Kolmekymmentä vuotta takaperin oli Southwarkin esikaupungissa, juuri
ennen kuin tullaan Saint Georgen kirkolle, etelään johtavan tien
vasemmalla puolen Marshalsean vankila. Se oli seisonut siinä jo monta
vaotta ja jäi siihen vielä useaksi ajastajaksi; mutta nyt se on
hävinnyt, eikä maailma ole tullut sen menettämisestä huonommaksi.
Vankila oli pitkulainen, kasarmimainen rykelmä, jaettu likaisiin,
selkä selkää vasten seisoviin taloihin, joten siinä ei ollut mitään
perähuoneita; ympärillä oli ahdas, kivetty piha, jota kiersi korkea
piikeillä varustettu muuri. Vankila oli kylläkin ahdas ja rajoitettu
velkavankien säilytyspaikka, mutta sisälsi vieläkin ahtaamman ja
rajoitetumman tyrmän salakuljettajia varten. Valtiokassaa vastaan
rikkoneiden samoin kuin myyntivero- ja tullilakien rikkomisesta
sakotettujen, jotka eivät kyenneet maksamaan sakkojaan, otaksuttiin
istuvan raudoitetun oven takana toisessa vankilassa, joka sisälsi pari
lujaa koppia ja pimeän, noin puolitoista kyynärää leveän käytävän;
tähän salaperäiseen osastoon päättyi se perin rajoitettu keilarata,
jolla Marshalsean vangit pelasivat pois murheensa ja huolensa.
Heidän vain otaksuttiin istuvan siellä, sillä aika oli jo hyvän
matkaa sivuuttanut lujat kopit ja pimeän käytävän. Käytännössä oli
jouduttu pitämään niitä hiukan liian huonoina, mutta teoriassa ne
olivat yhtä hyvät, kuin konsanaan ennen; samoin on nykyään, eräiden
koppien laita, jotka eivät ole ensinkään lujat, ja eräiden pimeäin
käytävien, jotka ovat pilkkopimeitä. Tästä johtui, että salakuljettajat
tavallisesti seurustelivat velkavankien kanssa, jotka ottivat heidät
vastaan avoimin sylin, paitsi muutamina lainsäätäminä hetkinä, jolloin
joku jostakin virastosta tuli jonkin muodollisuuden täyttämiseksi
tarkastamaan jotakin, mistä ei hänellä eikä kellään muullakaan ollut
mitään tietoa. Näissä aito brittiläisissä tilaisuuksissa olivat
ainakin salakuljettajat vetäytyvinään lujiin koppeihinsa ja pimeään
käytäväänsä, sillä välin kun virallinen joku oli toimittavinaan
jotakin; todellisuudessa hän lähti tiehensä mitä pikimmin, ehdittyään
jättää suorittamatta sen, mitä oli tullut suorittamaan — antaen
pienoiskuvan useimpien yleisten asioiden hoidosta perin pienellä,
ahtaan pienellä saarellamme.
Aikoja ennen tuota päivää, jolloin aurinko paahtoi Marseillen yllä
ja josta tämä kertomus alkaa, oli Marshalsean vankilaan tuotu muuan
velkavanki, josta hiukan puhutaan tässä tarinassa.
Hän oli siihen aikaan hyvin rakastettava ja hyvin avuton keski-ikäinen
herrasmies, joka heti taas pääsisi vapaaksi. Tietysti hän heti pääsisi
vapaaksi, sillä Marshalsean ovi ei milloinkaan sulkeutunut velkavangin
jälkeen, joka ei aivan heti taas pääsisi pois. Hän toi mukanaan
matkalaukun, jota hän ei arvellut tarvitsevansa purkaa, koska oli
täysin varma siitä — kuten kaikki muutkin, sanoi portinvartija — että
hän heti taas pääsisi ulos.
Hän oli ujo, arka mies, kaunismuotoinen, vaikka naisellinen; hänellä
oli lempeä ääni, kiharat hiukset, epävarmasti liikehtivät kädet
(sormuksia sormissa siihen aikaan), jotka alituisesti kohosivat
vapiseville huulille hänen vankilassa-oloaikansa alussa. Etupäässä hän
oli levoton vaimostaan.
»Luuletteko, sir», kysyi hän portinvartijalta, »että hän olisi hyvin
järkytetty, jos tulisi tapaamaan minua portilla huomisaamuna?»
