Verukevirasto oli (mikä on jokaiselle sanomattakin selvää) hallituksen
tärkein osasto. Ei minkään laatuista julkista asiaa voitu milloinkaan
ratkaista ilman verukeviraston vahvistusta. Sen sormi oli mukana
pienintä julkista piirakkaa ja isointa julkista kakkua leivottaessa.
Oli yhtä mahdotonta suorittaa yksinkertaisinta laillista tekoa
kuin ehkäistä selvintä vääryyttä ilman verukeviraston nimenomaista
valtuutusta. Jos uusi räjähdyttämishanke olisi keksitty puoli
tuntia ennen tulilangan sytyttämistä, ei kenelläkään olisi ollut
oikeutta pelastaa parlamenttia, ennenkuin verukevirasto olisi pitänyt
tusinan istuntoja ja saanut kokoon puoli tynnyrillistä pöytäkirjoja,
useita säkillisiä julkisia asiakirjoja sekä perhearkistollisen
kieliopillisesti virheellistä kirjeenvaihtoa.
Tämä kunniakas laitos oli ollut alusta pitäen mukana, kun
valtiomiehille ensiksi selvisi valtion hallitsemisen vaikean taidon
ainoa ylevä periaate. Se oli ensimmäisenä alkanut tutkia tätä loistavaa
keksintöä ja antanut sen säteilevän vaikutuksen tunkea läpi koko
virallisen toimintansa. Olipa mikä asia hyvänsä suoritettava, niin
verukevirasto oli aina ennen muita selvillä siitä — _kuinka se ei ollut
tehtävä_.
Tämä hieno käsityskyky ynnä tahdikkuus, jolla se aina kävi asiaan
käsiksi, ja nerous, jolla se ajoi sitä, oli kohottanut verukeviraston
kaikkien muiden virastojen yläpuolelle; ja yleinen tila oli muodostunut
sellaiseksi — kuin se oli.
Totta on, että »kuinka ei ollut tehtävä» oli kaikkien verukevirastoon
kuuluvien osastojen ja ammattipolirikkojen tärkeänä tutkimuksen
esineenä ja päämääränä. Totta on, että jokainen uusi pääministeri ja
jokainen uusi hallitus, joka oli päässyt valtaan kannattamalla jotakin
määrättyä, välttämättä aikaansaatavaa parannusta, oli tuskin ryhtynyt
toimeensa, kun jo ponnisti kaikki kykynsä osoittaaksensa, kuinka se
ei ollut tehtävä. Totta on, että heti kun yleiset vaalit olivat ohi,
jokainen tappiolle joutunut mies, joka vaalipaikalla oli kiihkoillut
siitä, ettei sitä ollut tehty, ja syytteen uhalla tiedustellut
vastapuolueen arvoisan herra ehdokkaan ystäviltä, miksei sitä ollut
tehty, ja vaatinut sitä tehtäväksi ja luvannut omasta puolestaan,
että se tulisi tehdyksi, alkoi mietiskellä, kuinka sitä ei olisi
tehtävä. Totta on, että parlamentin molempien huoneiden neuvottelut
koko istuntokauden ajan johdonmukaisesti pyrkivät pitkäpiimäiseen
harkintaan, kuinka se ei tulisi tehdyksi. Totta on, että tällaisen
istuntokauden alkajaisissa kuninkaallinen puhe todellisuudessa sanoi
näin: »Loordit ja herrat, teillä on huomattava työmäärä edessänne
ja suvainnette vetäytyä kukin neuvotteluhuoneeseenne keskustelemaan
siitä, kuinka se ei tulisi tehdyksi.» Totta on, että kuninkaallinen
puhe tällaisen istuntokauden päättäjäisissä todellisuudessa sanoi näin:
»Loordit ja herrat, olette monen työkuormaisen kuukauden kuluessa
uskollisesti ja isänmaallisesti harkinneet, kuinka ei olisi tehtävä, ja
olette päässeet selville siitä; ja toivottaen kaitselmuksen siunausta
sadonkorjuulle (luonnolliselle, ei poliittiselle) lasken teidät nyt
lomalle.» Kaikki tämä on totta, mutta verukevirasto meni vielä paljon
pitemmälle.
Sillä verukevirasto toimi koneellisesti joka päivä pitäen liikkeessä
tätä ihmeellistä, kaikkeen pätevää valtionhoidon ratasta, jonka
nimeksi sopii Kuinka — ei — ole — tehtävä. Se näet hyökkäsi jokaisen
tietämättömän valtionpalvelijan kimppuun, joka oli aikeissa tehdä
jotakin tai näytti olevan vähimmässäkin vaarassa joutua jonkun
odottamattoman tapahtuman sattuessa tekemään sen, ja pommitti
häntä pöytäkirjalla, virkakirjelmällä tai toimintaohjeilla, jotka
sammuttivat hänen intonsa. Juuri tämä verukeviraston käyttökelpoisuus
oli vähitellen saattanut sen tekemisiin kaiken ja kaikkien kanssa.
Mekaanikot, luonnonfilosofit, sotilaat, merimiehet, anomuksentekijät,
ihmiset, jotka tahtoivat välttää vääryyttä, ihmiset, jotka tahtoivat
korjata vääryyttä, keinottelijat, keinottelijain uhrit, sellaiset,
jotka eivät saaneet palkintoa kunnostaan, ja sellaiset, jotka eivät
saaneet rangaistusta kunnottomuudestaan, kaikki he erotuksetta
työnnettiin verukeviraston vihreän veran alle.
Lukematon joukko ihmisiä hävisi verukevirastoon. He olivat
onnettomia, vääryyttä kärsineitä tai sellaisia, jotka olivat tehneet
yleishyödyllisiä suunnitelmia (heidän olisi ollut parempi kärsiä
vääryyttä heti vain kuin käyttää tätä katkeraa, varmasti onnettomuutta
vaikuttavaa englantilaista lääkettä) ja verkkaisen vitkaan ja tuskia
tuntien onnellisesti läpäisseet muut virastot; näissä heitä oli
kohdeltu säännöksi tulleella tavalla, toisissa haukuttu, toisissa
viekkaudella voitettu, toisissa väistetty ja vältetty; ja viimein he
olivat joutuneet verukevirastoon eivätkä enää milloinkaan nähneet
päivänvaloa. Heitä pohdittiin komiteoissa, sihteerit tekivät heistä
pöytäkirjoja, asiamiehet jaarittelivat heistä ja kirjurit merkitsivät
heidät luetteloihinsa, vertailivat ja numeroivat, ja niin he hävisivät
olemattomiin. Lyhyesti, kaikki maan asiat kulkivat verukeviraston läpi;
lukuunottamatta niitä, jotka eivät milloinkaan läpäisseet sitä, ja
niiden luku oli loputon.
Toisinaan ärtyneet henget ahdistivat verukevirastoa. Toisinaan
nostettiin siitä kysymys parlamentissa ja kansanvillitsijät, joilla oli
niin alhainen ja typerä käsitys, että hallituksen ainoana pyrkimyksenä
muka oli saada jotakin tehdyksi, tekivät tai uhkasivat tehdä esityksiä
siitä parlamentissa. Silloin ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa
herrasmies, jonka osaston tehtäväksi verukeviraston puolustaminen
kulloinkin osui, pisti appelsiinin taskuunsa ja varustautui tuimaan
otteluun asiasta. Hän saapui alahuoneeseen, iski kätensä pöytään ja
kohtasi arvoisan moittijan kasvoista kasvoihin. Sitte puolustajalla oli
tapana ilmoittaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että verukevirasto
ei ollut ainoastaan täysin moitteeton tässä asiassa, vaan oli
kiitettäväkin, vieläpä pilviin saakka ylistettävä tässä asiassa.
