Myöhäinen, pilvinen syysyö laskeutui Saône-joen ylle. Virta kuvasti
raskaita pilviä kuin tahrainen kuvastin synkässä huoneessa, ja matalat
rannat kumartuivat paikka paikoin veden ylle, ikäänkuin olisivat olleet
puoliksi peloissaan, puoliksi uteliaita näkemään kuvaisensa siinä.
Chalonsin ympärillä leviävä tasanko kulki pitkänä, leveänä, paikka
paikoin kasvavien poppelirivien tähden hiukan epätasaisena viivana
vihaisenpunaista iltaruskoa kohden. Saône-virran ranta millä oli
kosteata, masentavaa, yksinäistä; ja yö pimeni nopeasti.
Chalonsia kohden hitaasti asteleva mies oli maiseman ainoa näkyvä
olento. Kain mahtoi näyttää yhtä yksinäiseltä ja hyljätyltä kuin tämä.
Hänellä oli selässä vanha lampaannahkainen reppu ja kädessä paksu,
kuorimaton sauva, jostakin metsästä katkaistu; hän oli likainen,
jalat haavoilla, kengät ja säärystimet kuluneet, hiukset ja parta
sukimattomat, hartioille heitetty päällystakki ja muut vaatteet märät
sateesta; tuskallisesti ja vaivaloisesti ontui hän eteenpäin, näyttäen
siltä kuin pilvet olisivat paenneet häntä, kuin tuuli olisi valittanut
hänestä ja ruoho värissyt hänen tallatessaan sitä, kuin vesi olisi
hiljaa, salaperäisesti loristen jupissut hänestä ja kuin hän olisi
häirinnyt oikullista syysyötä.
Hän vilkaisi milloin oikeaan, milloin vasempaan, äreästi, mutta samalla
arasti; ja toisinaan hän pysähtyi, kääntyi ja katseli ympärillensä.
Sitten ontui hän edelleen, vaivaloisesti ja jupisten itsekseen:
»Piru periköön tämän loppumattoman tasangon! Piru periköön nämä kivet,
jotka viiltävät kuin veitset! Piru periköön tämän kurjan pimeyden, joka
kalmankylmänä kietoutuu ympärilleni! Minä vihaan teitä!»
Hän olisi tahtonut, jos olisi voinut, purkaa vihansa tämän kaiken yli
siinä kiukkuisessa katseessa, jonka hän loi ympärilleen. Hän tallusteli
vähän matkaa edelleen, pysähtyi sitten taas ja tuijotti etäisyyteen.
»Minä täällä nälkäisenä, janoisena, uupuneena. Te, pöllöpäät siellä,
missä valot tuikkivat, te syötte, juotte ja lämmittelette itseänne
takan ääressä! Soisinpa, että saisin pakkoverottaa kaupunkianne, niin
kyllä kostaisin teille, lapseni!»
Mutta vaikka hän puri hammasta kaupungille ja pui sille nyrkkiä, ei
se tullut sen lähemmäksi; ja hän oli vieläkin nälkäisempi, janoisempi
ja uupuneempi, kun hänen jalkansa vihdoin tallasivat sen epätasaista
kiveystä ja hän seisoi katsellen ympärilleen.
