Päivänvalo ei pitänyt kiirettä vankilan muurin yli kiipeämisellä
eikä ravintolan ikkunasta kurkistamisella, ja tullessaan olisi
se ollut tervetulleempi yksin kuin saderyöppy seuranaan. Mutta
päiväntasausmyrskyt puhalsivat nyt merellä, ja puolueeton lounaistuuli
ei lennossaan laiminlyönyt ahdasta Marshalseaakaan. Ulvoessaan Pyhän
Yrjön kirkon tapuleissa ja kieputellessaan naapuriston savuhattuja teki
se pienen mutkan tuhauttaakseen Southwarkin savua vankilaan; savua
tunkeutui uuninpiippuihin ja oli tukehduttaa ne muutamat aamunvirkut
vankilanasukkaat, jotka silloin jo sytyttelivät takkavalkeitaan.
Arthur Clennamilla ei olisi ollut halua viipyä vuoteessaan, vaikka
tämä olisi ollut yksityisemmässäkin ja rauhallisemmassa paikassa ja
vaikkeivät häntä olisi häirinneet kaikenlaiset aamuaskareet, kuten
lieden puhdistaminen edellisen päivän tulen jäljiltä, tämänpäiväisen
tulen sytyttäminen yhteiskunnan kattilan alle; tämän spartalaisen
astian täyttäminen vedellä kaivolla, kokoushuoneen lakaisu ja
sahajauhoittaminen ja muut sellaiset valmistukset. Hän oli sydämellisen
iloinen nähdessään päivän koittavan, vaikka olikin nukkunut
vain vähäsen, ja lähti ulos kohta, kun saattoi erottaa esineitä
ympäristössään, ja käveli pihassa kaksi pitkää tuntia, ennenkuin portti
avattiin.
Muurit olivat niin lähekkäin ja rajut pilvet kiitivät niin nopeasti
niiden ylitse, että hän oli tuntevinaan alkavaa meritautia
katsellessaan myrskyiselle taivaalle. Sade, jonka tuulenpuuskat
painoivat vinoon, vihmoi sitä päärakennuksen sivua, jossa hän oli
viettänyt yönsä, mutta jätti kapean, kuivan käytävän sen muurin
kupeelle, jossa hän käveli edestakaisin oljenkorsien, rikkojen ja
paperien, pumpulta lirisevien likaisten purojen ja edellisen päivän
vihannesjätteiden keskellä. Näky oli mahdollisimman kurja.
Eikä sen elähdyttämiseksi näkynyt vilahdustakaan siitä pikku olennosta,
joka oli saattanut hänet tänne. Ehkäpä hän hiipi omasta ovestaan
ulos ja isän ovesta sisään juuri silloin, kun odottaja oli kääntynyt
molemmista poispäin; hän ei nähnyt tytöstä vilahdustakaan. Veljelle
taas oli aamu vielä liian aikainen; joka oli nähnyt hänet kerran, oli
nähnyt kylliksi tietääksensä, että hän oli laiska nousemaan vaikkapa
kuinka likaiselta yövuoteelta tahansa, niin että Arthur Clennam
astellessaan edestakaisin ja odotellessaan portin avaamista mietiskeli
enemmän tulevaisuuden kuin nykyhetken varalle keinoja jatkaaksensa
huomioitaan.
Viimein avautui porttihuoneen ovi, ja vartija, joka suoritti rappusilla
aamukampaustaan, oli valmis päästämään hänet ulos. Iloinen vapautuksen
tunne sydämessään Clennam meni porttihuoneen läpi ja joutui pienelle
ulkopihalle, jossa edellisenä päivänä oli puhutellut veljeä.
Siellä oli jo joukko ihmisiä pyrkimässä sisään; heitä ei ollut
vaikea tuntea vankilan epämääräisiksi sananviejiksi, välikäsiksi ja
asiantoimittajiksi. Muutamat olivat vetelehtineet sateessa odotellen
portin avaamista, toiset, jotka olivat paremmin laskeneet tuloaikansa,
saapuivat nyt paikalle ja pääsivät sisään tuoden mukanaan kosteita
vaaleanruskeita paperipusseja maustekauppiaalta, leipiä, voikimpaleita,
munia, maitoa ja muuta sellaista. Kannattipa todella katsella
näitä kurjien kurjia palvelijoita, näitä velkaantuneiden köyhiä,
velkaantuneita apulaisia. Ei edes lumppukaupassa saanut nähdä niin
kuluneita takkeja ja housuja, niin likaisia hameita ja huiveja, niin
kuhmuisia lakkeja ja hattuja, sellaisia saappaita ja kenkiä, sellaisia
sateensuojia ja kävelykeppejä. Kaikilla oli yllään vain toisten miesten
ja naisten vaatehylkyjä; ne oli kokoonpantu muiden yksilöllisyyden
tilkuista ja paikoista, vailla omaa räätälinluomaa luonnetta ja
olemusta. He liikkuivatkin kuin eri rotuun kuuluvat. Omalla erikoisella
äreällä tavallaan livahtivat he kulman taakse, ikäänkuin ikuisesti
olisivat menossa panttilainausliikkeeseen. He yskivätkin kuten ihmiset,
jotka ovat tottuneet jäämään unohtuneina seisomaan portaisiin ja
vetoisiin käytäviin odottamaan vastausta haalistuneella musteella
tuherrettuihin kirjoituksiin, jotka tuottivat vastaanottajilleen
suurta päänvaivaa eikä mitään tyydytystä. Kun he katsoivat vieraaseen
ohi kulkiessaan, tekivät he sen lainaapyytävin silmin — nälkäisin,
terävin, tutkivin, aprikoiden kuinka myöntyväinen asianomainen olisi
velkojana ja olisiko hän mahdollisesti taipuvainen antamaan pienen
almun. Ammattikerjääminen taivutti heidän kumaraiset hartiansa,
tärisytti heidän tutisevia sääriään, napitti, parsi, paikkasi ja kursi
heidän vaatteensa, kulutti heidän napinreikänsä, pisti esiin heidän
puvustaan likaisina pieninä narunpätkinä ja huokui heidän suustaan
alkoholinhajuisina hengähdyksinä.
