei suinkaan luottavainen. Pikku
Dorrit oli vallitsevana ja pysyvänä ajatuksen aiheena; miettiessään
omia olojaan yhteydessä hänen tarinansa kanssa Arthur tajusi, että
tämä pieni olento oli ainoa henkilö, joka liittyi häneen, toiselta
puolen viattoman luottavaisuuden, toiselta hellän suojeluksen siteillä,
myötätunnon, kunnioituksen, epäitsekkään mielenkiinnon, kiitollisuuden
ja säälin siteillä. Ajatellessaan häntä ja mahdollisuutta, että hänen
isänsä pääsisi vankeudesta kuoleman vapauttavan käden kautta — tätä
hän piti ainoana ajateltavana olojen muutoksena, joka antaisi hänelle
tilaisuuden olla Pikku Dorritille sellaisena ystävänä, joksi hän
tahtoikin tulla, muuttaen hänen elämäntapansa kokonaan, tasoittaen
hänen kivikkoisen tiensä ja antaen hänelle oikean kodin — ajatellessaan
näin Clennam kuvitteli hänet, poloisen rauhaan päässeen Marshalsean
lapsen, ottotyttärekseen tulevaisuudessa. Jos hänellä lopuksi vielä
oli Twickenhamia koskeva ajatuksenaihe, oli se niin epämääräinen, että
se miltei muodosti vain vallitsevan ilmapiirin, jossa nämä muut aiheet
liikkuivat.
Hän oli kulkenut nummen poikki ja oli juuri jättämäisillään sen
taaksensa, kun saavutti erään henkilön, joka jonkun aikaa oli astunut
hänen edellänsä ja jonka hän nyt, lähelle päästyään, luuli tuntevansa.
Hän päätteli niin jostakin pään asennossa huomattavasta piirteestä ja
vartalon miettiväisettä ilmaisevista liikkeistä, kulkijan astuessa
jotenkin ripeästi eteenpäin. Mutta kun mies — sillä kulkija oli mies —
työnsi hattunsa takaraivolle ja pysähtyi tarkastamaan jotakin edessään
olevaa esinettä, tunsi hän Daniel Doycen.
»Mitä kuuluu, mr Doyce?» kysyi Clennam saavuttaen hänet. »Hauska tavata
teitä taas ja terveellisemmässä paikassa kuin verukevirastossa.»
»Kas, mr Meaglesin ystävä!» huudahti pahantekijä heräten laskelmistaan,
joita oli ollut tekemässä, ja ojentaen kätensä. »Hauska tavata teitä,
sir. Suokaa anteeksi, että olen unohtanut nimenne.»
»Kyllä mielelläni. Se ei ole mikään kuuluisa nimi. Se ei ole Barnacle.»
»Ei, ei», nauroi Doyce. »Ja nyt minä muistankin sen. Clennam se on.
Mitä kuuluu, mr Clennam?»
»Toivon hiukan», sanoi Arthur heidän jatkaessaan yhdessä matkaansa,
»että meillä on sama päämaali, mr Doyce».
»Nimittäin Twickenhamko?». vastasi Daniel. »Sepä hauskaa kuulla.»
He tulivat pian tuttavallisiksi ja lyhensivät matkaansa keskustelemalla
erilaisista asioista. Kekseliäs pahantekijä oli erittäin vaatimaton
ja älykäs, joka, vaikka olikin kansanmies, oli liiaksi tottunut
yhdistämään aatteiden omaperäisyyttä ja rohkeutta niiden toteuttamisen
vaatimaan kärsivällisyyteen ja huolellisuuteen, ollakseen missään
suhteessa tavallinen mies. Aluksi oli vaikeata johtaa häntä puhumaan
itsestänsä, ja hän torjui Arthurin yritykset siihen suuntaan
myöntämällä ohimennen vain, että hän kyllä oli tehnyt tämän ja
tuon, että se ja se oli hänen käsialaansa ja että hän oli keksinyt
sellaisen ja sellaisen, mutta tämähän kuului hänen ammattiinsa,
nähkääs, ammattiinhan se kuului, kunnes hän vähitellen huomasi, että
hänen toverinsa oli todella huvitettu hänen kertoessaan itsestään,
jolloin hän taipui avomielisesti tyydyttämään toisen tiedonhalua.
Ja silloin kävi selville, että hän oli hevosenkengitäjän poika
pohjois-Englannista ja että leskeksi jäänyt äiti ensin oli pannut
hänet lukkosepän, oppiin; täällä hän oli »sattunut keksimään muutamia
pikkuasioita» lukkojen valmistuksessa, jonka johdosta hän oli saanut
vapautuksen, työsopimuksestaan sekä rahalahjan; se teki hänelle sitten
mahdolliseksi toteuttaa hartaan toivomuksensa työskennellä mekaanikon
työpajassa; täällä oli hän sitten seitsemän vuoden aikana ahertanut
ankarasti, opiskellut ankarasti ja elänyt ankaraa elämää. Tämän ajan
kuluttua oli hän työskennellyt viikkopalkalla »verstaassa» toiset
seitsemän tai kahdeksan vuotta, jonka jälkeen oli lähtenyt Clyden
rantamille, opiskellut, viilannut ja takonut siellä, lisäten sekä
tietojaan että taitojaan, vielä kuuden tai seitsemän vuoden ajan.