Siinä oli hotelli porttikäytävineen, jonka tienoilla tuntui suloinen
ruuanhaju, tuossa kahvila, jonka valaistujen ikkunoiden läpi kuului
dominolaattojen kalina, tässä värjäämö, ovenpielessä punainen
kankaanpalanen, tuolla kultasepän myymälä korvarenkaineen ja
alttariuhreineen, tuolla tupakkakauppa ja sen edustalla vilkas ryhmä
ostajia, kaikilla piiput hampaissa; siinä oli kaupungin paha haju,
sade ja katuojien törky, kadun poikki lankeava heikko lyhdynvalo, isot
diligenssivaunut tavarakuormineen, edessä kuusi harmaata hevosta,
hännät solmulla; vaunut olivat juuri matkalla asemalleen. Mutta koska
ei missään näkynyt köyhälle matkamiehelle sopivaa majataloa, kiersi
hän pimeän nurkan taakse, missä kaalinlehtiä virui paksuimmalta maassa
tallattuina yleisen vesisäiliön ympärillä, josta naiset vieläkin
nostivat vettä. Siellä syrjäkadulla löysi hän sopivan majatalon,
Päivänkoitto nimisen. Uutimet tosin verhosivat Päivänkoiton, mutta
sisällä näytti olevan lämmintä ja valoisaa, ja selvin kirjaimin sekä
sopivin, biljardipalloa ja -sauvaa esittävin koristein ilmoitettiin,
että Päivänkoitossa oli tilaisuus pelata biljardia, että siellä
tarjottiin ruokaa, juomaa ja yösijaa sekä jalan että ratsain kulkijalle
samoin kuin että siellä oli saatavana hyvää viiniä, likööriä ja viinaa.
Mies tarttui Päivänkoiton ovenripaan ja kompuroi sisään.
Astuessaan ovesta sipaisi hän haalistunutta, lerpattavaa hattuansa,
tervehtien huoneessa olevia muutamia miehiä. Kaksi näistä pelasi
dominoa pienen pöydän ääressä, kolme tai neljä istui takkavalkean
ympärillä, jutellen ja poltellen; biljardipöytä huoneen keskellä
oli sillä hetkellä käyttämättä. Päivänkoiton emäntä istui lyhyen
myymäpöydän takana pölyisten mehupullojensa, leipäkoriensa ja
lyijyisten lasinkuivauskojeittensa keskellä ja ompeli.
Vieras meni pienen tyhjän pöydän luo uunintakaiseen nurkkaan, irroitti
repun selästään ja riisui takin lattialle. Kehottaessaan päätänsä tämän
tehtyään huomasi hän majatalon emännän seisovan vieressään.
»Saako täällä yösijaa, madame?»
»Saapi kyllä!» vastasi emäntä kimakalla, laulavalla, hilpeällä äänellä.
»Hyvä. Ja täällä saa päivällistä — illallista — miksi haluatte nimittää
sitä?»
»Ah, kyllä saa!» huusi emäntä kuten äskenkin.
»Kiirehtikää siis, madame, olkaa hyvä. Jotakin syötävää, niin pian kuin
voitte, ja hiukan viiniä nyt heti. Olen aivan uuvuksissa.»
»On kovin ruma ilma, monsieur», huomautti emäntä.
»Kirottu ilma.»
»Ja pitkä matka.»
»Kirottu matka.»
Hänen käheä äänensä sortui ja hän painoi päänsä käsiensä varaan leväten
siinä siksi, kunnes viini tuotiin hyllyltä. Kahdesti täytettyään ja
tyhjennettyään pienen pikarinsa, ja lohkaistuaan kappaleen isosta
leipäviipaleesta, joka pantiin hänen eteensä yhdessä pöytäliinan ja
ruokaliinan sekä lautasen, suolan, pippurin ja öljyn kanssa, nojasi hän
selkänsä seinän nurkkaukseen, nosti jalkansa penkille, jolla istui, ja
alkoi pureksia leipää odotellessaan aterian valmistumista.
Uunin ympärillä oli keskustelu tuokioksi keskeytynyt ja siinä istujat
olivat hetkeksi käyneet välinpitämättömiksi ja hajamielisiksi toistensa
suhteen, kuten aina käy tällaisessa seurassa, kun vieras tulee isään.
Tämä hetki oli nyt jo ohi, ja miehet olivat herenneet katselemasta
vierasta ja juttelivat edelleen.
»Tästä syystä juuri», sanoi yksi heistä lopetellen kertomaansa juttua,
»tästä syystä juuri sanottiin, että paholainen oli päässyt irti».
Puhuja oli pitkäkasvuinen sveitsiläinen, kirkonpalvelija, ja hän loi
keskusteluun jonkun verran kirkollista pätevyyttä ja asiantuntemusta —
varsinkin kun oli kysymys paholaisesta.
