Arthur Clennam seisoi kadulla aikoen kysyä joltakin ohikulkijalta, mikä
paikka tämä oli. Hän antoi muutamien mennä ohi, heidän kasvonsa kun
eivät rohkaisseet häntä tekemään kysymystään, ja seisoi yhä samassa
paikassa kadulla, kun siihen ilmestyi vanha mies, joka kääntyi vankilan
pihaan.
Hän kulki hyvin kumarassa ja laahustihe eteenpäin hitaasti ja
hajamielisenä, mikä teki Lontoon meluavat kadut hänelle vähemmin
turvallisiksi kulkupaikoiksi. Hän oli likaisesti ja köyhästi puettu
kuluneeseen, muinoin siniseen takkiin, joka ylettyi nilkkoihin ja oli
napitettu leukaa myöten, missä se katosi kalpean samettikaulusvainajan
sisään. Kappale punaista kangasta, jolla tämä aave elinaikanaan oli
kangistettu, oli nyt paljastunut ja törrötti ukon niskassa yhdessä
mykkyrässä harmaiden hiusten ja kuluneen kaulaliinan ja soljen kanssa,
niin että hattu oli työntyä päästä. Rasvainen oli hattu ja nukaton;
se riippui silmillä, lieri oli haljennut ja käppyräinen ja hatun alla
roikkui nenäliinan kulma. Housut olivat niin pitkät ja väljät ja kengät
niin kömpelöt ja isot, että ukko kävellä kompuroi kuin norsu; vaikeata
oli kuitenkin sanoa, minkä verran tämä johtui astuntatavasta ja minkä
verran kömpelöistä vaatteista ja kengistä. Toisessa kainalossaan
kantoi hän vetelää, lopenkulunutta koteloa, jossa oli jonkinlainen
puhallussoitin; samassa kädessä oli hänellä hitunen nuuskaa
vaaleanruskeassa paperikäärössä, josta hän veti pitkän siemauksen
vanhan sinisen nenäparkansa lohduksi juuri kun Arthur Clennam katsoi
häneen.
Tälle vanhukselle, joka juuri oli astumaisillaan pihaan, esitti hän
kysymyksensä koskettaen hänen olkapäähänsä. Ukko pysähtyi ja katsoi
taaksensa, laimeissa, harmaissa silmissä sellainen ilme, kuin olisivat
ajatukset olleet kaukana ja kuin hän olisi hiukan huonokuuloinen.
»Anteeksi, sir», toisti Arthur kysymyksensä, »mikä paikka tämä on?»
»Häh! Mikäkö paikka?» vastasi ukko, keskeyttäen nuuskaamisensa ja
osoittaen vankilaa katsomatta siihen. »Tämä on Marshalsea, sir.»
»Velkavankilako?»
»Sir», vastasi vanhus ja näytti pitävän huomautusta sen tarkoituksesta
jotensakin tarpeettomana, »tämä on velkavankila».
Hän kääntyi ja jatkoi matkaansa.
»Pyydän anteeksi», jatkoi Arthur pysähdyttäen hänet vielä kerran,
»mutta sallitteko minun vielä kysyä jotakin? Voiko kuka hyvänsä mennä
sinne?»
»Kuka hyvänsä voi mennä sinne», vastasi vanha mies; vastauksen korostus
lisäsi selvästi: »muttei kuka hyvänsä voi lähteä sieltä».
»Anteeksi vielä kerran. Tunnetteko te tämän paikan?»
»Sir», vastasi ukko rutistaen nuuskakääröä kädessään ja katsoen
kysyjään kuin olisivat sellaiset kysymykset loukanneet häntä, »tunnen».
»Suokaa minulle anteeksi, en kysele hävyttömästä uteliaisuudesta, vaan
minulla on todellinen syy siihen. Tunnetteko ketään Dorrit-nimistä
täällä?»
»Minun nimeni, sir, on Dorrit», vastasi vanha mies odottamatta.
Arthur nosti hattuansa hänelle. »Sallikaa minun sanoa vielä muutama
sana. Olin aivan valmistumaton vastaukseenne ja toivon sen riittävän
puolustuksekseni, kun olen rohjennut puhutella teitä. Olen äskettäin
palannut Englantiin oltuani kauan poissa. Näin äitini, mrs Clennamin,
luona Cityssä nuoren naisen ompelemassa ja kuulin häntä puhuteltavan ja
hänestä puhuttavan vain pikku Dorritina. Hän on herättänyt vilpittömän
mielenkiintoni ja tahtoisin hyvin mielelläni saada tietää enemmän
hänestä.»