Portinvartija ilmoitti kokeneensa, että toiset olivat, toiset eivät.
Yleensä eivät olleet. »Mitä laatua hän on, nähkääs, siitä se riippuu»,
arveli hän mietiskelevästi.
»Hän on hyvin herkkä ja kokematon.»
»Siitä on hänelle haittaa», vastasi portinvartija.
»Hän on niin tottumaton liikkumaan yksin ulkona», sanoi vanki, »etten
käsitä, kuinka hän pääsee tänne ensinkään, jos hän tulee jalan».
»Ehkäpä hän ottaa ajurin», ehdotti vartija.
»Niin, ehkä.» Epävarmat sormet kohosivat vapiseville huulille. »Soisin,
että hän tekisi niin. Mutta tuskin hän tulee ajatelleeksi sitä.»
»Tai kenties», arvaili vartija, »ottaa hän veljensä tai sisarensa
saattamaan itseään». Istuen kuluneella puutuolillaan lausui hän
otaksumiaan ja ehdotuksiaan kuin lapselle, jonka heikkoutta hän sääli.
»Hänellä ei ole veljeä eikä sisarta.»
»No, veljentyttären, veljenpojan, serkun, palvelijan, kamarineidon tai
vihanneskauppiaan sitten. — Kissa vieköön! Ottakoon jonkun niistä»,
kivahti portinvartija, eväten jo edeltäpäin kaikkien ehdotustensa
hylkäämisen.
»Pelkään — toivon, ettei ole vastoin asetuksia — että hän tuo lapset
mukanaan.»
»Lapset?» ihmetteli vartija. »Ja vastoin asetuksia? Voi taivas,
meillähän on täällä oikea lasten leikkikenttä. Lapsia! Ohhoh, niitä
täällä suorastaan vilisee. Montako teillä on?»
»Kaksi», vastasi vanki, nostaen taas epävarman kätensä huulilleen ja
kääntyen menemään sisälle vankilaan.
Vartija katseli hänen jälkeensä. »Ja sinä olet yksi, mikä tekee kolme»,
huomautti hän itsekseen. »Ja lyönpä vetoa kruunusta, että vaimosi on
yksi. Siitä tulee jo neljä. Ja panen lisäksi likoon puolikruunusen
siitä, että vielä viides on tulossa! Luulenpa vielä, totta tosiaan,
tietäväni, kumpi on avuttomampi, syntymätön vauva vai sinä.»
Kaikki hänen otaksumansa osuivat kohdalleen. Vaimo tuli seuraavana
päivänä, -mukanaan kolmivuotias poikanen ja pieni kaksivuotias tyttö,
ja vartijan arvelut saivat täyden vahvistuksen.
»Joko olette saanut huoneen?» kysyi portinvartija parin viikon kuluttua.
»Jo sain oikein hyvän huoneen.»
»Kai sinne hankitaan yhtä ja toista kalustusta, vai kuinka?» kysyi
vartija.
»Erään ajurin pitäisi tänään iltapäivällä tuoda sinne muutamia
välttämättömimpiä huonekaluja.»
»Rouva ja pienokaiset kai tulevat teille seuraksi?» kyseli vartija
edelleen.
»Kyllä, niin, mielestämme on parempi, ettemme ole erossa, emme muutamaa
viikkoakaan.»
»Muutamaa viikkoakaan, niin tietysti», vastasi vartija. Ja taas hän
katsahti vangin jälkeen ja nyökäytteli päätään moneen kertaan hänen
mentyään.
Tämän velkavangin raha-asiat olivat joutuneet epäjärjestykseen sen
kautta, että hän oli osakkaana liikeyrityksessä, josta hän ei tiennyt
muuta kuin että oli pannat siihen rahoja; oli olemassa oikeudellisia
asiakirjoja luovutuksista ja sopimuksista, myönnytyksistä sinne ja
myönnytyksistä tänne, mutta myös epäluuloja muutamien saamamiesten
laittomasta suosimisesta yhtäällä ja salaperäisestä omaisuuden
häviämisestä toisaalla; ja koska ei kukaan maan päällä voinut olla
kykenemättömämpi kuin velkavanki itse selvittämään ainoatakaan
seikkaa tässä sotkussa, ei hänen asioistaan päästy milloinkaan sen
paremmin selville. Juttu kasvoi vain korkoa korolle sotkuisuudessa,
kun häntä yksityiskohtaisesti tutkittiin, koettaen saada vastaukset
sopusointuun keskenään, ja kun hänet teljettiin neljän seinän sisään
yhdessä laskumestarien ja ovelien asianajajain kanssa, jotka tunsivat
maksukyvyttömyyden ja vararikon kaikki metkut ja juonet. Jokaisessa
tällaisessa tilaisuudessa hapuilivat avuttomat sormet vapisevia huulia
yhä tuloksettomammin, ja ovelimmatkin asianajajat hylkäsivät hänet,
selittäen hänen juttunsa toivottomaksi.