Clennamin yhä seistessä pihassa menivät nämä ihmiset hänen ohitsensa,
ja muudan kääntyi kysymään, voisiko hän palvella häntä jollakin
tavoin; silloin hänen mieleensä juolahti, että hän voisi puhutella
pikku Dorritia vielä kerran, ennenkuin menisi tiehensä. Tyttö oli ehkä
tointunut ensi hämmästyksestään ja saattaisi puhua vapaammin hänen
kanssansa. Hän kysyi tältä veljeskunnan jäseneltä (jolla oli kädessään
kaksi suolaista silliä sekä leipä ja kainalossaan kiilloitusharja),
voisiko jostakin läheltä saada kupillisen kahvia. Epämääräinen antoi
rohkaisevia tietoja ja saattoi hänet kivenheiton päähän kadun varrella
olevaan kahvilaan.
»Tunnetteko miss Dorritin?» kysyi uusi asiakas.
Epämääräinen tunsi kaksikin miss Dorritia; toinen oli syntynyt
vankilassa. — Hänestäkö oli puhe? Vai hänestä? Epämääräinen oli
tuntenut hänet jo monta vuotta. Mitä toiseen miss Dorritiin tuli niin
asui epämääräinen samassa talossa kuin hän ja hänen setänsä.
Tämä tieto muutti asiakkaan puolivalmiin päätöksen jäädä kahvilaan
odottamaan, että epämääräinen ilmoittaisi Dorritin tulleen kadulle.
Hän antoi nyt epämääräiselle toimeksi ilmoittaa pikku Dorritille,
että hänen isänsä eilisiltainen vieras pyysi saada kunnian puhutella,
häntä hänen setänsä asunnossa; samasta lähteestä sai hän tietää talon
tarkan osoitteen; setä asui aivan lähellä; maksettuaan epämääräiselle
puolikruunusen ja päästettyään hänet menemään, virkistäytyi Clennam
kiireesti kahvilassa ja riensi klarinetinsoittajan asunnolle.
Talossa oli niin monta asuntoa, että ovenpieli näytti olevan yhtä
täynnä kellonripoja kuin tuomiokirkon urut rekisterinappuloita.
Epätietoisena siitä, mikä oli klarinettinappula, seisoi hän aprikoiden
asiaa, kun eräästä ikkunasta lensi höyhenkorkki hänen hatulleen. Hän
huomasi silloin, että ikkunassa oli kaihdin ja siinä kirjoitus Mr
Cripplesin opisto ja toisella rivillä Iltaopetusta; kaihtimen takaa
näkyi pieni kalpea poika voileipä toisessa kädessä, höyhenkorkki-maila
toisessa. Ikkunaan ylettyi kadulta ja Clennam kurkisti kaihtimen yli,
antoi höyhenkorkin takaisin ja kysyi asiaansa.
»Dorrit?» toisti kalpea poikanen (joka oli itse nuori herra Cripples).
»Mr Dorrit? Kolmas kello, yksi soitto.»
Mr Cripplesin oppilaat näyttivät pitäneen katuovea kirjoitusvihkonaan:
niin täyteen se oli töhritty lyijykynällä. Usein esiintyvä yhdistelmä
»vanha Dorrit» ja »likainen Dick» todisti mr Cripplesin oppilailla
olevan henkilökohtaisia tarkoituksia. Clennamilla oli runsaasti aikaa
huomioiden tekoon, ennenkuin ovi avautui; ukko parka avasi sen itse.
»Kas!» sanoi hän hitaasti muistaen Arthurin. »Te olitte viime yön
telkien takana.»
»Niin olin, mr Dorrit. Toivon pian tapaavani veljentyttärenne täällä.»
»Vai niin!» virkkoi hän mietiskellen. »Veljeni tietämättä. Aivan niin.
Tahdotteko tulla ylös odottamaan häntä.»
»Kiitos, kyllä.»
Kääntyen itse yhtä vitkaan kuin hän mielessään käänteli kuulemaansa ja
sanottavaansa nousi ukko edellä ahtaita, portaita ylös. Talo oli kovin
umpinainen ja siellä oli epäterveellinen haju. Pienet porrasikkunat
olivat toisten yhtä epäterveellisten talojen ikkunoihin päin; näistä
pisti ulos riukuja ja naruja, joissa riippui rumia liinavaatteita;
näytti siltä kuin asukkaat olisivat onkineet vaatteita ja saaneet
koukkuunsa niin kelvotonta saalista, ettei siitä kannattanut välittää.
He tulivat takapihan puoliseen ullakkohuoneeseen; ilma oli painostavaa,
lattialla seisoi äskettäin ja niin suurella kiireellä kokoonsysätty
vuode, että peitot ikäänkuin kiehuivat yli ja pitivät kantta koholla,
ja keikkuvalla pöydällä oli keskeneräinen kahden hengen aamiainen,
kahvia ja paahdettua leipää, kaikki hujan hajan heiteltynä.
