Raihnainen vanha talo Cityssä nojasi nokiviitta yllään rappeutuneihin
ja kuluneihin kainalosauvoihinsa eikä tuntenut minkäänlaisia terveyden
tai hilpeyden väliaikoja, tapahtuipa mitä hyvänsä. Jos aurinko joskus
sattui siihen, hipaisi se sitä vain yhdellä säteellä, joka jo puolen
tunnin kuluttua siirtyi pois; jos kuun valo lankesi siihen, loi se vain
muutamia läikkiä sen synkälle takille ja teki sen entistä surkeamman
näköiseksi. Tähdet tietysti katselivat sitä kylmästi, kun sumu, pilvet
ja savu sen sulkivat, ja kaikki rumat säät pysyivät sille harvinaisen
uskollisina. Niinikään viipyivät aina sade ja rakeet, huurre ja
kaste sen synkällä alueella senkin jälkeen, kun ne jo muualta olivat
hävinneet; mitä lumeen tulee, niin vielä viikkoja senjälkeen, kun
se muualla oli muuttunut keltaisesta mustaksi, se täällä itkeskeli
kurjan elämänsä sammuksiin. Muita uskollisia ystäviä ei talolla ollut.
Katumelukin, pyörien kolina kiveyksellä, syöksähti vain ohimennen
porttikäytävään ja kohta ulos, niin että kuuntelevasta mrs Afferysta
tuntui kuin hän olisi kuuro ja saisi vain hetkellisinä välähdyksinä
kuulonsa takaisin. Samoin oli viheltämisen, laulamisen, nauramisen ja
kaikkien muiden rattoisten ihmisellisten ääntelyjen laita. Ne vain
pistäytyivät portin aukossa ja jatkoivat sitte matkaansa.
Takkavalkean ja kynttilän valon vuorottelu mrs Clennamin huoneessa
tuotti suurimman vaihtelun talon kuolleessa yksitoikkoisuudessa.
Hänen molemmissa pitkissä kapeissa ikkunoissaan paistoi valo synkkänä
yötä ja päivää. Joskus harvoin se leimahti liekkiin intohimoisena
samoin kuin hän itsekin; mutta enimmäkseen se paloi tukahutettuna ja
hillittynä, kuten hän itsekin, kalvaen ja kuluttaen itseään tasaisesti
ja vitkaan. Lyhyiden talvipäivien hitaina hetkinä, kun hämärä saapui jo
aikaisin iltapäivällä, ilmestyi porttikäytävän toisella puolen olevalle
seinälle vääntyneitä varjokuvia hänestä itsestään pyörätuoleineen,
mr Flintwinchistä, niska väärässä, ja mrs Afferysta, joka kulki
edestakaisin; varjot liehuivat seinällä kuin suuren taikalyhdyn
kuvat. Kun huoneeseen sidottu potilas asettui yölevolle, hävisivät
ne vähitellen, mrs Afferyn suurentunut varjo, joka koko ajan liehui
edestakaisin, viimeiseksi, kunnes se lopullisesti liukui ilmaan,
aivan kuin lähtien jonnekin noidanlentoon. Sitte paloi yksinäinen
kynttilä liikkumattomana aamunkoittoon saakka, jolloin sen loisto
kalpeni, kunnes se viimein tykkänään sammui mrs Afferyn hengähdyksen
vaikutuksesta, kun hän laskeutui unen taikamailta.
Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen valkea olikin oikeastaan
majakkatuli, joka kutsui jotakuta, ehkäpä odottamattominta ja vähimmin
luultavaa jotakuta maailmassa, tulemaan siihen paikkaan, jonne hänen
täytyi tulla! Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen kynttilänvalo
olikin oikeastaan vartiotuli, joka paloi täällä joka yö siihen saakka,
kunnes eräs määrätty tapahtuma oli ohi ja vartioaika päättynyt!
Kukahan niistä lukemattomista matkamiehistä, jotka auringon ja
tähtien alla kiipeilivät pölyisiä rinteitä ja vaelsivat väsyttäviä
tasankoja pitkin, matkasivat maitse ja matkasivat meritse, tulivat ja
menivät ihmeellisesti, tavatakseen toinen toisensa, vaikuttaakseen
ja vastavaikuttaakseen toinen toisiinsa — kukahan tästä laumasta,
aavistamatta tiensä päätä, varmasti oli matkalla tänne?