»Vapaaksi?» puheli portinvartija; »hän ei milloinkaan pääse vapaaksi.
Elleivät hänen saamamiehensä tartu hänen hartioihinsa ja työnnä häntä
ulos vankilasta.»
Hän oli ollut vankilassa noin viisi, kuusi kuukautta, kun hän
eräänä aamupäivänä tuli juosten portinvartijan luokse, kalpeana ja
hengästyneenä ja kertoi vaimonsa olevan sairaana.
»Senhän saattoi kuka hyvänsä nähdä, että hän sairastuisi», vastasi
vartija.
»Olimme ajatelleet», kertoi toinen, »että hän vasta huomenna vuokraisi
itselleen asunnon maalla. Mitä minä nyt teen? Voi, hyvä Jumala,-mitä
minä nyt teen?»
»Älkää tuhlatko aikaa vääntelemällä käsiänne ja puremalla sormianne»,
sanoi käytännöllinen portinvartija, tarttuen häntä kyynärpäähän, »vaan
tulkaa minun kanssani».
Vartija kuljetti häntä eräitä vankilan pääportaita ylös ja pysähtyi
muutaman ullakkohuoneen ovelle; matkalla vapisi vanki kiireestä
kantapäähän ja hoki itkien itsekseen: »Mitä minä teen, mitä minä teen?»
ja tuhersi avuttomilla -sormillaan kasvonsa yltäympäri kyyneliin.
Vartija koputti oveen avaimensa kädensijalla.
»Käykää sisään!» huudettiin sisältä.
Hän avasi oven, jonka takaa ilmestyi kurja, pieni, pahanhajuinen huone
ja siinä kaksi käheätä, pöhöttynyttä, punanaamaista miestä istumassa
huojuvan pöydän ääressä, pelaten korttia, polttaen piippua ja juoden
viinaa.
»Tohtori», sanoi portinvartija, »erään herrasmiehen vaimo tarvitsisi
täällä teidän apuanne nyt heti; asia ei siedä hetkenkään viivytystä!»
Tohtorin ystävä oli käheyden, pöhöttyneisyyden, punanaamaisuuden,
korttipelin, tupakan, lian ja viinan positiivisella asteella,
tohtori taas niiden komparatiivisella asteella — hän oli käheämpi,
pöhöttyneempi, punanaamaisempi, enemmän korttipelin, tupakan, lian
ja viinan turmelema. Tohtori oli hämmästyttävän kurjasti puettu;
hänellä oli yllään repaleinen ja parsittu takki, jollaisia merimiehet
käyttävät kovalla säällä; hihat olivat rikki kyynärpäiden kohdalta,
ja se oli melkein kokonaan vailla nappeja (hän oli aikoinaan ollut
matkustajalaivan kokeneena lääkärinä); lisäksi hänellä oli likaisimmat
valkoiset housut mitä ikinä on nähty kuolevaisella ja kangastohvelit,
eikä mitään näkyviä liinavaatteita. »Lapsivuodeko?» kysyi hän. »No,
kyllä minä tulen!» Näin sanoen otti tohtori kamman uuninreunalta ja
suki hiuksensa pystyyn — tämä näkyi olevan hänen tapansa puhdistautua;
kaapista, jossa hän säilytti kuppia, teevatia ja hiiliä, veti hän
esille kurjan näköisen, ammattitarpeita sisältävän lippaan tai
laatikon, painoi leukansa hartioilla riippuvan likaisen viittansa
poimuihin, ja niin oli tämä aavemainen lääkäri — variksenpelätti —
valmis lähtöön.
Tohtori ja velkavanki riensivät portaita alas ja viimemainitun
huoneeseen, jättäen vartijan palaamaan toimeensa. Kaikki vankilan
naiset olivat saaneet tiedon uutisesta ja kokoontuneet pihaan.