Huoneessa ei ollut ketään. Ukko, hetken mietittyään, jupisi
itsekseen, että Fanny kai oli juossut tiehensä, ja meni viereiseen
huoneeseen tuomaan hänet takaisin. Vieras huomasi, että tyttö piteli
ovea sisästäpäin, ja kuuli hänen kiivaasti huudahtavan: »Älä avaa,
tyhmyri!» kun setä koetti avata ovea; samalla näki hän sukkia ja
naisvaatteita virumassa huoneessa, josta päätti nuoren neidin vielä
olevan puolipukeissa. Setä, joka ei näkynyt pääsevän minkäänlaiseen
päätökseen, laahusti takaisin, istui tuoliinsa ja alkoi lämmitellä
käsiään tulen ääressä. Ei siksi, että olisi ollut kylmä tai että hän
olisi ollut selvästi tietoinen siitä, oliko kylmä vai lämmin.
»Mitä ajattelitte veljestäni, sir?» kysyi hän, huomattuaan vähitellen
mitä teki, tauoten siitä ja kurottautuen ottamaan klarinettikotelonsa
uuninreunalta.
»Olin iloinen», vastasi Arthur jotakuinkin ymmällä, sillä hänen
ajatuksensa askartelivat läsnäolevassa veljessä, »olin iloinen
nähdessäni hänet terveenä ja reippaana».
»Hm!» mutisi vanhus. »Niin, niin, niin, niin, niin!»
Arthur tuumaili, mitä ukko mahdollisesti, aikoi tehdä
klarinettikotelolla. Ei kerrassaan mitään. Hän huomasi ajoissa, ettei
se ollutkaan hänen pieni nuuskapussinsa (sekin oli uuninreunalla),
pani kotelon takaisin, otti sen asemesta nuuskaa ja lohduttautui
vetämällä siitä siemauksen nenäänsä. Hän oli yhtä heikko, huono ja
hidas nuuskaamisessa kuin kaikessa muussakin; vain vienoja nautinnon
värähdyksiä näkyi silmäkulmien ja suupielten poloisissa kuluneissa
hermoissa.
»Amy, mr Clennam. Mitä arvelette hänestä?»
»Kaikki, mitä olen nähnyt ja ajatellut hänestä, on vaikuttanut syvästi
minuun.»
»Veljeni olisi ollut hukassa ilman Amya», virkkoi vanhus. »Kaikki
olisimme olleet hukassa ilman Amya. Hän on hyvin hyvä tyttö, tämä Amy.
Hän tekee velvollisuutensa.»
Arthur oli kuulevinaan tässä kiittelyssä samanlaisen tavanomaisuuden
sävyn kuin isänkin puheessa edellisenä iltana, ja se herätti hänen
sydämessään vastustusta ja suuttumuksen tunteen. He eivät kitsastelleet
kiitollisuudessaan eivätkä olleet välinpitämättömiä siitä, mitä hän
teki heidän hyväkseen; mutta he olivat veltosti tottuneet häneen
samoin kuin kaikkeen muuhunkin asemassaan. Hän otaksui, että vaikka
heillä joka päivä oli tilaisuus verrata häntä erääseen toiseen ja
itseensä, he kuitenkin katsoivat hänen vain täyttävän määrätyn
paikkansa pitäen hänen suhdettansa heihin ja käytöstänsä heitä kohtaan
yhtä luonnollisesti hänelle kuuluvana kuin hänen oma nimensä tai
ikänsä. Hän otaksui, etteivät he käsittäneet hänen kohonneen vankilan
piiriä ylemmäs, vaan pitivät häntä siihen kuuluvana, arvelivat hänen
epämääräisesti täyttävän sen, mitä heillä oli oikeus vaatia, eikä
mitään muuta.
Hänen setänsä jatkoi aamiaistaan, mutusteli kahviin kastettua
paahtoleipäänsä ja oli aivan unohtanut vieraansa, kun kolmas kello soi.
Se oli Amy, sanoi hän, ja meni alas päästämään hänet sisälle, jättäen
vieraansa odottamaan mielessään yhtä elävä kuva hänen tuhruisista
käsistään, likavakoisista kasvoistaan ja ränsistyneestä olemuksestaan
kuin jos hän yhä olisi istunut tuolissaan.
Amy tuli hänen jäljessään yllään tavallinen yksinkertainen pukunsa
ja yhtä arkana käytökseltään kuin aina. Hänen huulensa olivat hiukan
raollaan, ikäänkuin sydän olisi sykkinyt tavallista nopeammin.
»Mr Clennam, Amy», selitti setä, »on odottanut sinua täällä jonkun
aikaa».
»Rohkenin lähettää pyytämään teitä tänne.»
»Minä sain kyllä sanan, sir.»
»Menettekö äitini luo tänään? Ette kai, tavallinen aikanne on jo ohi.»
»En tänään, sir. Minua ei tarvita siellä tänään.»
»Sallitteko minun seurata teitä vähän matkaa sinnepäin, mihin olette
menossa. Voin silloin puhutella teitä matkalla ja vältän siten
viivyttämästä teitä ja viipymästä itse täällä häiritsemässä setäänne.»
Tyttö näytti olevan hämillään, mutta vastasi »kyllä». Clennam
teeskenteli unohtaneensa, mihin oli pannut kävelykeppinsä antaaksensa
Amylle aikaa korjata vuodetta, vastata sisarensa kärsimättömään
koputukseen ja kuiskata jotakin sedälleen. Sitte hän löysi keppinsä,
ja he menivät portaita alas, Amy edellä, Clennam perässä, jolla välin
setä seisoi portaiden yläpäässä ja luultavasti oli unhottanut heidät jo
ennen, kuin he olivat päässeet alakertaan.