Vanha mies katseli häntä tarkkaavasti. »Oletteko merimies, sir?» kysyi
hän. Hän näytti hiukan pettyneeltä, kun toinen vastasi pudistamalla
päätänsä. »Ettekö ole? Päivettyneistä kasvoistanne päättelin teidän
olevan merimiehen. Oletteko tosissanne, sir?»
»Vakuutan olevani ja pyydän teitä uskomaan minun olevan täysin
tosissani.»
»Tunnen perin vähän maailmaa, sir», vastasi toinen, jolla oli
heikko ja vapiseva ääni. »Olen kulkenut tietäni vain kuin varjo
aurinkokellon yli. Ei kenenkään kannata yrittää johtaa minua harhaan,
se olisi todella liian helppoa — liian mitätön menestys tuottaakseen
minkäänlaista tyydytystä. Nuori nainen, jonka näitte menevän sisään
tästä, on veljeni lapsi. Veljeni on nimeltään William Dorrit, minun
nimeni Frederick. Olette nähnyt hänet äitinne luona (tiedän, että
äitinne on ystävällinen hänelle), hän kiinnittää mieltänne, ja tahdotte
tietää, mitä hän toimittaa täällä. Tulkaa katsomaan.»
Hän jatkoi taas matkaansa, ja Arthur seurasi häntä.
»Veljeni», sanoi ukko ja pysähtyi kynnykselle kääntyen hitaasti ympäri,
»on ollut täällä monta vuotta, ja paljon, mitä tapahtuu muurien
ulkopuolella, meidänkin, hänen omaistensa, keskuudessa, pidetään
häneltä salassa syiden tähden, joista minun ei nyt tarvitse puhua.
Olkaa hyvä ja älkää mainitko veljentyttäreni ompelemisesta. Olkaa hyvä
ja älkää puhuko muusta kuin sellaisesta, josta meillä puhutaan. Jos
pysyttelette meidän rajoissamme, ette voi erehtyä. No niin! Tulkaa
katsomaan.»
Arthur seurasi häntä ahtaaseen porttikäytävään; sen päässä kuului
kierrettävän avainta, ja vahva ovi avautui sisältäpäin. Sen kautta
pääsivät he porttihuoneeseen tai eteiseen, jonka läpi kuljettuaan
he tulivat toiselle, ristikolla varustetulle ovelle; tämä avautui
vankilaan. Vanha mies kulki koko ajan edellä ja heidän tullessaan
virantoimituksessa olevan portinvartijan luo kääntyi ympäri hitaasti,
kankeasti, kumaraselkäisenä, ikäänkuin esittääkseen seuralaisensa.
Vartija nyökäytti päätänsä, ja seuralainen pääsi sisään tarvitsematta
ilmoittaa, ketä hän tuli tapaamaan.
Ilta oli pimeä, ja vankilan pihalyhdyt ja ikkunoista paistavat,
monenlaisten vanhojen, vinojen verhojen ja kaihtimien takaa tuikkivat
kynttilät eivät kyenneet tekemään sitä valoisammaksi. Muutamia ihmisiä
liikkui ulkona, mutta suurin osa vankilan asujamista oli sisällä.
Vanhus kääntyi oikealle puolen pihaa, astui sisään kolmannesta tai
neljännestä ovesta ja alkoi nousta portaita. »Ne ovat kyllä pimeät,
sir, mutta täällä ei ole mitään, mihin voisi kompastua.»
Hän pysähtyi hiukan ennenkuin avasi oven toisessa kerroksessa. Hän oli
tuskin kiertänyt lukonkahvaa, kun vieras jo näki Dorritin tyttären ja
ymmärsi syyn, miksi hän välttämättä aina tahtoi syödä yksin.
Tyttö oli tuonut kotiin ruuan, joka hänen itse olisi pitänyt syödä, ja
lämmitti sitä jo rautapannussa liedellä isälleen, joka puettuna vanhaan
harmaaseen takkiin, musta lakki päässä, odotteli illallistaan pöydän
ääressä. Hänen eteensä pöydälle oli levitetty puhdas liina ja sille
asetettu veitsi, haarukka ja lusikka, suola-astia, pippurirasia, lasi
ja tinainen olutkannu. Ei puuttunut sellaisiakaan hienouksia kuin hänen
oma erikoinen cayennepippuripullonsa ja hitunen kurkkuja teevadilla.