Lisäksi oli hänellä tapana sanoa tälle arvoisalle herrasmiehelle,
että vaikka verukevirasto aina oli oikeassa ja täysin oikeassa, ei se
milloinkaan ollut niin oikeassa kuin tässä asiassa. Vielä oli hänellä
tapana huomauttaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että olisi ollut
hänelle enemmän kunniaksi, enemmän ansioksi, todistanut suurempaa
älyä, suurempaa tahdikkuutta, enemmän kaikkia kuluneiden lauseparsien
sanakirjassa lueteltuja hyveitä, jos hän olisi jättänyt verukeviraston
rauhaan eikä ensinkään puuttunut tähän asiaan. Sitten oli hänellä
tapana toisella silmällä tarkata verukeviraston palveluksessa olevaa
neuvojaa eli päähänpänttääjää, joka istui aidakkeen alapuolella,
ja nujertaa vastustajansa, tuo arvoisa herrasmies, esittämällä
verukeviraston kertomukset asiasta. Ja vaikka aina kävi joko niin, että
verukevirastolla ei ollut mitään sanottavaa ja se sanoi sen tai että
sillä oli jotakin sanottavaa, mutta ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa
herrasmies erehtyi toisesta puolesta ja unohti toisen puolen, niin
sittekin verukevirasto joka kerta äänestettiin syyttömäksi nöyrästi
mukautuvan enemmistön avulla.
Pitkällisen, tämänluontoisen toimintansa kautta oli verukevirastosta
muodostunut sellainen valtiomiesten kasvatuslaitos, että muutamia
juhlallisia loordeja pidettiin suorastaan yliluonnollisen taitavina
asioiden ajajina vain sentähden, että he verukevirastoa johtaen olivat
toteuttaneet sen periaatetta, kuinka ei ole tehtävä. Tämän temppelin
alemman papiston ja virkamiehistön kesken oli tästä seurauksena, että
he kaikki, nuorinta juoksupoikaa myöten, olivat jakautuneet kahteen
luokkaan ja joko uskoivat verukevirastoon kuin jumalaiseen laitokseen,
jolla oli ehdoton oikeus tehdä mitä ikinä mieli, tahi johtuivat
täydelliseen uskottomuuteen ja pitivät sitä huutavana häpeänä.
Barnaclen perhe oli jonkun aikaa ollut apuna verukeviraston
hoitamisessa. Tite Barnaclen haara katsoi kyllä yleensä itsellään
olevan erikoisoikeudet tällä alalla ja pani pahakseen, jos joku muu
perhe pyrki vaikutusvaltaan. Barnaclet olivat hyvin ylhäistä ja hyvin
laajaa sukua. Heitä oli siroteltuna kaikkiin julkisiin virastoihin, ja
heillä oli hallussaan kaikenlaatuisia valtion toimia. Joko oli isänmaa
suuressa kiitollisuudenvelassa Barnacleille tai Barnaclet olivat
suuressa kiitollisuudenvelassa isänmaalle. Sitä ei kuitenkaan ollut
vielä lopullisesti ratkaistu; Barnaclet olivat siitä toista, isänmaa
taas toista mieltä.
Se mr Tite Barnacle, joka puheenaolevaan aikaan tavallisesti opasti
verukeviraston päämiestä ja pani hänelle sanat suuhun, silloin kun
tämän ylhäisen tai hyvin arvoisan miehen asema kävi hieman epävarmaksi
siitä syystä, että joku maankiertäjä oli hyökännyt hänen kimppuunsa
jonkun sanomalehden palstoilla, tämä mr Tite Barnacle saattoi enemmän
ylpeillä ylhäisestä suvustaan kuin rahoista. Barnacle-sukuun kuuluvana
oli hänellä tosin virkansa, mikä oli kylläkin hyvä, ja Barnacle-sukuun
kuuluvana oli hän tietysti sijoittanut poikansa, Barnacle nuoremman,
virastoon. Mutta hän oli nainut eräästä Stiltstalking-suvun haarasta,
joka niinikään oli saanut osakseen enemmän ylhäistä verta kuin
kiinteätä tai irtainta omaisuutta, ja tästä avioliitosta oli syntynyt
Barnacle nuorempi ja kolme nuorta neitiä. Barnacle nuoremman, nuorten
neitien, mrs Tite Barnaclen, o.s. Stiltstalkingin, ja hänen omien
ylimyksellisten tarpeittensa tähden tuntuivat neljännesten väliajat
mr Tite Barnaclen mielestä ison joukon pitemmiltä kuin olisi ollut
suotavaa; tämän pulan laski hän aina isänmaan kitsauden syyksi.
Mr Arthur Clennam kävi eräänä päivänä verukevirastossa viidennen
kerran pyrkimässä mr Barnaclen puheille; edellisillä kerroilla
oli hän odottanut mainittua herraa vuoron perään eteishallissa,
ikkunakomerossa, odotushuoneessa ja tulenkestävässä käytävässä, jossa
virasto tuntui säilyttävän ilmanvetoansa. Tällä kertaa mr Barnacle ei,
kuten edellisillä, ollut kiinni viraston ylhäisen ihmejohtajan luona,
vaan oli poissa. Mr Clennam ohjattiin kuitenkin Barnacle nuoremman luo,
joka pienempänä tähtenä vielä näkyi viraston taivaalla.
Clennam ilmoitti haluavansa neuvotella Barnacle nuoremman kanssa
ja tapasi nuoren herran lämmittelemässä pohkeitaan isällisen
lieden ääressä ja nojaamassa selkärankaansa uunia vasten. Huone
oli hauska, kauniisti kalustettu ylempään viralliseen tyyliin,
ja poissaolevan Barnaclen johtivat komeasti mieleen paksu matto,
nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi istua, nahalla
päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi seistä, suunnaton nojatuoli,
liesimatto, tulenvarjostin, korkeat paperipakat, sähkösanomalokerot,
joista puikotti esille pieniä paperiliuskoja kuin lääkepulloista tai
takavarikoidun talon ovilta, huoneessa vallitseva nahan ja mahonkipuun
haju ja yleinen hämmentävä, kuinka — se — ei — ole — tehtävä —
periaatteen painama leima.
Läsnäoleva Barnacle, joka piti kädessään mr Clennamin korttia, oli
hyvin nuoren näköinen ja hänellä oli untuvaisimmat pienet viikset,
mitä kenties milloinkaan on nähty. Hänen kaljuilla poskillaan oli
untuvainen häivä, niin että hän näytti vasta sulkansa saavalta
linnunpoikaselta, ja osaaottava katsoja olisi ymmärtänyt, että ellei
hän olisi lämmitellyt pohkeitaan, olisi hän kuollut viluun. Hänellä
riippui kaulassa hieno silmälasi, mutta ikävä kyllä hänellä oli niin
laakea silmäkuoppa ja niin veltot, pienet silmäluomet, ettei lasi
pysynyt kiinni, kun hän nosti sen silmälleen, vaan vierähti kilahtaen
liivinnappeja vasten, mikä harmitti häntä kovin.
»Ah niin, katsokaas! Isäni ei ole täällä eikä tule tänne enää tänään»,
sanoi Barnacle nuorempi. »Voisinko minä tehdä jotakin tässä asiassa?»
(Helskis! Silmälasi putosi. Barnacle nuorempi aivan pelästyi ja hapuili
lasia, muttei löytänyt sitä.)
»Olette kovin ystävällinen», sanoi Arthur Clennam. »Mutta tahtoisin
kuitenkin tavata mr Barnaclea.»
»Mutta kuulkaas! Ettehän ole saanut mitään määräystä», sanoi Barnacle
nuorempi.
(Nyt hän taas oli löytänyt silmälasin ja asetteli sitä silmäkulmaansa.)
»En», vastasi Arthur Clennam. »Sellaisen juuri tahdonkin saada.»
»Mutta, kuulkaas! Onko asianne valtiollista laatua?» kysyi Barnacle
nuorempi.
(Helskis! Silmälasi putosi taas. Barnacle nuorempi oli niin kiintynyt
sen etsimiseen, ettei mr Clennam katsonut kannattavan vastata.)
