Bleeding Heart Yard oli kyllä itse Lontoossa, joskin tunnettuun
esikaupunkiin johtavan vanhan maalaistien varrella, sillä kohtaa,
missä William Shakespearen, kirjailijan ja näyttelijän, aikana oli
kuninkaallisia metsästyslinnoja; nyt siellä ei enää ole jäljellä
riistaa muille kuin ihmismetsästäjille. Sen ulkomuoto ja olosuhteet
olivat suuresti muuttuneet; mutta se oli kuitenkin säilyttänyt jotakin
entisestä suuruudestaan. Pari kolme valtavaa savupiippua ja muutamat
isot synkät huoneet, jotka olivat säilyneet joutumasta väliseinillä
jaettaviksi pienempiin ja siten säilyttäneet alkuperäiset ääriviivansa,
antoivat Yardille erikoisen leiman. Siellä asui köyhää kansaa, joka
oli asettunut elämään sen haalistuneen loiston keskelle, samoin kuin
erämaan arabialaiset pystyttävät telttansa pyramidien raunioille;
mutta siellä vallitsi eräänlainen herkkä perhetietoisuus Yardin
arvokkaisuudesta.
Bleeding Heart Yardia ympäröivä maa oli kohonnut aivan kuin jos
eteenpäin pyrkivän kaupungin alainen maakamara olisi paisunut ja
pullistunut, niin että Yardiin laskeuduttiin portaita myöten, jotka
eivät alkuperäisesti kuuluneet siihen ensinkään; matala holvikäytävä
johti sitten Yardista pois. Siitä alkoi taas sokkeloinen ryhmä
kehnoja katuja, jotka kaartuen ja kiemurrellen kohosivat vähitellen
takaisin muun kaupungin tasalle. Tässä Yardin päässä ja holvikäytävän
yläpuolella oli Daniel Doycen työpaja, josta usein kuului kuin
vertavuotavan rautasydämen raskasta, sykintää, metallin kalskuessa
metallia vasten.
Yardissa oltiin eri mieltä sen nimen synnystä. Arkisemmat asukkaat
pitivät kiinni murhatarinasta; herkemmät ja mielikuvitukseltaan
vilkkaammat, joihin kuului koko lempeämpi sukupuoli, uskoivat
legendaan nuoresta ylimysnaisesta, jonka julma isä muinoin telkesi
huoneeseen, koska tytär pysyi uskollisena rakkaudelleen eikä suostunut
isän valitsemaan kosijaan. Legenda kertoi, kuinka neitosen nähtiin
rautaristikkoisen ikkunansa takana jupisevan lemmestä riutuvaa laulua,
jonka kertosäe oli: »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away»
[Bleeding Heart Yard merkitsee Vertavuotavan sydänten tarha. Suom.],
kunnes hän viimein kuoli. Murhaajapuolue väitti, että tämä kertosäe
tunnetusti oli erään yhä Yardissa asuvan koruompelijan, haaveellisen
ikäneidon keksintöä. Mutta koska kaikki eniten suositut legendat aina
ovat yhteydessä ihmisten intohimojen kanssa ja koska paljon useammat
rakastuvat kuin tekevät murhia — toivottavasti, vaikka olemmekin
pahoja, mikä on elämämme ehtona maailman loppuun saakka — pääsi suuren
enemmistön kannattama »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away»
voitolle. Kumpikaan puolue ei välittänyt naapuristossa oppineita
luentoja pitävän muinaistutkijan väitteistä, että vertavuotava sydän
oli ollut sen vanhan suvun vaakunamerkkinä, joka aikoinaan oli
omistanut tämän alueen. Ja ottaen huomioon, että heidän vuosi vuodelta
kääntelemässään tuntilasissa valui mitä maisinta ja karkeinta hietaa,
oli Bleeding Heart Yardin asukkailla täysi syy vastustaa ainoan siinä
kimaltelevan runollisen kultasuun riistämistä itseltään.
Daniel Doyce, mr Meagles ja Clennam astuivat portaita alas Yardiin
ja mennen sen läpi ja kummallekin kädelle aukenevien ovien välitse,
joiden kynnyksillä hennot lapsukaiset hoitelivat painavia sylivauvoja,
saapuivat näin Yardin toiseen päähän, holvikäytävälle. Täällä Arthur
Clennam pysähtyi etsimään Plornish-rapparin asuntoa; Daniel Doyce, aito
lontoolaisen tavoin, ei ollut siihen hetkeen saakka nähnyt eikä kuullut
mainittavan sellaista nimeä.