Muutamat olivat jo ottaneet huostaansa molemmat lapset ja olivat juuri
viemässä niitä pois; toiset tarjosivat lainaksi pieniä mukavuuksia
omista vähistä varoistaan; toiset taas ilmaisivat osanottonsa mitä
vuolaimmalla puhetulvalla. Herrat vangit, jotka tunsivat itsensä
syrjäytetyiksi, vetäytyivät, ellei tahdo sanoa matelivat, huoneisiinsa,
joiden avoimista ikkunoista toiset kohteliaasti tervehtivät tohtoria
vihellyksillä tämän kulkiessa ohitse, kun taas toiset, edempänä
vankilassa asuvat, vaihtoivat ivallisia huomautuksia yleisestä
jännitystilasta.
Oli kuuma kesäpäivä, ja vankilan huoneet huokuivat hellettä korkeiden
muurien puristuksessa. Velkavangin ahtaassa huoneessa oli mrs Bangham
tarjoutunut kärpästen pyydystäjäksi ja apulaiseksi yleensä; hän oli
pesijätär ja asialähetti, ei vanki (oli kyllä kerran ollut sitäkin),
mutta oli nyt suosittuna välittäjänä vankilan ja ulkomaailman
välillä. Seinät ja katto olivat mustina kärpäsistä. Mrs Bangham, joka
oli kekseliäs, löyhytteli toisella kädellä, kaalinlehti viuhkana,
sairaalle viileyttä ja viritti toisella kädellä kärpäsille pyydyksiä
sekoittamalla etikkaa ja sokeria purkkeihin; sen ohella lausui hän
rohkaisevia ja onnea toivottavia, tilaisuuteen sopivia mietelmiä
sairaalle.
»Kärpäset kiusaavat teitä, vai kuinka, ystäväiseni?» sanoi mrs Bangham.
»Mutta kenties ne myöskin haihduttavat huolianne ja tekevät teille
hyvää. Marshalsean kärpäset kasvavat kovin isoiksi tässä hautausmaan,
maustekaupan, vaunuvajojen ja teurastamon välissä. Ehkäpä ne ovat
lähetetyt meille lohdutukseksi, jos vain ymmärrämme sen. Kuinka nyt
voitte, rakkaani? Ette paremmin? Ette, ystäväiseni, sitähän ei voi
odottaa; tulette vielä sairaammaksi ennenkuin paranette, ja te tiedätte
sen, eikö niin? Kyllä. Se on oikein! Ja ajatelkaas pientä keruubia,
joka syntyy täällä lukkojen takana. Eikö se ole kauriista, eikö se
ajatus voi ylläpitää teitä vaikeuksissanne? Niin, tällaista ei ole
tapahtunut täällä, rakkaani — en todellakaan voi sanoa kuinka pitkään
aikaan. Ja te itkette vielä!» puheli mrs Bangham koettaen yhä rohkaista
potilasta. »Te, joka teette itsenne kuuluisaksi kerrassaan! Ja vaikka
kärpäsetkin tipahtelevat purkkeihin kymmenittäin! Ja kaikki käy niin
hyvin! Ja tässähän», jatkoi hän, kun ovi avautui, »tässähän tulee
teidän rakas miehenne tohtori Haggagen kanssa! Ja nyt olemme kyllä
turvassa, olemme totisesti!»
Tohtorin ulkonainen olemus oli tuskin omiaan valamaan potilaaseen
täydellisen turvallisuuden tunnetta, mutta kun hän nyt lausui
mielipiteensä: »Asiamme on kyllä niin hyvällä alulla kuin se voi olla,
mrs Bangham, ja me suoriudumme tästä kuin leikillä vain», ja kun hän
ja mrs Bangham ottivat poloisen avuttoman pariskunnan hoiviinsa,
kuten kaikki muutkin olivat tehneet, oli tilanne niin hyvä, ettei
paremmasta juuri apua. Pääpiirteenä tohtori Haggagen hoitotavassa
tässä tapauksessa oli hänen luja päätöksensä ylläpitää mrs Banghamin
rohkeutta ja toimintakykyä! Kuten esimerkiksi:
»Mrs Bangham», sanoi hän ennenkuin oli vielä ollut kahtakymmentä
minuuttia paikalla, »menkää ulos ja tuokaa hiukan viinaa; muuten saamme
nähdä, ettette jaksa kestää loppuun asti».