»Onko», kysyi Barnacle nuorempi ottaen huomioon vieraansa ruskettuneet
kasvot, »onko kysymys — tonniluvusta — tai sentapaisesta?»
(Pysähtyen kuulemaan vastausta avasi hän kädellään oikean silmänsä ja
pisti lasin silmäkulmaan niin kiivaasti, että silmästä alkoi vuotaa
vettä virtanaan.)
»Ei», vastasi Arthur, »ei ole kysymys tonniluvusta».
»No, kuulkaas, onko asianne yksityisluontoinen?»
»En voi sanoa varmasti. Se koskee erästä mr Dorritia.»
»Kuulkaas, minäpä sanon teille. Teidän olisi parasta käydä meidän
kotonamme. Kaksikymmentä neljä Mews Street, Grosvenor Square. Isäni
on saanut lievän leinikohtauksen, jonka tähden hänen on pysyteltävä
kotona.»'
(Ymmällä olevan nuoren Barnaclen lasilla varustettu silmä oli
nähtävästi tulemaisillaan sokeaksi, mutta hän ei kehdannut enää
korjailla kiusallisia laitteitaan.)
»Kiitoksia. Lähden sinne nyt. Hyvästi.» Nuori Barnacle näytti
neuvottomalta, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan hänen lähtevän.
»Onko aivan varmaa», kysyi Barnacle nuorempi toisen ollessa jo ovella,
»ettei asia koske tonnilukua?» Hän ei näkynyt tahtovan luopua muka
sukkelasti keksimästään otaksumasta.
»Aivan varmaa.»
Näin vakuuttaen ja miettien, mitä olisi tapahtunut, jos hänen asiansa
olisi koskenut tonnilukua, lähti mr Clennam jatkamaan tiedustelujaan.
Mews Street, Grosvenor Square, ei ollut itse Grosvenor Square,
mutta aivan lähellä sitä. Se oli hirveä, pieni katu; sen varrella
oli ikkunattomia muureja, talleja, lantakasoja, parvekkeellisia
ajurintaloja, joissa asuvat ajurinperheet intohimoisesti kuivailivat
vaatteita ja koristivat ikkunalautansa pienoiskokoisilla
kääntöporteilla. Tämän hienon korttelin päänuohooja asui Mews Streetin
umpikujapäässä, ja samassa kulmauksessa sijaitsi muudan kauppapuoti,
jossa kävi vilkas liike aikaisin aamulla ja iltahämärässä ja josta
ostettiin viinipulloja ja paistinrasvaa. Usein saattoi nähdä joukon
työkaluja nojallaan Mews Streetin elotonta muuria vasten, sillä välin
kun työkalujen omistajat jossakin söivät päivällistä, ja naapuriston
koirat pitivät kokouksiaan samoissa nurkissa. Mews Streetin alkupäässä
oli kuitenkin pari kolme pientä ummehtunutta taloa, joista maksettiin
suunnattomia vuokria, koska ne asemaltaan olivat hienon kaupunginosan
kurjia kuokkavieraita; ja jos joskus joku näistä pelottavan pienistä
häkeistä oli vuokrattavana (mikä harvoin sattui, sillä ne olivat kovin
haluttuja), niin talon isännöitsijä ilmoitti siitä kehuen sitä hienoksi
herrasasunnoksi, joka sijaitsi ylhäisimmän ylhäisön kaupunginosassa.
Ellei hieno herrasasunto juuri näissä ahtaissa rajoissa olisi ollut
olennaisen tärkeä Barnaclein verelle, olisi tämä vaatelias perhe hyvin
voinut valita itselleen jonkun toisen, sanokaamme, kymmenestätuhannesta
talosta, jotka tarjosivat viisikymmenkertaisen mukavuuden,
vuokran kolmanneksesta. Näin ollen mr Barnacle, huomaten hienon,
herrasasuntonsa äärimmäisen sopimattomaksi ja äärimmäisen kalliiksi,
laski isänmaan palvelijana aina syyn isänmaan niskoille ja toi sen
esiin lisäesimerkkinä kruunun kitsaudesta.
Arthur Clennam tuli ahtaalle pienelle talolle, jonka julkisivu oli
huojuva ja kallellaan, ikkunat pienet ja himmeät, edessä oleva kosteata
liivintaskua muistuttava pihamaa pieni ja pimeä; tämä oli numero
kaksikymmentäneljä, Mews Street, Grosvenor Square. Hajuaistiin vaikutti
talo kuin pullollinen väkevästi tislattua tallintuoksua; ja kun lakeija
avasi oven, tuntui hän ottavan tulpan pullon suulta.
Lakeija oli samassa suhteessa Grosvenor Squaren lakeijoihin kuin talo
Grosvenor Squaren taloihin. Hän oli erinomainen lajiaan, mutta hänen
lajinsa oli kolmannen ja neljännen luokan. Hänen loistonsa ei ollut
vapaata likaisuudesta, ja hänen sekä ulkomuotonsa että älynsä olivat
kärsineet hänen ruokasäiliönsä umpinaisuudesta. Harmaan velttouden
leima olemuksessaan hän otti tulpan pullon suulta työntäen pullon mr
Clennamin nenän eteen.
»Tehkää hyvin ja antakaa tämä kortti mr Tite Barnaclelle ja sanokaa,
että olen juuri käynyt nuoremman mr Barnaclen puheilla ja että hän
neuvoi minua tulemaan tänne.»
Lakeija (jonka taskujen käänteillä oli niin monta isoa Barnaclein
sukumerkillä koristettua nappia, kuin hän olisi ollut perheen
aarrearkku ja kantanut muassaan nappiensa takana kaikkia talon
pöytähopeita ja jalokiviä) tarkasti ensin korttia mietiskellen ja
sanoi sitten: »Käykää sisään.» Kehoituksen noudattamisessa vaadittiin
jonkun verran älyä, jottei sysännyt auki eteisen sisäovea eikä
myöskään sisäisen hajamielisyyden ja ulkonaisen pimeyden tähden
romahtanut keittiön portaita alas. Vieras pääsi kuitenkin onnellisesti
kynnysmatolle.
Vielä kerran lakeija kehoitti: »Käykää sisään», ja vieras seurasi
häntä. Sisemmältä ovella tuntui kuin olisi otettu tulppa toisen
pullon suulta. Sen huomattiin olevan täynnä keskitettyä ruokatavaraa,
ruokasäiliöihanasta puristettua mehustetta. Ahtaassa käytävässä
sattui ensin pieni välikohtaus, kun lakeija luottavasti avaten
kurjan ruokahuoneen oven huomasikin hämmästyen, että siellä oli
joku, ja peräytti hämillään vieraan, joka sitte suljettiin pieneen
takahuoneeseen odottamaan, että hänet ilmoitettaisiin. Siellä hänellä
oli tilaisuus virkistäytyä molempien pullojen tuoksulla samalla kertaa,
katsellessaan ikkunasta kolmen jalan päässä olevaa matalaa, ikkunatonta
takaseinää ja miettiessään, kuinka suuri kuolevaisuusmäärä mahtoi
olla Barnaclein keskuudessa, jotka omasta vapaasta lakeijamaisesta
tahdostaan asuivat tällaisissa hökkeleissä.
Mr Barnacle suostui ottamaan hänet puheilleen. Tahtoiko hän nousta
yläkertaan? Hän tahtoi ja hän nousi, ja vastaanottohuoneessa hän tapasi
itse mr Barnaclen, sääri nostettuna sohvalle, kuinka — ei — ole —
tehtävä — periaatteen ilmeisenä perikuvana ja edustajana.
Mr Barnacle oli sen paremman ajan lapsia, jolloin isänmaa ei
ollut niin kitsas eikä verukevirasto niin liikatyön rasittama.
Hän kiersi valkoisen kaulaliinan monin kerroin kaulaansa samoin
kuin kiersi paperia ja sidenauhaa monin kerroin isänmaan kaulaan.