Hänen täällä ollessaan oli hänelle tarjottu Lyonissa paikka, jonka hän
otti vastaan; sieltä hänet oli kutsuttu Saksaan ja täältä Pietariin,
jossa hänellä oli ollut hyvä menestys — parempi kuin missään muualla.
Kuitenkin oli hänellä, tietysti, ollut kotimaa mielessä ja halu saada
siellä tunnustusta sekä palvella sitä, mikäli kykeni, mieluummin kuin
vierasta maata. Ja niin oli hän palannut kotiin. Ja täällä hän oli
perustanut liikkeen, tehnyt keksintöjä ja käyttänyt niitä, uurtanut
itselleen uran, kunnes hänet kahdentoista vuoden herkeämättömän
palveluksen ja virastoissa juoksun jälkeen kirjoitettiin suuren
brittiläisen kunnialegioonan, verukevirastossa tiuskaisten torjuttujen
legioonan kirjoihin ja hän sai rintaansa suuren brittiläisen ritariston
ansiomerkin, Barnaclein ja Stiltstalkingien ansiottomuusmerkin.
»Olipa vahinko, että ollenkaan käänsitte ajatuksenne sille ladulle, mr
Doyce», sanoi Clennam.
»Totta kyllä, sir, ainakin jossakin määrin. Mutta minkäs ihminen
kohtalolleen voi? Jos hänelle sattuu sellainen onnettomuus, että hän
keksii jotakin, mikä voisi hyödyttää isänmaata, täytyy hänen kantaa sen
seuraukset.»
»Eikö olisi parempi jättää se sikseen?» kysyi Clennam.
»Sitä hän ei voi tehdä», vastasi Doyce ja pudisti, miettiväisesti
hymyillen, päätänsä. »Sitä ei ole johdettu hänen mieleensä, jotta
se haudattaisiin unhotukseen. Se on johdettu hänen mieleensä, jotta
se tuottaisi hyötyä. Olemme saaneet elämämme sillä ehdolla, että
viimeiseen saakka taistelemme lujasti ylläpitääksemme sitä. Samalla
tavalla mies ajattelee keksinnöstään.»
»Se merkitsee siis», päätteli Arthur, joka alkoi todella ihailla
rauhallista toveriansa, »ettette vielä nytkään ole menettänyt
rohkeuttanne».
»Vaikka olisinkin menettänyt sen, ei minulla olisi lupaa tehdä niin»,
vastasi toinen. »Asia on yhtä tosi kuin konsanaan ennen.»
Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam, sekä
muuttaakseen keskustelun suuntaa että välttääkseen tekemästä sitä
liian äkillisesti, oliko mr Doycella liikekumppania, joka ottaisi
hartioilleen osan liikehuolista.
»Ei», vastasi mr Doyce, »ei tällä kertaa. Ensin, kun aloitin, oli
minulla kyllä toveri, ja hyvä olikin. Mutta hän kuoli muutama vuosi
takaperin, enkä mielelläni kääntynyt toisen puoleen menetettyäni
hänet, minkä tähden ostin hänen osansa ja olen sitte jatkanut liikettä
yksin. Ja vielä eräs asia», sanoi Doyce, hyväntuulisesti naurahtaen,
pysähtyi hetkeksi ja laski oikean nyrkkinsä, jossa oli niin erikoisen
notkea ja taipuisa peukalo, Clennamin käsivarrelle, »keksijästä ei ole
liikemieheksi, tiedättekös».
»Eikö?» ihmetteli Clennam.
»Ei, niin väittävät liikemiehet», vastasi toinen nauraen ääneen ja
jatkaen matkaa. »En tiedä, miksi meiltä onnettomilta otaksutaan
puuttuvan tervettä järkeä, mutta sellainen on yleinen luulo. Paras
ystävänikin maailmassa, erinomainen yhteinen ystävämme tuolla», Doyce
nyökkäsi Twickenhamiin päin, »pyrkii ottamaan minut suojelukseensa,
tiedättekös, aivan kuin en oikein kykenisi itse huolehtimaan itsestäni».
Arthur Clennam ei voinut olla yhtymättä toisen hyväntuuliseen nauruun,
sillä hän huomasi kuvauksen sattuvaksi.
»Sentähden olen arvellut sopivaksi ottaa itselleni yhtiökumppanin, joka
on liikemies eikä syyllinen minkäänlaisiin keksintöihin», tuumi Daniel
Doyce ottaen hatun päästänsä sivelläkseen otsaansa, »ellei muun tähden,
niin ainakin tyydyttääkseni yleistä mielipidettä ja ylläpitääkseni
työpajani arvoa. En luulisi hänen voivan väittää, että olen veltosti
tai sekavasti johtanut sen työtä; mutta hänen — olipa hän kuka hyvänsä
— asiansa on puhua tästä eikä minun.»
»Ette siis vielä ole valinnut häntä?»