»Kiitos, sir. Muttei sitä tarvita minua varten», kielteli mrs Bangham,
»Mrs Bangham», vastasi tohtori, »minä hoidan lääkärinä tätä rouvaa,
niin että älkää yrittäkö vastustaa määräyksiäni. Menkää noutamaan
hiukan viinaa, muuten lyyhistytte kokoon.»
»Kai minun on toteltava sitten, sir», taipui mrs Bangham ja nousi.
»Luulen, että teillekin tekisi hyvää maistaa sitä, sillä näytätte
huonolta, sir.»
»Mrs Bangham», torjui tohtori, »kiitos vain, mutta teidän asianne ei
ole huolehtia minusta, mutta minun on pidettävä huolta teistä. Älkää,
milloinkaan välittäkö minun asioistani, sitä pyydän. Teidän tulee vain
tehdä mitä käsketään ja nyt mennä noutamaan sitä, mitä äsken pyysin.»
Mrs Bangham alistui, ja tohtori, annettuaan annoksen eukolle, otti
itsekin kulauksen. Tämä virkistely uudistui joka tunti, ja tohtori
oli erittäin täsmällinen mrs Banghamia kohtaan. Kului kolme tai neljä
tuntia; kärpäsiä kävi sadoittain pyydyksiin; ja viimein ilmestyi näiden
pikku kuolleiden keskelle hentoinen elämä, joka ei ollut niitä paljoa
voimakkaampi.
»Kerrassaan sievä pieni tyttö», arveli tohtori, »pieni, mutta hyvin
muodostunut. Hohoi, mrs Bangham! Näytätte kovin surkealta! Menkää
tuossa paikassa, rouvaseni, hakemaan lisää viinaa, muuten saatte
hermokohtauksen.»
Näihin aikoihin olivat sormukset alkaneet putoilla velkavangin
avuttomista sormista kuin lehdet talvisesta puusta. Niissä ei ollut
ainoatakaan tänä iltana; kun hän pisti jotakin kilahtelevaa tohtorin
rasvaiseen kouraan. Sillä välin oli mrs Bangham ollut asialla
läheisessä liikkeessä, jota koristi kolme kultaista palloa ja jossa
hänet hyvin tunnettiin.
»Kiitos», sanoi tohtori, »paljon kiitoksia. Teidän kelpo vaimonne on
aivan tyyni ja rauhallinen. Hän on kestänyt mainiosti.»
»Olen hyvin iloinen ja kiitollinen siitä», vastasi velkavanki, »vaikken
olisi voinut aavistaa milloinkaan, että —»
»Että teille syntyisi lapsi tällaisessa paikassa?» arvasi tohtori.
»Pyh, sir, mitäpä se merkitsee? Emme kaipaa täällä mitään muuta kuin
hiukan avarampaa liikkumisalaa. Täällä saamme olla rauhassa; täällä ei
kukaan ahdistele meitä; ei täällä ole ovikelloja, sir, joita velkojat
helistelisivät pelästyttäen meitä pahanpäiväisesti. Kukaan ei täällä
kysele, olemmeko kotona, eikä lupaa odottaa, kunnes tulemme. Tänne
ei kukaan lähetä uhkailevia velkomiskirjeitä. Tämä on vapautta, sir,
vapautta! Olen harjoittanut lääkärinammattiani sekä kotimaassa että
ulkomailla, olen ollut sotilaslääkärinä ja laivalääkärinä, mutta sanon
teille, etten milloinkaan ole toiminut näin rauhallisissa oloissa
kuin tänään täällä. Muualla ihmiset ovat levottomia, kiusaantuneita,
kiireisiä, huolissaan yhdestä ja huolissaan toisesta asiasta. Täällä ei
mikään sellainen tule kysymykseen, sir. Me olemme kokeneet tämän kaiken
— tunnemme pahimman siitä; olemme saavuttaneet pohjan, emme voi enää
pudota alemmaksi, ja mitä olemme löytäneet? Rauhan. Sen juuri. Rauhan.»
Lausuttuaan tämän uskontunnustuksen, palasi tohtori, joka oli vanha
vankilalintu ja nyt oli tavallista pöhnäisempi ja kantoi taskussaan
harvinaista lisäkiihoitinta, rahaa, kumppaninsa luo, joka oli melkein
yhtä käheä, pöhöttynyt ja punanaamainen kuin hän ja yhtä paljon
korttipelin, tupakan, lian ja viinan tylsistyttämä.