Emäntä, joka oli antanut määräyksensä uuden vieraan vastaanotosta
miehellensä Päivänkoiton kokille, istuutui taas pöydän taakse työnsä
ääreen. Hän oli vilkas, sievä, iloinen pieni nainen, iso myssy päässä
ja paksut sukat jalassa; ja hän sekaantui tavantakaa keskusteluun
hymyillen ja nyökäyttäen päätänsä, mutta nostamatta katsettaan työstä.
»Voi taivas, sentään!» huudahti hän. »Kun laiva tuli Lyonista ja toi
tiedon, että paholainen oli päässyt irti Marseillessa, nielaisivat
muutamat uutisen kuin lammen hauet. Mutta minä? En minä.»
»Madame, te olette aina oikeassa», vastasi pitkä sveitsiläinen.
»Tietysti te olitte vimmastunut tuohon mieheen, madame?»
»No, tietysti!» huudahti emäntä, nostaen silmänsä työstä ja avaten
ne selkoselälleen, ja keikautti päätänsä toiselle sivulle. »Olin
tietysti.».
»Hän oli huono ihminen.»
»Hän oli kurja heittiö», sanoi emäntä, »ja olisi hyvin ansainnut sen,
mistä hänen hyvä onnensa pelasti hänet. Ikävä kyllä.»
»Seis, madame! Katsokaammepa», vastasi sveitsiläinen ja käänteli
todistelevasti sikaaria hampaissaan. »Ehkä tämä vain oli hänen onneton
kohtalonsa. Ehkäpä hän oli olosuhteiden tulos. Onhan mahdollista, että
hänessä oli ja on jotakin hyvää, jos vain päästäisiin siihen käsiksi.
Filosofinen ihmisrakkaus opettaa —»
Uunin ympärillä istuvan pienen seuran muut jäsenet murisivat tämän
uhkaavan aiheen puheeksi ottamista vastaan. Molemmat dominonpelaajat
katsahtivat ylös pelistään, ikäänkuin vastustaakseen filosofisen
ihmisrakkauden mainitsemistakin Päivänkoitossa.
»Vaiti te siellä ihmisrakkauksinenne», nauroi emäntä, nyökäyttäen
päätänsä entistä vilkkaammin. »Kuulkaahan, minä olen nainen, minä,
enkä tiedä mitään teidän filosofisesta ihmisrakkaudestanne. Mutta
minä tiedän, mitä olen nähnyt ja mitä olen katsellut silmästä silmään
tässä maailmassa, missä elän. Ja sanonpa teille, ystäväni, että on
olemassa ihmisiä (sekä miehiä että naisia, valitettavasti), joissa
ei ole mitään hyvää — ei kerrassaan mitään. Että on ihmisiä, joita
täytyy ehdottomasti inhota. Että on ihmisiä, joita on kohdeltava kuin
ihmissuvun vihollisia. Että on ihmisiä, joilla ei ole inhimillistä
sydäntä ja jotka on hävitettävä kuin villipedot ja raivattava pois
tieltä. Sellaisia on vain vähän, toivon; mutta olen nähnyt (tässä
maailmassa, missä elän, ja pienessä Päivänkoitossakin), että sellaisia
ihmisiä on olemassa. Enkä epäile, että se mies — mikä hänen nimensä
lienee, olen unohtanut sen — on yksi niitä.»
Emännän vilkas puhe sai suurempaa suosiota osakseen Päivänkoitossa kuin
se olisi saanut eräiltä rakastettavilta, lähempänä Suur-Britanniaa
olevilta henkilöiltä, jotka olivat taipuvaisia pesemään puhtaaksi
ja puolustamaan sitä ihmisluokkaa, jonka emäntä näin kohtuuttomasti
tuomitsi.