Aika sen näyttää. Elämän suurella valtatiellä vaeltaa matkamiehiä,
joiden päämäärät ovat ihmeellisen erilaisia: kunnia-asema ja
häpeäpaalu, kenraalinvirka ja rumpalin toimi, päärin hautapatsas
Westminster Abbeyssa ja merimiehen lepoverkko syvyyden pohjassa,
piispanhiippa ja vaivaistalo, ministeriö ja hirsipuu, valtaistuin ja
giljotiini; aika vasta osoittaa, minne kukin on määrätty kulkemaan.
Erään talvisen iltapäivän hämärässä näki mrs Flintwinch, jota koko
päivän oli nukuttanut, tällaisen unen:
Hän oli olevinaan keittiössä valmistamassa teetä ja istui, jalat
uuninristikolla ja hameenliepeet käärittyinä ylös, lämmittelemässä
takan keskipalkalla kokoonlysähtäneen valkean ääressä, jonka
kummallakin puolen ammotti kylmä, musta kuilu. Siinä istuessaan
ja mietiskellessään kysymystä, eikö elämä muutamille ihmisille
ollut kerrassaan typerä keksintö, oli hän säikähtävinään takanaan
kuuluvaa äkillistä melua. Hän oli muistavinaan pelästyneensä
edellisellä viikolla samanlaista melua, joka hänen mielestään oli
kovin salaperäistä laatua — jonkinlaista ratinaa ja kolme, neljä
nopeata, kiireellistä askeleiden kaltaista kolahdusta; samalla oli hän
tuntevinaan tärähdyksen tai narahduksen sydämessään, ikäänkuin askeleet
olisivat tärisyttäneet lattiata tai kuin kaamea käsi olisi koskettanut
häntä. Tämä oli herättävinään hänessä eloon erään vanhan pelon, että
talossa kummitteli, ja hän oli kiitävinään keittiön portaita ylös,
tietämättä miten, päästäkseen vain ihmisten ilmoille.
Mistress Affery oli, päästyään eteiseen, näkevinhän herransa ja
miehensä konttorin oven olevan auki ja huoneen tyhjän. Hän meni
aukiratkotun ikkunan ääreen katuoven viereiseen pieneen huoneeseen
tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään katselemalla ikkunasta eläviä
olentoja, joita liikkui kummittelevan talon ulkopuolella. Silloin oli
hän näkevinhän porttikäytävän vastaisella seinällä molempien ovelien
varjot keskustelemassa toistensa kanssa. Hän oli silloin nousevinaan
yläkertaan, kengät kädessä, osaksi ollakseen lähempänä ovelia, jotka
kyllä pitivät puolensa useimpia kummituksia vastaan, ja osaksi
kuunnellakseen, mistä he puhuivat.
»Älkää tulkokaan puhumaan minulle joutavuuksianne», sanoi mr
Flintwinch. »En siedä sitä teiltä.»
Mrs Flintwinch uneksi seisovansa oven takana, joka oli hiukan raollaan,
ja kuulevansa selvästi, että hänen miehensä sanoi nämä kopeat sanat
emännällensä.
»Flintwinch», vastasi mrs Clennam tavallisella voimakkaalla, syvällä
äänellään, »teissä asuu vihan paha henki. Olkaa varuillanne.»
»En pidä väliä, onko niitä yksi vai kokonainen tusina», vastasi mr
Flintwinch, äänensävyllään selvästi vihjaten, että suurempi lukumäärä
oli todennäköisempi. »Jos niitä olisi viisikymmentä, niin ne sanoisivat
kaikki: 'Älkää tulko puhumaan minulle joutavuuksianne, en siedä sitä
teiltä.' Minä pakottaisin ne sanomaan niin vasten tahtoaankin.»
»Mitä minä sitten olen tehnyt, te häijy ihminen?» kysyi toinen
voimakkaalla äänellään.
»Tehnytkö?» matki mr Flintwinch. »Hyökännyt kimppuuni.»
