Arthur nousi kiireesti ja näki hänen seisovan ovella. Tätä kertomusta
on toisinaan katseltava pikku Dorritin silmin, ja ja alamme nyt
katselemalla siten Arthur Clennamia.
Pikku Dorrit näki hämärän huoneen, joka hänestä näytti avaralta ja
komeasti sisustetulta. Kirjavat mielikuvat ja käsitykset Covent
Gardenista tekivät huoneen pikku Dorritin silmissä hämärämmäksi kuin se
olikaan, kun hän arkana katseli sitä ovelta: mielikuva liehittelevästä
Covent Gardenista mainioine kahviloineen, joissa herrasmiehet,
kultakirjaiset takit yllä, miekat vyöllä, riitelivät ja ottelivat
kaksintaisteluissa; mielikuva kalliista Covent Gardenista, jossa kukat
talvella maksoivat guinean kappale, ananashedelmät guinean naula,
herneet guinean puoli litraa; mielikuva kiehtovasta Covent Gardenista
suurenmoisine teattereineen, jossa näyteltiin ihania näytelmiä komeasti
puetuille naisille ja herroille ja joka ikiajoiksi pysyi kaukana Fanny
raukan ja setä raukan ulottuvilta; mielikuva toivottomasta, kurjasta
Covent Gardenista luolineen ja holveineen, joissa kurjat, repaleiset
lapset, joiden lauman läpi hän juuri oli kulkenut, livahtelevat ja
piileksivät kuin rotanpoikaset, eläen ruuanjätteistä, painautuen yhteen
lämpimikseen ja paeten takaa-ajajiaan (pitäkää silmällä rottia, sekä
poikasia että täysikasvaneita, kaikki te Barnaclet, sillä Jumalan
edessä ne nakertelevat ja kalvavat teidän perustuksianne ja pudottavat
kerran katon teidän päähänne!); mielikuva kirjavasta, monisärmäisestä
Covent Gardenista, jossa oli sekaisin menneen ajan ja nykyhetken
mysteeriota ja taruja, rinnakkain ylellisyyttä ja puutetta, kaunista ja
rumaa, ihania maalaispuutarhoja ja likaisia katuojia.
Herrasmies, jota hän tuli tapaamaan, istui ensin tuolissa sammuneen
valkean ääressä ja kääntyi sitten ihmeissään katsomaan häneen. Tumma
totinen herrasmies, joka hymyili niin miellyttävästi, joka oli niin
vilpitön ja hienotunteinen käytöksessään ja jonka vakavuus muistutti
hänen äitiänsä, kuitenkin niin, että tämä oli ankaran vakava, mutta
poika lempeän vakava. Nyt hän katseli ovesta tullutta tarkkaavin ja
tutkivin silmin, joiden edessä pikku Dorrit aina oli painanut katseensa
maahan, kuten hän nytkin teki.
»Lapsi parka! Kuinka tulitte tänne keskellä yötä?»
»Sanoin pikku Dorrit, sir, valmistaakseni teitä, sillä tiesin, että
kovin hämmästyisitte!»
»Tulitteko yksin?»
»En, sir, otin Maggyn mukaani.»
Tämä, joka otaksui, että hänen tuloansa oli kylliksi valmistettu
hänen nimensä mainitsemisella, astui nyt sisään porstuasta, leveästi
hymyillen. Hän tukahutti kuitenkin heti tämän mielenilmauksen ja
muuttui jäykän juhlalliseksi.
»Ja minulla ei ole valkeata takassa», pahoitteli Clennam. »Ja te olette
—» Hän oli sanomaisillaan »kovin ohuesti puettu», mutta keskeytti sen,
koska siihen olisi sisältynyt viittaus hänen köyhyyteensä, ja sanoi sen
sijaan: »Ja nyt on kovin kylmä.»
Siirtäen tuolin, josta äsken juuri oli noussut, lähemmäksi uunia,
istutti hän vieraansa siihen; sitte toi hän kiireesti puita ja hiiliä,
latoi ne uuniin ja viritti valkean. »Teidän jalkanne on kuin marmoria,
lapseni»; hän oli sattunut koskettamaan sitä ollessaan polvillaan
virittämässä valkeata; »siirtäkää se lähemmäksi tulta». Pikku Dorrit
kiitti häntä hätäisesti. Se oli kyllä lämmin, aivan lämmin! Clennamin
sydäntä vihlaisi, kun hän huomasi pikku Dorritin koettavan piilottaa
ohutta, kulunutta kenkäänsä.
Pikku Dorrit ei hävennyt huonoja kenkiänsä. Clennam tunsi hänen
tarinansa, eikä syy ollut siinä. Mutta pikku Dorrit pelkäsi, että hän
mahdollisesti moittisi hänen isäänsä, jos hän näkisi ne, että hän
kenties saattaisi ajatella: »Miksi isä tänään söi päivällistä ja jätti
pienen tyttärensä kylmien katukivien armoille!» Hän ei suinkaan pitänyt
sellaista ajatusta oikeana, hän tiesi vain kokemuksesta, että ihmiset
toisinaan erehtyivät sillä tavalla. Sekin oli yksi puoli hänen isänsä
onnettomuudessa.