Tyttö säpsähti, sävähti punaiseksi ja sitten kalpeni. Vierailija pyysi
enemmän silmillään kuin vaistomaisella pienellä kädenliikkeellään häntä
rauhoittumaan.
»Tapasin tämän herran», selitti setä — »mr Clennam, William, Amyn
ystävän poika — tapasin hänet ulkoportilla; hän halusi ohi kulkiessaan
käydä tervehdyksellä täällä, mutta oli epätietoinen pääsisikö sisään.
Tämä on veljeni William, sir.»
»Toivon», virkkoi Arthur hyvin epävarmana siitä, mitä sanoisi, »että
kunnioitukseni tytärtänne kohtaan selittää ja puolustaa haluani tulla
esitellyksi teille, sir».
»Mr Clennam», vastasi toinen, nousi seisomaan, otti lakin päästänsä,
laski sen kämmenelleen ja piteli sitä valmiina pantavaksi taas päähän,
»te suotte minulle kunnian. Olette tervetullut, sir.» Hän kumarsi
syvään. »Frederick, tuoli. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Clennam.»
Hän pani taas mustan lakkinsa päähänsä ja istui äskeiselle paikalleen.
Hänen käytöksessään oli ihmeellisen hyväntahtoinen ja suojeleva sävy.
Tällaisilla menoilla oli hänellä tapana ottaa vastaan Marshalsean uusia
asukkaita.
»Olette tervetullut Marshalseaan, sir. Olen lausunut monta herrasmiestä
tervetulleeksi näiden muurien sisäpuolelle. Kenties tiedätte — ehkä
tyttäreni Amy on maininnut — että olen tämän paikan isä.»
»Niin — niin olen käsittänyt asian», vastasi Arthur umpimähkään.
»Tiedätte ehkä, että tyttäreni Amy on syntynyt täällä. Hän on hyvä
tyttö, sir, herttainen tyttö, jo kauan ollut minun lohdutuksenani ja
tukenani. Amy, rakkaani, tuo ruoka pöytään; mr Clennam suo anteeksi
yksinkertaiset tapamme, joihin olemme pakotetut täällä. Saanko pyytää,
teitä, sir, kunnioittamaan minua ottamalla osaa —»
»Kiitos», vastasi Arthur. »Olen juuri syönyt.»
Hän ihmetteli suuresti miehen käytöstä ja sitä, ettei hänen mieleensä
ollut juolahtanutkaan mahdollisuus, että pikku Dorritilla olisi syytä
hävetä perheensä tarinaa.
Tytär täytti isänsä lasin, asetti kaikki pöydällä hänen ulottuvilleen
ja istui sitte hänen vieressään hänen syödessään illallistaan.
Nähtävästi noudattaen heidän illallistapojaan otti Amy hiukan leipää
eteensä ja kosketti huulillaan isänsä lasia; mutta Arthur huomasi, että
hän oli huolissaan eikä syönyt mitään. Tyttären tapa katsoa isäänsä,
puoliksi ihaillen häntä ja ylpeillen hänestä, puoliksi häveten hänen
puolestaan, mutta joka tapauksessa kunnioittaen ja rakastaen häntä
liikutti syvästi Arthur Clennamin sydäntä.
Marshalsean isä kohteli veljeään alentuvaisen herttaisesti ja
hyväntahtoisesti, kuten yksityistä henkilöä, joka ei ollut päässyt
mihinkään erikoiseen arvoasemaan. »Frederick», sanoi hän, »tiedän,
että Fanny ja sinä syötte illallista kotonanne tänä iltana. Minne olet
jättänyt Fannyn, Frederick?»
»Hän on kävelyllä Tipin kanssa.»
»Tip, kuten ehkä tiedätte, on minun poikani, mr Clennam. Hän on ollut
hieman raju ja vaikea taltuttaa, mutta hänet esitettiinkin maailmalle»
— hän kohautti hartioitaan huoahtaen ja katseli ympärilleen huoneessa —
»hieman onnettomissa oloissa. Oletteko täällä ensimmäistä kertaa, sir?»
»Olen, ensimmäistä kertaa.»
»Olisitte tuskin voinut olla täällä poikavuosienne jälkeen minun
tietämättäni. Harvoin sattuu, että kukaan — arvokkaampi — arvokkaampi —
saapuu tänne tulematta esitellyksi minulle.»
»Veljelleni on esitetty neljä- jopa viisikymmentäkin päivässä», kertoi
Frederick, ja ylpeyden säde kirkasti heikosti hänen kasvojaan.