Se oli kuitenkin hyvin selvä löytää, kuten pikku Dorrit oli sanonut; se
oli kirjoitettuna muurilaastilla tahritun porttikäytävän ylle, jossa
Plornish säilytti tikaportaita ja paria tynnyriä. Bleeding Heart Yardin
viimeinen talo, jonka pikku Dorrit oli maininnut Plornishin asunnoksi,
oli iso, monenlaisille ihmisille vuokrattu rakennus; mutta Plornish
ilmoitti kekseliäästi, millä kohtaa hän siinä asui: hänen nimensä
alla oli maalattu käsi, jonka etusormi (taiteilija oli koristanut sen
sormuksella ja erinomaisen huolellisesti tehdyllä, siromuotoisella
kynnellä) ohjasi kaikki kävijät perille.
Eroten tovereistaan ja sovittuaan tapaamisesta mr Meaglesin kanssa,
meni Clennam yksin porttikäytävään ja koputti rystysillään arkihuoneen
ovelle. Sen avasi nainen, lapsi sylissä, samalla järjestellen vapaalla
kädellään kiireesti pukunsa yläosaa. Tämä oli mrs Plornish, ja suuren
osan valveillaolostaan hän vietti tässä äidillisessä toimessa.
Oliko mr Plornish kotona? »Ei ole, sir», vastasi mrs Plornish, joka oli
kohtelias nainen; »totta puhuen hän on ulkona etsimässä työtä».
»Totta puhuen» oli mrs Plornishilla vain puhetapa. Hän ei suinkaan
olisi tahtonut valhetella kenellekään, mutta hänellä oli tällainen
omituinen tapa rauhoittaa puhuteltavaansa.
»Luuletteko hänen palaavan piankin, jos odottaisin häntä?»
»Olen varronnut häntä», vastasi mrs Plornish, »joka hetki viime puolen
tunnin ajan. Käykää sisään, sir.»
Arthur astui jotenkin pimeään ja ummehtuneeseen huoneeseen (vaikka se
oli kylläkin korkea) ja istui tuoliin, jonka vaimo tarjosi hänelle.
»Totta puhuen, sir», sanoi mrs Plornish, »minä kyllä huomasin sen ja
olen teille kiitollinen siitä».
Toinen ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja tämä näkyi niin selvästi
hänen katseestaan, että mrs Plornish selitti:
»Monikaan ei, tullessaan köyhän kotiin, katso kannattavan ottaa
lakkia päästään. Mutta köyhä panee sille suuremman arvon kuin ihmiset
luulevatkaan!»
Clennamiin koski epämiellyttävästi ajatus, että tällainen
yksinkertainen kohteliaisuus olisi jotakin tavatonta, ja hän vastasi:
»Siinäkö kaikki?» Ja kumartuen nipistämään toista, lattialla istuvaa
lasta poskesta hän kysyi mrs Plornishilta, kuinka vanha tuo kaunis
poika oli.
»Juuri täyttänyt neljä vuotta, sir», kertoi mrs Plornish. »Hän on
kaunis pieni veitikka, eikö olekin, sir. Mutta tämä toinen on kovin
sairaloinen.» Näin sanoen tuuditteli hän hellästi lasta sylissään.
»Ettehän pahastu, jos kysyn, koskeeko asianne jonkinlaista työtä
miehelleni, ettehän, sir?» lisäsi mrs Plornish totisena.
Hän teki kysymyksensä niin huolestuneen näköisenä, että jos Clennam
olisi omistanut jonkin rakennuksen, millaisen hyvänsä, olisi hän
rappauttanut sen vaikkapa jalan paksuudelta mieluummin kuin vastannut
ei. Mutta hänen täytyi vastata ei; hän näki pettymyksen varjon vaimon
kasvoilla, kun tämä tukahdutti huokauksen ja katsoi sammuneeseen
lieteen. Hän näki myöskin, että mrs Plornish oli nuori nainen, jonka
köyhyys oli tehnyt jonkun verran huolimattomaksi itsensä ja ympäristön
suhteen ja jonka kasvoihin köyhyys ja lapset yhdistetyin voimin olivat
uurtaneet vakoja.