»Ennenkuin sanon muuta», aloitti pikku Dorrit, istuen kalpean
takkavalkean edessä ja kohottaen taas katseensa kasvoihin, jotka
sopusointuisine, mielenkiintoa, sääliä ja suojelemisen halua
heijastavine ilmeineen olivat hänelle kaukainen, miltei käsittämätön
arvoitus, »tahdon kertoa teille jotakin, sir».
»Kertokaa, lapseni.»
Vieno pahan mielen varjo levisi hänen kasvoilleen, kun Clennam niin
usein sanoi häntä lapseksi. Hän ihmetteli, että toinen huomasi sen tai
että hän kiinnitti huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin; mutta Clennam
jatkoi heti:
»Tarvitsin sydämellisen puhuttelusanan enkä keksinyt muuta. Koska
äsken juuri annoitte itsellenne sen nimen, jota he käyttävät teistä
äitini luona ja jonka nimisenä minä aina ajattelen teitä, niin sallikaa
minun sanoa teitä Pikku Dorritiksi.»
»Kiitos, sir, pitäisin siitä nimestä enemmän kuin mistään muusta.»
»Pikku Dorrit.»
»Pikku äiti», korjasi Maggy, joka oli torkahtanut.
»Se on aivan sama, Maggy», vastasi Dorrit, »aivan sama».
»Onko se aivan sama, äiti?»
»On, aivan sama.»
Maggy nauroi ja kuorsasi heti sen jälkeen. Tämä outo olento ja outo
ääni näytti ja kuului Pikku Dorritista oikein hauskalta. Hän oli ylpeä
suuresta lapsestaan; se näkyi hänen ilmeestään, kun hän taas kohtasi
tumman, vakavan herrasmiehen silmät. Hän aprikoi, mitä tämä mahtoi
ajatella katsellessaan Maggya ja häntä. Hän ajatteli, kuinka hyvä isä
hän olisi. Kuinka hän, tällainen ilme silmissään, neuvoisi ja hyväilisi
tytärtään.
»Aioin kertoa, sir», sanoi Pikku Dorrit, »että veljeni nyt on vapaa».
Arthur oli iloinen kuullessaan sen ja toivoi, että hänen kävisi hyvin.
»Aioin sanoa teille, sir», jatkoi Pikku Dorrit, joka kauttaaltaan
vapisi, »etten ole saanut tietää, kuka jalomielisyydessään on
vapauttanut hänet — en saa milloinkaan kysyä sitä, eikä sitä
milloinkaan minulle kerrota enkä saa milloinkaan kiittää sitä
herrasmiestä täydestä sydämestäni!»
Hän ei luultavasti halunnut kiittelyjä, arveli Clennam. Mahdollisesti
oli hän itse kiitollinen — ja syystäkin — siitä, että hänellä oli
keinoja ja tilaisuus tehdä pieni palvelus Pikku Dorritille, joka hyvin
olisi ansainnut suuremmankin. »Vielä aioin sanoa, sir», jatkoi Pikku
Dorrit vapisten entistä enemmän, »että jos tuntisin hänet ja saisin,
niin kertoisin, ettei hän milloinkaan, milloinkaan voisi aavistaa,
kuinka syvästi tunnen hänen hyvyytensä ja kuinka syvästi rakas isäni
tuntee sen. Vielä aioin sanoa, että jos tuntisin hänet ja jos saisin —
mutta en tunne häntä enkä saa — tiedän sen! — niin sanoisin hänelle,
etten enää milloinkaan laskeudu vuoteeseeni rukoilematta ensin,
että taivas siunaisi ja palkitsisi hänet. Ja jos tuntisin hänet ja
saisin, niin polvistuisin hänen eteensä, tarttuisin hänen käteensä
ja suutelisin sitä ja pyytäisin, ettei hän vetäisi sitä pois, vaan
jättäisi sen käteeni oi, jättäisi sen hetkeksi vain käteeni — ja
sallisi kiitollisten kyyneleitteni kostuttaa sitä, sillä en voi häntä
muulla tavalla kiittää.»
Pikku Dorrit oli painanut kätensä huulilleen ja olisi polvistunut
hänen eteensä, mutta hän torjui sen lempeästi ja asetti hänet takaisin
tuoliin. Hänen silmänsä ja äänensävynsä olivat kiittäneet monin verroin
paremmin kuin hän luulikaan. Clennam sanoi, vaikkei yhtä tyynesti
kuin tavallisesti: »Kas niin, Pikku Dorrit, kas niin, kas niin!