»Totisesti! Jos teidän filosofinen ihmisrakkautenne», päätteli emäntä
ja laskien työn käsistään nousi ottamaan vieraalle valmistetun
liemen mieheltään, joka ilmestyi sivuovelle, »pitää tuollaisten
ihmisten puolta sanoin tai teoin tai molemmin ja sallii jonkun raukan
joutua heidän käsiinsä, niin älkää mainitko sitä oppianne täällä
Päivänkoitossa, sillä se ei ole sounkaan arvoinen».
Kun hän asetti liemen vieraan eteen, joka nyt kohottautui istuvaan
asentoon, katsoi tämä häntä suoraan silmiin; hänen viiksensä kohosivat
nenän alle ja nenä vajosi viiksien ylle.
»Hyvä!» sanoi ensimmäinen puhuja, »palatkaamme äskeiseen
keskustelunaiheeseemme. Jättäen kaiken tämän sikseen, herrat, tiedämme,
että Marseillen asukkaat kertovat paholaisen päässeen irti, kun tämä
mies oli julistettu vapaaksi syytteestä. Näin tämä puhe sai alkunsa ja
sitä se tarkoitti; muuta ei.»
»Miksikä he nimittävät häntä?» kysyi emäntä. »Biraud, vai kuinka?»
»Rigaud, madame», vastasi pitkä sveitsiläinen.
»Rigaud! Aivan niin!»
Liemen jälkeen tarjoiltiin matkustajalle lihaa ja sen jälkeen
kasviksia. Hän söi kaikki, mikä tuotiin hänen eteensä, tyhjensi
viinipullonsa, tilasi lasillisen rommia ja poltteli savukettaan
kahvia juodessansa. Virkistyttyään kävi hän ylimieliseksi ja kohteli
Päivänkoiton iltaseuraa alentuvaisen ystävällisesti, sekaantuen
tavantakaa heidän jutteluunsa, aivan kuin hänen asemansa olisi paljoa
korkeampi kuin mitä ulkomuoto osoitti.
Seuralla lienee ollut muita tehtäviä tai kenties tunsivat he
alemmuutensa, sillä oli miten oli, he hävisivät vähitellen, ja kun ei
muita vieraita tullut sijalle, jättivät he Päivänkoiton uuden herransa
ja mestarinsa haltuun. Isäntä kolisteli keittiössään, emäntä istui
tyynenä työnsä ääressä ja virkistynyt matkamies istui tupakoiden uunin
edessä, lämmitellen repaleisia jalkojaan.
»Anteeksi, madame — se Biraud —»
»Rigaud, monsieur.»
»Rigaud, niin — onko hän herättänyt teidän tyytymättömyytenne vai mitä?»
Emäntä, joka yhtenä hetkenä oli itsekseen ajatellut, että mies oli
kauniin näköinen, ja toisena taas, että hän oli ruman näköinen,
huomasi nyt nenän vaipuvan viiksien ylle sekä viiksien nousevan nenän
alle ja taipui kiivaasti jälkimäisen mielipiteen puolelle. Rigaud oli
pahantekijä, kertoi hän, joka oli murhannut vaimonsa.
»Ai, ai. Totta vie, kylläpä onkin pahantekijä. Mutta mistä tiedätte
sen?»
»Koko maailma tietää sen.»
»Höh! Ja kuitenkin hän pääsi oikeuden kynsistä?»
»Monsieur, häntä vastaan ei ollut riittäviä todistuksia. Niin sanottiin
oikeudessa. Siitä huolimatta kaikki tietävät hänen tehneen sen. Kansa
tiesi sen niin varmasti, että se tahtoi repiä hänet kappaleiksi.»
»He kun kaikki elävät niin erinomaisessa sovussa omien vaimojensa
kanssa! Haha!» nauroi vieras.
Päivänkoiton emäntä katsoi häneen taas ja päätteli jälkimmäisen
mielipiteensä melkein varmaksi. Mutta, miehellä oli hienot kädet, joita
hän mielellään näytteli. Emäntä rupesi taas miettimään, ettei mies
sittenkään näyttänyt hullummalta.
»Mainitsitteko te, madame — vai äskeiset herrasmiehetkö siitä puhuivat
— miten hänen sitten on käynyt?»