Velkavanki oli kyllä aivan erilainen mies kuin tohtori, mutta hänkin
oli jo alkanut taivaltaa ympyrän vastakkaisella puolella samaa pistettä
kohden. Aluksi oli hän tosin musertunut vankeudessaan, mutta pian alkoi
hän tuntea siinä tylsää helpotusta. Hän oli tosin lukkojen ja salpojen
takana; mutta samat lukot ja salvat, jotka estivät häntä pääsemästä
ulos, estivät joukon huolia ja ikävyyksiä pääsemästä sisään. Jos hän
olisi ollut lujatahtoinen mies ja päättänyt uhmata näitä vaikeuksia
ja taistella niitä vastaan, olisi hän murtanut kietovan verkon tai
hänen sydämensä olisi murtunut; mutta ollen sellainen kuin oli, liukui
hän veltosti tasaista luisua alas eikä milloinkaan enää yrittänyt
askeltakaan ylöspäin.
Päästyään vapaaksi sotkuisista liikeasioistaan, joita ei millään
keinoin voitu selvitellä, ja sitten kun asiamiehet, joita tusinamäärin
kävi hänen luonansa yrittämässä etsiä sekavan vyyhdin alku- ja
loppupäätä, huomaten mahdottomaksi päästä asioiden enempää kuin
miehenkään perille, olivat jättäneet hänet omiin hoteisiinsa, hän
huomasi kurjan pakopaikkansa rauhallisemmaksi kuin mitä hänellä ennen
oli ollut. Aikoja sitten hän oli jo purkanut matkalaukkunsa; ja hänen
vanhemmat lapsensa leikkivät nyt säännöllisesti pihalla, ja kaikki
tunsivat pikku vauvan ja vaativat itselleen eräänlaista omistusoikeutta
häneen.
»Tiedättekö, minä olen ylpeä teistä», sanoi hänen ystävänsä
portinvartija eräänä päivänä. »Teistä tulee pian Marshalsean vanhin
asukas. Marshalsea ei olisi kaltaisensa ilman teitä ja perhettänne.»
Vartija oli todellakin ylpeä hänestä. Hän puhui tästä miehestä
ylistävin sanoin vastatulleille, silloin kun hän ei ollut itse
kuulemassa. »Huomasitte kai hänet», saattoi hän kysyä, »joka äsken
juuri tuli ulos rakennuksesta?»
Vastatullut vastasi luultavasti myöntäen.
»Hän jos kukaan on syntynyt herrasmieheksi. On saanut äärettömän
kalliin kasvatuksen. Kävi kerran vankilanjohtajan talossa koettelemassa
uutta pianoa siellä. Soitti sitä ymmärtääkseni kuin kone vain
—kauniisti! Entä kieliä — hän puhuu mitä kieltä hyvänsä. Meillä on
hänen aikanaan täällä ollut ranskalainen, ja minun käsitykseni mukaan
osasi herrasmiehemme enemmän ranskaa kuin hän. Meillä on täällä hänen
aikanaan ollut italialainenkin, ja puolessa minuutissa tukki hän
italialaiselta suun. En tahdo väittää, ettette tapaisi arvohenkilöitä
muissakin vankiloissa, mutta jos haluatte nähdä mainitsemissani
suhteissa etevimmän, niin teidän täytyy tulla Marshalseaan.»
Kun hänen nuorin lapsensa oli kahdeksanvuotias, matkusti hänen vaimonsa
maalle tervehtimään köyhää ystävää, entistä imettäjäänsä, ja kuoli
siellä; hän oli jo kauan sairastanut ja riutunut, perittyä heikkouttaan
vain, ei siksi että olisi kärsinyt oudosta asuinpaikastaan enempää kuin
miehensäkään. Tämä sulkeutui pariksi viikoksi huoneeseensa sen jälkeen,
ja eräs asianajajakirjuri, jonka vararikko-oikeus oli tuominnut,
kirjoitti hänelle surunvalitus-adressin; se oli vuokrasopimuksen
näköinen, ja kaikki vangit allekirjoittivat sen. Kun hän taas ilmestyi
muiden joukkoon, oli hän harmaampi (hän oli alkanut aikaisin harmeta);
ja portinvartija huomasi, että hänen kätensä usein taas kohosivat
vapiseville huulille samalla tavoin kuin hänen ensin tullessaan
vankilaan. Mutta hän tointui haikeasta surustaan parissa kuukaudessa;
ja sillä välin lapset leikkivät säännöllisesti pihassa kuten ennenkin,
mutta mustiin puettuina.