Hänen kalvosimensa ja kauluksensa olivat valtavat; hänen äänensä ja
käytöksensä oli valtava. Hänellä oli mahtavat kellonperät ja niissä
kimpullinen sinettejä, takki rasittavan korkealle napitettu, liivit
niinikään rasittavan korkealle napitettu, rypyttömät housut ja kankeat
kengät. Hän oli kaikin puolin komea, mahtava, valtava ja jäykkä. Hän
näytti koko elämänsä ajan joka päivä istuneen sir Thomas Lawrencen
edessä maalattavana.
»Mr Clennam?» sanoi mr Barnacle. »Istukaa.»
Mr Clennam istui.
»Olette käynyt kysymässä minua, sanotaan», lausui mr Barnacle,
»verukevirastossa». Hän venytti tätä sanaa, niinkuin siinä olisi ollut
noin kaksikymmentäviisi tavua.
»Olen rohjennut tehdä niin.»
Mr Barnacle taivutti nyt juhlallisesti päätänsä ikäänkuin sanoakseen:
»En tahdo kieltää, että se todistaa rohkeutta; rohkaiskaa edelleen
mieltänne ja ilmoittakaa asianne.»
»Sallikaa minun huomauttaa, että olen oleskellut useita vuosia
Kiinassa, että olen täysin vieras täällä kotimaassa ja ettei minulla
ole minkäänlaista henkilökohtaista vaikutinta tai itsekästä tarkoitusta
tiedustellessani asioita, joista pulmakseni olen tullut luoksenne.»
Mr Barnacle naputteli sormillaan pöytään ja ikäänkuin istuen
maalattavana uuden ja oudon taiteilijan edessä näytti sanovan
vieraalleen: »Olisin kiitollinen, jos suvaitsisitte maalata minut tämä
arvokas ilme kasvoillani.»
»Olen tavannut Marshalsean vankilassa velkavangin, nimeltä Dorrit,
joka on ollut siellä jo monta vuotta. Tahtoisin päästä selville hänen
sekavista asioistaan saadakseni tietää, eikö olisi mahdollista näin
pitkän ajan kuluttua parantaa hänen onnetonta asemaansa. Minulle on
mainittu mr Tite Barnaclen nimi edustamassa erittäin vaikutusvaltaista
osakasta hänen velkojiensa joukossa. Ovatko saamani tiedot oikeat?»
Verukeviraston periaatteisiin kuului, ettei missään asiassa milloinkaan
ole annettava suoraa vastausta, ja sentähden mr Barnacle vastasi:
»Mahdollisesti.»
»Sallikaa kysyä, kruununko puolesta vai yksityisenä henkilönä.»
»Verukevirasto, sir», vastasi mr Barnacle, »on saattanut määrätä
— mahdollisesti — en voi sanoa varmasti — että joitakin valtion
vaatimuksia on valvottava jonkun liikkeen tai yhtiön vararikossa, johon
mainittu henkilö ehkä kuuluu. Se lienee julkisen käsittelyn kuluessa
alistettu verukeviraston mietittäväksi. Virasto lienee määrännyt
laadittavaksi tai vahvistanut pöytäkirjan, jossa tällainen päätös on
tehty.»
»Otaksun siis, että asia on niin.»
»Verukevirasto», jatkoi mr Tite Barnacle, »ei vastaa kenenkään
otaksumista».
»Sallikaa minun kysyä, kuinka voisin saada virallisen tiedon asian
todellisesta tilasta.»
»Kuka hyvänsä — yleisöstä» — mr Barnacle mainitsi tämän epäilyttävän
yhtymän vastahakoisesti, kuten luonnollisen vihollisensa ainakin
— »on oikeutettu lähettämään hakemuksen verukevirastolle. Mitä
muodollisuuksia tässä on otettava huomioon, sen saa selville
tiedustelemalla asianomaiselta osastolta.»
»Mikä on asianomainen osasto?»
»Minun täytyy», vastasi mr Barnacle ja soitti, »kehoittaa teitä
kääntymään osaston itsensä puoleen saamaan muodollisen vastauksen
kysymykseenne».
»Anteeksi, että mainitsen —»
»Virasto on avoinna — yleisölle» — mr Barnacle pysähtyi aina tämän
julkeamerkityksisen sanan kohdalla — »jos yleisö lähestyy sitä
noudattaen virallisia muotoja; ellei — yleisö noudata virallisia
muotoja, saa — yleisö syyttää itseään».
Mr Barnacle kumarsi hänelle vakavasti, loukattuna ylimyksenä,
loukattuna virkamiehenä ja loukattuna herrasasunnon isäntänä;
mr Clennam vastasi tähän kolminkertaista loukkausta ilmaisevaan
kumarrukseen, ja veltto lakeija saattoi hänet Mews Streetille.
Päästyään näin pitkälle päätti hän, harjoittautuakseen kestävyydessä,
palata verukevirastoon ja koettaa, mitä tietoja sieltä mahdollisesti
lähtisi. Niin hän palasi verukevirastoon ja lähetti vielä kerran
korttinsa Barnacle nuoremmalle vahtimestarin mukana, joka pani kovin
pahakseen, että hän tuli takaisin, ja joka söi perunasuttua ja
paistinkastiketta eteisen lieden edessä olevan varjostimen takana.
Hänet saatettiin taas Barnacle nuoremman luokse, ja hän tapasi tämän
nuoren herran lämmittelemässä tällä kertaa polviansa ja haukottelemassa
aikansa kuluksi odotellessaan, että kello tulisi neljä.
»No! Kuulkaas! Te vaivaatte meitä oikein hitonlaisesti», tervehti
Barnacle nuorempi, katsahtaen olkansa yli vieraaseen.
»Tahdon tietää —»
»Kuulkaas. Älkää tulkokaan tänne sanoen, että tahdotte tietää jotakin»,
oikaisi Barnacle nuorempi häntä, kääntyen ympäri ja sovitellen lasia
silmäänsä.
»Tahdon tarkkaan tietää», intti Arthur Clennam, joka oli päättänyt
olla itsepäinen ja lyhytsanainen, »mitä vaatimuksia kruunulla on
esitettävänä Dorrit-nimiselle velkavangille».
»No, mutta! Kuulkaas! Kylläpä te pidätte asiallanne kiirettä. Ettehän,
hitto vie, ole saanut määräystäkään», sanoi Barnacle nuorempi,
ikäänkuin asia jo olisi ruvennut näyttämään vakavalta.
»Minä tahdon tietää», ilmoitti Arthur sitkeästi ja kertasi taas asiansa.
Barnacle nuorempi tuijotti häneen, niin että silmälasi putosi
silmäkuopasta; hän pani sen paikoilleen ja jatkoi tuijotustaan, kunnes
lasi taas putosi: »Teillä ei ole oikeutta nostaa tällaista hälinää»,
huomautti hän sitte peräti voimattomana. »Kuulkaas. Mitä teillä on
mielessä? Tehän ette äsken sanonut tietävänne, oliko asia julkista
laatua vai ei.»
»Olen nyt päässyt selville siitä, että se on julkista laatua», vastasi
asiakas, »ja minä tahdon tietää» — ja taas hän toisti yksitoikkoisen
kysymyksensä.
Se vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän avuttomasti taas toisti:
»Kuulkaas! Älkää taivaan tähden tulko tänne virastoon sanoen tahtovanne
tietää jotakin — älkää!» Tämä vaikutti Arthur Clennamiin niin, että
hän toisti kysymyksensä aivan samoin sanoin ja samalla äänellä kuin
ennenkin. Tämä taas vuorostaan vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että
hän painui neuvottomuuden ja avuttomuuden ilmeiseksi kuvaksi.
»Hyvä, minäpä sanon teille jotakin. Kuulkaas. Teidän olisi parasta
yrittää sisäasiain osastossa», neuvoi hän viimein, hivutti itsensä
kellon luo ja soitti. »Jenkinson», puhutteli hän vahtimestaria, joka
tuli perunasuttunsa äärestä, »mr Wobbler!»