Emäntä pudisti päätänsä; tämä oli keskustelun kuluessa ensimmäinen
kerta, jolloin hän ei vilkkaan innokkaasti nyökäyttänyt päätänsä
sanottavansa tahdissa. Hän huomautti, että Päivänkoitossa oli
sanomalehtien mukaan kerrottu, että miestä oman turvallisuutensa tähden
oli pidetty vankilassa. Oli miten oli, hän oli kuitenkin välttänyt
rangaistuksensa, ja se oli hyvin pahasti.
Vieras istui ja katseli häntä polttaessaan viimeistä savukettaan
ja emännän työskennellessä pää kumarassa, ja hänen kasvoillaan oli
ilme, joka, jos emäntä olisi nähnyt sen, olisi haihduttanut hänen
epäröimisensä ja auttanut häntä pääsemään lopulliseen varmuuteen miehen
ulkomuodosta. Mutta kun hän katsoi ylös, oli ilme hävinnyt. Käsi vain
siveli pörröisiä viiksiä.
»Saisinko kysyä, missä makuuhuoneeni on, madame?»
»Hyvin kernaasti; monsieur. Hoi, mieheni!»
Tämä opastaisi hänet yläkertaan. Siellä oli jo toinen matkustaja
nukkumassa, uupuneena mennyt aikaisin vuoteeseen; mutta huone oli iso,
siinä oli kaksi vuodetta ja tilaa kahdellekymmenelle. Tämän kaiken
emäntä sirkutteli selitykseksi, kutsuen sivuovelta tuon tuostakin:
»Hoi, mieheni!»
»Mieheni» vastasi viimein: »Tässä olen, vaimoni!» ja ilmestyi heidän
luoksensa, kokkilakki päässä, ja valaisi vieraan jyrkkiä ja ahtaita
portaita yläkertaan; vieras otti takkinsa ja reppunsa ja toivotti
emännälle hyvää yötä kohteliaasti sekä mieluisaa jälleentapaamista
seuraavana päivänä. Huone oli avara, lattia karkea ja rosoinen,
katto-orret rappaamattomat, ja kummallakin sivuseinällä oli vuode.
Täällä »mieheni» laski kädessään olleen kynttilän pöydälle, loi
syrjäsilmäyksen vieraaseensa, joka kumartui reppunsa yli, ilmoitti
jurosti: »Oikeanpuolinen vuode!» ja jätti vieraansa lepäämään. Olipa
isäntä hyvä tai huono kasvoistakatsoja, joka tapauksessa oli hän heti
selvillä siitä, että mies oli ruma veijari.
Vieras katseli halveksien hänelle valmistettua siistiä, mutta karkeata
vuodetta, istui sen vieressä olevaan rottinkituoliin, veti rahat
taskustaan ja laski ne kädessään. »Ihmisen täytyy syödä», jupisi hän
itsekseen, »mutta kautta taivaan, huomenna minun on syötävä toisen
miehen kustannuksella!»
Hänen istuessaan siinä miettien ja koneellisesti punniten rahoja
kourassaan, kuului toisesta vuoteesta niin syvä ja säännöllinen
hengitys, että se veti hänen huomionsa sinne päin. Nukkuja oli
lämpimästi peitetty ja oli vetänyt päänpuoliset valkoiset uutimet
eteen, niin että häntä ei näkynyt; huokuminen vain kuului. Mutta
syvä, säännöllinen hengitys, joka jatkui hänen riisuessaan kuluneet
kenkänsä ja sääryksensä ja yhä edelleen jatkui hänen heittäessään
päähänsä takkinsa ja kaulaliinansa, alkoi aikaa myöten kiihoittaa hänen
uteliaisuuttansa ja herätti hänessä halun nähdä nukkujan kasvot.