Sitten alkoi mrs Bangham, joka kauan oli ollut suosittu välittäjä
vankilan ja ulkomaailman välillä, käydä heikoksi; yhä useammin
tavattiin hän kadulle nukahtaneena, korissa olevat ostokset
tärveltyinä, ja asiakkaat saivat liian vähän rahaa takaisin.
Velkavangin poika astui nyt mrs Banghamin sijalle ja toimitteli asioita
taitavasti; hän oli pian yhtä selvillä kaduista ja kujista kuin
vankilan sokkeloista.
Aika kului ja vartijakin alkoi heikontua. Hänen vartalonsa pöhöttyi;
sääret kävivät voimattomiksi ja häntä ahdisti. Kulunut puutuoli kävi
hänelle »ylivoimaiseksi», valitti hän. Hän istui nyt pieluksella
varustetussa nojatuolissa ja huohotti toisinaan niin, ettei kyennyt
lukitsemaan ovea. Usein kun hänellä oli tällaisia kohtauksia, teki
velkavanki sen hänen puolestansa.
»Te ja minä», sanoi portinvartija eräänä lumisena talvi-iltana, kun
portinvartijanhuone, jossa paloi kirkas takkavalkea, oli jotenkin
täynnä väkeä, »olemme vankilan vanhimmat asukkaat. Olen itse ollut
täällä vain seitsemän vuotta kauemmin kuin te. En jää tänne enää
pitkäksi aikaa. Kun lähden portiltani ainiaaksi, tulee teistä
Marshalsean isä.»
Portinvartija astui ulos tämän elämän portista seuraavana päivänä.
Hänen sanojaan muisteltiin ja toisteltiin, ja perimätieto kertoi
sukupolvelta sukupolvelle — Marshalseassa sukupolvi laskettiin
noin kolme kuukautta käsittäväksi — että vanha, nukkavieru,
lempeäkäytöksinen ja valkotukkainen velkavanki oli Marshalsean isä.
Ja hän alkoi olla ylpeä arvonimestään. Jos joku petkuttaja olisi
noussut vaatimaan sitä itselleen, olisi hän vuodattanut suuttumuksen
kyyneleitä, koska häneltä yritettäisiin riistää hänen oikeutensa.
Hänessä alkoi ilmetä halu suurentaa vankilavuosiensa lukumäärää;
tiedettiin yleisesti, että hänen laskuistaan oli vähennettävä
muutamia vuosia; velkavankien vaihtelevat sukupolvet syyttivät häntä
turhamaisuudesta.
Kaikki vastatulleet esiteltiin hänelle. Hän oli hyvin tarkka tässä
toimituksessa. Irvihampaat saattoivat suorittaa sen liioitellun
juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta eivät niin vakavasti kuin hän.
Hän otti heidät vastaan köyhässä huoneessaan (pihassa esittämistä hän
ei hyväksynyt, se ei ollut kyllin muodollista — kuka hyvänsä saattoi
tulla siellä esitellyksi) alentuvan hyväntahtoisesti. Hän sanoi heille,
että he olivat tervetulleita Marshalseaan. Kyllä, hän oli Marshalsean
isä. Siksi maailma häntä ystävällisesti nimitti; ja se hän olikin,
jos enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden oleskelu siellä saattoi antaa
hänelle oikeuden vaatia sitä arvonimeä. Aluksi siellä saattoi tuntua
ahtaalta ja pieneltä, mutta seura oli oikein hyvää — sekalaista kyllä —
tietysti sekalaista — ja ilma oli hyvää.
Sattui usein, että yöllä pistettiin hänen ovensa alta kirjeitä, jotka
sisälsivät puolikruunusen, kaksi puolikruunusta, vieläpä toisinaan,
vaikka paljoa harvemmin, puoli sovereigniakin, Marshalsean isälle.
»Ynnä terveisiä poislähtevältä vankilatoverilta.» Hän otti vastaan
nämä lahjat julkiselle henkilölle tulevina ihailun osoituksina.
Toisinaan kirjeiden lähettäjät ottivat itselleen leikillisiä nimiä,
kuten Tiilikivi, Palkeet, Vanha karviaismarja, Valvoja, Kala, Mopsi,
Hännystakkimies, Sianruuan syöjä; mutta hän pani tällaisen pahakseen ja
loukkautui siitä aina hiukan.