Arthur Clennam, joka nyt tunsi vihkiytyneensä tekemään rynnäkön
verukevirastoa vastaan ja tahtoi päästä voitolle, seurasi vahtimestaria
rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa tämä virkailija osoitti hänelle
mr Wobblerin huoneen. Hän astui sisään ja tapasi siellä kaksi
herrasmiestä istumassa vastakkain ison ja mukavan kirjoituspöydän
ääressä; toinen kiilloitti nenäliinallaan pyssynpiippua ja toinen
levitti paperiveitsellä hilloa leivälle.
»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.
Molemmat herrat katsahtivat häneen ja näyttivät hämmästyvän hänen
rohkeuttaan.
»Sitte hän matkusti», kertoi pyssynpiippua kiilloittava herrasmies,
joka puhui äärettömän hitaasti ja harkiten, »serkkunsa maatilalle
ja otti koiran mukaansa junaan. Verraton koira. Hyökkäsi kantajan
kimppuun, kun se pantiin koiravaunuun, ja junankuljettajan kimppuun,
kun se otettiin sieltä pois. Sen omistaja kokosi puoli tusinaa
tovereita erääseen latoon sekä hyvän joukon rottia ja koetteli koiraa.
Huomatessaan sen suoriutuvan hyvin tehtävästään hän löi vetoa suuresta
summasta. Kun kilpailun aika tuli, lahjoi vastapuoluelainen erään
heittiön, sir, joka juotti koiran päihdyksiin, ja koiran omistaja
hävisi.»
»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.
Se herrasmies, joka levitti hilloa leivälle, kysyi nostamatta
katsettaan työstään: »Mikä oli koiran nimi?»
»Lovely», vastasi toinen. »Koiran isäntä kertoi sen olevan aivan hänen
vanhan tätinsä näköisen, jonka hän toivoi saavansa periä; varsinkin kun
koira oli juovuksissa, oli yhdennäköisyys huomattava.»
»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.
Molemmat herrat nauroivat vähän aikaa. Pyssynpiipun kiilloittaja
ojensi piipun toiselle tarkastettuaan sitä ja huomattuaan sen olevan
tyydyttävässä kunnossa; saatuaan huomionsa vahvistetuksi hän pisti
pyssyn paikoilleen pöydällä olevaan koteloon, josta otti esille
pyssynperän; tätä hän nyt alkoi, hiljaa vihellellen, kiilloittaa.
»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.
»Mitä on asiaa?» kysyi nyt mr Wobbler, suu täynnä leipää.
»Tahtoisin tietää —» ja taas Arthur Clennam koneellisesti kertasi, mitä
hän tahtoi tietää.
»En voi antaa teille tietoja siitä», huomautti mr Wobbler nähtävästi
leipäpalallensa. »En ole milloinkaan kuullut siitä. Se asia ei
ensinkään kuulu minulle. Parempi yrittää mr Cliven luona, toinen ovi
vasemmalle seuraavassa käytävässä.»
»Ehkä hän antaa minulle saman vastauksen.»
»Hyvin luultavaa. En tiedä mitään asiasta», vastasi mr Wobbler.
Asiakas lähti tiehensä ja oli jo päässyt huoneesta, kun pyssynpiipun
kiilloittaja kutsui häntä. »Hoi, herra!»
Clennam kurkisti ovelta.
»Sulkekaa ovi jälkeenne. Päästitte tänne hitonmoisen vedon.»
Muutaman askeleen kuljettuaan joutui hän toiselle ovelle vasemmalla
seuraavassa käytävässä. Tässä huoneessa tapasi hän kolme herrasmiestä,
joista ensimmäinen ei tehnyt mitään erikoista, toinen ei tehnyt mitään
erikoista ja kolmas ei tehnyt mitään erikoista. Mutta he näyttivät
kuitenkin olevan suoranaisemmin kuin edelliset mukana viraston
suuren periaatteen tehokkaassa toimeenpanossa, sillä huoneen takana
oli kaksinkertaisella ovella varustettu juhlallinen osasto, jossa
verukeviraston viisaat näyttivät pitävän neuvottelua ja josta virtasi
kunnioitusta herättävä määrä paperia ja jonne niinikään virtasi
kunnioitusta herättävä määrä paperia, melkein herkeämättä; neljäs
herrasmies toimi tämän paperivirran kuljettajana.
»Tahtoisin tietää», sanoi Arthur Clennam — ja taas hän esitti asiansa
entiseen posetiivimaiseen tapaansa. Koska numero yksi neuvoi hänet
numero kahden luo ja numero kaksi numero kolmen luo, oli hänellä
tilaisuus esittää asiansa kolmeen kertaan, ennenkuin he kaikki kolme
lähettivät hänet numero neljän puheille. Tälle hän taas kertoi sen.
Numero neljä oli vilkas, hauskan näköinen, hyvin puettu, miellyttävä
nuori mies — hän oli Barnacleja, mutta suvun eloisampaa haaraa — ja
sanoi luontevasti:
»Oh, tiedättekö, parempi olisi, ettette vaivaisi päätänne tällä
asialla.»
»Etten vaivaisi päätäni tällä asialla?»
»Niin! Neuvon teitä olemaan vaivaamatta sillä päätänne.»
Tämä oli Arthur Clennamille niin uusi näkökohta, ettei hän käsittänyt,
miten oli meneteltävä.
»Te voitte, jos tahdotte. Minä voin antaa teille vaikka kuinka monta
kaavaketta täytettäväksi. Kyllä niitä on täällä. Saatte vaikkapa
tusinan, jos tahdotte. Mutta tätä asiaa ette ikinä saa suoritetuksi»,
vakuutti numero neljä.
»Onko se niin toivotonta työtä? Anteeksi, minä olen vieras Englannissa.»
»En minä sano, että se on toivotonta», vastasi numero neljä hymyillen
vapaasti. »En minä lausu mielipidettäni asiasta; lausun vain ajatukseni
teistä. En usko, että te saatte tätä asiaa ajetuksi. Mutta te teette
tietysti niinkuin haluatte. Otaksun, että siinä jokin sopimus on
jätetty täyttämättä, tai jotakin sentapaista, vai mitä?»
»En todellakaan tiedä.»
»No niin. Sen te kyllä saatte tietää. Sitte saatte selville, mihin
osastoon sopimus kuului, ja siellä pääsette kaiken muun perille.»
»Pyydän anteeksi, mutta kuinka saan tämän kaiken selville?»
»No, teidän pitää — teidän pitää kysellä siksi, kunnes he vastaavat.
Sitte teidän on kirjoitettava anomus tälle osastolle (määrättyjen
kaavojen mukaan, joista teidän on otettava selko) saadaksenne luvan
kirjoittaa anomuksen tuolle osastolle. Jos saatte luvan (mikä on
mahdollista jonkun ajan kuluttua), niin on tämä anomus annettava tuohon
osastoon, lähetettävä kirjoihin merkittäväksi tähän osastoon, takaisin
leimattavaksi tuohon osastoon, varmennettavaksi tänne, ja sitte sitä
aletaan säännönmukaisesti käsitellä tuossa osastossa. Saatte tietää
millä asteella asia milloinkin on, jos kyselette kummastakin osastosta
siksi, kunnes he vastaavat.»
»Mutta ei suinkaan asia tällä tavalla tule ajetuksi», pääsi Arthur
Clennamilta.