Ja niinpä valvova matkamies hiipi lähemmä, vielä hiukan lähemmä
nukkuvaa matkamiehen vuodetta, kunnes seisoi aivan sen ääressä. Hän ei
vielä silloinkaan voinut nähdä nukkujan kasvoja, sillä tämä oli vetänyt
hurstin niiden peitoksi. Koska hengitys yhä jatkui säännöllisenä,
ojensi hän hienon, valkoisen kätensä (kuinka petolliselta se näyttikään
hiipiessään siinä hänen luotansa!) ja kohotti hiljaa hurstia.
»Kuolema ja kirous!» kuiskasi hän kavahtaen taaksepäin, »Cavallettohan
se on!»
Pieni italialainen oli ehkä jo unissaan tuntenut toisen hiiviskelevän
läheisyyden, Ja hänen säännöllinen hengityksensä taukosi; hän huokasi
syvään ja avasi silmänsä. Aluksi ne eivät olleet hereillä, vaikka
olivatkin auki. Hän makasi muutaman sekunnin tyynesti katsellen entistä
vankilatoveriaan, mutta hyppäsi sitten yhtäkkiä vuoteestaan huudahtaen
hämmästyksestä ja levottomuudesta.
»Hiljaa! Mikä on hätänä? Ole rauhallinen! Minä tässä olen. Tunnetko
minut?» huudahti toinen hillityllä äänellä.
Mutta John Baptist tuijotti eteensä, mutisi joukon rukouksia ja
huudahduksia, peräytyi väristen nurkkaan, veti housut jalkaansa ja
sitoi nuttunsa hihat kaulaan ja näytti selvästi olevansa halukkaampi
livahtamaan ovesta ulos kuin uudistamaan tätä tuttavuutta. Huomaten
tämän riensi hänen vanha vankilatoverinsa ovelle ja asettui selin sen
eteen.
»Cavalletto! Herää, poika. Hiero silmiäsi ja katso minuun. Älä nimitä
minua entisellä nimelläni — älä suinkaan — Lagnier, sano Lagnier!»
John Baptist tuijotti häneen silmät selällään ja pudisti kansalliseen
tapaansa moneen kertaan oikean käden etusormea taaksepäin, ikäänkuin
hän olisi edeltäpäin päättänyt evätä kaikki, mitä toinen mahdollisesti
koko elämänsä aikana saattaisi ehdottaa.
»Cavalletto! Anna minulle kättä. Sinä tunnet Lagnierin, herrasmiehen.
Purista herrasmiehen kättä!»
John Baptist, jonka sääret vielä tutisivat, alistui taas hänen
alentuvaisen mahtavaan käytöstapaansa, astui hänen luoksensa ja laski
kätensä herransa käteen. Monsieur Lagnier nauroi ja puristettuaan
italialaisen kättä viskasi sen ylös ilmaan ja antoi pudota alas.
»Teiltä ei sitte —» ihmetteli John Baptist väristen.
»Partaa ajettukaan? Ei. Katsos tätä!» huudahti Lagnier, pyöritellen
päätänsä. »Se on yhtä lujassa kuin omasikin.»
John Baptist, jota hiukan puistatti, katseli ympärilleen huoneessa,
ikäänkuin muistutellakseen mieleensä missä oli. Hänen herransa käytti
tilaisuutta kiertääkseen oven lukkoon ja istui sitte vuoteellensa.
»Katsos!» sanoi hän, nostaen kenkänsä ja säärystimensä ilmaan. »Ne ovat
kehnoja herrasmiehen koruja, sanoisit kai. Ei tee mitään, saatpa nähdä,
kuinka pian korjaan ne. Tule istumaan. Entiselle paikallesi!»
John Baptist, joka näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta, istui
lattialle vuoteen viereen ja katseli koko ajan herraansa ja mestariaan.
»Hyvä!» huusi Lagnier. »Voisimme olla taas entisessä inhoittavassa
luolassa, hei! Kuinka kauan olet ollut sieltä poissa?»
»Pääsin sieltä kaksi päivää myöhemmin kuin te, herrani.»
»Kuinka tulit tänne?»