Otaksukaamme, että te tunnette tuon henkilön ja saatte tehdä niin ja
että se kaikki jo on tehty. Ja kertokaa nyt minulle, joka olen aivan
toinen henkilö — joka en ole muuta kuin se ystävä, joka pyysi teitä
luottamaan itseensä — miksi olette keskellä yötä ulkona ja mikä asia
ajaa teidät kadulle näin myöhään, te hento, arka» (»lapsi» oli hän jo
taas sanomaisillaan), »Pikku Dorrit!»
»Maggy ja minä olemme tänä iltana olleet», kertoi tyttö hilliten
itsensä tyynesti, kuten hän jo kauan oli tottunut tekemään,
»teatterissa, jonka palveluksessa sisareni on».
»Ja eikö se ole taivaallisen ihana paikka», keskeytti Maggy äkkiä: hän
näkyi voivan nukahtaa ja herätä milloin vain halusi. »Melkein yhtä
ihana kuin sairaala. Siellä vain ei ollut kananpoikia.»
Sen sanottuaan pudisti hän itseään ja nukahti taas.
»Me menimme sinne», sanoi Pikku Dorrit katsahtaen suojattiinsa, »sillä
minä haluan väliin itse nähdä, että sisarelleni käy siellä hyvin;
ja tahdon omin silmin nähdä hänet siellä, hänen itsensä ja sedän
tietämättä siitä. Niin voi tosin tapahtua vain aniharvoin, sillä kun
en ole kaupungilla työssä, olen isäni luona, ja vaikka olenkin työssä,
niin riennän aina kiireesti kotiin hänen luoksensa. Mutta tänä iltana
teeskentelin lähteväni kutsuihin.»
Tehdessään tämän tunnustuksen arasti ja epäröiden, kohotti hän
katseensa Clennamin kasvoihin, joiden ilmeen hän niin helposti
tulkitsi, että heti vastasi siihen.
Hän vaikeni hetkeksi toisen tarkkaavasti katsellessa häntä ja lisäsi
sitten: »Toivon, ettei siinä ollut mitään pahaa. En olisi voinut
milloinkaan olla miksikään hyödyksi, ellen olisi hiukan teeskennellyt.»
Hän pelkäsi, että Clennam mielessään moittisi häntä siitä, että hän
näin kekseliäästi vehkeili huolehtien omaisistaan ja vartioiden heitä,
heidän tietämättään ja heidän kiittämättään häntä siitä; vieläpä
saattoivat he soimata häntä luullusta velvollisuuden laiminlyönnistä.
Mutta Clennam ajatteli vain tarmokkaasti toimivaa hentoa olentoa, jonka
kengät olivat ohuet ja kuluneet ja puku puutteellinen ja riittämätön
ja joka teeskenteli lähtevänsä huvittelemaan ja virkistymään. Hän
kysyi, missä oletetut kutsut olivat. Eräässä hänen työpaikassaan,
vastasi Pikku Dorrit punastuen. Hän oli puhunut siitä hyvin vähän, vain
muutaman sanan rauhoittaakseen isäänsä. Tämä ei luullut, että kutsut
olivat suuret —tietysti hän ei voinut sitä luulla. Ja Pikku Dorrit
vilkaisi hartioillaan olevaa huivia.
»En ole milloinkaan ennen ollut iltasella poissa kotoa», sanoi Pikku
Dorrit. »Ja Lontoo näyttää kovin suurelta, autiolta ja kauhealta.»
Sen synkän taivaan kattama autius näytti peloittavalta Pikku Dorritin
silmissä, ja hän värisi puhuessaan siitä.
»Mutta en minä tällä tullut vaivaamaan teitä, sir», keskeytti hän taas
tyynesti hilliten itsensä, »vaan ensimmäinen syy, jonka tähden läksin
kotoa tänä iltana, oli se, että sisareni kertoi saaneensa ystävän
eräästä hyvin ylhäisestä naisesta, ja siitä olen ollut hyvin levoton.
Ja kun jouduin tänne teidän asuntonne seuduille (tahallani kyllä) ja
kun näin valoa ikkunassa —»
Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Ei, ei ensimmäistä kertaa.
Pikku Dorritin silmissä oli tämä ikkuna monena iltana loistanut kuin
kaukainen tähti. Hän oli väsyneenäkin ja huolissaan poikennut tieltään
katsoakseen siihen ja ihmetellen muistellakseen vakavaa, tummaa
herrasmiestä, joka oli tullut kaukaa vieraalta maalta ja kohdellut
häntä ystävän ja suojelijan tavoin.
»Oli kolme asiaa», jatkoi Pikku Dorrit, »jotka halusin sanoa teille,
jos olisitte yksin kotona ja jos uskaltaisin tulla portaita ylös.
Ensiksikin, mitä jo yritin sanoa, mutta en milloinkaan voi — en
milloinkaan saa —»
»Vaiti, vaiti! Sehän on jo tehty ja saa jäädä sikseen. Käykäämme
nyt käsiksi toiseen kysymykseen», sanoi Clennam ja rauhoitti hänet
hymyllään, kohensi valkean paistamaan hänelle kirkkaammin ja asetti
viiniä, kakkua ja hedelmiä hänen eteensä pöydälle.