Nuorta, vilkasta Barnaclea suorastaan huvitti, että toinen
yksinkertaisuudessaan saattoi hetkenkin uskoa, että asia näin tulisi
ajetuksi. Tämä tietäväinen nuori Barnacle oli täysin selvillä siitä,
ettei se tulisi näin ajetuksi. Tämä nopeaälyinen nuori Barnacle oli
kiivennyt tähän osastoon yksityisenä sihteerinä ollakseen sitten
valmis, kun joku valtion läskipala olisi tarjolla, ja hän ymmärsi
hyvin, että tämä osasto oli rattaana poliittisdiplomaattisessa
hölynpöly-koneistossa, jonka tehtävänä oli avustaa ylhäisiä yleisöä
vastaan. Lyhyesti, tästä komeasta, nuoresta Barnaclesta tulisi
todennäköisesti vielä valtiomies ja huomattava henkilö.
»Kun asia viimein on säännöllisesti käsiteltävänä tuossa toisessa
osastossa, mikä tämä sitte lienee», jatkoi loistava nuori Barnacle,
»niin voitte tuon tuostakin seurata sen kulkua osastossa. Kun se tulee
säännöllisesti käsiteltäväksi tässä osastossa, silloin teidän on tuon
tuostakin seurattava sitä tässä osastossa. Me lykkäämme sitä oikeaan
ja vasempaan, ja mihin se lykättäneenkin, on teidän pidettävä sitä
silmällä. Kun se joskus palautuu meille, on parasta, että käytte täällä
tiedustamassa sitä. Jos se pysähtyy johonkin, on teidän koetettava
antaa sille sysäys. Kun ehkä kirjoitatte toiseen osastoon tiedustellen
sitä ja sitte kirjoitatte tähän osastoon tiedustellen sitä — ettekä saa
mitään tyydyttäviä tietoja, niin on parasta, että — vain kirjoitatte
edelleen.»
Arthur Clennam näytti todella hyvin epätietoiselta.
»Olen kuitenkin joka tapauksessa kiitollinen kohteliaisuudestanne»,
sanoi hän.
»Ei mitään kiittämistä», vastasi kohtelias nuori Barnacle. »Koettakaa
keinoa ja katsokaa, mitä pidätte siitä. Omassa vallassannehan on
luopua siitä, ellei se miellytä teitä. Teidän olisi paras ottaa joukko
kaavakkeita mukaanne. Antakaa hänelle joukko kaavakkeita!» Annettuaan
tämän määräyksen numero kahdelle otti tämä loistava nuori Barnacle
uuden kourallisen papereita numero yhdeltä ja numero kolmelta ja kantoi
ne pyhäkköön tarjotakseen ne verukeviraston maan parasta valvoville
epäjumalille.
Arthur Clennam pisti jotenkin alakuloisena kaavakkeet taskuunsa ja
lähti tiehensä, astuen pitkän kivikäytävän läpi ja pitkiä kiviportaita
alas. Hän tuli sitten kääntöovelle ja odotti, ei ylen kärsivällisenä,
että ne kaksi henkilöä, jotka olivat hänen ja oven välissä, menisivät
ulos; silloin kuului toisen ääni perin tutulta. Hän katsoi puhujaan
ja tunsi mr Meaglesin. Mr Meagles oli kovin punainen kasvoiltaan —
punaisempi kuin pitkällä matkalla ahavoitunut ja taluttaen niskasta
mukanaan olevaa lyhyttä miestä lausui: »Tulkaa ulos, senkin heittiö,
tulkaa ulos!»
Oli niin odottamatonta kuulla mr Meaglesin ääntä täällä ja hänen
käytöksensä niin outoa hänen sysätessään kääntöoven auki ja
sukeltaessaan ulos kadulle mukanaan perin viattomalta näyttävä,
lyhyenläntä mies, että Clennam pysähtyi hetkeksi ja vaihtoi
ällistyneitä silmäyksiä ovenvartijan kanssa. Hän seurasi kuitenkin
heitä kiireesti ja näki mr Meaglesin astelevan katua pitkin,
vihollisensa rinnallaan. Pian saavutti hän vanhan matkatoverinsa ja
kosketti hänen selkäänsä. Kiukkuiset kasvot, jotka mr Meagles käänsi
häneen päin, lauhtuivat, kun hän näki, kuka häneen oli koskettanut, ja
hän ojensi ystävällisesti kätensä.
»Kas, päivää!» huudahti hän. »Kuinka voitte? Olen juuri palannut
ulkomailta. Olipa hauskaa tavata teitä.»
»Minäkin olen iloinen tavatessani teidät.»
»Suur' kiitos! Suur' kiitos!»
»Mrs Meagles ja tyttärenne —?»
»Voivat mahdollisimman hyvin», vastasi mr Meagles. »Olisin vain suonut
teidän tapaavan minut miellyttävämmässä tilassa, mitä vilpoisuuteen
tulee.»
Vaikka päivä oli kaikkea muuta kuin helteinen, oli mr Meagles niin
kuumissaan, että se herätti ohikulkijoiden huomiota, varsinkin kun
hän nojasi selkänsä erääseen aitaan, riisui hattunsa ja kaulahuivinsa
ja kaikin voimin hieroi höyryävää päätänsä ja kasvojaan, punoittavia
korviaan ja niskaansa, vähääkään välittämättä yleisestä mielipiteestä.
»Huhhuh!» ähki mr Meagles ja pukeutui taas. »Sepä teki hyvää. Nyt olen
vilpoisempi.»
»Teitä on suututettu, mr Meagles. Mitä on tapahtunut?»
»Odottakaa hetkinen, niin kerron. Onko teillä aikaa kävellä hiukan
tuolla puistossa?»'
»Niin kauan kuin haluatte.»
»Menkäämme sitten. Ah, katsokaa vain häntä!» Clennam oli sattunut
vilkaisemaan rikolliseen, jota mr Meagles oli niin tuimasti pudistellut
niskasta. »Häntä sietää kyllä katsoa, tuota vekkulia.»
Hänessä ei ollut paljoa katseltavaa, ei koon eikä puvun puolesta;
hän oli vain lyhyt, tanakka, käytännölliseltä näyttävä mies, hiukset
harmaantuneet, kasvoissa ja otsassa syviä, mietiskelyn kyntämiä
vakoja, jotka näyttivät kovaan puuhun kaiverretuilta. Hän oli puettu
siistiin mustaan, hiukan kuluneeseen pukuun ja näytti älykkäältä
käsityöläismestarilta. Hänellä oli kädessään silmälasikotelo, ja
ollessaan puheenaiheena pyöritteli hän sitä peukaloillaan, joissa
ilmennyttä taidokkuutta ja näppäryyttä näkee vain työkaluihin
tottuneilla.
»Te seuraatte meitä», käski mr Meagles uhkaavasti, »ja minä esittelen
teidät heti. No niin!»
Clennam ihmetteli itsekseen heidän kulkiessaan suorinta tietä
puistoon, mitä tämä tuntematon (joka totteli lempeän taipuvasti)
oikeastaan oli tehnyt. Hänen ulkomuotonsa ei millään tavoin oikeuttanut
epäilemään, että hänet olisi tavattu suunnittelemassa hyökkäystä mr
Meaglesin nenäliinan kimppuun; eikä hän liioin näyttänyt riitaiselta
tai väkivaltaiselta. Hän oli tyyni, vaatimaton, vakava mies; ei
yrittänyt karata; näytti hieman alakuloiselta, mutta ei häpeävältä
eikä katuvalta. Jos hän oli pahantekijä, oli hän varmasti parantumaton
tekopyhä; jos hän taas ei ollut pahantekijä, niin miksi mr Meagles
hyökkäsi hänen niskaansa verukevirastossa? Hän huomasi, ettei mies
tuottanut päänvaivaa vain hänelle vaan myös mr Meaglesille; sillä
heidän keskustelunsa lyhyellä matkalla puistoon ei tahtonut ensinkään
sujua, ja mr Meaglesin katse palasi alituisesti mieheen, silloinkin kun
hän puhui muista asioista.
Viimein kun he olivat puiden siimeksessä, pysähtyi mr Meagles äkkiä ja
sanoi:
»Mr Clennam, tehkää mielikseni ja katsokaa tuota miestä. Hänen nimensä
on Doyce, Daniel Doyce. Ette kai voisi aavistaa, että tämä mies on
tunnettu veijari, ettehän?»