»Minua varoitettiin jäämästä kaupunkiin, minkä tähden läksin sieltä
heti, ja sen jälkeen olen lakkaamatta vaihtanut olinpaikkaa. Olen
toimitellut yhtä ja toista Avignonissa, Pont Espritissä ja Lyonissa,
Rhônella ja Saônella.» Puhuessaan osoitti hän päivettyneellä kädellään
kaikki nämä paikat lattialla kuin kartalla.
»Entä minne olet nyt menossa?»
»Menossako, herra?»
»Niin kyllä.»
John Baptist näytti haluavan väistää tätä kysymystä tietämättä
miten. »Kautta Bacchuksen!» sanoi hän viimein ikäänkuin pakotettuna
myöntymään. »Olen toisinaan ajatellut käydä Pariisissa ja kenties
Englannissakin.»
»Cavalletto. Olkoon tämä vain meidän kesken, mutta minäkin olen aikonut
lähteä Pariisiin ja kenties Englantiin. Me menemme yhdessä.»
Pieni mies nyökäytti päätänsä ja näytti hampaitaan, mutta ei tuntunut
pitävän tätä järjestelyä aivan ylenmäärin toivottavana.
»Me menemme yhdessä», toisti Lagnier. »Saat nähdä, kuinka pian pakotan
ihmiset tunnustamaan minut herrasmieheksi, ja sinulla on hyötyä siitä.
Sovittu? Liitymmekö yhteen?»
»Tietysti, tietysti!» myönteli pikku mies.
»Kerronpa sinulle ennenkuin nukuin — ja vain muutamalla sanalla, sillä
minun täytyy saada nukkua — mitä olen kokenut tällä aikaa, minä,
Lagnier. Muista se. Ei entinen.»
»Altro, altro! Ei Ri —» Ennenkuin John Baptist ennätti lopettaa sanan,
oli hänen toverinsa tarttunut häntä leukaan ja raivokkaasti painanut
hänen suunsa kiinni.
»Kuolema! Mitä sinä puhut? Tahdot saattaa minut tallatuksi ja
kivitetyksi? Tahdotko sinä tulla tallatuksi ja kivitetyksi? Niin
sinun kävisi. Älä luulekaan, että he hyökkäisivät minun kimppuuni ja
jättäisivät vankilatoverini rauhaan. Älä luulekaan!»
Hänen hellittäessään otteensa ystävänsä leuasta oli hänen kasvoillaan
ilme, josta ystävä päätteli, että jos asiat kehittyisivät kivitykseen
ja tallaamiseen, niin monsieur Lagnier kyllä kunnioittaisi häntä
huomiollaan, niin että hänkin saisi täyden osansa leikistä. Hän muisti,
millainen maailmankansalainen monsieur Lagnier oli ja kuinka harvoille
hän osoitti ystävällistä huomiota.
»Minulle», kertoi monsieur Lagnier, »on yhteiskunta tehnyt veristä
vääryyttä senjälkeen kun viimeksi näit minut. Tiedät, että minä
olen hienotunteinen ja rohkea ja että minun luonteeni mukaista on
hallita. Onko yhteiskunta antanut arvoa näille ominaisuuksilleni?
Minulle on huudettu ja ulvottu kaduilla. Minua on täytynyt suojata
kaduilla miehiä ja varsinkin naisia vastaan, jotka ovat hyökänneet
kimppuuni, mikä mikin ase kädessä. Minun on täytynyt henkeni tähden
virua vankilassa ja sen paikka on täytynyt pitää salassa, jottei
minua olisi riistetty sieltä ja tuhansin iskuin tapettu. Minut on
yösydännä kuljetettu rattailla Marseillesta ja raahattu peninkulmien
päähän sieltä sullottuna heiniin. Turvallisuuteni tähden en ole voinut
lähestyä kotiani, ja kerjäläisen kannikka taskussani olen siitä saakka
kuljeksinut inhoittavassa ilmassa ja kurjalla kelillä, kunnes olen kuin
raajarikkoinen; katsos jalkojani! Tällaisia nöyryytyksiä on yhteiskunta
antanut minun kärsiä, minun, jolla on äsken mainitsemani ominaisuudet,
kuten sinäkin tiedät. Mutta yhteiskunta saa maksaa sen.»
