Perheasioita

Kun kaupungin kellot löivät yhdeksän maanantaiaamuna, työnsi

hirsipuusta pudotettua muistuttava Jeremiah Flintwinch mrs Clennamin

pyörätuolissa ison kirjoituspöydän ääreen. Kun rouva oli avannut

pulpettinsa ja asettunut sen eteen, vetäytyi Jeremiah pois — kuten

näytti hirttäytyäkseen perinpohjaisemmin — ja Arthur Clennam ilmestyi

huoneeseen.

»Voitko paremmin tänään, äiti?»

Äiti pudisti päätänsä, kasvoillaan sama tuiman nautinnon ilme kuin

edellisenä iltana ilmasta puhuttaessa. »Minä en enää milloinkaan tule

paremmaksi. Ja hyvä on, Arthur, että tiedän ja jaksan kantaa sen.»

Istuessaan kädet hajalla pulpetilla, korkea kirjoituspöytä

törröttämässä edessään, hän näytti kuin soittavan mykkiä urkuja. Hänen

poikansa ajatteli niin (se oli lapsuudenaikainen mielikuva) istuessaan

hänen viereensä.

Mrs Clennam avasi pari laatikkoa, tarkasteli muutamia asiapapereita

ja pisti ne taas paikoilleen. Hänen tuimissa kasvoissaan ei näkynyt

vähintäkään liikettä, joka olisi saattanut opastaa toista hänen

ajatustensa hämäriin sokkelokäytäviin.

»Puhunko nyt liikeasioistamme, äiti? Haluatko neuvotella niistä?»

»Haluanko, Arthur? Pikemmin, haluatko sinä? Isäsi on jo ollut kuolleena

toista vuotta. Olen siitä saakka ollut käytettävänäsi ja odottanut,

milloin suvaitsisit tulla kotiin.»

»Oli paljon järjestelemistä, ennenkuin pääsin lähtemään; ja kun sitte

lähdin, matkustelin hiukan levokseni ja huvikseni.»

Mrs Clennam kääntyi häneen päin, ikäänkuin ei olisi kuullut tai

käsittänyt hänen viime sanojaan.

»Levoksesi ja huviksesi?»

Hän kiersi katseellaan synkkää huonetta ja näytti, huulten liikkeestä

päättäen, kertaavan sanoja itsekseen, ikäänkuin haastaen huonetta

todistajaksi siitä, kuinka vähän kumpaakin se tarjosi hänelle.

»Sitäpaitsi, äiti, sinähän yksin olet jälkisäädöksen toimeenpanija ja

omaisuuden hoitaja ja määrääjä, joten minulle jäi vähän tai, voisinpa

sanoa, ei mitään tehtäväksi, ennenkuin sinä olit saanut asiat mielesi

mukaiseen järjestykseen.»

»Tilinpäätökset on tehty», vastasi äiti; »minulla on ne täällä.

Todisteet ovat tarkastetut ja hyväksytyt. Voit katsoa niitä, Arthur,

kun tahdot, vaikkapa nyt, jos haluat.»

»Minulle riittää tieto, että tilit ovat päätetyt, äiti. Jatkanko nyt?»

»Miksei!» vastasi äiti tylyyn tapaansa

»Äiti, meidän kauppamme on supistunut supistumistaan vuosi vuodelta,

ja liikkeemme taantuu askel askeleelta. Me emme milloinkaan ole

osoittaneet suurta luottamusta muille emmekä ole itsekään saaneet sitä

osaksemme; emme ole hankkineet itsellemme ystäviä; emme ole pysyneet

aikamme tasalla; olemme jääneet kauas takapajulle. Minun ei tarvitse

selittää tätä tarkemmin, äiti, sinä kyllä tiedät sen.»

»Tiedän, mitä tarkoitat», vastasi mrs Clennam kuivasti.