»Niin!» vahvisti Marshalsean isä. »Olemme ylittäneetkin tämän määrän.
Jonakin kauniina sunnuntai-päivänä poispääsyaikoina saattaa täällä olla
kuin hovin vastaanottajaiset — aivan kuin hovin vastaanottajaiset. Amy,
rakkaani, olen puolen päivää koettanut muistella sen Camberwellistä
kotoisin olevan herrasmiehen nimeä, jonka minulle viime jouluviikolla
esitteli miellyttävä hiilikauppias jouduttuaan uudestaan tänne kuudeksi
kuukaudeksi.»
»En muista hänen nimeään, isä.»
»Frederick, muistatko sinä hänen nimensä?»
Frederick epäili milloinkaan kuulleensakaan sitä. Kuka hyvänsä käsitti,
että Frederick oli viimeinen ihminen maan päällä, jolta saattoi kysyä
tällaista valaisevan vastauksen toivossa.
»Tarkoitan», selitti veli, »sitä herrasmiestä, joka suoritti kauniin
tekonsa niin hienosti. No! Voi toki! Nimi on kerrassaan hävinnyt
muististani. Mr Clennam, koska tulin maininneeksi kauniista ja hienosta
teosta, niin kenties tahtoisitte tietää, mikä se oli.»
»Hyvin mielelläni», vakuutti Arthur siirtäen katseensa pois
alaspainuvasta sirosta päästä ja kalpeista kasvoista, joita uusi huoli
alkoi varjostaa.
»Se oli niin jaloa ja todistaa niin hienoa tunnetta, että katson
melkein velvollisuudekseni mainita siitä. Sanoin silloin, että
aion aina kertoa siitä sopivissa tilaisuuksissa, välittämättä
henkilökohtaisesta arkatuntoisuudesta. Toisinaan — niin — toisinaan —
ei ole tarvis peitellä sitä — tiedätte varmaan, mr Clennam, että täällä
olleet toisinaan haluavat lahjoittaa jotakin — pienen muistolahjan
Marshalsean isälle.»
Surullista, kovin surullista oli nähdä, Kuinka tytär äänettömästi
pyytäen laski kätensä isän käsivarrelle ja kuinka hänen pieni ja arka
olentonsa väristen kääntyi poispäin.
»Väliin», jatkoi Marshalsean isä matalalla, pehmeällä äänellä,
kiihtyneenä, tuon tuostakin selvitellen kurkkuaan, »väliin tämä
esiintyy yhdessä, väliin toisessa muodossa, mutta tavallisimmin —
hm — rahana. Ja se on, minun täytyy tunnustaa se, liiankin usein —
hm — tervetullutta. Tämä herra, josta puhun, esittäytyi erittäin
miellyttävällä tavalla, mr Clennam, ja keskusteli sekä erittäin
kohteliaasti että erittäin — hm — ymmärtäväisesti.» Vaikka hän
oli lopettanut illallisensa, haparoi hän koko ajan hermostuneesti
lautastaan veitsellä ja haarukalla, ikäänkuin siinä olisi vielä
ollut jotakin. »Hänen keskustelustaan selvisi, että hän omisti
puutarhan, vaikka hän hienotunteisesti ei aluksi tahtonut mainita
siitä, koska puutarhat eivät ole — hm — saavutettavissani. Mutta se
tuli ilmi sen kautta, että minä ihailin kaunista kurjenpolvikimppua
— se oli totisesti kaunis kurjenpolvikimppu — jonka hän oli tuonut
kasvihuoneestaan. Huomauttaessani sen väriloistosta näytti hän
sen ympärille sidottua paperikaistaletta, johon oli kirjoitettu
'Marshalsean isälle', ja lahjoitti kukkakimpun minulle. Muttei — hm —
siinä kaikki. Hyvästi sanoessaan pyysi hän erityisesti, että puolen
tunnin kuluttua poistaisin paperin kukkakimpun ympäriltä. Minä — tuota
— minä tein niin ja huomasin sen sisältävän — tuota —kaksi guineaa.
Vakuutan, mr Clennam, olen vastaanottanut — hm — monella tavalla
annettuja ja erisuuruisia — hm — muistolahjoja, ja ne ovat aina olleet
— hm — ikävä kyllä — hm — tervetulleita; mutta ei mikään — hm — lahja
ole tuottanut minulle suurempaa mielihyvää kuin tämä.»