»En, sir, en ole. Olen vastikään päässyt selville siitä, että minun
on valittava toveri. Asian laita on niin, että työtä on ilmestynyt
enemmän kuin ennen, ja työpajassa on minulle tehtävää kylliksi nyt,
kun alan vanheta. Kun on kirjanpitoa, kirjeenvaihtoa, ulkomaanmatkoja
ja muuta sellaista, johon johtajaa tarvitaan, niin ei minulta riitä
aikaa kaikkeen. Olen matkalla — holhoojani ja suojelijani luokse»,
sanoi Doyce, taas nauravin silmin, »keskustelemaan siitä, kuinka tämä
asia olisi parhaiten järjestettävä, jos nyt tästä maanantaiaamuun saan
rauhallisen puolituntisen neuvotteluihin. Hän on ymmärtäväinen mies
liikeasioissa ja on käynyt hyvää koulua.»
Tämän jälkeen he keskustelivat erilaisista asioista, kunnes pääsivät
perille. Daniel Doycessa ilmeni tyyntä ja vaatimatonta itseluottamusta
— rauhallinen tietoisuus siitä, että mikä oli totta, sen täytyi pysyä
totena huolimatta Barnaclein perhemerestä, ja että se pysyi totena,
tinkimättä totena senkin jälkeen, kun tämä meri oli juossut kuiviin
— ja tässä oli eräänlaista suuruutta, vaikkei ulkonaista, virallista
laatua.
Hän tunsi talon hyvin ja vei Arthurin sinne sellaista tietä, jolta se
näkyi enimmin edukseen. Se oli ihastuttava paikka (sitä ei suinkaan
haitannut sen lievä omituisuus) virran viertä kulkevan tien varrella,
ja juuri sellainen, jollainen Meaglesin perheen asunnon tuli olla. Se
oli puutarhan keskellä, joka epäilemättä vuoden toukokuussa oli yhtä
raikas ja kaunis kuin Pet elämänsä toukokuussa; sitä suojasivat kauniit
puuryhmät ja kiertelevät, rehevät muratit, aivan kuin mr ja mrs Meagles
Petiä. Se oli tehty vanhasta tiilirakennuksesta, jonka yksi osa oli
tykkänään purettu ja toinen osa muutettu nykyiseksi asunnoksi, niin
että siihen kuului vanhempi, hyvin säilynyt osa edustamassa mr ja mrs
Meaglesia ja uusi maalauksellinen, erittäin kaunis osa edustamassa
Petiä. Siellä oli myös myöhemmin rakennettu kasvihuone, joka nojautui
itse rakennukseen epämääräisen värisine, tummaksi maalattuine laseineen
ja jonka läpinäkyvämmät osat loistivat päivänpaisteessa milloin tulena,
milloin viattomina vesipisaroina; tämä saattoi edustaa Tattycoramia.
Näköpiirissä kimmelsi rauhallinen virta lauttavenheineen ja saarnasi
huvilan asukkaille, sanoen: »Katsokaa, vanhat ja nuoret, kiihkeät ja
tyynet, ärtyisät ja tyytyväiset, näin vierii virta herkeämättä ja
tasaisesti eteenpäin. Värähdelköön sydän millaisista epäsoinnuista
tahansa, niin soittaa liplatteleva vesi aina samaa säveltä
lauttavenheen keulaa vasten. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon
voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii
virta tunnissa, täällä on kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa
eikä levotonta tällä tasaisesti virtaavalla tiellä, jotavastoin te,
ajan virralla matkaajat, olette kovin oikullisia ja rauhattomia.»
Porttikello oli tuskin kilahtanut, kun mr Meagles jo tuli heitä
vastaan. Mr Meagles oli tuskin päässyt pihaan, kun mrs Meagles tuli
ulos. Mrs Meagles oli tuskin tullut ulos, kun Pet ilmestyi. Pet oli
tuskin ilmestynyt, kun Tattycoram tuli ulos. Harvoin tulee vieraiden
osaksi vieraanvaraisempaa vastaanottoa.
»Tänne me nyt, kuten näette», sanoi mr Meagles, »olemme koteloituneet
omiin kotirajoihimme, ikäänkuin emme enää milloinkaan lähtisi lentoon —
matkustamaan. Täällä ei ole samanlaista kuin Marseillessa, tokko vain?
Täällä ei tule kysymykseen mikään 'allons' ja 'marchons'.»
»Niin, tämä kauneus on todella aivan eriluonteista!» vastasi Clennam
katsellen ympärilleen.
»Mutta voi ihme sentään!» Huudahti mr Meagles hieroen hyvillään
käsiään, »se oli tavattoman hauskaa, tuo karanteenissaolomme, eikö
ollutkin? Tiedättekö, olen monta kertaa toivonut olevani siellä taas.
Meitä oli siellä hauska seura.»
Tällainen mr Meagles aina oli. Matkalla ollen moitti hän kaikkea, mutta
kun oli kotona, ikävöi hän matkansa kiusoja ja vaivoja.
»Jos olisi kesäaika», sanoi hän, »jota toivoisin teidän tähtenne,
ja kaikki täällä järjestyksessä, niin että saisitte nähdä kotimme
parhaimmillaan, niin tuskin kuulisitte omaa ääntänne lintujen laululta.
Me, jotka olemme käytännöllistä väkeä, emme milloinkaan salli kenenkään
peloitella lintuja; ja ne, jotka niinikään ovat käytännöllistä väkeä,
kokoontuvat tänne myriadein. Olemme iloisia siitä, että tulitte tänne,
Clennam (jos sallitte, jätän misterin sikseen); vakuutan vilpittömästi,
että olemme iloisia siitä.»