»Luulen», sanoi Pikku Dorrit — »tämä on toinen asia — luulen, että mrs
Clennam on päässyt salaisuuteni perille ja tietää mistä tulen ja minne
menen. Tietää, missä asun, tarkoitan.»
»Todellako?» kysyi Clennam kiireesti. Hetken mietittyään kysyi hän,
miksi Pikku Dorrit otaksui sitä.
»Luulen», vastasi Pikku Dorrit, »että mr Flintwinch on vaaninut minua».
Ja miksi, kysyi Clennam kääntäen katseensa tuleen päin, painaen päänsä
alas ja miettien taas, miksi se oli luultavaa.
»Olen tavannut hänet kahdesti. Kummallakin kerralla lähellä kotia.
Kummallakin kerralla iltasella, palatessani työstä. Kummallakin
kerralla arvelin (vaikka saatan kyllä erehtyä siinä), että hän ei
näyttänyt tapaavan minua sattumalta.»
»Sanoiko hän mitään?»
»Ei; hän vain nyökkäsi ja pani päänsä kallelleen.»
»Hiisi vieköön hänen päänsä!» mietti Clennam, yhä katsellen tuleen; »se
on aina kallellaan».
Hän kokosi ajatuksensa ja kehoitti vierastaan juomaan hiukan viiniä ja
maistamaan jotakin syötävää — se oli hyvin vaikeata, sillä Pikku Dorrit
oli niin ujo ja arka — ja sanoi, taas miettien:
»Onko äitini muuttunut käytöksessään teitä kohtaan?»
»Ei ensinkään. Hän on aivan samanlainen kuin ennen. Arvelin, olisiko
minun ehkä parempi kertoa hänelle koko tarinani. Arvelin, pitäisikö
minun — tarkoitan, tahtoisitteko te, että kertoisin hänelle. Arvelin»,
sanoi Pikku Dorrit katsoen häneen apua anovasti ja luoden sitte
vähitellen silmänsä alas, kun Clennam katsoi häneen, »tahtoisitteko te
neuvoa minua, mitä minun olisi tehtävä».
»Pikku Dorrit», sanoi Clennam, ja nämä sanat alkoivat heidän välillään
jo vastata tuhansia ystävällisiä sanoja, riippuen siitä, millä
äänensävyllä ja missä yhteydessä ne lausuttiin, »älkää tehkö mitään.
Tahdon hiukan puhua vanhan ystäväni mrs Afferyn kanssa. Älkää tehkö
mitään, Pikku Dorrit — muuta kuin virkistäytykää sillä, mitä tässä on.
Pyydän teitä tekemään mielikseni.»
»Kiitos, mutta minun ei ole nälkä. Eikä», vastasi Pikku Dorrit, kun
Clennam ystävällisesti työnsi lasin hänen eteensä, »janokaan. — Ehkä
Maggy haluaisi jotakin, luulisin.»
»Pistämme hänen taskuihinsa kaiken tämän sitten», sanoi Clennam; »mutta
ennenkuin herätämme hänet, puhukaamme siitä kolmannesta asiasta».
»Niin. Mutta ettehän vain pahastu siitä, sir?»
»Lupaan sen, ehdoitta.»
»Se kuuluu kyllä oudolta. Tuskin tiedän, kuinka voin sanoa sen. Älkää
pitäkö minua itsepäisenä ja kiittämättömänä», pyysi Pikku Dorrit ja
kiihtyi taas entistä enemmän.
»En, en, en. Uskon varmasti, että se kuuluu luonnolliselta ja oikealta.
En luule käsittäväni sitä väärin, olkoon se mitä hyvänsä.»
»Kiitos. Te aiotte käydä taas katsomassa isääni?»
»Niin, kyllä.»
»Olitte niin hyvä ja huomaavainen, että kirjoititte hänelle ja
ilmoititte tulevanne huomenna.»
»Oh, eihän se mitään ollut. Kyllä.»
»Voisitteko arvata», kysyi Pikku Dorrit liittäen pienet kätensä lujasti
yhteen ja katsoen häneen koko totinen sielunsa silmissä, »mitä aion
pyytää, ettette tekisi».
»Luulen voivani. Mutta saatan erehtyä.»
»Ei, ette te erehdy», vakuutti Pikku Dorrit, pudistaen päätänsä. »Jos
se on aivan välttämätöntä, niin ettemme voi muuten tulla toimeen, niin
antakaa minun pyytää sitä teiltä.»
»Kyllä — kyllä.»
»Älkää rohkaisko isää pyytämään. Älkää olko ymmärtävinänne, jos hän
pyytäisikin. Älkää antako hänelle. Säästäkää hänet siltä, niin voitte
saada hänestä paremman käsityksen.»