»Tämäkin vanha talo, jossa nyt keskustelemme», jatkoi hänen poikansa,

»todistaa väitteeni oikeaksi. Isäni nuoruudessa ja hänen setänsä

aikoina ennen häntä se oli kauppatalo — todellinen liiketalo, vieläpä

liikekeskuskin. Nyt se seisoo tässä luonnottomana ja mahdottomana,

ajasta jääneenä ja tarkoituksettomana. Kaikki tavaralähetyksemme ovat

jo kauan kulkeneet Rovinghamin välitysliikkeen kautta; ja vaikka

tämän valvominen ja isäni varojen hoito on kysynyt sinulta terävää

arvostelukykyä ja suurta valppautta, niin eivätkö nämä ominaisuudet

olisi voineet vaikuttaa isäni omaisuuteen yhtä paljon, jos olisit

asunut jossakin yksityishuoneustossa, vai mitä?»

»Arveletko», vastasi mrs Clennam ottamatta huomioon hänen kysymystään,

»ettei talolla ole mitään tarkoitusta ollessaan heikon ja murheellisen

— täydellä syyllä ja omasta ansiostaan heikon ja murheellisen — äitisi

suojana?»

»Puhuin vain liiketarkoituksista.»

»Ja missä mielessä?»

»Tulen juuri siihen.»

»Arvaan», vastasi mrs Clennam katsoen kiinteästi poikaansa, »mistä

on kysymys. Mutta Herra varjelkoon minua marisemasta missään

koettelemuksessa. Syntieni tähden olen ansainnut tämän katkeran

pettymyksen, ja minä otan sen vastaan.»

Ȁiti, olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan noin, vaikka

pelkäsinkin jo, että sinä —»

»Pelkäsit siis jo sitä. Sinä tunsit minut», keskeytti äiti.

Poika oli hetken ääneti. Hän oli saanut äitinsä tulistumaan ja oli

ihmeissään. »No!» virkkoi tämä jähmettyen taas kiveksi. »Jatka. Anna

kuulua.»

»Kuten olet otaksunut, äiti, olen päättänyt puolestani luopua

liikkeestä, Olen saanut siitä kyltikseni. En tahdo pyrkiä,

neuvonantajaksesi; huomaan, että aiot jatkaa sitä. Jos voisin

vaikuttaa sinuun jotakin, niin käyttäisin tätä valtaani lieventääkseni

arvosteluasi minusta, joka tuotan sinulle tämän pettymyksen, ja

muistuttaakseni sinulle, että olen jo elänyt pitkän elämän toisen

puolen enkä ole kertaakaan tätä ennen asettanut omaa tahtoani sinun

tahtoasi vastaan. En voi sanoa kyenneeni muodostelemaan sydäntäni

ja mieltäni sinun sääntöjesi mukaan; enkä voi väittää olleeni

näinä neljänäkymmenenä vuotena hyödyksi tai iloksi itselleni enkä

kellekään muulle, mutta olen aina alistunut, ja vain sitä pyydän sinua

muistamaan.»

Voi sitä anojaa — jos sellaista milloinkaan oli ollut täällä — joka

odotti näkevänsä jonkinlaista myöntymystä näiltä järkähtämättömiltä

kasvoilta! Voi sitä erehtynyttä, joka vetosi siihen oikeuteen, missä

nämä ankarat silmät katselivat häneen tuomarinistuimelta! Tämä

kovasydäminen nainen tarvitsi lakkaamatta salaperäistä, synkkyyteen

ja pimeyteen verhottua uskontoansa, joka välähdytteli kirouksen,

koston ja hävityksen salamoita mustien pilvien lomista. Anna meille

meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme niille, jotka ovat

meitä vastaan rikkoneet — se oli hänen mielestään liian raukkamainen

rukous. Lyö Sinä, Herra, minun vihollisiani, ja muserra heidät; tee

Sinä niinkuin minäkin tekisin ja minä tahdon palvoa Sinua: tällaisen

jumalattoman kivitornin hän rakensi kunnioittaakseen taivasta.