»Jos tarkoitatte, että olen vakavasti huomauttanut teille —»
»Älkää panko suuhuni sanoja, joita en tarkoita», intti Jeremiah, pitäen
sitkeän ja jäykän itsepintaisesti kiinni kuvaannollisesta sanonnastaan.
»Minä tarkoitan, että olette hyökännyt kimppuuni.»
»Huomautin vakavasti teille», aloitti toinen taas, »että —»
»En tahdo kuulla sitä!» huusi Jeremiah. »Te hyökkäsitte minun
kimppuuni.»
»No, minä hyökkäsin teidän kimppuunne sitten, senkin pahansuopa
ihminen» (Jeremiah hihitti saatuaan toisen pakotetuksi hyväksymään
hänen lauseensa), »koska tuona aamuna puhuitte Arthurille turhan selvin
sanoin. Minulla on oikeus valittaa siitä melkein kuin jos olisitte
pettänyt luottamukseni. Ette tietysti tarkoittanut tehdä niin —»
»En tahdo kuulla sitä!» keskeytti uppiniskainen Jeremiah ja viskasi
myönnytyksen takaisin sen tekijälle. »Kyllä minä tarkoitin.»
»Minun kai on annettava teidän puhua vain itseksenne, jos niin
haluatte», vastasi mrs Clennam hetken vaitiolon jälkeen, joka tuntui
olevan suuttumuksen kyllästämä. »Minun on turha puhua kiivaalle ja
itsepäiselle vanhalle miehelle, joka on päättänyt olla kuulematta
minua.»
»En tahdo kuulla tuotakaan teiltä», vastusti Jeremiah. »En ole
päättänyt mitään sellaista. Sanoin, että tahdoin todella tehdä niin.
Tahdotteko tietää miksi tein niin, te kiivas ja itsepäinen vanha
nainen?»
»Huomaan, että te vain annatte minulle takaisin omat sanani», totesi
toinen, taistellen suuttumustaan vastaan. »Tahdon.»
»No kuulkaa siis. Sentähden, että te ette puolustanut hänen isäänsä
hänen edessään, kuten teidän olisi pitänyt tehdä. Sentähden, että
ennenkuin rupesitte kiukuttelemaan omasta puolestanne, vaikka olette —»
»Vaiti, Flintwinch!» huusi mrs Clennam muuttuneella äänellä, »voisitte
mennä liian pitkälle.»
Vanha mieskin arveli, että niin voisi käydä. Syntyi taas hiljaisuus, ja
hän oli vaihtanut paikkaa huoneessa, kun hän taas puhui, nyt lempeämmin:
»Aion kertoa teille, miksi tein niin. Sentähden, että mielestäni teidän
olisi pitänyt puolustaa Arthurin isää ennen kuin puolustitte itseänne.
Arthurin isää! Minä en erikoisesti rakastanut Arthurin isää. Palvelin
Arthurin isän setää tässä talossa, kun Arthurin isä ei ollut paljoa
minun yläpuolellani — oli minua köyhempikin rahojen puolesta — ja kun
hänen setänsä olisi voinut määrätä minut perillisekseen yhtä hyvin kuin
hänet. Hän näki nälkää vierashuoneessa ja minä näin nälkää keittiössä;
siinä meidän asemamme pääasiassa erosivat toisistaan; meidän välillämme
ei ollut juuri muuta kuin hengenvaaralliset portaat. En milloinkaan
liittynyt häneen siihen aikaan; en muuten tiedä erikoisesti liittyneeni
häneen mihinkään aikaan. Hän oli epävarma, päättämätön olento, jota
nuorena oli peloitettu niin, ettei hänelle jäänyt muuta jäljelle
kuin orpo elämänsä. Ja kun hän nai teidät, jonka hänen setänsä oli
valinnut hänelle, näin ensi silmäyksellä teistä (olitte kaunis nainen
siihen aikaan), kumpi ottaisi ohjakset käsiinsä. Siitä hetkestä saakka
luotitte vain omaan voimaanne. Tehkää niin nytkin. Älkää turvautuko
kuolleeseen.»
»En aiokaan — kuten te nimitätte sitä — turvautua kuolleeseen.»