Clennam vastasi — ei aivan selvällä äänellä, kun hän näki kyynelten
kimmeltävän tytön tuskaisissa silmissä — että hän pitäisi tyttären
toivomusta pyhänä.
»Te ette tiedä, millainen hän on», sanoi Pikku Dorrit, »ette tiedä,
millainen hän oikeastaan on. Kuinka voisittekaan, kun näette hänet nyt
näin äkkiä, rakkaan isäni, ettekä ole seurannut häntä vähitellen ja
asteittain, kuten minä. Olette ollut niin hienon ja todellisen hyvä
meille, jonkatähden tahtoisin, että ennen kaikkea teillä olisi hyvä
käsitys isästäni. Ja minä en jaksa kestää», huudahti Pikku Dorrit
ja peitti kyyneleensä käsillään, »en jaksa ajatella, että juuri te
jouduitte näkemään hänen ainoan alennuksensa».
»Pyydän», rauhoitti Clennam, »älkää olko niin suruissanne. Älkää,
älkää, Pikku Dorrit! Olemmehan aivan selvillä tästä asiasta nyt!»
»Kiitos, sir, kiitos! Olen koettanut pidättäytyä sanomasta tätä; olen
ajatellut sitä yötä ja päivää; mutta kun sain varman tiedon siitä, että
tulisitte taas käymään, niin päätin puhua kanssanne. Ei siksi, että
häpeäisin hänen tähtensä», hän kuivasi kiireesti kyynelensä, »mutta
siksi, että tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu ja rakastan häntä ja
olen hänestä ylpeä».
Kevennettyään mielensä tästä kuormasta oli Pikku Dorrit hermostuneen
innokas lähtemään. Maggy oli aivan hereillä nyt ja töllisteli edempää
hedelmiä ja kakkuja tirskuen ja nauttien jo edeltäpäin herkuista;
Clennam keksi hyvän keinon haihduttaakseen keskustelun jälkitunnelman
kaataessaan Maggylle lasillisen viiniä, jonka tämä, särpi, tuon
tuostakin äänekkäästi maiskuttaen ja painaen kättään kurkulleen ja
kehuskellen, silmät kovin pullollaan: »Oi, eikös tää ole hyvää! Ihan
kuin sairaalassa!» Hänen juotuaan lasinsa pohjaan ja lopetettuaan
ylistysvirtensä, kehoitti Clennam häntä täyttämään korinsa (Maggy ei
milloinkaan liikkunut ilman koria) kaikella syötävällä, mitä pöydältä
löytyi, ja erikoisesti varomaan jättämästä mitään tähteitä. Maggyn
huvi tätä tehdessä ja hänen pikku äitinsä ilo siitä, että Maggylla oli
hauskaa, oli oloihin nähden paras käänne, minkä edellinen keskustelu
saattoi saada.
»Mutta portit ovat jo aikoja sitten kiinni», huomautti Clennam, joka
äkkiä muisti sen. »Minnekä te menette?»
»Minä menen Maggyn asuntoon», vastasi Pikku Dorrit.
»Siellä olen kyllä turvassa, ei minulla ole mitään hätää.»
»Minun täytyy saattaa teidät sinne», päätti Clennam. »En voi sallia
teidän mennä yksin.»
»Kyllä, minä pyydän teitä, antakaa meidän vain mennä kahden. Älkää
tulko mukaan», pyysi Pikku Dorrit.
Hän oli niin tosissaan, että Clennam katsoi hienotunteisimmaksi olla
pakottautumatta hänen seuraansa, ja varsinkin, koska hän hyvin arvasi,
että Maggyn asunto oli alkuperäisintä laatua. »Tule, Maggy», sanoi
Pikku Dorrit hilpeästi, »kyllä me selviämme; osaammehan me sinne nyt,
Maggy?»
»Kyllä, kyllä, pikku äiti, kyllä me osaamme», tirskui Maggy. Ja
he läksivät. Ovella kääntyi Pikku Dorrit vielä sanomaan: »Jumala
silmätköön teitä!» Hän sanoi sen hyvin hiljaa, mutta ehkä kuuluivat
hänen sanansa taivaaseen — kuka tietää — yhtä selvästi kuin kokonainen
tuomiokirkon kuoro.
Arthur Clennam antoi heidän kulkea kadunkulman ohi, ennenkuin alkoi
seurata heitä etäältä; hänellä ei suinkaan ollut aikomusta toista
kertaa tunkeutua Pikku Dorritin yksityisoloihin, mutta hän teki
sen vain rauhoittaakseen itseään tiedolla, että tyttö oli turvassa
siinä ympäristössä, johon oli tottunut. Hän näytti niin pieneltä,
heikolta ja avuttomalta kosteassa, harmaassa yöilmassa, siinä keveästi
liidellessään kömpelösti kompuroivan suojattinsa varjossa, että
Clennam, jonka sydän oli täynnä sääliä ja joka oli tottunut pitämään
Pikku Dorritia karkeasta maailmasta erillään olevana lapsena, olisi
mielellään nostanut hänet syliinsä ja kantanut hänet perille saakka.