Aikojen kuluessa alkoi tässä kirjeenvaihdossa näkyä väsähtämisen
oireita, se kun vaati lähettäjiltä ponnistusta, johon he eivät
lähtökiireessä kyenneet; sentähden otti Marshalsean isä tavakseen
saattaa arvokkaampia yhteiskuntansa jäseniä portille ja siellä
hyvästellä heitä. Käsittelynalainen saattoi silloin toisinaan, kättä
paiskattua, pysähtyä kääriäkseen jotakin paperiin ja tulla takaisin,
huudahtaen: »Hei!»
Silloin toinen katsahti hämmästyneenä taakseen. »Minäkö?» kysyi hän ja
hymyili.
Tällä välin oli lähtijä saavuttanut hänet, jolloin hän kysyi
isällisestä »Oletteko unohtanut jotakin? Miten voin auttaa teitä?»
»Unohdin jättää tämän Marshalsean isälle», vastasi poispääsijä
tavallisesti.
»Hyvä herra», lausui silloin Marshalsean isä, »hän on erinomaisen
kiitollinen teille siitä». Mutta sitten jäi aina avuton käsi taskuun,
johon raha oli solahtanut, koko ajaksi, kun hän käveli pariin kolmeen
kertaan pihan ympäri, jottei tämä toimitus liiaksi pistäisi muiden
vankilanasukkaiden silmään.
Eräänä iltapäivänä hän oli edustanut laitosta ja hyvästellyt
useampia vankilatovereita, jotka sattuivat pääsemään samalla kertaa
vapauteen, ja palatessaan portilta hän tapasi erään köyhän miehen,
joka vähäpätöisen rahamäärän takia oli pantu velkavankeuteen viikko
takaperin ja nyt pääsi pois hänkin, saatuaan asiansa järjestetyksi.
Mies oli yksinkertainen rappari, työpukuunsa puettu, mytty kädessä; hän
oli vaimonsa seurassa ja hyvin iloinen.
»Jumala siunatkoon teitä, sir», lausui hän kulkiessaan ohitse.
»Niin teitäkin», vastasi Marshalsean isä ystävällisesti.
He olivat jo jonkun matkan päässä toisistaan astuen kukin omaa
tietänsä, kun rappari huusi: »Kuulkaas, sir!» ja tuli takaisin.
»Tämä ei ole paljon», sanoi mies ja pisti pienen kasan puolen pennyn
kolikoita hänen käteensä, »mutta se annetaan hyvästä sydämestä».
Marshalsean isälle ei ollut vielä milloinkaan tarjottu veroa kuparissa.
Hänen lapsilleen kyllä usein, ja isän täydellä suostumuksella olivat
rahat menneet yhteiseen kukkaroon ja niillä oli ostettu ruokaa, jota
hän oli syönyt, ja juomaa, jota hän oli juonut, mutta kalkin tahrimaan
molskiin puettu työmies tarjoamassa puolen pennyn kolikoita hänelle
kädestä käteen, se oli sentään uutta.
»Kuinka kehtaatte!» sanoi hän miehelle ja purskahti heikkoudessaan
itkuun.
Rappari käänsi hänet muuriin päin, jottei hänen kasvojaan nähtäisi;
tämä teko oli niin hienotunteinen ja mies niin perin katuvainen ja
pyysi niin vilpittömästi anteeksi, että toisen täytyi antaa hänelle
tunnustus: »Tiedän, että tarkoituksenne oli hyvä. Älkää sanoko muuta.»
»Jumala siunatkoon teitä, sir, se oli todella hyvä», vakuutti rappari
innokkaasti. »Luulenpa, että tahtoisin tehdä enemmän hyväksenne kuin
nuo muut.»
»Mitä sitte tahtoisitte tehdä?» kysyi toinen.
»Tulisin takaisin katsomaan teitä päästyäni täältä.»
»Antakaa minulle rahat taas», pyysi toinen innokkaasti, »minä säilytän
enkä milloinkaan käytä niitä. Kiitos teille niistä, tuhannet kiitokset!
Tapaammeko vielä toisemme?»
»Jos elän vielä viikon, niin tapaamme.»
He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Vankilan asukkaat,
kokoontuneina sinä iltana erääseen huoneeseen juomakesteihin,
ihmettelivät, mitä oli tapahtunut heidän isälleen, hän kun käveli
myöhään illalla hämärässä pihassa ja näytti kovin alakuloiselta.