»Mutta teillä oli halu tehdä niin, jos minä olisin suostunut», ärisi
Jeremiah, »ja siitä syystä te hyökkäsitte kimppuuni. Ette voi unohtaa
sitä, etten minä alistunut ja suostunut. Otaksun teidän ihmettelevän,
että minä katson kannattavan vaatia oikeutta Arthurin isälle? Vai
mitä? On yhdentekevää, vastaatteko vai oletteko vastaamatta, sillä
minä tiedän teidän ihmettelevän sitä, ja itsekin tiedätte sen. Kuulkaa
siis, kuinka asian laita on. Olkoon, että olen luonteeltani hiukan
omituinen, mutta se kuuluu luonteeseeni, etten voi sallia kenenkään
saada tahtoansa täydellisesti läpi. Te olette päättäväinen nainen ja
älykäs nainen, ja kun näette päämäärän edessänne, ei mikään voi estää
teitä saavuttamasta sitä. Kukapa tietäisi sen paremmin kuin minä?»
»Ei mikään estä minua saavuttamasta sitä, Flintwinch, jos omatuntoni
hyväksyy sen. Lisätkää tämä.»
»Jos omatuntonne hyväksyy sen? Sanoin, että te olette päättäväisin
nainen maan päällä (tai tarkoitin sitä), ja jos olette päättänyt, että
omatuntonne hyväksyy sen, mitä teillä on tekeillä, niin se tottelee.»
»Ihminen! Tämä kirja on omantuntoni ohjeena», huusi toinen ja iski,
päättäen sanoja seuraavasta läiskäyksestä, käsivartensa koko voimalla
pöytään.
»Älkää huoliko siitä nyt», vastasi Jeremiah tyynesti, »emme käy siihen
kysymykseen käsiksi tällä kertaa. Kuinka lieneekin, niin ajatte aina
aikeenne perille ja kaikki muu saa väistyä tieltä. Mutta minä en
tahdo väistyä. Olen ollut uskollinen teille, olen hyödyttänyt teitä
ja olen kiintynyt teihin. Mutta en voi suostua, en tahdo suostua,
en ole milloinkaan suostunut enkä aio milloinkaan suostua hukkumaan
teihin. Nielaiskaa joku muu, kernaasti minun puolestani. Luonteeni
omituisuuksiin kuuluu, etten tahdo joutua elävänä niellyksi.»
Ehkäpä tämä juuri oli alkujaan ollut syynä siihen, että he niin
hyvin ymmärsivät toisiaan. Huomattuaan mr Flintwinchissä tällaista
luonteenlujuutta katsoi mrs Clennam kenties kannattavan liittoutua
hänen kanssaan.
»Jo on puhuttu tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi tästä asiasta»,
päätti hän synkästi.
»Niin, ellette uudelleen hyökkää kimppuuni», vastasi itsepäinen
Flintwinch; »muuten voitte odottaa saavanne kuulla siitä taas».
Mistress Affery uneksi, että hänen herransa ja miehensä alkoi kävellä
edestakaisin huoneessa ikäänkuin tyynnyttääkseen kiukkuansa ja että hän
itse juoksi tiehensä, mutta että, kun hän jonkun aikaa oli seisonut
kuunnellen ja vapisten eteisessä eikä Jeremiahia kuulunut tulevaksi
ulos huoneesta, hän hiipi takaisin portaita ylös, kuten äskenkin
kummitusten ja uteliaisuuden ajamana, ja kyyristyi taas oven taakse.
»Olkaa hyvä ja sytyttäkää kynttilä, Flintwinch», sanoi mrs Clennam,
nähtävästi pyrkien takaisin heidän tavalliseen keskustelusävyynsä.
»Teen aika on kohta käsissä. Pikku Dorrit tulee ja tapaa minut
pimeässä.»
Mr Flintwinch sytytti kynttilän kiireesti ja kysyi asettaen sen
pöydälle:
»Mitä aiotte tehdä Pikku Dorritille? Aiotteko iankaikkisesti antaa
hänen käydä täällä ompelemassa, iankaikkisesti tulla tänne teetä
juomaan, kulkea tätä väliä samalla tavalla iankaikkisesti?»
»Kuinka voitte puhua 'iankaikkisuudesta' minunkaltaiselleni rammalle?