Mr Cripplesin oppilaat lakkasivat aamuhuvituksestaan, mukiloimasta
toisiaan laukuilla ja kirjoilla, ja tuijottivat kaikilla mahdollisilla
silmillään vierasta, joka oli käynyt katsomassa Likaista Dickiä.
He jaksoivat kestää merkillisen näyn houkutuksen siksi, kunnes
salaperäinen vieras oli turvallisen matkan päässä; mutta silloin
puhkesivat he ulvomaan, heittelivät kiviä ja pyörivät villissä
pilkkatanssissa, haudaten kaikella kunnialla rauhanpiipun niin
rajuin menoin, että jos mr Cripples olisi ollut maantierosvosakin
tatuoitu päällikkö, olisivat he tuskin voineet tehdä paremmin oikeutta
kasvatukselleen.
Kesken tätä kunnianosoitusta tarjosi mr Arthur Clennam käsivartensa
pikku Dorritille, ja pikku Dorrit tarttui siihen. »Mennäänkö Iron
Bridgen kautta?» kysyi hän; »siellä olemme kauempana kadun melusta».
Pikku Dorrit vastasi »kyllä» ja uskalsi nyt toivoa, ettei hän »panisi
pahakseen» mr Cripplesin poikien käytöstä, sillä hän oli itsekin
saanut kasvatuksensa, sen verran kuin hänellä oli sitä, mr Cripplesin
iltakoulussa. Clennam vastasi mielellään ja täydestä sydämestään
antavansa anteeksi mr Cripplesin pojille. Näin mr Cripples tietämättään
lievensi heidän välistänsä juhlallisuutta ja saattoi heidät
luonnollisella tavalla lähemmäksi toisiaan paremmin kuin Beau Nash
olisi voinut, jos he olisivat eläneet hänen kultaisella ajallaan ja
hän olisi sitä tarkoitusta varten astunut alas kuusivaljakon vetämistä
vaunuistaan.
Ilma oli yhä ruma ja kadut kurjan rapakkoiset, muttei kuitenkaan
satanut heidän kävellessään Iron Bridgelle. Pikku Dorrit näytti
niin nuorelta Clennamin silmissä, että hän toisin hetkin huomasi
miettivänsä, eikö olisi parasta puhutella häntä kuin lasta. Ehkä hän
itse näytti sensijaan vanhalta tytön silmissä.
»Olen pahoillani, että teille sattui niin ikävästi eilen illalla, sir,
että jäitte telkien taakse. Se oli kovin pahasti.»
Se ei merkinnyt mitään, vastasi toinen. Hän oli saanut oikein hyvän
vuoteen.
»Niin kai!» sanoi tyttö vilkkaasti; »luulen, että ravintolassa on
erinomaisia vuoteita». Clennam huomasi, että ravintola hänen silmissään
oli uhkea hotelli ja että sen maine oli hänelle kallis.
»Luulen, että hinnat siellä ovat hyvin korkeat», sanoi pikku Dorrit,
»mutta isäni on kertonut, että siellä tarjotaan hyviä päivällisiä. Ja
viiniä», lisäsi hän arasti.
»Oletteko milloinkaan ollut siellä?»
»Enhän toki! Keittiössä vain, noutamassa kuumaa vettä.»
Kummallista ajatella ihmistä, joka on kasvanut ja ylennyt suuresti
ihaillen ja kunnioittaen tämän ensiluokkaisen laitoksen, Marshalsean
hotellin, ylellisyyksiä!
»Kysyin teiltä eilen illalla», virkkoi Clennam, »miten olette
tutustunut äitiini. Olitteko kuullut mainittavan hänen nimeään,
ennenkuin hän lähetti noutamaan teitä?»
»En, sir.»
»Luuletteko isänne kuulleen sitä?»
»En, sir.»
Tyttö nosti silmänsä, ja heidän katseensa yhtyivät (hän pelästyi
tätä kohtausta ja kääntyi taas pois), mutta Clennam oli nähnyt hänen
katseessaan niin suurta ihmetystä, että huomasi tarpeelliseksi sanoa:
»Minulla on syy, jonka tähden kyselen tätä, vaikka en voi selittää
sitä; mutta ette saa millään muotoa luulla sitä senluontoiseksi,
että se tuottaisi teille vähintäkään levottomuutta tai tuskaa. Aivan
päinvastoin. Ja te luulette, ettei nimi Clennam ole ollut isällenne
tuttu minään hänen elämänsä kautena?»
»Niin, sir.»
Clennam arvasi äänestä, että tyttö katsoi häneen taas noin huulet
raollaan, ja tuijotti sentähden vain eteensä, jottei uudelleen
saattaisi häntä hämilleen ja hänen sydäntään kiivaammin sykkimään.
Näin he tulivat Iron Bridgelle, joka tuntui melkein maalaisen
rauhalliselta katuhälinän jälkeen. Tuuli puhalsi rajusti,
sadekuurot pyyhälsivät heidän ohitsensa, kuohuttaen kadun ja
käytävän vesilätäköitä ja ajaen ne virtaan. Pilvet kiitivät kilpaa
lyijynkarvaisella taivaalla, savu ja sumu syöksyivät niiden perässä,
tumma virta juoksi väkevänä ja rajuna samaan suuntaan. Pikku Dorrit
näytti maailman pienimmältä, hiljaisimmalta ja heikoimmalta olennolta.
»Antakaa minun hankkia teille vaunut», pyysi Arthur Clennam ja oli
vähällä lisätä: »lapsi parka!»