»Minusta näyttää siltä», sanoi mrs Plornish, »kuin kaikki sellainen
kuin työ olisi maailmasta loppunut, totta totisesti näyttää siltä».
(Mrs Plornishin huomautus rajoittui koskemaan vain rappaustyötä, eikä
hän viitannut verukevirastoon tai Barnacleihin.)
»Onko työn saanti niin vaikeata?» kysyi Arthur Clennam.
»Kyllä Plornishin mielestä», vastasi vaimo. »Hänellä on huono onni,
kovin huono onni.»
Niin hänellä olikin. Hän oli yksi niitä monia elämäntien vaeltajia,
joilla onnettomuudekseen on luonnottomat liikavarpaat, jotka
estävät heitä elämän kilpajuoksussa voittamasta edes ontuviakaan
kilpailijoitaan. Plornish oli työnhaluinen, uuttera, hyväsydäminen,
vaikkei hyväpäinen mies, joka kantoi kohtaloaan niin kärsivällisesti
kuin suinkin saattoi odottaa, mutta tämä kohtalo oli todella kova.
Sattui ani harvoin, että joku näytti tarvitsevan häntä; vain
poikkeustapauksissa kysyttiin hänen kykyänsä, ja hänen hidas älynsä
ei pystynyt käsittämään eri vaiheiden syitä. Hän otti sentähden olot
sellaisina, jollaisiksi ne kulloinkin muodostuivat; hän kellahti
kaikenlaisiin vaikeuksiin ja kellahti niitä taas vapaaksi, ja näin
heilahdellen sinne ja tänne läpi elämän hän sai aimo kolahduksia.
»Se ei johdu siitä, ettei hän olisi hakenut työtä, siitä olen varma»,
tuumi mrs Plornish kohottaen kulmiaan ja etsien arvoituksen ratkaisua
uuninristikon tankojen välistä, »eikä myöskään siitä, ettei hän olisi
ahkerasti tehnyt työtä saatuaan sitä. Ei kukaan ole milloinkaan kuullut
mieheni valittavan työn paljoutta.»
Kuinka lienee ollut, mutta tällainen huono onni oli aivan yleinen
Bleeding Heart Yardissa. Aika ajoin nähtiin julkisuudessa liikuttavia
valituksia työnpuutteesta — eräät panivat tämän erikoisesti pahakseen,
ikäänkuin heillä yksin olisi ollut oikeus valittaa vaikeuksistaan
— mutta asia ei näistä pyynnöistä milloinkaan parantunut, vaikka
Bleeding Heart Yard oli yhtä työnhaluinen kuin mikä muu brittiläinen
kortteli tahansa. Vanhalla, ylhäisellä Barnaclein perheellä oli
niin työtä suuren periaatteensa toteuttamisessa, ettei se joutanut
tutkimaan asiata; eihän tällä asialla ollut mitään yhteyttä heidän
pääharrastuksensa kanssa: valppaasti valvoa, että kaikki muut
vanhat ylhäiset perheet paitsi Stiltstalkingit sysättäisiin pois
valta-asemista.
Mrs Plornishin näin puhuessa poissaolevasta herrastaan ja miehestään,
palasi tämä kotiin. Hän oli sileäposkinen, punakka, vaaleaviiksinen
mies, noin kolmikymmenvuotias; sääret pitkät, polvet notkuvat, kasvojen
ilme yksinkertainen; hänellä oli yllään flanellitakki; vaatteet olivat
kalkin tahrimat.
»Tämä on Plornish, sir.»
»Tulin», sanoi Clennam nousten seisomaan, »pyytääkseni saada puhua
hiukan kanssanne Dorritin perheestä».
Plornish kävi epäluuloiseksi. Näytti vainuavan velkojaa. Sanoi: »Kyllä,
niin. No. Mutta en ymmärrä, miten minä voisin antaa herrasmiehelle
tyydyttäviä tietoja siitä perheestä. Mistä on kysymys?»
»Minä tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan», sanoi Clennam
hymyillen.
Plornish ei hymyillyt vastaan huomauttaessaan, ettei hänellä ollut
kunnia tuntea herraa.