Arthur oli juuri aikeissa sanoa sen vähän, mitä hän saattoi sanoa
tällaisesta puheenaiheesta, kun kello alkoi soida jossakin ja kuului
lähestyvien askelten kopinaa. Ovelle ilmestyi nuori mies ja sievä
tyttö, jonka vartalo oli paljon kauniimpi ja kehittyneempi kuin pikku
Dorritin; kasvoiltaan tämä kyllä näytti paljon nuoremmalta, kun sisaret
seisoivat rinnakkain. Molemmat tulijat pysähtyivät ovelle nähdessään
vieraan.
»Mr Clennam, Fanny. Vanhin tyttäreni ja poikani, mr Clennam. Kello on
lähtömerkkinä vierailijoille, ja he ovat tulleet sanomaan hyvää yötä;
mutta kyllä vielä on aikaa, hyvää aikaa. Tytöt, mr Clennam suo kyllä
anteeksi, jos teillä on joitakin talousasioita toimitettavana. Luulen
hänen kyllä tietävän, että minulla on vain yksi huone täällä.»
»Minä pyydän vain puhtaan pukuni Amylta, isä», vastasi toinen tyttö.
»Ja minä vaatteeni», sanoi Tip.
Amy meni vanhan huonekalun ääreen, jonka yläosa oli lipastona ja alaosa
vuoteena, avasi erään laatikon ja otti siitä kaksi pientä kääröä, jotka
hän antoi veljelleen ja sisarelleen. »Ovatko ne paikatut ja siistityt?»
kuuli Clennam sisaren kysyvän, johon Amy vastasi: »Ovat.» Clennam
oli noussut seisomaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen
huonetta. Paljaat seinät olivat maalatut vihreiksi — nähtävästi
taitamattoman käden työtä — ja koristetut muutamilla vähäisillä
kuvilla. Akkunassa oli verhot, lattialla mattoja; siellä oli hyllyjä
ja naulakkoja ja muita mukavuuksia, joita oli kokoontunut vuosien
kuluessa. Huone oli ahdas ja pieni ja köyhästi sisustettu; lisäksi
kamiinan torvi työnsi sisälle savua, niin että sen yläpuolella oleva
peltisuojus oli tarpeeton; kaikesta huolimatta oli huone jatkuvalla
hoidolla ja huolella saatu siistiksi, vieläpä tavallaan kodikkaaksikin
ja mukavaksi.
Koko ajan soi kello, ja setä tahtoi välttämättä lähteä. »Tule pois,
Fanny, tule pois, Fanny», hoki hän, kulunut soitinkotelo kainalossa,
»ovi suljetaan, lapsi; ovi suljetaan!»
Fanny toivotti isälleen hyvää yötä ja liiteli keveästi huoneesta.
Tip oli jo kiivennyt portaita alas. »No, mr Clennam», muistutti setä
katsoen taakseen kompuroidessaan nuorten jäljessä ulos, »ovi suljetaan,
sir, ovi suljetaan!»
Mr Clennamilla oli kaksi tehtävää suoritettavana, ennenkuin saattoi
lähteä; ensiksi tahtoi hän tarjota muistolahjansa Marshalsean isälle
tuottamatta tuskaa hänen tyttärellensä ja toiseksi sanoa tälle lapselle
vaikkapa vain pari sanaa selittääksensä, miksi oli tullut tänne.
»Sallikaa minun», sanoi isä, »saattaa teidät portaita alas». Amy
oli hiipinyt ulos muiden jäljessä, ja he olivat kahden. »Ei millään
muotoa», epäsi vieras kiireisesti. »Pyydän, sallikaa minun» — kili,
kili.
»Mr Clennam», sanoi isä, »olen syvästi, syvästi —» Mutta vieras oli
sulkenut hänen kätensä tukahduttaakseen kilinän ja rientänyt kiireesti
portaita alas.
Hän ei nähnyt pikku Dorritia portaissa eikä pihassa. Viimeiset pari
kolme kävelijää kiirehtivät portille päin, ja hän oli aikeissa seurata
heitä, kun huomasi Amyn sisäänkäytävän viereisen talon ovella. Hän
palasi kiireesti sinne.
»Suokaa anteeksi, että puhuttelen teitä tässä; suokaa anteeksi,
että ensinkään tulin tänne! Seurasin teitä tänä iltana. Tein sen,
koska tahdon koettaa jollakin tavoin palvella teitä ja perhettänne.