»Enpä suinkaan.» Kysymys tuosta miehestä oli todella pulmallinen.
»Ette. Ette voisi. Tiedän, ettette voisi. Ette voisi aavistaa, että hän
on julkinen pahantekijä, ettehän?»
»En.»
»Ette. Mutta hän on. Hän on julkinen pahantekijä. Mihin hän on syypää?
Murhaanko, miestappoon, murhapolttoon, väärennykseen, huijaukseen,
murtovarkauteen, ryöstöön, näpistelyyn, salajuonitteluun vai
kavallukseen? Mitä näistä luulette hänen tehneen?»
»Luulen», vastasi Arthur Clennam, joka huomasi pienen hymyn Daniel
Doycen kasvoilla, »ettei hän ole tehnyt mitään näistä».
»Oikeassa olette», sanoi mr Meagles. »Mutta hän on ollut kekseliäs ja
koettanut käyttää kekseliäisyyttään maansa hyödyksi. Se on suoraa päätä
tehnyt hänestä julkisen pahantekijän, sir.»
Arthur katsoi mieheen itseensä, joka vain pudisti päätänsä.
»Tämä Doyce», selitti mr Meagles, »on seppä ja koneenkäyttäjä. Hän ei
ole suurtyöntekijä, mutta tunnettu hyvin kekseliääksi mieheksi. Noin
kaksitoista vuotta takaperin teki hän keksinnön (se käsittää hyvin
omituisen, salaperäisen menetelmän), joka on erinomaisen tärkeä hänen
maallensa ja lähimmäisillensä. En tahdo sanoa, paljonko rahaa se maksoi
hänelle ja kuinka monta elinvuottansa hän kulutti siihen, mutta hän
sai sen valmiiksi noin kaksitoista vuotta takaperin. Kaksitoistahan
se oli?» kysyi mr Meagles kääntyen Doycen puoleen. »Hän on maailman
raivostuttavin ihminen, hän ei milloinkaan valita!»
»Kyllä. Paremminkin kuin kaksitoista vuotta takaperin.»
»Paremminkin?» huudahti mr Meagles. »Tarkoitatte huonomminkin. No niin,
mr Clennam. Hän kääntyy hallituksen puoleen. Samassa hetkessä kuin hän
kääntyy hallituksen puoleen, tulee hänestä julkinen pahantekijä! Sir»,
pauhasi mr Meagles, joka taas oli vaarassa kuumeta ylenmäärin, »hän
taukoaa olemasta viaton kansalainen ja muuttuu rikolliseksi. Häntä
kohdellaan tästä hetkestä alkaen kuin inhoittavan rikoksen tehnyttä
miestä. Häntä väistetään, torjutaan, kohdellaan ylimielisesti, ivataan,
lähetetään toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luota toisen
ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luokse ja juoksutetaan takaisin
taas; hänellä ei ole oma aikansa eikä oma omaisuutensa vallassaan; hän
on suojaton, josta on lupa vapautua millä keinoin hyvänsä ja jota saa
kiusata kuinka tahansa.»
Tätä ei tämänaamuisen kokemuksen jälkeen ollut niin vaikea uskoa kuin
mr Meagles luuli.
»Älkää, Doyce, tuossa pyöritelkö silmälasikoteloanne», huusi mr
Meagles, »vaan kertokaa mr Clennamille se, mitä tunnustitte minulle».
»Minut saatettiin todella tuntemaan», selitti keksijä, »kuin olisin
tehnyt rikoksen. Liikkuessani kuin sukkula edestakaisin eri virastojen
välillä kohdeltiin minua aina enemmän tai vähemmän niinkuin rikokseni
olisi ollut suurikin lisäksi. Pysyäkseni pystyssä olen katsonut
tarpeelliseksi aika ajoin johtaa mieleeni, etten todellakaan ole tehnyt
mitään, minkä tähden minun tarvitsisi joutua Newgaten luetteloihin,
vaan olen vain tahtonut aikaansaada suuren säästön ja suuria
parannuksia.»
»Kas niin!» huudahti mr Meagles. »Päättäkää nyt liioittelinko minä
äsken! Ja nyt kai voitte uskoa minua, kun kerron loput jutusta.»
Näiden valmistelujen jälkeen jatkoi mr Meagles kertomusta iänikuista
kertomusta, joka jo väsyttää, tavallista, jokapäiväistä kertomusta,
jonka me kaikki jo osaamme ulkoa. Kuinka loppumattoman virastoissa
juoksun ja virallisen kirjeenvaihdon, lukemattomien hävyttömyyksien,
tyhmyyksien ja loukkausten jälkeen ylhäiset herrat viimein kirjoittivat
pöytäkirjan, numero kolmetuhatta kaksisataa seitsemänkymmentäkaksi,
jossa pahantekijälle annettiin lupa omalla kustannuksellaan
tehdä eräitä kokeita keksinnöllänsä. Kuinka kokeet suoritettiin
kuusimiehisen lautakunnan läsnäollessa, jonka kaksi vanhaa jäsentä
olivat liian sokeita nähdäkseen, kaksi vanhaa jäsentä olivat liian
kuuroja kuullakseen, yksi vanha jäsen ontui niin pahasti, ettei
päässyt kyllin lähelle ja kuudes vanha jäsen oli liiaksi härkäpäinen
katsoakseen. Kuinka kului yhä useampia vuosia ja kokoontui yhä
enemmän hävyttömyyksiä, tyhmyyksiä ja loukkauksia. Kuinka ylhäiset
herrat tekivät uuden pöytäkirjan, numero viisituhattasatakolme,
ja lykkäsivät jutun verukevirastoon. Kuinka verukevirasto aikaa
myöten otti asian käsiteltäväkseen aivan kuin se olisi ollut uuden
uutukainen, eilispäiväinen, josta ei milloinkaan ennen ollut kuultu,
tonki sitä, kaiveli sitä ja käänteli sitä kylmän suihkun alla. Kuinka
hävyttömyydet, tyhmyydet ja loukkaukset kävivät läpi kertomataulun.
Kuinka kolme Barnadea ja yksi Stiltstalking määrättiin antamaan
lausunto keksinnöstä; nämä herrat eivät tienneet mitään keksinnöstä,
heidän päähänsä ei käynyt takominen mitään siitä, he ikävystyivät
siihen ja toivat lausunnossaan esiin fysikaalisia mahdottomuuksia.
Kuinka verukevirasto pöytäkirjassaan, numero kahdeksantuhatta
seitsemänsataa neljäkymmentä, »ei katsonut olevan syytä muuttaa
ylhäisten herrojen päätöstä». Kuinka verukevirasto saatuaan tietää,
etteivät ylhäiset herrat olleet tehneet mitään päätöstä, pani asian
pöydälle. Kuinka juuri tänä aamuna oli ollut lopullinen neuvottelu
verukeviraston pääpomon kanssa ja kuinka tämä häpeämätön ihminen oli
puhunut ja ollut yleensä ja joka tapauksessa ja katsoen asiaa eri
puolilta sitä mieltä, että asiassa oli noudatettava toista kahdesta
keinosta: joko se oli jätettävä sikseen tykkänään tai aloitettava
uudelleen alusta pitäen.
»Jonka perästä minä», jatkoi mr Meagles, »käytännöllisenä miehenä
siinä paikassa ja pomon läsnäollessa tartuin Doycen niskaan ja sanoin,
että selvästi ymmärsin hänen olevan inhottavan veijarin ja petollisen
häiritsijän, joka ei jättänyt hallitusta rauhaan, ja saatoin hänet
ulos. Kuljetin häntä niskasta viraston ovelle, jotta portinvartijakin
älyäisi minun olevan käytännöllisen miehen, joka ymmärtää sellaisten
veijarien virallisen arvon; ja tässä me nyt olemme!»