Jonkun ajan kuluttua saapui hän pääkadulle, jonka varrella Marshalsea
sijaitsi, ja Clennam näki hänen hiljentävän vauhtiansa ja poikkeavan
eräälle sivukadulle. Clennam pysähtyi, tunsi, ettei hänellä ollut
oikeutta seurata heitä edemmäksi, ja lähti vitkalleen takaisin. Hänellä
ei ollut epäilystä sinnepäinkään, että he olivat vaarassa jäädä
taivasalle aamuun saakka; hänellä ei ollut aavistustakaan totuudesta
ennenkuin paljoa, paljoa myöhemmin.
»Mutta», sanoi Pikku Dorrit, kun he pysähtyivät pilkkopimeässä olevan
kurjan asunnon eteen, josta ei kuulunut luiskahdustakaan, kun he
kuuntelivat ovella, »tämä on hyvä asunto sinulle, Maggy, eikä meidän
pidä tuottaa heille harmia. Siispä koputamme vain kaksi kertaa eikä
kovin äänekkäästi, ja elleivät he herää, niin täytyy meidän kuljeksia
aamuun saakka.»
Pikku Dorrit koputti yhden kerran, varovasti, ja kuunteli. Pikku Dorrit
koputti toisen kerran, varovasti, ja kuunteli. Kaikki pysyi suljettuna
ja äänettömänä. »Maggy, meidän täytyy nyt koettaa parastamme, ystäväni.
Meidän täytyy olla kärsivällisiä ja odottaa päivää.»
Oli pimeä, kylmä yö ja kostea tuuli puhalsi, kun he palasivat
pääkadulle ja kuulivat kellojen lyövän puolta kahta. »Viiden ja puolen
tunnin päästä jo voimme mennä kotiin», lohdutteli Pikku Dorrit. Kodista
puhuen oli luonnollista mennä katsomaan sitä, koska se oli aivan
lähellä. He menivätkin suljetulle portille ja kurkistivat pihaan.
»Toivon, että hän nukkuu hyvin», sanoi Pikku Dorrit suudellen yhtä
portintankoa, »eikä kaipaa minua!»
Portti oli niin tuttu ja tuntui melkein toverilta, että he asettivat
Maggyn korin yhdelle nurkalle istuimeksi ja painautuen lähelle
toisiaan, leväten siinä jonkun aikaa. Kun katu oli tyhjä ja hiljainen,
ei Pikku Dorrit pelännyt mitään; mutta kun hän kuuli askeleita jossakin
tai näki katulyhtyjen alla liikkuvan varjon, pelästyi hän⁻ ja kuiskasi:
»Maggy, näen jonkun tulevan. Tule pois!» Maggy heräsi silloin enemmän
tai vähemmän kärtyisenä, ja he kävelivät hiukan ja palasivat sitte
paikalleen.
Niin kauan kuin syöminen oli uutta ja hauskaa, pysyi Maggy hyvällä
tuulella. Mutta kun se menetti viehätyksensä, alkoi hän nurista
kylmyyden tähden, värisi ja vikisi. »Pian se on ohi, rakkaani»,
lohdutti Pikku Dorrit kärsivällisesti. »Oh, kyllähän teidän kelpaa,
pikku äiti», vastasi Maggy, »toista on minun raukan, joka olen vasta
kymmenen vuoden vanha». Viimein, yösydännä, kun katu oli aivan
hiljainen, asetti Pikku Dorrit Maggyn raskaan pään rinnoilleen ja
tyynnytti hänet uneen. Ja näin istui hän vankilan portilla, kun ei
ketään näkynyt liikkeellä, katseli ylös tähtiin ja näki pilvien rajulla
vauhdilla kiitävän heidän yllään — siinä oli Pikku Dorritin kutsujen
tanssi.
»Jospa nyt olisimmekin kutsuissa!» ajatteli hän kerran, istuessaan
siinä. »Jospa olisikin valoisaa ja lämmintä ja kaunista ja talo
olisi meidän omamme ja rakas isäparkani olisi sen isäntä eikä olisi
milloinkaan elänyt näiden muurien sisäpuolella! Ja jospa mr Clennam
olisi vieraanamme ja tanssisimme kauniin soiton mukaan ja olisimme
kaikki niin iloisia ja huolettomia kuin suinkin. Mitähän jos —» Ja
hänen mielikuvitukselleen avautui sellaisia näköaloja, että hän jäi
unelmiinsa vaipuneena tuijottamaan tähtiin, kunnes Maggy taas alkoi
öristä ja tahtoi nousta kävelemään.