»Ette kyllä tunne», vastasi Arthur; »olenkin kuullut hyvistä teoistanne
toisen kautta, mutta sellaisen, joka tietää asian parhaiten. Pikku
Dorritin kautta. — Tarkoitan», korjasi hän, »miss Dorritin kautta».
»Olette siis mr Clennam? Oh, olen kuullut teistä, sir!»
»Ja minä teistä.»
»Tehkää hyvin ja istukaa taas, sir, ja olkaa tervetullut. ‒ Niin»,
sanoi Plornish, otti tuolin ja nosti vanhemman lapsen polvelleen,
saadakseen siveellistä tukea katselemalla lapsen pään yli vieraaseen,
jonka kanssa puhui, »minä olen itse ollut vankilan ovien pahalla
puolen, ja sillä tavalla olemme tutustuneet miss Dorritiin. Minä ja
vaimoni, me tunnemme molemmat miss Dorritin.»
»Läheisesti!» huudahti mrs Plornish. Hän olikin niin ylpeä tästä
tuttavuudesta, että oli herättänyt jonkun verran katkeraa mieltä koko
korttelissa suurentaessaan suunnattomaksi sen rahamäärän, jonka tähden
miss Dorritin isä oli pantu velkavankilaan. Bleeding Heartia suututti,
että hän kehui tuntevansa näin hienoa väkeä.
»Hänen isäänsä minä ensin tutustuin. Ja tutustuttuani häneen, katsokaas
— niin, tutustuin hänen tyttäreensä», toisteli Plornish.
»Niin, ymmärrän.»
»Ah! Hänpä vasta osaa käyttäytyä! Siinä on hieno mies. Ja sellaisen
herrasmiehen täytyy vanheta ja harmeta Marshalsean vankilassa! Niin, te
ette kenties tiedä» — Plornish alensi ääntänsä ja puhui nurinkurisesti
ihaillen siitä, jota hänen olisi pitänyt sääliä ja halveksia — »että
miss Dorrit ja hänen sisarensa eivät uskalla ilmoittaa isälleen
tekevänsä työtä elatuksekseen. Ei!» vakuutti Plornish ja katseli
naurettavan voitonriemuisena ensin vaimoonsa ja sitten ympäri huonetta.
»Eivät uskalla ilmoittaa hänelle, eivät uskalla!»
»Vaikken suinkaan ihaile häntä tämän tähden», huomautti Clennam
totisena, »niin säälin häntä sydämestäni». Tämä huomautus tuntui
herättävän Plornishin ensimmäisen kerran ajattelemaan, että tämä
kenties ei ollutkaan mikään erikoisen hieno luonteen piirre. Hän mietti
sitä hetkisen ja hylkäsi sen sitten.
»Mitä minuun tulee», jatkoi hän, »niin mr Dorrit on totisesti ollut
niin ystävällinen kuin suinkin saatan odottaa. Ystävällisempikin, kun
otan huomioon meidän välillämme olevan erotuksen ja välimatkan. Mutta
miss Dorritistahan olimmekin puhumassa.»
»Aivan niin. Mutta sanokaas, kuinka tulitte esittäneeksi hänet
äidilleni?»
Mr Plornish poimi viiksistään kalkinmurusen, pisti sen suuhunsa,
käänteli sitä kielellään kuin luumurua, mietti, huomasi olevansa
kykenemätön selvästi kertomaan asiaa, vetosi vaimoonsa ja sanoi:
»Sally, _sinähän_ voit yhtä hyvin selittää, kuinka se kävi, eukkoseni.»
»Miss Dorrit», aloitti Sally tuuditellen vauvaa sylissään ja
painaen poskensa pienelle kädelle, joka taas yritti panna hänen
pukunsa epäjärjestykseen, »tuli eräänä iltapäivänä tänne mukanaan
kirjoitettu paperilappu ja kertoi haluavansa ompelutyötä ja kysyi,
tuottaisiko se meille vaivaa, että hän ilmoittaisi osoitteensa tänne».