Mutta tyttö kieltäytyi kiireisesti vakuuttaen, että hänelle oli
yhdentekevää satoiko vai paistoi; hän oli tottunut liikkumaan ulkona
kaikilla ilmoilla. Arthur tiesi niin olevan ja tunsi sydämessään vielä
syvempää sääliä ajatellessaan rinnallaan kulkevaa hentoa olentoa
iltaisin rientämässä kosteita, pimeitä, meluisia katuja sellaiseen
kotiin.
»Te puhuttelitte minua niin ystävällisesti eilen illalla, sir, ja
kuulin perästäpäin, että olitte ollut niin antelias isälle, että minun
täytyi noudattaa pyyntöänne, vaikkapa vain tullakseni kiittämään teitä,
varsinkin kun tahdoin välttämättä sanoa teille —» Hän epäröi ja vapisi
ja kyyneleitä kihosi hänen silmiinsä, mutta ne eivät vierineet alas.
»Sanoa minulle —?»
» — sanoa toivovani, ettette käsitä isääni väärin. Älkää tuomitko
häntä niinkuin tuomitsisitte muita, vankilan ulkopuolella eläviä. Hän
on ollut niin kauan siellä! En ole milloinkaan nähnyt häntä vankilan
ulkopuolella, mutta ymmärrän, että hänen on täytynyt muuttua joissakin
suhteissa näinä vuosina.»
»Uskokaa minua, etten milloinkaan arvioitse häntä kohtuuttomasti tai
tylysti.»
»Ei silti», jatkoi tyttö ylpeämmin, nähtävästi aavistaen että
mahdollisesti näyttäisi siltä kuin hän pettäisi isänsä, »ei silti, että
hänen tarvitsisi millään tavalla hävetä puolestaan tai että minulla
olisi syytä hävetä hänen tähtensä. Häntä on vain ymmärrettävä. Soisin
vain, että muistettaisiin, millaista hänen elämänsä on ollut. Kaikki,
mitä hän sanoi, oli totta. Kaikki on tapahtunut niinkuin hän kertoi
sen. Häntä pidetään suuressa arvossa. Jokainen sinne tulija tahtoo
mielellään tutustua häneen. Häntä suositaan enemmän kuin ketään muuta.
Häntä kunnioitetaan enemmän kuin vankilan johtajaakin.»
Jos ylpeys saattaa olla viatonta, niin se oli sitä tässä tapauksessa,
kun pikku Dorrit ylpeili isästään.
»Usein on sanottu, että hänen käytöksensä on todellisen herrasmiehen
oikea esikuva. En ole nähnyt kenenkään siellä käyttäytyvän niinkuin
hän ja häntä pidetään kaikkia muita etevämpänä. Hänelle annetaan
lahjoja aivan yhtä paljon tästä syystä kuin siitä, että hän on niiden
tarpeessa. Häntä ei voi moittia köyhyydestä, rakasta isäraukkaa. Kukapa
rikastuisi istuessaan vankilassa neljännesvuosisadan!»
Millainen rakkaus soikaan hänen sanoissaan, millainen sääli ilmeni
hänen tukahdutetuissa kyynelissään, kuinka suuri uskollinen sielu
asuikaan hänessä ja kuinka tosi olikaan valo, joka ympäröi isää
valheloistolla!
»Jos olen pitänyt parhaana salata, missä kotini on, en ole tehnyt sitä
siksi, että häpeäisin isäni puolesta. Jumala varjelkoon siitä! Enkä
edes häpeä paikankaan tähden niin suuresti kuin ehkä saattaisi luulla.
Ihmiset eivät ole pahoja, vaikka joutuvatkin sinne. Olen tuntenut monta
hyvää, ahkeraa kunniallista ihmistä, jotka epäonnistumisen tähden on
lähetetty sinne. He ovat melkein aina hyväntahtoisia toisiaan kohtaan
Ja olisin todella kiittämätön, jos unohtaisin, että olen viettänyt
monta rauhallista, rattoisaa hetkeä siellä, että minulla pienenä
ollessani oli siellä erittäin hyvä ystävä, joka oli hyvin kiintynyt
minuun, että siellä olen saanut opetusta, tehnyt työtä ja nukkunut yöni
makeasti. Olisi mielestäni miltei raukkamaista ja julmaa, ellen tämän
jälkeen hiukan pitäisi vankilasta.»
Hän oli keventänyt uskollista, täyttä sydäntänsä ja virkkoi nyt ujosti,
kohottaen pyytävästi silmänsä uuden ystävänsä puoleen: »En aikonut
sanoa näin paljoa enkä ole kuin kerran, ennen puhunut tästä. Mutta
näin ehkä ymmärrätte meidät paremmin kuin eilen illalla. Sanoin eilen,
etten olisi suonut teidän seuraavan minua, sir. Nyt en enää pahoittele
sitä, ellette luulisi — oikeastaan olen siitä mielissänikin, ellen
ole puhunut niin sekavasti, että — että te tuskin käsitätte, mitä
tarkoitan; pelkään todella tehneeni niin.»
Clennam vakuutti totuudenmukaisesti, ettei asia ollut niin, ja asettuen
Amyn ja kirpeän tuulen ja sateen väliin koetti suojella häntä parhaansa
mukaan.
»Ehkä sallitte minun nyt kysellä hiukan enemmän isästänne?» pyysi hän.
»Onko hänellä monta velkojaa?»
»Voi, koko joukko.»
»Tarkoitan sellaisia velkojia, jotka tahtovat pitää häntä vankilassa?»
»Kyllä, koko joukko.»
»Voitteko sanoa saan epäilemättä tietää asian muualtakin, ellette voi
kuka heistä on vaikutusvaltaisin?»