Kello löi kolme ja puoli neljä, ja he olivat kulkeneet London Bridgen
yli. He olivat kuulleet vuoksiaallon kohisevan tokeita vastaan,
olivat katselleet kauhun valtaamina alas virran yllä leijailevaa
synkkää sumua, olivat nähneet veden pinnalla pieniä valoläikkiä,
siltalyhdyn heijastamia, jotka kiiluivat kuin paholaisen silmät ja
vaikuttivat kammottavan lumoavasti synnin ja kurjuuden uhreihin. He
olivat hätkähtäneet sivuuttaessaan kodittomia, jotka viruivat kokoon
kyyristyneinä nurkkauksissa, olivat juosseet juopuneita pakoon,
säikähtäneet hiipiviä miehiä, jotka viheltelivät ja vihjailivat
toisilleen kadunkulmissa tai juoksivat täyttä vauhtia. Vaikka Pikku
Dorrit kaikkialla oli johtajana ja ohjaajana, oli hän kuitenkin
riippuvinaan Maggyssa ja turvautuvinaan häneen, kerrankin hyötyen
lapsellisesta ulkomuodostaan. Ja useammin kuin kerran kuului heidän
tiellään meluavasta tai hiiviskelevästä parvesta ääni kehoittavan
tovereita antamaan »vaimon lapsineen kulkea rauhassa».
Näin oli vaimo lapsinensa kulkenut ja kierrellyt, ja kellot olivat
torneissa lyöneet viisi. He astelivat hitaasti itää kohti ja alkoivat
jo aavistella kalpeata päivänkoittoa, kun muudan vaimo tuli heidän
jäljessään.
»Mitä aiotte tehdä tuolle lapselle?» kysyi hän Maggylta.
Hän oli nuori — aivan liian nuori ollakseen täällä, sen taivas
tietäköön — eikä hän ollut ruma eikä turmeltuneen näköinen. Hän puhui
karkeasti, muttei luonnostaan karkealla äänellä; siinä oli jonkinlaista
musikaalista sointuakin.
»Mitä aiotte tehdä itsellenne sitten?» ärähti Maggy keksimättä parempaa
vastausta.
»Ettekö näe sitä sanomattakin?»
»Enpä luule näkeväni», vastasi Maggy.
»Surmata itseni. Nyt olen vastannut teille, vastatkaa nyt minulle. Mitä
aiotte tehdä lapselle?»
Otaksuttu lapsi piti päänsä painuksissa lähellä Maggya.
»Poloinen!» sääli nainen. »Eikö teillä ole sydäntä rinnassanne, kun
kuljetatte häntä julmilla kaduilla tähän aikaan? Eikö teillä ole
silmiä nähdäksenne, kuinka hieno ja hento hän on? Eikö teillä ole älyä
(eikä sitä näy paljon olevankaan), kun ette tuon enempää sääli tätä
värisevää, kylmää kätöstä?»
Nainen oli tullut kadun poikki heidän luoksensa ja piteli kätöstä
omissaan, hieroen sitä. »Suutele onnetonta haaksirikkoista, lapseni»,
pyysi hän kumartuen hänen puoleensa, »ja kerro, mihin hän vie sinut».
Pikku Dorrit kääntyi häneen päin.
»Mitä, hyvä Jumala!» huudahti toinen peräytyen, »tehän olette nainen!»
»Älkää olko millännekään!» rauhoitti Pikku Dorrit, tarttuen toisen
käsiin, jotka olivat kiireesti päästäneet hänen omansa irti. »En minä
pelkää teitä.»
»Teidän olisi parempi pelätä minua», vastasi nainen. »Eikö teillä ole
äitiä?»
»Ei.»
»Eikä isää?»
»Kyllä, hyvin hyvä isä.»
»Menkää kotiin hänen luoksensa ja pelätkää minua. Päästäkää minut.
Hyvää yötä!»
»Minun täytyy kiittää teitä ensin; antakaa minun puhua teille, kuin jos
olisin lapsi.»
»Ette voi tehdä sitä», vastasi nainen. »Olette hyvä ja viaton, mutta
ette voi katsella minua lapsen silmillä. En olisi ikinä koskenut teihin,
ellen olisi luullut teitä lapseksi.» Ja oudosti, rajusti huudahtaen
riensi hän tiehensä.
Taivaalla ei vielä ollut tietoa päivästä, mutta sensijaan
kajahtelevilla katukivillä; vaunut, rattaat ja vankkurit kulkea
kolistelivat niitä pitkin, työmiehet riensivät erilaisiin toimiinsa,
aikaisia liikkeitä availtiin, kauppa alkoi torilla, ja virranrannalla
oli liikettä. Koittava päivä tuntui lepattavissa lyhdynvaloissa, jotka
loistivat himmeämmin kuin muina aikoina, se tuntui myös lisääntyneenä
kirpeytenä ilmassa ja yön aavemaisessa häipymisessä.
He palasivat taas Marshalsean portille aikoen odottaa siinä siksi,
kunnes portti avattaisiin, mutta ilma oli niin raakaa ja kylmää, että
Pikku Dorritin täytyi pysytellä liikkeellä, taluttaen puolinukkuvaa
Maggya.
Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän siellä valoa ja oven olevan auki,
jonkatähden hän nousi portaita ylös ja vilkaisi ovelta sisään.
»Kuka siellä?» huusi kookas vanha mies, joka juuri asetti yömyssyä
päähänsä ikäänkuin aikoen ruveta makuulle johonkin holviin.
»Ei juuri kukaan, sir», vastasi Pikku Dorrit.
»Seis!» huusi mies. »Antakaas kun katson teitä!»
Pikku Dorritin, joka jo oli ollut aikeissa lähteä ulos, täytyi nyt
palata ja ilmestyä suojatteineen vanhan miehen eteen.
»Arvasin sen!» sanoi tämä. »Kyllä tunnen teidät!»
»Olemme usein nähneet toisemme», sanoi Pikku Dorrit tuntien hänet
suntioksi tai vahtimestariksi tai kirkonvartijaksi tai mikä hän lienee
ollut, »kun olen ollut täällä kirkossa».
»Enemmänkin vielä, tiedättekö, meillä on teidän syntymänne merkittynä
kirkonkirjaamme; te kuulutte meidän merkillisyyksiimme.»
»Todellako?» ihmetteli Pikku Dorrit.
»Niin aivan. Marshalsean lapsi — mutta kuinka olette ulkona näin
aikaisin?»
»Me jäimme eilen illalla portin taakse ja olemme nyt odottaneet sen
avaamista.»
»Älkäähän toki! Ja siihen on vielä hyvän joukon toista tuntia! Tulkaa
sakastiin. Siellä palaa valkea maalareita varten. Odotan maalareita,
muuten en suinkaan olisi täällä tähän aikaan, sen voitte uskoa. Yksi
meidän merkillisyyksistämme ei suinkaan saa värjötellä vilussa, jos
vain voimme tarjota hänelle suojaa ja lämmintä. Tulkaa siis!»
Hän oli kerrassaan ystävällinen vanha ukko, hauskaan, isälliseen
tapaan; ja kohennettuaan sakastin takkavalkeata etsi hän
kirkonkirjahyllyltä erästä määrättyä nidosta. »Kas, tässä te olette»,
sanoi hän ottaen sen alas ja käännellen lehtiä. »Täältä löydätte
itsenne luonnollisessa koossa. Amy, William ja Fanny Dorritin tytär.
Syntynyt Marshalsean vankilassa Saint Georgen seurakunnassa. Ja me
kerromme ihmisille että te olette asunut siellä siitä saakka olematta
päivääkään tai yötä poissa. Onko se totta?»
»Aivan totta, viime yöhön saakka.»
»Jumala sentään!» Mutta hänen katsellessaan tyttöä ihailevin silmin
juolahti hänen mieleensä muutakin. »Olen pahoillani nähdessäni, että
olette heikko ja väsynyt. Jääkää tänne vähäksi aikaa. Minä tuon
kirkosta pieluksia, niin että te ja ystävänne voitte levätä tässä takan
ääressä. Älkää pelätkö, ettette joutuisi isänne luokse, kun portit
avataan. Minä herätän teidät.»
Hän toikin kohta pieluksia, jotka levitti lattialle.
»Kas niin, siinä saatte levätä, taas luonnollisessa koossa. Oi, älkää
huoliko kiittää. Minullakin on tyttäriä. Ja vaikkeivät he ole syntyneet
Marshalsean vankilassa, olisi sekin voinut sattua, niinkuin minä olen
hoitanut asioitani, jos olisin ollut samanlaista sukuperää kuin teidän
isänne. Odottakaas. Minun pitää panna jotakin tuon pieluksen alle,
johon voitte sitte painaa päänne. Tässä on kuolleitten luettelo. Juuri
se! Olemme merkinneet mrs Banghamin siihen. Mutta useimmille tämä kirja
on mielenkiintoinen — ei niiden tähden, jotka jo ovat merkityt siihen,
vaan niiden tähden, joiden nimi ei vielä ole siinä — kuka ensi kerralla
merkitään ja milloin. Se kysymys on mielenkiintoinen.»
Vilkaisten kehoittavasti järjestämäänsä vuoteeseen jätti hän heidät
tunniksi lepäämään. Maggy kuorsasi jo, ja Pikku Dorrit nukahti
hänkin pian, pää sinetöidyn kohtalonkirjan päällä, huolehtimatta sen
salaperäisistä valkeista lehdistä.
Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut. Hän sai nähdä suurkaupungin
häpeän, autiuden, kurjuuden kaikessa alastomuudessaan ja kokea
synkän yön kosteutta, kylmyyttä, vitkaan vieriviä tunteja ja pilviä
kiidättävää tuimaa tuulta. Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut,
joilta hän palasi kotiin ylen uupuneena, sateisen aamun harmaana
sarastaessa.