(»Osoitteensa tänne», kertasi Plornish matalalla äänellä, aivan kuin
olisi vastaillut kirkossa.) »Minä ja Plornish vastasimme, ettei se
tuottanut mitään vaivaa ('Ei mitään vaivaa', toisti Plornish), ja hän
kirjoitti osoitteen siihen, niin. Sitte minä ja Plornish sanoimme
että: 'Kuulkaas, miss Dorrit', sanoimme me.» ('Kuulkaas, miss Dorrit',
kertasi Plornish.) »'Oletteko ajatellut jäljentää ilmoituksen pariin
kolmeen kertaan, jotta se nähtäisiin useammassa kuin yhdessä paikassa?'
'En', vastasi miss Dorrit, 'en ole, mutta teen sen'. Hän jäljensi
sen nyt, tällä pöydällä ja hienolla käsialalla, ja Plornish vei
sen mukanaan työpaikalleen, sillä hänellä oli silloin juuri työtä
(Plornish kertasi: 'Silloin juuri työtä'), ja samaten tämän korttelin
isännälle; hänen kauttansa juuri mrs Clennam ensin tuli käyttäneeksi
miss Dorritia». Plornish toisti: »Tuli käyttäneeksi miss Dorritia», ja
mrs Plornish lopetettuaan kertomuksensa oli purevinaan lapsen sormia
suudellessaan sen kätöstä.
»Kuka on täällä isäntänä?» kysyi Arthur Clennam.
»Mr Casby, se hän on nimeltään», selitti Plornish, »ja Pancks kantaa
vuokrat. Niin», lisäsi mr Plornish, viipyen asiassa ja vaipuen tylsään
mietiskelyyn, joka ei näyttänyt olevan yhteydessä minkään erikoisen
asian kanssa eikä johtavan mihinkään, »nämä ne juuri ovat, uskottepa
minua tai olette uskomatta, kuinka vain tahdotte».
»Vai niin?» vastasi Clennam, tullen hänkin vuorostaan miettiväksi. »Mr
Casby, hänkö! Hän on vanha tuttavani entisiltä ajoilta.»
Mr Plornish ei keksinyt mitään huomautusta tähän ja jätti sellaisen
tekemättä. Ja koska asia varmastikaan ei mistään syystä voinut
kiinnittää hänen mieltänsä, palasi Arthur Clennam puhumaan käyntinsä
varsinaisesta tarkoituksesta, nimittäin aikomuksestaan käyttää
Plornishia välikappaleena yrittäessään vapauttaa Tipin vankeudesta; sen
piti tapahtua niin, että nuoren miehen itseluottamus ja kyky auttaa
itseään — otaksuen, että hänellä oli jätteitä näistä ominaisuuksista
mikä epäilemättä oli rohkea otaksuma — kärsisivät mahdollisimman
vähäisen vaurion. Plornish, joka oli kuullut oikeudenkäynnin syyn itse
vastaajalta, ilmoitti Arthurille, että kantaja oli hevoshuijari ja että
hänen (Plornishin) mielestään kymmenen shillingiä puntaa kohden oli
»kerrassaan mainio sopimus» ja että suuremman summan tarjoaminen olisi
rahan tuhlausta. Päämies ja apulainen ajoivat sitten yhdessä erääseen
hevostarhaan High Holborniin, jossa oli myytävänä huomattavan kaunis
harmaa valakka, alhaisimman arvion mukaan seitsemänkymmenen viiden
guinean arvoinen (lukuunottamatta sen pillerin hintaa, jonka se oli
saanut nielaista parantaakseen ulkomuotoansa); se oli nyt tarjolla
kahdenkymmenen punnan hinnasta siitä syystä, että se edellisellä
viikolla oli pillastunut ja karannut cheltenhamilaisen kapteeninrouva
Barbaryn istuessa vaunuissa; tämä rouva ei ollut mikään hevossankaritar
ja tahtoi nyt vain suutuksissaan myydä hevosen pilkkahinnasta tai
toisin sanoen lahjoittaa sen. Plornish meni nyt yksin talliin, jättäen
päämiehensä ulkopuolelle, ja tapasi siellä herrasmiehen, jolla oli
jäntevät vaaleanruskeat sääret, vanhanpuoleinen hattu päässä, pieni