Eikö meitä ole niitetty kuin pellon heinää, ja eikö viikate kaatanut
minua ja monta muuta sitten? Ja siitä saakka olen virunut täällä
odotellen, että minut korjattaisiin latoon.»
»Niin, niin! Mutta sillä aikaa kun te olette virunut täällä — ette
kuolemaisillanne — ette sinnepäinkään — on niitetty joukoittain
lapsia, nuorisoa, kukoistavia naisia ja voimakkaita miehiä ja korjattu
latoihin; ja te makaatte yhä siinä, ette edes pahasti muuttuneenakaan.
Te ja minä elämme vielä kauan. Kun sanon iankaikkisesti, tarkoitan
(vaikken ole runollinen) koko meidän elämämme aikaa.» Mr Flintwinch
antoi tämän selityksen erittäin rauhallisesti ja odotti rauhallisesti
vastausta.
»Niin kauan kuin Pikku Dorrit on hiljainen ja ahkera ja tarvitsee sen
vähäisen avun, jonka minä voin hänelle antaa, ja ansaitsee sen, niin
kauan kai hän, ellei itse omasta tahdostaan vetäydy pois, saa käydä
täällä, jos minulle elonpäiviä suodaan.»
»Eikö muuta?» kysyi Flintwinch pyyhkäisten suutansa ja leukaansa.
»Mikä muu tulisi kysymykseen? Mikäs muu voisi tulla kysymykseen?»
huudahti mrs Clennam tuiman ihmettelevään tapaansa.
Mrs Flintwinch uneksi, että he parin kolmen minuutin ajan tuijottivat'
toisiinsa, kynttilä välissään, ja että hän sai sen käsityksen, että he
tuijottivat toisiinsa erikoisen tutkivasti.
»Satutteko tietämään, mrs Clennam», kysyi sitten hänen herransa ja
miehensä paljoa matalammalla äänellä ja sellaisella äänenpainolla,
joka ei tuntunut olevan oikeassa suhteessa kysymyksen yksinkertaiseen
sisältöön, »missä hän asuu?»
»En.»
»Tahtoisitteko — no niin, tahtoisitteko tietää sen?» kysyi Jeremiah
hypähtäen aivan kuin aikoisi hyökätä toisen kimppuun.
»Jos olisin tahtonut, niin kai minä sen jo tietäisin. Oksinhan minä
päivänä hyvänsä voinut kysyä häneltä sitä.»
»Ette siis ole halunnut tietää sitä?»
»En ole.»
Mr Flintwinch veti syvään ja merkitsevästi henkeään ja sanoi sitte
painokkaasti taas: »Sillä minä olen sattumalta — huomatkaa: sattumalta
— päässyt asian perille.»
»Asukoonpa hän missä hyvänsä», sanoi mrs Clennam kovalla,
yksitoikkoisella äänellä ja selvästi erotellen joka sanan, aivan kuin
lukisi ne erillisistä metallipaloista, yhden erältään, »niin hän on
pitänyt sen salassa, ja minä en aio milloinkaan riistää häneltä sitä
salaisuutta».
»Ehkäpä oikeastaan ette tahtoisikaan tietää sitä?» arveli Jeremiah,
ja hän sanoi sen irvistäen, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen
suustaan yhtä vääntyneinä ja kieroina kuin hän itsekin oli.
»Flintwinch», sanoi hänen emäntänsä ja yhtiökumppaninsa, leimahtaen
äkkiä niin tarmokkaaksi, että Affery hämmästyi, »miksi ärsytätte minua?
Katselkaa ympärillenne täällä. Jos se olisi jonkinlaisena korvauksena
pitkäaikaisesta vankeudestani näiden ahtaiden seinien sisällä — ei
silti, että valittaisin kärsimyksistäni; te tiedätte, etten milloinkaan
valita jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta
vankeudestani tässä huoneessa, että samoin kuin olen osaton kaikesta
hauskasta, mikä voisi tuottaa vaihtelua, saisin myös pysyä erossa
sellaisista asioista, joista en halua tietää mitään, niin miksi te,
juuri te, ette soisi minulle tätä lohdutusta?»
»Kyllä minä suon sen teille», vastasi Jeremiah.