Dorrit sanoi, hetken mietittyään, kuulleensa kauan sitten erästä
mr Tite Barnaclea mainittavan hyvin mahtavaksi mieheksi. Hän oli
asiamies, johtokunnanjäsen tai uskottu mies tai »jotain sellaista».
Hän asui Grosvenor Squaressa, luuli hän, tai aivan sen läheisyydessä.
Hän oli virkamies — hänellä oli korkea virka verukevirastossa.
Amy oli jo lapsena saanut kammottavan käsityksen tämän pelottavan
Grosvenor Squaressa tai sen läheisyydessä asuvan mr Tite Barnaclen
ja verukeviraston mahtavuudesta, niin että melkein lyyhistyi kokoon
mainitessaankin häntä.
»En pahenna asiaa», ajatteli Arthur, »jos käyn mr Tite Barnaclen
puheilla».
Tämä ajatus ei tullut hänen mieleensä niin hiljaa, ettei pikku Dorritin
tarkka vaisto olisi huomannut sitä. »Ah!» sanoi hän pudistaen päätänsä,
kasvoillaan elämänikäinen hiljainen toivottomuus. »Monet ovat joskus
luulleet voivansa vapauttaa isäni mutta te ette aavista, kuinka
toivotonta se on.»
Hän unohti arkuutensa hetkeksi vilpittömästi varoittaessaan Arthuria
vajonneesta hylystä, jonka tämä uneksi voivansa nostaa päivänvaloon,
ja katsoi häneen silmin, jotka yhdessä kärsivällisten kasvojen, hennon
vartalon, yksinkertaisen puvun ja sateen ja tuulen kanssa eivät
suinkaan järkyttäneet Clennamin päätöstä auttaa häntä.
»Vaikka se onnistuisikin», sanoi hän — »eikä se voi nyt onnistua — niin
missä isä voisi elää ja millä? Olen usein ajatellut, että jos sellainen
muutos tapahtuisi, olisi se kaikkea muuta kuin onneksi hänelle nyt.
Ihmiset eivät ajattelisi hänestä mm hyvää vankilan ulkopuolella kuin
sen sisäpuolella. Häntä ei kohdeltaisi siellä niin jalomielisesti
kuin vankilassa. Eikä hän itse sopisi elämään siellä niin hyvin kuin
vankilassa.»
Tätä sanoessaan hän ensi kerran oli kykenemätön estämään kyyneleitä
tipahtamasta; ja pienet laihat kädet, joita Clennam oli katsellut
niiden ahertaessa työssä, vapisivat puristautuessaan yhteen.
»Hänelle koituisi uusi huoli siitä, että minä ansaitsen hiukan rahaa
ja että Fanny ansaitsee hiukan rahaa. Hän on, katsokaas, niin levoton
meidän tähtemme, tuntien itsensä avuttomaksi siellä telkien takana.
Sellainen hyvä, hyvä isä!»
Clennam antoi pienen tunteenpurkauksen mennä ohi, ennenkuin puhui
mitään. Pian se olikin ohi. Amy ei ohut tottunut ajattelemaan itseään
eikä vaivaamaan ketään mielenliikutuksillaan. Toinen oli katsellut
kaupungin kattoryhmiä ja savupiippuja, joiden välissä savu vyöryi
raskaana, mastojen sekasotkua joella ja tapulien sekasotkua joen
rannoilla, mikä kaikki sulautui yhteen myrskyisessä usmassa; ja pikku
Dorrit oli taas pian yhtä rauhallinen kuin istuessaan neula kädessä mrs
Clennamin talossa.
»Olisitteko iloinen, jos saisitte veljenne vapaaksi?»
»Oi, hyvin, hyvin iloinen, sir!»
»Hyvä, toivokaamme, että onnistumme edes hänen suhteensa. Kerroitte
eilen itsellänne olevan ystävän.»
Hänen nimensä oli Plornish, kertoi pikku Dorrit.
Entä missä Plornish asui? Hän asui Bleeding Heart Yardissa. Hän oli
vain rappari, kertoi pikku Dorrit varoittaakseen Clennamia odottamasta
Plornishilta liikaa yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Hän asui
Bleeding Heart Yardin viimeisessä talossa, ja hänen nimensä oli pienen
katuoven yllä.
Arthur pani muistiin osoitteen ja antoi Amylle omansa. Hän oli nyt
saanut tehdyksi kaikki, mitä oli aikonut tällä kertaa, ja tahtoi vain
erota tytöstä tietäen, että tämä luotti häneen, ja saada häneltä
jonkunlaisen lupauksen, että hän säilyttäisi tämän luottamuksensa.
»Siinä on yksi ystävä!» sanoi Arthur kohottaen taskukirjaansa. »Kun nyt
saatan teidät takaisin — menettehän takaisin?»
»Menen suoraa päätä kotiin.»
»Kun nyt saatan teidät takaisin», sana koti särähti hänen korvaansa,
»niin pyydän teitä vakuuttamaan itsellenne, että teillä on toinenkin
ystävä. En tee lupauksia enkä sano muuta.»
»Olette hyvin hyvä minulle, sir. En tarvitsekaan mitään lupauksia.»