»Joko olet lopettanut, Arthur, vai onko sinulla vielä muuta sanottavaa

minulle? En luulisi enää olevan muuta. Puheesi on ollut lyhyttä, mutta

sisältörikasta!»

»Äiti, minulla on kuitenkin vielä jotakin sanottavaa. Se on ahdistanut

mieltäni yötä päivää koko tämän pitkän ajan. Se on paljon vaikeampaa

sanoa kuin äskeinen. Se koski vain minua, tämä taas meitä kaikkia.»

»Meitä kaikkia? Keitä kaikkia?»

»Sinua, minua ja isä vainajaani.»

Mrs Clennam siirsi kätensä pulpetilta, risti ne helmaansa ja tuijotti

tuleen kasvoilla muinaisegyptiläisen kuvapatsaan tutkimaton ilme.

»Sinä tunsit isäni monin verroin paremmin kuin minä konsanaan, ja hän

ei ollut yhtä umpimielinen sinua kohtaan kuin minua. Sinä, äiti, olit

häntä paljon voimakkaampi ja johdit häntä. Tiesin sen lapsena yhtä

hyvin kuin nyt. Tiesin, että sinun vaikutusvaltasi häneen oli syynä

siihen, että hän lähti Kiinaan hoitamaan liikettämme siellä, sillä

välin kun sinä hoidit täällä (vaikken vieläkään ole selvillä siitä,

nämäkö olivat erosopimuksenne varsinaiset ehdot), ja että minä sinun

tahdostasi jäin luoksesi kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka

ja sitte matkustin hänen luoksensa. Etkö loukkaannu siitä, että nyt,

kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muistutan sinulle tätä?»

»Odotan saavani kuulla, mistä syystä teet sen.»

Arthur alensi ääntänsä ja sanoi ilmeisen vastenmielisesti ja

vastahakoisesti:

»Tahtoisin kysyä sinulta, äiti, juolahtiko milloinkaan mieleesi epäillä

—»

Kuullessaan sanan »epäillä» käänsi mrs Clennam silmänsä hetkeksi

poikaansa, rypistäen synkästi kulmiaan. Sitte katsoi hän takaisin

tuleen, kulmat yhä rypyssä, ikäänkuin muinais-egyptiläinen

kuvanveistäjä olisi kaivertanut koviin graniittikasvoihin ikuisesti

vihaisen ilmeen.

»— että jokin salainen muisto ahdisti hänen mieltänsä ja tuotti hänelle

— omantunnonvaivoja. Huomasitko milloinkaan hänen käytöksessään jotakin

tällaiseen viittaavaa tai puhuitko milloinkaan hänen kanssaan siitä tai

kuulitko hänen joskus vihjaavan tällaisiin asioihin?»

»En ymmärrä, millaisten muistojen ahdistamana päättelet isäsi olleen»,

vastasi mrs Clennam, oltuaan hetken vaiti. »Puhut kovin hämärästi.»

»Onko mahdollista, äiti» — hänen poikansa kumartui ollakseen lähempänä

kuiskatessaan kysymyksensä ja laski hermostuneesti käteensä pulpetille,

— »onko mahdollista, äiti, että hän onnettomuudeksi oli tehnyt

jollekulle vääryyttä, myöhemmin sovittamatta sitä?»

Luoden raivostuneen katseen poikaansa vetäytyi mrs Clennam taaksepäin

tuolissaan pitääkseen häntä edempänä itsestään, muttei vastannut mitään.