Jos vilkas nuori Barnacle olisi ollut läsnä, olisi hän kenties
ujostelematta selittänyt, että verukevirasto oli täyttänyt
velvollisuutensa; että Barnaclein tehtävänä oli vain tarrautua kiinni
valtiolaivaan ja pysytellä siinä niin kauan kuin mahdollista, että
laivan kohentaminen tasapainoon, sen keventäminen ja siistiminen
tietäisi heidän sysäämistään yli laidan, että heidät vain pois
sysäämällä saataisiin lähtemään laivasta ja että jos se ajoi karille
heidän yhä pysytellessään siinä, oli se laivan asia eikä heidän.
»Kas niin!» lopetti mr Meagles, »nyt tiedätte Doycen jutun. Kuitenkaan
ette nytkään kuule hänen valittavan, ja se ei suinkaan paranna minun
mielentilaani.»
»Te olette varmaan harvinaisen kärsivällinen», sanoi Arthur Clennam ja
katseli Doycea jonkun verran ihmetellen, »harvinaisen suvaitsevainen».
»En», vastasi toinen, »en luule olevani sitä enemmän kuin muutkaan
ihmiset».
»Kautta taivaan, te olette sitä enemmän kuin olin luullutkaan»,
huudahti mr Meagles.
Doyce hymyili sanoessaan Clennamille: »Katsokaas, nämä kokemukseni
eivät ole alkaneet oman juttuni kanssa. Olen joutunut näkemään
tästä yhtä ja toista ennenkin. Minun juttuni ei ole mitenkään
poikkeuksellinen. Minua ei ole kohdeltu huonommin kuin satoja muitakaan
samassa tilanteessa olevia kuin kaikkia muitakaan, olin sanoa.»
»En usko, että tämä voisi millään tavalla lohduttaa minua, jos juttu
olisi minun; mutta olen iloinen, että se lohduttaa teitä.»
»Ymmärtäkää minut oikein! En väitä», vastasi Doyce vakavaan,
harkitsevaan tapaansa ja katsellen etäisyyteen, ikäänkuin hänen harmaat
silmänsä mittaisivat välimatkoja, »että tämä olisi minkäänlainen
korvaus miehen työstä ja toiveista; mutta tunnen jonkinlaista
tyydytystä tietäessäni, etten oikeastaan ole odottanut muuta».
Hän puhui tyyneen, punnitsevaan tapaan ja hillityllä äänellä, kuten
usein mekaanikot, jotka ovat tottuneet tarkasti miettimään ja
sovittelemaan. Se oli hänelle ominaista samoin kuin hänen peukalonsa
taipuisuus tai kuin hänen erikoinen tapansa tuon tuostakin työntää
hattunsa takaraivolle, ikäänkuin tarkastelisi puolivalmista kättensä
työtä ja mietiskelisi sitä.
»Pettynytkö?» jatkoi hän kävellen heidän välissään puiden siimeksessä.
»Kyllä. Epäilemättä olen pettynyt. Loukkautunutko? Kyllä. Tietysti
olen loukkautunut. Sehän on luonnollista. Mutta sanoessani, että tähän
tilanteeseen joutuneita ihmisiä enimmäkseen kohdellaan tällä tavoin,
tarkoitan —»
»Niin, Englannissa», pisti mr Meagles väliin.
»Niin, tietysti tarkoitan Englannissa. Kun he vievät keksintönsä
ulkomaille, on asianlaita aivan toisin. Ja siksi moni usein tekeekin
niin.»
Mr Meaglesin oli jo taas perin kuuma.
»Tarkoitin sanoa, että samanlainen kuin hallituksemme laillinen
menettely sattuu olemaan tällä kertaa, sellainen sen laillinen
menettely on kaikessa muussakin. Oletteko milloinkaan kuullut,
ettei keksijä tai uudistusten suunnittelija olisi huomannut sitä
luoksepääsemättömäksi ja ettei se olisi masentanut ja kohdellut heitä
huonosti?»
»En voi sanoa kuulleeni.»
»Oletteko milloinkaan huomannut sen ensiksi hyväksyvän mitään
hyödyllistä asiaa? Tai olevan esimerkkinä minkäänlaisessa hyödyllisessä
toiminnassa?»
»Olen hyvän joukon vanhempi ystäväämme tässä», sanoi mr Meagles, »ja
vastaan sentähden: emme milloinkaan».
»Mutta otaksun, että me kolme», virkkoi keksijä, »tiedämme suuren
joukon esimerkkejä siitä, että se on lujasti päättänyt pysytellä
peninkulmia ja vuosia meitä muita jäljessä ja on näkynyt itsepäisesti
pitävän kiinni sellaisesta, mikä jo aikoja sitten on hyljätty
käytännöstä ja minkä sijalle on saatu yleisesti tunnettua ja käytettyä
uutta ja parempaa».
Kaikki myönsivät tämän todeksi.
»No niin», jatkoi Doyce huoahtaen, »samoin kuin tiedän, miten minkin
metallin käy missäkin lämpömäärässä ja kuinka kukin kappale muuttuu
kussakin puristuksessa, samoin saatan (jos mietin asiaa) arvata,
kuinka nämä ylhäiset loordit ja herrasmiehet luultavasti menettelevät
tällaisessa asiassa kuin minun on. Jos minulla on päätä ja järkeä, niin
ei minulla ole oikeutta hämmästyä sitä, että joudun saman kohtalon
alaiseksi kuin kaikki edeltäjäinkin. Minun olisi pitänyt jättää asia
sikseen. Olen totisesti saanut kylliksi varoituksia.»
Näin sanoen pisti hän silmälasikotelon taskuunsa ja sanoi Arthur
Clennamille: »Vaikken valita, mr Clennam, osaan kuitenkin tuntea
kiitollisuutta ja vakuutan tuntevani sitä yhteistä ystäväämme kohtaan.
Monet kerrat ja monella tavalla on hän tukenut minua.»
»Joutavaa jaaritusta», murahti mr Meagles.
Arthur ei voinut olla katselematta Daniel Doycea nyt seuraavan
lyhyen äänettömyyden kestäessä. Hän oli pidättynyt toimettomasta
napisemisesta, sillä se johtui hänen luonteensa peruspiirteistä ja oman
asiansa arvon tunnosta, mutta hän oli vanhentunut, köyhtynyt ja käynyt
tuimaksi pitkän ponnistelunsa aikana. Arthurin täytyi ajatella, kuinka
siunattu asia olisi, että tämä mies olisi käynyt oppia niiden herrojen
luona, jotka hyvyydessään olivat ottaneet kantaakseen isänmaan huolia
hartioillaan, ja oppinut, kuinka se ei ole tehtävä.
Mr Meagles oli kuuma ja alakuloinen viiden minuutin ajan ja alkoi sitte
jäähtyä ja käydä iloisemmaksi.
»Kas niin, kas niin!» sanoi hän. »Me emme paranna asiaa murjottamalla.
Minne olette menossa, Dan?»
»Menen takaisin työpajaan», vastasi Dan.
»No, me menemme kaikki takaisin työpajaan tai kävelemme sinne päin»,
päätti mr Meagles iloisesti. »Eihän mr Clennam säikähdä sitä, että
työpaja on Bleeding Heart Yardissa.»
»Bleeding Heart Yardissa?» kysyi Clennam. »Sinne minäkin olen menossa.»
»Sitä parempi», huudahti mr Meagles. »Menkäämme siis!»
Heidän kävellessään ajatteli varmaan yksi seurasta ja luultavasti
useampikin, että Bleeding Heart Yard ei ollut niinkään sopimaton matkan
määrä miehelle, joka oli ollut virallisessa kanssakäymisessä ylhäisten
loordien ja Barnaclein kanssa — kenties oli heillä lisäksi vielä paha
aavistus, että itse Britannia jonakin onnettomana päivänä joutuisi
etsimään itselleen asuntoa Bleeding Heart Yardissa, jos se piti
verukevirastoa liian suuressa arvossa.