»Älkää sitten sanoko mitään muuta. Älkää sanoko muuta. Antakaa Pikku
Dorritin pitää salaisuutensa älkääkä tekään ilmaisko sitä minulle.
Antakaa hänen tulla ja mennä, huomaamattomana ja rauhassa kyselyiltä.
Antakaa minun kärsiä ja suokaa minulle se vähäinen helpotus, mikä on
tilani seurauksena. Onko se niin suuri, että teidän on syytä ahdistaa
minua kuin paha henki?»
»Minä tein teille vain kysymyksen. Siinä kaikki.»
»Minä olen vastannut siihen. Kas niin, älkää sanoko muuta. Älkää sanoko
muuta.» Nyt kuului pyörätuoli liikkuvan lattialla, ja Afferyn kello soi
kiivaasti.
Affery, joka tällä kertaa pelkäsi miestään enemmän kuin keittiössä
kuuluvaa salaperäistä ääntä, hiipi tiehensä niin hiljaa ja nopeasti
kuin suinkin voi, riensi keittiönportaita alas melkein yhtä kiireesti
kuin oli juossut niitä ylös, istui äskeiselle paikalleen takan eteen,
kokosi helmansa ympärilleen ja heitti viimein esiliinan päänsä
peitoksi. Sitten kello soi uudelleen ja taas uudelleen ja jatkoi yhä
soimistaan; mutta huolimatta näistä vaativista kutsuista istui Affery
yhä esiliinansa takana koettaen tointua.
Viimein tulla laahusti mr Flintwinch portaita alas eteiseen, koko ajan
mutisten ja kutsuen: »Affery, vaimo!» Afferyn istuessa yhä esiliinansa
takana hän tulla kompuroi keittiönportaita alas, kynttilä kädessä,
haparoi hänen luoksensa, nykäisi esiliinan hänen päänsä päältä ja
herätti hänet.
»Oi Jeremiah!» huudahti Affery heräten. »Kuinka pelästytit minut!»
»Mitä sinä olet tehnyt, vaimo?» kysyi Jeremiah. »Sinua on soitettu,
lukemattomia kertoja.»
»Oi Jeremiah!» huudahti mrs Affery. »Olen — olen nähnyt unta.»
Muistaen vaimonsa entisiä samanlaisia yrityksiä toi mr Flintwinch
kynttilän niin lähelle hänen päätänsä kuin olisi aikomus sytyttää eukko
tuleen keittiön valaisemiseksi.
»Etkö sinä tiedä, että nyt on hänen tee-aikansa?» kysyi hän irvistäen
ilkeästi ja potkaisten mrs Afferyn tuolin jalkaa.
»Jeremiah? Tee-aikako? En tiedä, mikä minulle tuli. Mutta tunsin
kauheata huimausta, Jeremiah, ennenkuin aloin — uneksia, niin että se
varmaan oli sitä.»
»Hassutuksia! Unikeko!» ärähti mr Flintwinch. »Mistä sinä puhut?»
»Kuulin sellaista outoa ääntä, Jeremiah, ja kummallista liikehtimistä.
Täällä keittiössä — juuri täällä.»
Jeremiah kohotti kynttiläänsä ja katseli mustunutta kattoa, laski sen
alas ja katseli kosteita lattiakiviä, kääntelehti kynttilä kädessä ja
katseli likaisia tahraisia seiniä.
»Rottia, kissoja, vettä, viemärejä», selitti Jeremiah.
Mrs Affery pudisti jokaiselle sanalle kieltävästi päätänsä. »Ei,
Jeremiah, olen kuullut ja kokenut sitä ennen, yläkerrassakin ja
kerran portaissa, kun olin iltaselle tulossa hänen huoneestaan meidän
huoneeseemme — kahinaa ja jonkinlaista väräjävää kosketusta takanani.»
»Affery, vaimoni», sanoi mr Flintwinch julman näköisenä, pistettyään
nenänsä lähelle rouvan suuta, koetellakseen, tuoksahtaisiko se
väkeville, »ellet nyt kiireesti toimita teetä, eukko, niin saat tuntea
kahinaa ja kosketusta, joka lennättää sinut keittiön toiseen päähän».