koukkupää keppi kädessä ja sininen liina kaulassa (kapteeni Maroon
Gloucestershirestä, kapteeni Barbaryn ystävä); tämä sattui olemaan
siellä ja oli valmis ystävällisesti huomauttamaan näitä pikkuseikkoja,
jotka koskivat tätä huomattavan kaunista harmaata valakkaa, jokaiselle
hevostuntijalle ja sukkelalle hyvän kaupan haistajalle, joka
ilmoituksen johdolla pistäytyi täällä katsomassa. Tämä herrasmies
sattui samalla olemaan kantaja Tipin asiassa; hän osoitti mr Plornishin
asianajajansa luokse ja kieltäytyi neuvottelemasta mr Plornishin kanssa
ja edes sietämästä häntä läheisyydessään täällä, ellei hän esiintynyt
kahdenkymmenen punnan seteli kädessä; vain siinä tapauksessa saattoi
hän otaksua sopimuksen tekemisen olevan kysymyksessä ja ryhtyä
keskusteluun hänen kanssaan. Ymmärtäen tämän vihjauksen vetäytyi mr
Plornish päämiehensä luokse neuvottelemaan ja palasi sitte, mukanaan
vaadittu suosituskirje. Silloin kysyi kapteeni Maroon: »No, kuinka
pitkän ajan tarvitsette hankkiaksenne toiset kaksikymmentä? Annan
teille kuukauden aikaa.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon:
»No, minäpä sanon, mitä teemme. Te kirjoitatte minulle neljän kuukauden
hyvän vekselin, joka on käypä jossakin pankissa, noiden kahdenkymmenen
punnan asemesta!» Kun ei _tämäkään_ vedellyt, sanoi kapteeni Maroon:
»No kuulkaas, nyt sanon viimeisen sanani teille. Antakaa minulle
kymmenen punnan seteli, niin kuivaan siihen kynäni.» Kun ei _tämä_
vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, nyt sanon, kuinka ratkaisemme
asian; hän on pahasti petkuttanut minua, mutta minä vapautan hänet,
jos maksatte viitosen sekä pullollisen viiniä; jos suostutte tähän,
niin sanokaa: 'Olkoon menneeksi', mutta ellette suostu, niin rauetkoon
asia.» Viimein kun ei _tämäkään_ vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No,
kättä päälle sitten.» — Ja suostuen ensimmäiseen tarjoukseen hän antoi
koko saatavasta kuitin ja vapautti vangin.
»Mr Plornish», sanoi Arthur, »luotan siihen, että te säilytätte
salaisuuteni. Jos tahdotte ottaa ilmoittaaksenne nuorelle miehelle,
että hän on vapaa ja että olette eräältä, jonka nimeä teidän ei ole
lupa sanoa, saanut tehtäväksenne maksaa velan hänen puolestaan, niin
teette palveluksen, ette vain minulle, vaan myös hänelle ja hänen
sisarellensakin.»
»Viimeinen syy, sir», vastasi Plornish, »olisi täysin riittävä.
Minä kyllä täytän toivomuksenne.»
»Voitte, jos tahdotte, sanoa, että eräs ystävä on vapauttanut hänet,
eräs ystävä, joka toivoo, että hän sisarensa tähden, ellei minkään
muun, käyttäisi vapauttansa hyvin.»
»Minä kyllä täytän toivomuksenne, sir.»
»Ja vielä pyytäisin teitä, joka paremmin tunnette perheen, vapaasti
neuvottelemaan kanssani ja osoittamaan minulle, millä keinoin voisin
hienotunteisesti ja tehokkaasti auttaa pikku Dorritia; tuntisin olevani
teille suuressa kiitollisuuden velassa jos näin auttaisitte minua.»
»Älkää puhuko siitä, sir», vastasi Plornish; »minullekin se tuottaisi
iloa ja — minullekin se tuottaisi iloa ja —» Kun mr Plornish kahdesti
yritettyään ei kyennyt lopettamaan lausettansa, jätti hän sen,
viisaasti kyllä, kesken. Hän otti vastaan mr Clennamin kortin sekä
sopivan rahallisen kehoituksen.