He kävelivät takaisin kurjia, likaisia katuja pitkin pienten vaivaisten
kauppapuotien ohitse, köyhien korttelissa vilisevien likaisten
kaupustelijoiden töykkiessä heitä. Koko matkalla ei tarjoutunut mitään
miellyttävää yhdellekään viidestä aistimesta. Tämä ei kuitenkaan
Clennamin silmissä ollut mikään arkipäiväinen kävely tavallisessa
sateessa, liassa ja melussa, kun hänellä oli rinnallaan tämä pieni,
hento, huolellinen olento. Kuinka nuorelta tyttö näytti hänestä ja
kuinka vanha hän oli tytön silmissä ja millainen salaisuus he olivat
toinen toisellensa nyt, kun heidän kohtalojensa langat alkoivat kiertyä
toisiinsa, se ei kuulu tähän. Clennam ajatteli häntä syntyneenä ja
kasvaneena näiden näkyjen keskellä, jotka olivat hänelle kyllä tuttuja,
mutta joihin hän ei oikeastaan kuulunut ja joiden ohi hän nyt väristen
kulki; hän ajatteli tytön pitkäaikaista tuttavuutta elämän varjopuolten
kanssa ja hänen viattomuuttansa, hänen pitkäaikaista huolenpitoansa
muista ja nuoruuttaan ja lapsellista ulkomuotoaan.
He olivat päässeet High Streetille, jonka varrella vankila oli, kun
joku huusi: »Pikku äiti, pikku äiti!» Dorrit pysähtyi katsoen taaksensa
ja näki oudon, kiihtyneen olennon juoksevan heitä kohden (yhä huutaen
»pikku äiti») ja lankeavan, jolloin hänen ison perunakoppansa sisältö
vieri rapakkoon.
»Voi, Maggy», huudahti Dorrit, »millainen kömpelö lapsi oletkaan!»
Maggy ei ollut loukkautunut, vaan kömpi heti pystyyn ja alkoi sitte
poimia perunoita, jossa työssä sekä Dorrit että Arthur Clennam
auttoivat häntä. Maggy poimi vain muutamia perunoita ja suuren määrän
rapakkoa, mutta kaikki perunat löytyivät ja pistettiin koriin. Sitte
Maggy hankasi rapakkoisia kasvojaan huivillaan ja paljasti ne puhtauden
perikuvana Clennamin nähtäviksi.
Hän oli noin kahdeksankolmatta-vuotias, isoluinen, leveäkasvoinen,
jalat ja kädet isot, silmät suuret, mutta hiuksia puuttui. Hänen suuret
silmänsä olivat kirkkaat ja melkein värittömät eivätkä näyttäneet
olevan herkkiä valolle, vaan pysyvän oudosti liikkumatta. Hänen
kasvoillaan oli sama tarkasti kuunteleva ilme kuin sokeilla; mutta
hän ei ollut sokea, sillä hänellä oli yksi jotenkin käyttökelpoinen
silmä. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisen rumat, vaikkapa se vain
oli hänen hymynsä ansio; tämä hymy oli ystävällinen ja miellyttäväkin
itsessään, mutta kävi säälittäväksi sentähden, että se aina asui hänen
kasvoillaan. Paljaan päänsä peittona hänellä oli iso valkoinen myssy,
jonka hämäränväriset hetaleet alituisesti huiskivat hänen ympärillään;
myssyn takia ei hänen vanha musta hattunsa pysynyt paikoillaan päässä,
vaan roikkui niskassa kuin mustalaisen vauva. Vain rihkamakauppiaista
kokoonpantu tutkijakunta olisi voinut määritellä, mitä muita aineksia,
hänen pukuparkaansa kuului; mutta se muistutti suuresti meriruohoa,
jossa paikka paikoin näkyi jättiläiskokoinen teelehti. Hartiahuivi
varsinkin oli kuin pitkäaikaisesti liotettu teelehti.
Arthur Clennam katsoi Dorritiin kasvoillaan ilme, joka sanoi: »Saanko
kysyä, kuka tämä on?» Dorrit, jonka kättä Maggy, yhä nimitellen häntä
pikku äidiksi, oli alkanut hyväillä, vastasi sanoin. He seisoivat nyt
porttikäytävässä, jonne enin osa perunoita oli vierinyt.
»Tämä on Maggy, sir.»
»Maggy, sir», toisti esitetty henkilö. »Pikku äiti!»
»Hän on vanhan hoitajani tyttärentytär —» sanoi Dorrit.
»Tyttärentytär», toisti Maggy.
»Hoitajani on jo kauan ollut kuolleena. Maggy, kuinka vanha olet?»
»Kymmenen, äiti», ilmoitti Maggy.
»Ette aavista, kuinka kiltti hän on, sir», sanoi Dorrit äärettömän
hellästi.
»Kiltti hän on», kertasi Maggy, erinomaisen ilmeikkäästi siirtäen
asemosanan tarkoittamaan pikku äitiään.
»Ja kuinka taitava hän on», jatkoi Dorrit. »Hän osaa toimitella
asioita yhtä hyvin kuin kuka tahansa.» Maggy nauroi. »Ja on yhtä
luotettava kuin Englannin pankki.» Maggy nauroi. »Hän ansaitsee itse
kokonaan toimeentulonsa. Kokonaan, sir!» kertoi Dorrit matalammalla ja
voitonriemuisella äänellä. »Oikein totta!»
»Millainen hänen tarinansa on?» kysyi Clennam.
»Ajatteles, Maggy!» sanoi Dorrit tarttuen Maggyn suuriin käsiin ja
läiskytellen niitä vastakkain. »Tuhansien peninkulmien takaa tuleva
herrasmies tahtoo tietää sinun tarinasi!»
»_Minun_ tarinani?» huudahti Maggy. »Pikku äiti.»