Tiedättehän, millainen meidän suhteemme on, äitini ja minun, ja
ymmärrätte, etten ole tahtonut lähestyä teitä hänen talossaan, jotten
tahtomattani tekisi häntä epäluuloiseksi tai suututtaisi häntä tai
järkyttäisi hänen hyvää ajatustaan teistä. Se, mitä näinä lyhyinä
hetkinä olen nähnyt täällä, on suuresti lisännyt harrasta haluani olla
teidän ystävänne. Tuntisin saaneeni korvausta monista pettymyksistä,
jos voisin toivoa saavuttavani teidän luottamuksenne.»
Tyttö näytti ensin pelästyvän, mutta rohkaistui sitä mukaa kuin toinen
puhui.
»Te olette kovin hyvä, sir, ja puhutte vilpittömästi minulle. Mutta
kuitenkin — olisin suonut, ettette olisi seurannut minua tänne.»
Clennam ymmärsi, että hän isänsä tähden oli niin liikutettu sanoessaan
tämän, kunnioitti sitä ja oli vaiti.
»Mrs Clennam on auttanut minua suuresti; en tiedä, mitä olisimme
tehneet, ellei hän olisi antanut minulle työtä; en luule, että on
kaunista palkita häntä olemalla salaperäinen; en voi sanoa muuta tänä
iltana. Olen varma, että tarkoitatte parastamme. Kiitos, kiitos.»
»Antakaa minun vielä kysyä erästä asiaa, ennenkuin lähden. Oletteko
tuntenut äitini jo kauan?»
»Kaksi vuotta, luulen, sir. — Kello on vaiennut.»
»Kuinka opitte ensin tuntemaan hänet? Lähettikö hän noutamaan teitä
täältä?»
»Ei. Hän ei edes tiedä minun asuvan täällä. Meillä, isällä ja minulla,
on ystävä — köyhä työmies, mutta ystävistä parhain — ja minä kirjoitin
haluavani ompelutyötä ja ilmoitin hänen osoitteensa. Ja hän pani
ilmoitukseni muutamiin paikkoihin, joista ei tarvinnut maksaa mitään;
näin mrs Clennam sai tiedon minusta ja lähetti noutamaan minut. Portti
suljetaan, sir!»
Tyttö oli levoton ja hädissään ja mies niin täynnä myötätuntoa häntä
kohtaan ja niin syvästi kiintynyt hänen tarinaansa, joka vähitellen
alkoi selvitä hänelle, että hän tuskin saattoi riistäytyä irti. Mutta
kellon vaikeneminen ja sitä seuraava hiljaisuus vankilassa varoittivat
viipymästä, ja sanottuaan vielä pari kiireistä ystävällistä sanaa jätti
hän tytön, joka hiipi takaisin isänsä luo.
Mutta Clennam oli viipynyt, liian kauan. Sisäportti oli kiinni ja
porttihuone suljettu. Tarhaan koputettuaan hiukan kädellään, jäi hän
seisomaan paikalleen mielessään epämiellyttävä varmuus siitä, että
hänen oli vietettävä yönsä vankilassa; silloin kuuli hän rakkaan äänen,
joka puhutteli häntä.
»Kiinni, vai mitä?» sanoi ääni. »Ette pääse kotiin ennenkuin huomenna.
— Oh, tekö siinä olettekin, mr Clennam?»
Ääni oli Tipin; ja he seisoivat katsellen toisiaan vankilan pihassa,
kun alkoi sataa.
»Olette kiinni nyt», huomautti Tip. »Toisen kerran teidän pitää olla
paremmin varuillanne.»
»Mutta tekin olette jäänyt lukkojen taakse», vastasi Arthur
»Niinpä kai!» sanoi Tip ivallisesti. »Siltä näyttää. Mutta en samalla
tavalla kuin te. Minä kuulun laitokseen, mutta sisareni on sitä mieltä,
ettei sitä milloinkaan saa ilmoittaa isäukolle. Minä puolestani en
käsitä syytä siihen.»
»Voisinkohan minä päästä jonnekin suojaan?» kysyi Arthur. »Mitä minun
olisi tehtävä?»
»Parasta olisi, jos ensiksi saisimme Amyn käsiimme», arveli Tip, jonka
mielestä oli luonnollista lykätä kaikki vaikeudet Amyn ratkaistaviksi.
»Kävelisin mieluummin vaikka koko yön — se ei olisi suurikaan asia —
kuin hankkisin hänelle lisähuolta.»
»Teidän ei tarvitse tehdä sitä, jos tahdotte maksaa vuoteesta. Jos
ette pelkää maksua, niin he kyllä tekevät teille vuoteen ravintolan
pöydälle, tässä tapauksessa. Jos tulette mukaan, saatan teidät sinne.»