»En ole saanut osakseni näin herttaista tervehdystä», sanoi Clennam,
mutta muisti samassa, mitä Pikku Dorrit oli sanonut hänelle hänen
omassa huoneessaan, ja lisäsi uskollisena: »lukuunottamatta yhtä
ainoata kertaa — senjälkeen kun kävelimme edestakaisin katsellen
Välimerta».
»Ah!» vastasi mr Meagles. »_Siinä_ oli näköalaa, eikö ollutkin? En ole
ihastunut sotilashallitukseen, mutta en panisi pahaksenikaan, jos.
joskus täältä naapuristosta kuuluisi jokunen — jokunen vain — ‘allons'
ja 'marchons'. Täällä on hiivatin hiljaista.»
Pitäen tällaisen ylistyspuheen syrjäiselle kotikolkalleen ja pudistaen
epäilevästi päätänsä saattoi mr Meagles vieraansa sisälle. Talo oli
kylliksi avara, ei liikaa; se oli yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin,
hyvin järjestetty, mukava ja kodikas.
Jälkiä perheen kiertolaistavoista saattoi huomata siinä, että
huonekalut ja taulut olivat peitetyt, uutimet verhotut, mutta helposti
saattoi nähdä, että yksi mr Meaglesin mielijohteita oli pitää koti
aina heidän poissaollessaan siinä kunnossa kuin he palaisivat
kotiin ylihuomenna. Siellä oli niin suuri ja sekalainen kokoelma
esineitä, joita hän oli koonnut monilla matkoillaan, että talo oli
kuin rakastettavan merirosvon asumus. Siellä oli muinaisesineitä
Keski-Italiasta, jotka oli tehty parhaissa uudenaikaisissa, tätä
teollisuutta harjoittavissa tehtaissa; muumionkappaleita Egyptistä
(tai kenties Birminghamista); venetsialaisia malligondoleja;
sveitsiläisiä mallikyliä, kivettyneen, hakatun vasikanlihan näköistä
mosaiikkikivitystä Herculaneumista ja Pompeijista, hautatuhkaa,
Vesuviuksen laavaa, -espanjalaisia viuhkoja, Spezzian olkihattuja,
maurilaisia tohveleja, Toscanan hiusneuloja, Carraran veistoksia,
Trasteveren vöitä, Genuan sametteja ja filigrammeja; neapelilaisia
koralleja, Rooman kameoita, geneveläisiä jalokiviä, arabialaisia
lyhtyjä, itse paavin siunaamia rukousnauhoja ja loppumaton varasto
kaikenlaatuista kamaa. Siellä oli jos jonkinlaisia näköaloja
lukemattomista eri paikoista; ja siellä oli pieni tauluhuone
pyhitettynä muutamille tavanmukaisille tahmeille vanhoille
pyhimyksille, joiden suonet olivat kuin ruoskansiimoja, hiukset kuin
Neptunuksen hapset, kasvojen rypyt kuin tatueerausta, ja joilla oli
yllään sellaiset vernissatakit, että jokainen pyhä henkilö toimi
kärpäspyydyksenä. Näistä kuva-ostoista puhui mr Meagles vanhaan
tapaansa. Hän ei ollut mikään asianymmärtäjä, sanoi hän, hankkipahan
vain sellaista, mikä häntä miellytti; hän oli keksinyt nämä ja ostanut
ne pilkkahinnasta, ja ihmiset olivat pitäneet niitä kerrassaan
hienoina. Eräs mies, jonka ainakin pitäisi ymmärtää näitä asioita,
oli selittänyt, että »Lukeva viisas» (erikoisen öljyinen vanha
herrasmies, jolla oli huopapeitto hartioillaan ja joutsenuntuvainen
leukaparta ja jota yltyleensä peitti paksua piirakankuorta muistuttava
levykerros) oli hieno Guercino. Mitä tuohon Sebastian del Piomboon
tuli, sai Clennam itse päättää: jos se ei ollut hänen myöhäisempää
maalaustapaansa, niin täytyi kysyä, kenenkä se sitten olisi.
Titianinko? Saattoi olla, saattoi olla olemattakin ehkä siinä oli
vain hänen vaikutustaan. Daniel Doyce arveli, ettei siinä luultavasti
tuntunut Titianin vaikutusta, mutta mr Meagles ei ollut kuulevinaan
hänen huomautustaan.
Näytettyään kaikki saaliinsa, vei mr Meagles vieraat omaan hauskaan
huoneeseensa, jonka ikkunat olivat pihaan päin ja jonka yksi osa oli
sisustettu pukuhuoneeksi ja toinen konttorihuoneeksi; täällä oli
eräänlaisella luukkupöydällä pari kuparivaakaa kullan punnitsemista
varten ja rahalapio.
»Kas tässä ne ovat», sanoi mr Meagles; »näiden kahden esineen takana
seisoin kokonaista viisineljättä vuotta, joiden kuluessa ajattelin
maailman kiertelemistä yhtä vähän kuin nyt ajattelen — kotona
pysymistä. Kun sitten erosin pankista ainiaaksi, pyysin nämä itselleni
ja toin ne mukanani tänne: Mainitsen niitä nyt heti, ettette luule
minun istuvan (kuten Pet väittää) liiketoimistossani ja laskevan
rahojani, niinkuin kuningas laulussa, jossa kerrotaan neljästäkolmatta
rastaasta.»