Tämä ennustus elähdytti mrs Flintwinchin kiirehtimään ja rientämään
mrs Clennamin huoneeseen. Mutta kaiken tämän jälkeen alkoi hän olla
yhä varmempi siitä, että tässä synkässä talossa jotakin oli hullusti
päin. Tästä alkaen ei hän milloinkaan hämärän tultua tuntenut
olevansa turvassa siellä eikä milloinkaan kulkenut portaissa pimeässä
peittämättä päätänsä esiliinalla, jottei näkisi mitään.
Näiden aavemaisten tuntemusten ja kummallisten unien vaikutuksesta
joutui mrs Flintwinch tänä iltana levottomuuden ja pelon tilaan, josta
tämä kertomus ei tiedä hänen pitkiin aikoihin tointuvan. Kaikkien
hänen uusien kokemustensa ja huomioittensa epämääräisyys ja hämäryys
samoin kuin häntä ympäröivien olojen salaperäisyys tekivät hänetkin
salaperäiseksi muille; ja hän kävi muille yhtä käsittämättömäksi kuin
talo ja mitä siinä tapahtui oli hänelle itsellensä.
Hän ei vielä ollut valmistanut mrs Clennamin teetä, kun ovelta kuului
hiljainen koputus, jollainen aina ilmoitti Pikku Dorritin tulon.
Mrs Affery katseli Pikku Dorritia, kun tämä riisui yksinkertaisen
päähineensä eteisessä, ja mr Flintwinchiä, joka siveli leukojaan
tarkastellen äänettömänä tyttöä, ja näytti odottavan tästä joitakin
ihmeellisiä seurauksia, jotka pelästyttäisivät hänet järjiltään tai
räjäyttäisivät heidät kaikki kappaleiksi.
Kun tee oli juotu, kuului toinen koputus, joka ilmoitti Arthurin
saapuneen. Mrs Affery meni laskemaan hänet sisään, ja Arthur sanoi
tullessaan eteiseen: »Affery, olipa hyvä, että te -tulitte avaamaan.
Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.»
Affery vastasi paikalla: »Jumalan tähden, älkää kysykö minulta
mitään, Arthur, olen puolikuollut säikähdyksestä ja loput minusta on
kuolemaisillaan unien tähden. Älkää kysykö minulta mitään! Kaikki on
mullin mallin minun päässäni!» — ja hän syöksyi samassa tiehensä eikä
lähestynyt häntä enää.
Mrs Afferylla ei ollut halua lukemiseen, eikä synkässä huoneessa ollut
kylliksi valoa, jotta hän olisi nähnyt ommella, jos hänellä olisi
ollutkin taipumusta siihen; sentähden hän joka ilta istui pimennossa,
josta hän tuon tuostakin oli ilmestynyt Arthurin kotiinpaluuiltana ja
hautoi mielessään hurjia mietteitä ja arveluja emännästään, miehestään
ja talossa kuuluvista äänistä ja kahinasta. Kesken hirvittäviä
hartaudenharjoituksia vetivät nämä mietteet mrs Afferyn katseet ovelle,
aivan kuin hän odottaisi jonkun pimeän olennon ilmestyvän sieltä noina
sopivina hetkinä neljänneksi heidän seuraansa.
Muuten ei Affery milloinkaan sanonut eikä tehnyt mitään, joka olisi
vetänyt ovelien erikoisen huomion hänen puoleensa, paitsi jonkun
kerran, tavallisesti maatapanon rauhallisina hetkinä, jolloin
hän saattoi äkkiä hyökätä esille pimeästä nurkastaan ja kuiskata
kauhistunein kasvoin mr Flintwinchille, joka luki sanomalehtiä mrs
Clennamin pienen pöydän läheisyydessä:
»Kuule, Jeremiah! Kuuntele! Mitä melua tuo on?»
Tällöin melu, jos sellaista oli kuulunutkaan, tavallisesti taukosi, ja
mr Flintwinch ärähti ja kääntyi kiivaasti hänen puoleensa, aivan kuin
vaimo olisi hetkeksi pelästyttänyt hänetkin vasten hänen tahtoaan:
»Affery, eukko, sinun pitää saada lääkeryyppy, eukko, aimo lääkeryyppy!
Olet taas uneksinut!»