Heidän kulkiessaan poikki vilkaisi Arthur ylös äsken jättämänsä huoneen
ikkunaan, jossa hän vielä näki valoa.
»Kyllä sir», selitti Tip, seuraten hänen katsettaan, »tämä on isäukon
ikkuna. Amy istuu vielä jonkun tunnin hänen kanssaan ja lukee hänelle
eilistä lehteä tai jotakin sellaista; ja sitte hän tulee sieltä hiipien
kuin pieni aave ja häviää äänettömänä.»
»En ymmärrä teitä.»
»Isäukko nukkuu huoneessaan ja Amylla on yösija Portinvartijan luona.
Ensimmäinen talo tuolla», selitti Tip osoittaen sisäänkäytävää,
jonne sisar oli poikennut. »Ensimmäisessä talossa hänellä on pieni
ullakkohuone, josta hän maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin hänen
tarvitsisi maksaa kaksin verroin paremmasta huoneesta vankilan
ulkopuolella. Mutta hän tahtoo, tyttö rukka, pysytellä isäukon
läheisyydessä yötä päivää.»
He olivat nyt tulleet ravintolaan, joka oli vankilan yläpäässä
ja josta velkavangit juuri olivat lähteneet vietettyään iltaansa
kerhossaan. Alakerta, jossa kerhoa pidettiin, oli juuri kysymyksessä
oleva ravintola; puheenjohtajan istuin, tinakannut, lasit, piiput,
tupakantuhka ja jäsenten jälkeensä jättämä yleinen tuntu ja tuoksu,
kaikki oli yhä siinä kunnossa, johon juhlallinen seura oli lähtiessään
jättänyt sen.
Tottumaton vierailija vankilan ulkopuolelta otaksui tietysti, että
kaikki täällä olivat, vankeja — ravintolanisäntä, tarjoilija,
siivoojatar, palvelijapoika ja kaikki. Hän ei päässyt selville siitä,
oliko asia niin vai ei, mutta kaikki he näyttivät ränsistyneiltä ja
nukkavieruilta. Vastapäisessä huoneessa kauppaa pitävä mies, joka
myös otti herrasmiehiä vuokralaisiksi, tuli auttamaan -vuodetta
tehtäessä. Hän oli aikoinaan ollut räätäli ja pitänyt omia vaunujakin,
kertoi hän. Hän kehui käräjöivänsä velkavankien oikeuksien puolesta
ja hänellä oli epämääräisiä ja häälyviä epäluuloja siitä, että
vankilanjohtaja pidätti rahoja, joiden olisi pitänyt tulla vangeille.
Hän tahtoi uskoa näin ja koetti aina istuttaa vastatulijoihin ja
vieraisiin samaa uskoa tähän varjomaiseen vääryyteen; hän ei kuitenkaan
kuolemakseenkaan olisi voinut selittää, mitä rahoja hän tarkoitti ja
kuinka tällainen epäluulo oli päässyt juurtumaan hänen mieleensä.
Tästä huolimatta oli hän aivan varma siitä, että hänen oma osuutensa
näistä rahoista oli kolme shillingiä yhdeksän pennyä viikossa ja
vankilanjohtaja siis säännöllisesti joka maanantai petkutti häntä, joka
myös oli vankilayhteiskunnan jäsen. Hän tuli auttamaan vuoteen teossa
nähtävästi sitä varten, ettei menettäisi tilaisuutta puhua asiastaan;
kevennettyhän mieltänsä ja ilmoitettuaan (kuten hän arvattavasti aina
teki panematta kuitenkaan uhkaustaan toimeen) aikovansa kirjoittaa
sanomalehtiin asiasta ja paljastaa vankilanjohtajan petkutukset, alkoi
hän keskustella muiden kanssa kaikenlaisista asioista. Seuran puhelun
sävystä selvisi, että he kaikki pitivät maksukyvyttömyyttä ihmisen
normaalitilana ja velkojen maksamista ajoittain puhkeavana sairautena.
Tässä oudossa ympäristössä ja näiden outojen olentojen liikkuessa
hänen edessään katseli Arthur Clennam näitä valmistuksia kuin unessa.