Clennamin silmät olivat pysähtyneet seinällä riippuvaan tauluun, joka
esitti kahta pientä kaunista tyttöä, luonnollisessa koossa, kädet
kiedottuina toistensa ympärille. »Niin, Clennam», sanoi mr Meagles
hiljaisemmalla äänellä. »Siinä he ovat molemmat. Se otettiin noin
seitsemäntoista vuotta takaperin. Kuten usein sanon äidille, he olivat
vauvoja silloin.»
»Heidän nimensä?» kysyi Clennam.
»Niin, tosiaankin! Ette ole kuullut muuta nimeä kuin Pet.
Petin nimi on Minnie, hänen sisarensa Lillie.»
»Olisitteko voinut arvata, mr Clennam, että toinen noista olen minä?»
kysyi Pet itse, joka nyt oli ilmestynyt ovelle.
»Olisin luullut molempien esittävän teitä, molemmat ovat kovin teidän
näköisiänne. Todellakaan», sanoi Clennam katsellen vuoroin kaunista
alkukuvaa, vuoroin taulua, »en voisi nytkään sanoa, kumpi ei ole teidän
kuvanne».
»Kuuletkos, äiti?» huusi mr Meagles vaimolleen, joka seurasi tytärtään.
»Aina sama juttu; kukaan ei osaa erottaa heitä. Vasemmanpuolinen lapsi
on Pet.»
Taulu sattui riippumaan lähellä erästä peiliä. Kun Arthur katsoi siihen
taas, huomasi hän peilistä, kuinka Tattycoram kulkiessaan oven ohitse
pysähtyi kuuntelemaan, mistä oli puhe, ja jatkoi sitte matkaansa
kasvoillaan vihainen ja halveksiva ilme, joka väänsi niiden kauneuden
rumuudeksi.
»Mutta tulkaa nyt!» muisti mr Meagles. »Olette kävelleet pitkän
matkan ja riisutte varmaan mielellänne saappaat jalastanne. Mitä
Danieliin tulee, niin luulen, ettei hän milloinkaan tulisi riisuneeksi
saappaitaan, ellemme asettaisi saapaspihtia hänen eteensä.»
»Kuinka niin!» kysyi Daniel, hymyillen merkitsevästi Clennamille.
»No, teillä on niin paljon muuta ajateltavaa», vastasi mr Meagles
taputtaen häntä olkapäälle, ikäänkuin toista heikkoudessaan ei mistään
hinnasta olisi käynyt jättäminen omiin hoteisiinsa, »malleja, pyöriä,
tappeja, vipuja, ruuveja, sylinterejä ja tuhansia muita asioita».
»Minun ammatissani», vastasi Doyce huvitettuna, »pienempi aina sisältyy
isompaan. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä. Mikä miellyttää teitä, se
miellyttää minuakin.»
Istuessaan huoneessaan takkavalkean ääressä Clennam ei voinut olla
aprikoimatta, orastiko mahdollisesti kunniallisen, sydämellisen,
vilpittömän mr Meaglesinkin sydämessä mikroskooppinen hiukkanen sitä
sinapinsiementä, josta verukeviraston valtava puu oli kasvanut. Siihen
viittasi se merkillinen ylemmyyden sävy hänen suhteessaan Daniel
Doyceen, joka ei niin paljoa perustunut tämän henkilökohtaisiin
luonteenominaisuuksiin kuin siihen tosiseikkaan, että hän oli keksijä
eikä kulkenut samaa tallattua latua kuin muut miehet. Tämä kysymys
olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan siihen saakka, kunnes hän tuntia
myöhemmin meni päivälliselle, ellei hänellä olisi ollut punnittavana
toinen kysymys, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen kuin hän oli
Marseillessa karanteenissa ja joka nyt palasi, vaatien ratkaisua.
Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, sallisiko hän itsensä rakastua
Petiin.
Hän oli kaksi kertaa niin vanha kuin Pet. (Hän siirteli sääriään,
vaihtaen toisen säären toisen päälle ja koetti laskea uudelleen,
muttei saanut tulosta muuttumaan.). Hän oli kaksi kertaa niin vanha.
No, entä sitten! Hän oli nuori ulkomuodoltaan, nuori terveydeltään ja
voimiltaan, nuori sydämeltään. Nelikymmenvuotias mies ei varmaankaan
ollut vanha. Ja monet miehet eivät varallisuussyiden tähden voineet
naida tai eivät halunneet naida ennen tätä ikää. Toiselta puolen ei
ollutkaan kysymys siitä, mitä hän ajatteli asiasta, vaan mitä Pet
ajatteli siitä.
Hän luuli mr Meaglesin pitävän häntä arvossa ja tiesi vilpittömästi
kunnioittavansa mr Meaglesia ja tämän hyvää vaimoa. Hän käsitti, että
kauniin, ainoan, hellästi rakastetun lapsen luovuttaminen miehelle
tulisi olemaan niin vaikea koetus heidän rakkaudelleen, etteivät he
vielä olleet jaksaneet sitä ajatella. Mutta kuta kauniimpi, suloisempi
ja viehättävämpi Pet oli, sitä lähemmäksi siirtyi välttämättömyys ottaa
tämä mahdollisuus huomioon. Ja miksi se ei saattaisi tapahtua hänen
eduksensa yhtä hyvin kuin jonkun muun?