»Hän tarkoittaa minua», selitti Dorrit hiukan hämillään; »hän on hyvin
kiintynyt minuun. Hänen vanha isoäitinsä ei ollut niin hyvä hänelle
kuin olisi pitänyt; tokko olikaan, Maggy?» Maggy pudisti päätänsä,
muodosti vasemmasta kourastaan juoma-astian, josta ryyppäsi, ja sanoi:
»Viinaa.» Sitte hän piiskasi kuviteltua lasta ja selitti: »Luudanvarsia
ja hiilihankoja.»
»Kun Maggy oli kymmenvuotias», kertoi Dorrit katsellen puhuessaan
Maggya, »oli hänellä vaikea kuumetauti, sir, eikä hän sen jälkeen ole
kasvanut kymmentä vuotta vanhemmaksi».
»Kymmentä vuotta vanhemmaksi», kertasi Maggy, nyökäyttäen päätänsä.
»Mutta kuinka kaunis sairaala! Niin hauskaa siellä oli, eikö ollutkin?
Oi kuinka kaunista siellä oli! Se oli taivaallinen paikka!»
»Häntä ei ennen ollut milloinkaan kohdeltu ystävällisesti, sir.»
Dorrit kääntyi hetkeksi Arthurin puoleen ja puhui hiljaa. »Siksi hän
alituisesti muistelee sitä aikaa.»
»Millaisia vuoteita siellä oli!» huudahti Maggy. »Millaista limonaadia
ja millaisia appelsiineja! Ja kuinka herkullista lihalientä ja viiniä!
Sellaisia kananpoikia! Oi, kyllä se oli ihana paikka ja siellä oli hyvä
olla!»
»Ja Maggy jäi sinne niin kauaksi kuin vain voi», jatkoi Dorrit entiseen
tapaansa, Maggynkin kuullessa kertoen kuin lapsen tarinaa, »ja kun hän
ei enää voinut jäädä sinne, tuli hän sieltä pois. Sitten, koska hän ei
voinut milloinkaan tulla kymmentä vuotta vanhemmaksi, vaikka eläisi
kuinka kauan —»
»Vaikka eläisi kuinka kauan», kertasi Maggy.
»Ja koska hän oli kovin heikko, niin heikko, että kun hän alkoi nauraa,
ei hän voinut lopettaa — mikä oli kovin surullista —»
(Maggy muuttui äkkiä hyvin totiseksi.)
»— ei hänen isoäitinsä tiennyt mitä tehdä hänelle ja oli muutamia
vuosia hänelle hyvin paha. Vihdoin alkoi Maggy vähitellen koettaa
parantaa itseään ja muuttui hyvin huomaavaiseksi ja hyvin ahkeraksi; ja
vähitellen sallittiin hänen tulla ja mennä niin usein kuin itse tahtoi
ja hän sai kylliksi työtä elättääkseen itsensä, ja niin hän tekeekin.
Ja tällainen», lopetti pikku Dorrit, läiskytellen taas Maggyn suuria
käsiä vastakkain, »tällainen on Maggyn tarina, jonka Maggy itsekin
tietää».
Ah! Arthur olisi kyllä tiennyt, mitä siitä vielä puuttui, vaikkei hän
milloinkaan olisi kuullut sanoja »pikku äiti», vaikkei olisikaan nähnyt
Maggyn hyväilevän pientä, laihaa kättä, vaikkei olisikaan huomannut —
värittömiin silmiin kohonneita kyyneleitä tai kuullut nyyhkytystä, joka
tukahdutti kömpelön naurun. Likainen porttikäytävä, jossa tuuli vinkui
ja sade ropisi ja rapakkoinen perunakori odotti uutta kuperkeikkaa tai
päästäkseen Maggyn käsivarrelle kiikkumaan, ei milloinkaan tuntunut
siltä vastenmieliseltä luolalta, mikä se oikeastaan oli, kun hän
muisteli sitä tässä valossa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!
He olivat aivan lähellä päämääräänsä ja tulivat nyt ulos
porttikäytävästä kulkeakseen matkansa viimeisen taipaleen. Maggy ei
tyytynyt vähempään kuin että he poikkesivat tieltänsä ja pysähtyivät
erään maustekaupan ikkunan eteen, jotta hän saisi näyttää taitoaan.
Hän osasi omalla tavallaan lukea, mainitsi isot numerot hintalipuista,
enimmäkseen oikein. Hän tavaili myöskin (tässä hänen menestyksensä
ehdottomasti oli voiton puolella erehdysten rinnalla) erilaisia
ihmisystävällisiä suositteluja, kuten: Koetelkaa meidän sekoitustamme,
Koetelkaa mustaa perheteetämme, Koetelkaa meidän oranssituoksuista
mustaa teetämme, ja kilpailuhaasteita varsinkin kukkaisteelajeille sekä
varoituksia yleisölle käyttämästä arvottomia liikkeitä ja ostamasta
väärennettyä tavaraa. Kun Clennam huomasi, kuinka mielihyvä punersi
Dorritin kasvoja Maggyn osuessa oikeaan, tunsi hän, että tuuli ja sade
ennemmin väsyisivät raivoamasta kuin hän kyllästyisi seisomaan siinä ja
pitämään maustekaupan ikkunaa lukuhuoneenaan.
Viimein saapuivat he vankilan ulkopihalle, ja hän sanoi hyvästi pikku
Dorritille. Pieneltä tämä aina oli näyttänyt, mutta tuntui nyt entistä
hennommalta astuessaan Marshalsean porttihuoneeseen, pikku äiti ison
lapsensa seuraamana. Häkin ovi avautui, ja kun pieni, vankeudessa
kasvanut lintu oli kesynä pyrähtänyt sisään, näki Clennam sen
sulkeutuvan taas, ja silloin hän lähti.