Sillä välin näytteli asioihin aikojen kuluessa tuiki perehtynyt Tip
juhlallisen tyytyväisenä ravintolan mahdollisuuksia, yhteistä keittiön
uunia, joka oli saatu pystyyn vankien kokoamilla varoilla, ja samalla
tavoin hankittua vesikattilaa ja muita mukavuuksia, tähdäten ja pyrkien
siihen johtopäätökseen, että Marshalsea oli terveyden, hyvinvoinnin ja
viisauden tyyssija.
Kahdesta nurkkaan asetetusta pöydästä muodostui vähitellen
hyvänpuoleinen vuode, ja vieras jätettiin Windsor-tuolin,
puheenjohtajan istuimen, viinanhöyryjen, sahajauhojen, piipunsavun ja
sylkyastiain seuraan lepäämään. Kesti kuitenkin kauan, kauan, kauan
ennenkuin lepo lientyi uneksi. Paikan outous, valmistumaton joutuminen
sinne, teljettynä olen tunne, muisto yläkerrassa olevasta huoneesta,
molemmista veljeksistä ja ennen kaikkea arasta, lapsellisesta
olennosta, jonka kasvoilla hän nyt näki monta vuotta kärsityn ravinnon
riittämättömyyden, jopa puutteen leiman, kaikki tämä vei häneltä
unen ja teki hänen mielensä raskaaksi. Valvoessa pyöri painajaisen
tavoin hänen mielessään mietteitä ja kuvitelmia, jotka olivat mitä
kummallisimmassa suhteessa vankilaan, mutta kuitenkin koko ajan
kiertelivät sitä. Oliko vankilassa ruumisarkkuja varalla niitä varten,
jotka mahdollisesti kuolivat siellä; missä ja miten niitä säilytettiin,
minnekä vankilassa kuolleet haudattiin, kuinka ne vietiin sieltä pois,
mitä muodollisuuksia oli otettava huomioon, jos leppymätön velkoja
tahtoi pidättää kuolleen? Mitä vankilasta karkaamiseen tuli, niin mitä
mahdollisuuksia siihen oli? Jos vanki pääsi kiipeämään muurille nuoran
ja koukun avulla, niin miten pääsi hän alas toiselle puolen — saattoiko
hän hypätä jonkun rakennuksen katolle, hiipiä tikapuita alas, livahtaa
jostakin ovesta ulos ja hävitä ihmisjoukkoon? Ja mitähän, jos tuli
pääsisi irti vankilassa nyt hänen maatessaan siinä!
Nämä tahdottomat mielikuvituksen kirmailut olivat kuitenkin vain
kehyksenä hänen edessään olevalle taululle, jossa esiintyi kolme
henkilöä. Hänen isänsä, jonka kuva oli profeetallisesti tummunut ja
jonka silmissä oli sama luja katse kuin kuolemanhetkelläkin; hänen
äitinsä, käsivarsi koholla suojana pojan epäluuloa vastaan; pikku
Dorrit käsi nöyryytetyn isänsä käsivarrella, painunut pää poispäin
käännettynä.
Mitähän jos äidillä oli vanha, hänelle hyvin tunnettu syy osoittaa
ystävällisyyttä tälle köyhälle tytölle! Mitähän jos vanki, joka nyt
nukkui rauhallista unta — suokoon taivas hänelle sitä! — suuren
tuomiopäivän valjetessa johtaisi onnettomuutensa jäljet hänen
äitiinsä! Mitähän jos joku hänen ja isän teko olisi, vaikkapa vain
välillisestikin, ollut syynä siihen, että näiden molempien veljesten
harmaat päät olivat vaipuneet niin alas!
Hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. Mitähän jos hänen
äitinsä piti tätä pitkää vankeutta täällä ja omaa pitkää vankeuttaan
huoneessaan velkana ja sen kuittauksena! »Myönnän olleeni
myötävaikuttamassa tämän miehen vankeuteen. Olen saanut kärsiä siitä
samalla tavalla. Hän on vanhentunut vankeudessaan, minä omassani. Olen
maksanut velkani.»
Kun kaikki muut ajatukset olivat häipyneet hänen mielestään, piti tämä
sitä yhä vallassaan. Kun hän nukahti, ilmestyi äiti hänen eteensä
rullatuolissaan, torjuen hänet tällä puolustuksella. Kun hän heräsi,
kavahtaen syyttä säikähtyneenä pystyyn, soivat nämä sanat hänen
korvissaan, aivan kuin äiti olisi hitaasti lausunut ne hänen vuoteensa
ääressä herättääkseen hänet: »Hän kuihtuu vankilassaan, minä kuihdun
omassani; armoton oikeus on tuominnut, mitä minä vielä olen velkaa?»