Sitten juolahti hänen mieleensä taas, ettei kysymys ollut siitä, mitä
he ajattelivat asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.
Arthur Clennam oli vaatimaton mies, joka tiesi itseltään paljon
puuttuvan; hän liioitteli mielessään kauniin Minnien etuja ja halvensi
omiansa siinä määrin, että takertuen tähän menetti kaiken toivonsa.
Pukeutuessaan päivälliseksi päätti hän lopullisesti, että hän ei
sallisi itsensä rakastua Petiin.
Heitä oli vain viisi pyöreässä pöydässä, ja heillä oli hyvin hauskaa.
Oli niin monta paikkaa ja henkilöä muistettavana, ja he olivat kaikki
niin hilpeitä ja iloisia yhdessä (Daniel Doyce istui joko huvitettuna
syrjästäkatsojana tai liitti keskustelun kulkuun jonkin älykkään pienen
havainnon tai kokemuksen), että olisivat saattaneet olla toistensa
seurassa vaikkapa kaksikymmentä kertaa oppimatta tuntemaan toisiaan
näin hyvin.
»Entä miss Wade», sanoi mr Meagles, heidän muistelmaan useita
matkatovereitaan. »Onko kukaan nähnyt miss Wadea?»
»Minä olen», vastasi Tattycoram.
Hän oli käynyt noutamassa pienen viitan, jota hänen nuori emäntänsä oli
pyytänyt, ja kumartui juuri panemaan sitä tämän hartioille, kun hän
kohotti tummat silmänsä ja antoi tämän odottamattoman vastauksen.
»Tatty!» huudahti hänen nuori emäntänsä. »Oletko nähnyt miss Waden?
Missä?»
»Täällä, miss», vastasi Tattycoram.
»Mitenkä?»
Tattycoramin kärsimätön silmäys näytti Clennamin mielestä sanovan:
»Silmilläni!» Mutta sanoin vastasi hän vain: »Tapasin hänet kirkon
lähellä.»
»Mitä ihmettä hän siellä teki!» sanoi mr Meagles. »Enpä luulisi hänen
menneen kirkkoon.»
»Hän oli kirjoittanut minulle», ilmoitti Tattycoram.
»Oh, Tatty!» huudahti hänen emäntänsä, »ota pois kätesi.
Tuntuu aivan kuin joku toinen koskettaisi minua!»
Hän sanoi tämän nopeasti, tahdottomasti, mutta puoliksi leikillään,
eikä hemmoitellummin tai epämiellyttävämmin kuin lempilapsi, joka
seuraavana hetkenä on valmis nauramaan. Tattycoram puristi täyteläiset
punaiset huulensa yhteen ja risti kätensä rinnalleen.
»Tahdotteko tietää, sir», kysyi hän katsoen mr Meaglesiin, »mitä miss
Wade kirjoitti minulle?»
»No niin, Tattycoram», vastasi mr Meagles, »koska kysyt ja koska kaikki
olemme täällä ystäviä, niin ehkä mainitset sen, jos sinua haluttaa».
»Hän sai meidän matkalla ollessamme tietää, missä asutte», kertoi
Tattycoram, »ja hän näki kerran minut, kun olin hiukan — hiukan —»
»Hiukan huonolla päällä, Tattycoram?» arvaili mr Meagles ja pudisti
ystävällisesti varoittaen päätänsä tummille silmille. »Odota hetkinen —
laske viiteenkolmatta, Tattycoram.»
Tyttö puristi taas huulensa yhteen ja veti syvään henkeänsä.
»Hän kirjoitti sitten ja sanoi, että jos tuntisin itseni loukatuksi»,
hän katsoi alas nuoreen emäntäänsä, »tai jos minua kohdeltaisiin
huonosti»; taas hän vilkaisi emäntäänsä, »niin tulisin hänen luoksensa,
ja hän kohtelisi minua hyvin. Minun piti ajatella asiaa ja saatoin
tavata hänet kirkon luona. Ja niin menin kiittämään häntä siitä.»
»Tatty», sanoi hänen nuori emäntänsä ja ojensi olkansa yli hänelle
kätensä, »miss Wade melkein peloitti minua erotessamme eikä minusta
ollut oikein miellyttävää ajatella, että hän äskettäin on tietämättäni
ollut minua niin lähellä. Tatty rakas!»
Tatty seisoi hetkisen hievahtamatta.
»Hei!» huudahti mr Meagles. »Laske viiteenkolmatta, Tattycoram!»
Hän olisi ennättänyt laskea tusinan kertaa viiteenkolmatta, ennen kuin
hän kumartui suutelemaan hyväilevää kättä. Se taputti Tattya poskelle,
koskettaen hänen kauniita kiharoitaan, jonka jälkeen tyttö meni ulos
huoneesta.