Hän oli innokas suorittamaan tehtävänsä loppuun yhtä kyytiä, ja
samaa mieltä oli hänen päämiehensäkin. Tämä tarjoutui viemään hänet
Marshalsean portille, ja niin he ajoivat Blackfriars Bridgen yli
siihen suuntaan. Matkalla sai Arthur uudelta ystävältään kuulla
sekavan selostuksen Bleeding Heart Yardin sisäisestä elämästä. He
elivät siellä kaikki vaikeissa oloissa, sanoi mr Plornish, tavattoman
vaikeissa oloissa, totisesti. Niin, hän ei voinut sanoa, kuinka niin
oli; hän ei tiennyt, voisiko kukaan sanoa, kuinka niin oli; sen hän
vain tiesi, että niin oli. Kun mies tunsi omassa nahassaan ja omassa
vatsassaan, että hän oli köyhä, niin tämä mies (mr Plornish lausui
sen järkähtämättömänä uskonaan) tiesi varmasti, että köyhä hän oli,
syystä tai toisesta, eikä sitä tietoa voinut puhumalla ajaa hänestä
ulos enempää kuin saattoi puhumalla ajaa pihviä hänen sisäänsä. Ja
sitten, nähkääs, toiset, paremmissa oloissa elävät, sanoivat, ja monet
heistä elivät itsekin kädestä kärsään, vieläpä tuhlaavamminkin, oli
hän kuullut kerrottavan, ja nämä sanoivat, että Bleeding Heart Yardin
asukkaat elivät »varomattomasti» (tämä oli oikein mielisana) Bleeding
Heart Yardissa. Esimerkiksi, jos he näkivät miehen ajavan Hampton
Courtiin vaimonsa ja lastensa kanssa, kenties ainoan kerran vuodessa,
sanoivat he: »Kas, kas, minä kun luulin teitä köyhäksi, varomaton
ystäväni!» Voi, taivas, kuinka tämä oli kovaa! Mitä oli miehen tehtävä?
Eihän hän voinut heittäytyä synkkämieliseksi hulluksikaan. Ja jos
hän sen tekisikin, ei se asiata parantaisi. Mr Plornishin käsityksen
mukaan se vain pahentaisi sitä. Kuitenkin uhkasi häntä aina vaara
tulla synkkämieliseksi hulluksi, ellei yhdellä, niin toisella tavalla.
Mitä he tekivät Yardissa? Käykää katsomassa. — Siellä tytöt ja heidän
äitinsä ompelivat, sitoivat kenkiään, paikkailivat, laittelivat
pukujaan yötä ja päivää, päivät ja yöt, ja kykenivät juuri ja juuri
pitämään sielunsa ja ruumiinsa koossa — eikä aina sitäkään. Siellä eli
kaikenlaatuisia käsityöläisiä, ja kaikki olivat työn tarpeessa eivätkä
kyenneet saamaan sitä. Siellä oli vanhuksia, jotka koko elämänsä ajan
aherrettuaan joutuivat köyhäintaloon, jossa ruoka, asunto ja kohtelu
oli paljoa huonompaa kuin pahantekijöillä. Niin, minne kääntyisi
saadakseen hiukan lohtua? Mitä tuli kysymykseen, kenenkä syytä tämä
oli, niin ei mr Plornish tiennyt, kenessä syy oli. Hän saattoi kyllä
hyvin kertoa kuka kärsi, muttei kuka siihen oli syypää. Hänen asiansa
ei ollut ottaa selkoa tästä, ja kukapa välittäisi siitä, mitä hän
sanoi, vaikka hän pääsisikin selville syyllisistä. Sen hän vain tiesi,
etteivät asiat tässä olleet oikealla tolalla ja etteivät ne korjautuisi
itsestään. Ja lyhyesti sanoen oli hänen epäjohdonmukainen ajatuksensa
se, että joka ei voi tehdä mitään hänen hyväksensä, älköön myöskään
ottako häneltä mitään sen tekemisestä; mikäli hän ymmärsi, oli asia
jotenkin tällä tavalla. Näin, monisanaisesti, lauhkeasti nuristen ja
typerästi käänteli Plornish asemansa sekaista vyyhteä edestakaisin
aivan kuin sokea, joka koetti löytää siitä päätä, kunnes he saapuivat
vankilan portille. Täällä hän erosi päämiehestään, joka edelleen
ajaessaan mietiskeli, kuinka monta tuhatta Plornishia päivän tai
parin kuluessa kävikään verukevirastossa soittelemassa kaikenlaisia
omituisia, tämän saman sävelmän toisintoja, joita tässä kunniakkaassa
laitoksessa ei otettu kuuleviin korviinkaan.