Kaiken tämän hän kuiskasi toverinsa korvaan, käsi suun edessä.
»Täälläkin», jatkoi hän samaan tapaan, »tässäkin pienessä kapakassa
vainoaa yhteiskunta minua. Madame parjaa minua, hänen vieraansa
parjaavat minua. Minua, herrasmiestä, jonka käytös ja tiedot kohottavat
minut paljon heidän yläpuolelleen! Mutta yhteiskunnan vääryydet minua
kohtaan ovat tallella tässä rinnassa.»
Tähän kaikkeen John Baptist, joka tarkkaan kuunteli hillityn, käheän
äänen kuiskutuksia, vastasi tavantakaa: »Tietysti, tietysti!»
keikauttaen päätänsä ja sulkien silmiään, aivan kuin yhteiskunnan
syyllisyys olisi selvää selvempi näin vilpittömällä tavalla esiin
tuotuna.
»Aseta kenkäni tuonne», jatkoi Lagnier. »Ripusta takkini kuivumaan
tuonne oven pieleen. Ota hattuni.» Toinen totteli hänen jokaista
käskyään. »Ja tämän vuoteen sitten yhteiskunta antaa minulle, vai mitä?
Haa! Erinomaista!»
Hän ojentautui vuoteelle, rääsyinen nenäliina käärittynä jumalattomaan
päähän ja tämä jumalaton pää vain näkymässä vuodevaatteiden alta;
katsellessaan tätä muisti John Baptist elävästi, mitä oli ollut
tapahtumaisillaan, niin että olisi estänyt viikset nousemasta nenän
alle, kuten ne nyt tekivät, ja nenän vajoamasta viiksien ylle, kuten se
nyt teki.
»Taas minut on pudistettu kohtalon arparasiasta sinun seuraasi, heh!
Kautta taivaan! Sitä parempi sinulle. Hyötyä sinulla siitä on. Minä
tarvitsen pitkän levon. Anna minun nukkua aamuun saakka.»
John Baptist vastasi, että hän saisi nukkua niin pitkään kuin halusi,
ja toivottaen hyvää yötä sammutti kynttilän. Nyt olisi luullut
italialaisen heti riisuutuvan, mutta hän tekikin aivan päinvastoin ja
pukeutui täydellisesti, kenkiä vaille. Sen tehtyään heittäytyi hän
vuoteelle, takki yhä sidottuna kaulaan ja veti osan peittoja ylleen,
aikoen näin viettää yönsä.
Kun hän heräsi, kurkisti päivänkoitto silloin jo kaimaansa. John
Baptist nousi, otti kengät käteensä, kiersi hyvin varovasti avainta
ja hiipi portaita alas. Alhaalla ei ollut muita hereillä kuin kahvin,
viinin, tupakan ja siirapin tuoksu; ja madamen pieni myymäpöytäkin
näytti kovin aavemaiselta. Mutta John Baptist oli jo iltasella
maksanut, madamelle laskunsa eikä hänen tarvinnut tavata ketään —
ei tarvinnut mitään muuta kuin vetää kengät jalkaansa, sitoa reppu
selkäänsä, avata ovi ja livistää tiehensä.
Hän onnistui hyvin aiheessaan. Ei kuulunut liikettä eikä ääntä, kun
hän avasi oven; yläkerran ikkunassa ei näkynyt rääsyiseen nenäliinaan
käärittyä jumalatonta päätä. Kun aurinko oli vierittänyt koko kiekkonsa
taivaanrannan tasaiselle tanhualle ja heijastutti säteitään pitkänä
viivana jatkuvasta, rapakkoisesta, kivetystä, väsyttävän, pienipuisen
lehtokujan reunustamasta maantiestä, liikkui tällä tiellä musta pilkku
pärskytellen vettä leimuavista lätäköistä; tämä musta pilkku oli John
Baptist Cavalletto, joka livisti herransa ja käskijänsä luota.