»Kas siinä», sanoi mr Meagles ja pyöräytti äkkiä oikealla puolellaan
olevaa liikkuvaa tarjoilupöytää saadakseen sokerin ulottuvilleen,
»siinä on tyttö, joka olisi mennyttä ja hukassa, ellei olisi joutunut
näin käytännöllisten ihmisten pariin. Vain sentähden, että olemme
käytännöllisiä, tiedämme me, äiti ja minä, että tämän tytön mieli aika
ajoin nousee kapinaan, kun hän näkee meidän olevan niin kiintyneitä
Petiin. Hänellä, poloisella, ei ole ollut rakastavaa äitiä eikä isää.
Ei ole hauska ajatella, mitä onneton lapsi, jonka sydän on täynnä
kiivautta ja uhmaa, tuntee kuullessaan sunnuntaisin viidettä käskyä
luettavan kirkossa. Tekee aina mieleni huutaa: 'Kirkko, Tattycoram,
laske viiteenkolmatta'.»
Mr Meaglesilla oli kaksi punaposkista ja kirkassilmäistä sisäkköä,
jotka olivat varsin koristeellisia lisiä pöydän kaunistuksessa, »Ja
miksi ei olisi», sanoi mr Meagles tästä puhuttaessa. »Kuten aina sanon
äidille: miksi emme hankkisi jotakin kaunista katseltavaa, jos meidän
kerran on katseltava jotakin tämäntapaista?»
Muuan mrs Tickit, joka toimi keittäjänä ja taloudenhoitajana, kun
perhe oli kotona, ja pelkkänä taloudenhoitajana sen ollessa matkoilla,
täydensi talouden. Mr Meagles pahoitteli, että mrs Tickitin tehtävät
olivat senluontoiset, ettei hän voinut sillä hetkellä ilmestyä
heidän seuraansa, mutta hän toivoi voivansa esittää hänet uudelle
vierailijalle seuraavana päivänä. Hänellä oli tärkeä asema huvilassa,
ja kaikki mr Meaglesin ystävät tunsivat hänet. Hänen muotokuvansa
oli tuossa nurkkaseinällä. Kun perhe lähti matkalle, pukeutui hän
aina silkkipukuun ja sysimustaan tekotukkaan, joka oli edustettuna
muotokuvassakin (keittiössä hänen tukkansa oli punertavan harmaa),
ja asettui aamiaishuoneeseen, pisti silmälasinsa kahden määrätyn
lehden väliin tohtori Buchanin Kotilääkärissä ja istui päivät pitkään
katsellen ikkunaverhon takaa ulos, kunnes he palasivat kotiin. Perheen
piirissä otaksuttiin, että olisi mahdotonta keksiä keinoa, jolla mrs
Tickit saataisiin taivutetuksi jättämään vartiopaikkansa ikkunan
ääressä, viipyköötpä he kuinka kauan tahansa matkallaan, tai luopumaan
tohtori Buchania palvomasta; mr Meagles oli muuten aivan varma siitä,
ettei eukko vielä eläissään ollut kysynyt sanankaan verran neuvoa
oppineen lääkärin tutkielmasta.
Illalla pelattiin vanhanaikaista wistiä, ja Pet istui väliin isänsä
vieressä katsellen hänen kortteihinsa, väliin pianon ääressä laulaen
pätkän silloin, toisen tällöin. Hän oli hemmoiteltu lapsi; mutta
kuinka saattoikaan olla toisin. Kukapa voisi kauemmin elää sellaisen
rakastettavan ja kauniin olennon kanssa joutumatta hänen herttaisen
vaikutuksensa lumoihin? Kukapa voisi viettää täällä illan ja olla
rakastamatta häntä pelkästään hänen suloisen ja viehättävän läsnäolonsa
tähden? Näin mietiskeli Clennam huolimatta yläkerrassa tekemästään
lopullisesta päätöksestä.
Näiden mietiskelyjen tähden unohti hän tunnustaa väriä. »No, mitä
ajattelette, hyvä herra?» kysyi mr Meagles, hänen vastapelaajansa,
ihmeissään. »Anteeksi, en mitään», vastasi Clennam. »Ajatelkaa jotakin
ensi kerralla; olettepa te mainio!» päivitteli mr Meagles. Pet otaksui
nauraen, että hän oli ajatellut miss Wadea.. »Minkätähden miss Wadea,
Pet?» kysyi hänen isänsä. »Niin todellakin, minkätähden?» ihmetteli
Arthur Clennam. Pet punastui hiukan ja palasi pianon ääreen.
Kun he olivat aikeissa erota yöksi, kuuli Arthur Doycen pyytävän
isännältään puolen tunnin keskustelua seuraavana aamuna ennen suurusta.
Mr Meagles vastasi myöntävästi, ja Arthur jäi Doycen jälkeen hetkeksi,
sillä hänelläkin oli jotakin sanottavaa samaan asiaan.
»Mr Meagles», aloitti hän heidän jäätyään kahden, »muistatteko, että
neuvoitte minua menemään suoraan Lontooseen?»
»Aivan hyvin.»
»Ja että annoitte minulle toisenkin hyvän neuvon, jota tarvitsin
silloin?»
»En voi sanoa, minkä arvoinen neuvo oli», vastasi mr Meagles, »mutta
sen muistan kyllä, että keskustelimme hauskasti ja tuttavallisesti».
»Olen seurannut neuvoanne; ja vapauduttuani ammatista, joka monesta
syystä oli minulle kiusallinen, tahdon nyt antautua voimineni ja
varoinani toiseen tehtävään.»
»Hyvä. Ryhtykää siihen mahdollisimman pian», kehoitti mr Meagles.
»Katsokaas, kun tulin tänne tänään, kuulin, että ystävänne mr Doyce
etsii liikekumppania — ei koneellisten keksintöjensä ymmärtäjää,
vaan miestä, joka tietäisi neuvoja ja keinoja hänen liikkeensä
kehittämiseksi mahdollisimman tuottoisaksi.»
»Aivan niin», myönsi mr Meagles, kädet taskuissa ja vaakojen ja
rahalapion aikainen liike-ilme kasvoilla.
»Mr Doyce mainitsi sivumennen keskustelumme kuluessa, että hän aikoi
pyytää teidän arvokasta neuvoanne tämän liiketoverin valinnassa. Jos
arvelette meidän mielipiteittemme ja olosuhteittemme vähänkin sopivan
yhteen, niin ehkä antaisitte hänen tietää, että minä voisin olla
hänelle hyödyksi. Puhun tietysti tuntematta yksityisseikkoja, ja nehän
saattavat kummaltakin puolen tehdä asian mahdottomaksi.»
»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi mr Meagles, varovaisena kuten ennen,
seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.
»Mutta ne koskevat etupäässä numeroita ja laskelmia...»
»Aivan niin, aivan niin», arveli mr Meagles, laskuopillisesti varmana
kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.
»— Ja minä olisin hyvin halukas liittymään tähän liikkeeseen, sillä
ehdolla tietysti, että mr Doyce suostuu ja että te katsotte asian hyvin
käyvän päinsä. Jos siis sallitte, niin jätän asian teidän huostaanne,
ja olen kiitollinen, jos tahdotte puhua puolestani.»
»Clennam, otan mielelläni vastaan luottamuksenne», vastasi mr Meagles,
»ja kajoamatta edeltäpäin niihin kohtiin, joita te liikemiehenä
tietysti parhaiten ymmärrätte arvostella, otan kuitenkin vapauden
lausua mielipiteenäni, että tämä yritys kyllä menestyy. Eräästä asiasta
voitte olla täysin varma. Daniel on rehellinen, kunniallinen mies.»
»Olen niin varma siitä, että heti empimättä päätin puhua teille
asiasta.»
»Teidän täytyy johtaa häntä, teidän täytyy ohjata ja taluttaa häntä;
hänellä on kaikenlaisia oikkuja», sanoi mr Meagles, tarkoittaen
nähtävästi vain sitä, että hän keksi uusia koneita ja kulki uusia
teitä; »mutta hän on yhtä kirkkaan vilpitön kuin aurinko; ja nyt hyvää
yötä!»
Clennam palasi huoneeseensa, istui taas takkavalkean eteen ja arveli
iloitsevansa päätöksestään olla rakastumatta Petiin. Tämä oli niin
kaunis, niin rakastettava, hänen lempeä luontonsa ja viaton sydämensä
olivat niin alttiit kaikille vilpittömille vaikutuksille, että se mies,
joka sai hänet omakseen, olisi maailman onnellisin ja kadehdittavin
ihminen; ja tämän tähden Clennam iloitsi päätöksestään.
Mutta koska tämä kaikki olisi voinut olla syynä päinvastaiseen
päätökseen, pohti hän asiaa vielä edelleen. Puolustaakseen
menettelyänsä, kenties.
»Otaksukaamme, että mies», näin mietiskeli hän, »joka on ollut
täysikasvuinen jo kaksikymmentä vuotta, joka onnettoman lapsuutensa
tähden on käynyt araksi ja epäröiväksi, jonka luonteen perussävel
on raskas ja vakava, joka tietää itseltään puuttuvan monta pientä
viehättävää muissa ihailemaansa ominaisuutta, hän kun on viettänyt
monta vuotta kaukaisissa maassa, vailla lempeätä, herkkämielistä
seuraa; jolla ei ole kilttejä sisaria esitettävänä vaimolleen eikä
herttaista kotia, johon voisi tutustuttaa hänet; joka on vieras
isänmaassansa; jolla ei ole omaisuutta, mikä edes jossakin määrin voisi
korvata nämä puutteet; jolla ei ole juuri muuta puolestaan puhuvaa kuin
vilpitön rakkautensa ja yleinen halunsa tehdä oikein — otaksukaamme,
että sellainen mies tulisi tähän taloon ja antautuisi tämän suloisen
tytön viehätyksen lumoihin ja luulottelisi itselleen voivansa voittaa
hänet omakseen; kuinka suurta heikkoutta se olisikaan!»
Hän avasi hiljaa ikkunansa ja katseli rauhalliselle joelle. Vuosi
vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin
ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä kaislaa, tuolla
lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta.
Miksi tuntisi hän suuttumusta tai sydänkipua? Eihän tämä kuviteltu ja
otaksuttu heikkous ollut hänen. Eikä se ollut kenenkään, kenenkään
hänen tuntemansa heikkous; mitäpä hän siis surisi sitä! Ja kuitenkin
hän suri sitä. Ja hän ajatteli — kukapa ei joskus hetkittäin olisi
ajatellut niin — että olisi parempi joen tavoin virrata edelleen
yksitoikkoista uomaansa, tuntematta tuskaa enempää kuin onneakaan.