»Käsitän täydellisesti, äiti, että ellei tämä ajatus milloinkaan ole

juolahtanut mieleesi, minä näytän julmalta ja luonnottomalta sinun

silmissäsi mainitessani siitä, näin meidän keskenkin vain. Mutta en

pääse siitä eroon. Aika ja olojen muutos (olen koetellut kumpaakin,

ennenkuin puhuin asiasta sinulle) eivät voi sitä haihduttaa. Muista,

että olin yhdessä isäni kanssa. Ajattele, että näin hänen kasvonsa,

kun hän antoi kellon minun huostaani koettaen saada sanotuksi, että

hän lähettää sen sinulle merkiksi, jonka sinä kyllä ymmärrät. Muista,

että näin hänen, kynä voimattomassa kädessään, yrittävän kirjoittaa

sinulle muutamia sanoja, joita hän ei kuitenkaan saanut paperille

muodostetuiksi. Kuta hämärämmältä ja julmemmalta tämä epämääräinen

aavistus tuntuu, sitä useampia asianhaaroja ilmestyy, jotka mielestäni

saattavat sen näyttämään todenmukaiselta. Koettakaamme taivaan tähden

tarkoin tutkia, onko jollekulle tehty vääryyttä, joka on jätetty meidän

korjattavaksemme. Ei kukaan muu voi auttaa tässä asiassa niinkuin sinä,

äiti.»

Mrs Clennam istui edelleen niin takakenossa, että häiritty tasapaino

tuon tuostakin liikahdutti tuolin pyöriä, joten hän näytti yhä

edemmäksi liukuvalta kauhealta aaveelta; hän kohotti kyynärpäästä

koukistetun vasemman käsivartensa, käden selkä kasvoja vasten

käännettynä, itsensä ja poikansa väliin ja katseli häntä jäykän

äänettömänä.

»Rahaa koottaessa ja armotonta kauppaa käytäessä — olen alkanut ja

minun täytyy nyt jatkaa puhetta näistä asioista, äiti on kenties

jotakuta pahasti petetty, jopa viety hänet perikatoon. Jo ennen minun

syntymääni olit sinä koko tämän koneiston liikkeellepanevana voimana;

sinä valoit voimakkaamman henkesi kaikkiin isäni yrityksiin enemmän

kuin neljän kymmenen vuoden aikana. Uskon, että sinä voit hälventää

kaikki nämä epäluulot, jos vain tahdot auttaa minua paljastamaan

totuuden. Tahdotko tehdä sen, äiti?»

Hän vaikeni toivoen äidin vastaavan. Mutta tämän harmaat suortuvat

eivät olleet sen liikkumattomammat kuin hänen lujasti yhteen puristetut

huulensa.

»Jos vielä on mahdollista korjata vääryys ja maksaa takaisin vääryyttä

kärsineelle, niin ottakaamme selvä asiasta ja tehkäämme se. Ei, äiti,

jos kykenen siihen, niin salli minun tehdä se. Perin vähän onnea olen

nähnyt rahasta lähtevän, se on minun tietääkseni tuottanut niin vähän

rauhaa ja tyydytystä tähän kotiin ja sen jäsenille, että sillä minun

silmissäni on vähemmän arvoa kuin useimpien muiden. En voisi hankkia

sillä itselleni mitään, mikä tuottaisi iloa ja tyydytystä, jos minua

ahdistaisi epäluulo, että se synkistytti omantunnon vaivoilla isäni

viimeisiä hetkiä ja ettei se kunniallisesti ja oikeuden mukaan kuulu

minulle.»

Laudoitetulla seinällä, parin kolmen kyynärän päässä kirjoituspöydästä

riippui kellonnuora. Äkkiä ja nopeasti liikahduttaen jalkaansa työnsi

mrs Clennam pyörätuolinsa vinhasti sen ääreen ja soitti vimmatusti

— yhä pidellen käsivarttaan kilpenään, ikäänkuin odottaen pojaltaan

iskua, jota vastaan täytyi suojella itseään.

Huoneeseen riensi tyttö pelästyneen näköisenä.

»Lähetä Flintwinch tänne!»

Tyttö hävisi silmänräpäyksessä, ja samassa seisoi vanhus huoneessa.

»Mitä? Joko te nyt olette otelleet?» virkkoi hän, tyynesti sivellen

kasvojaan. »Arvasin sen. Olin aivan varma siitä.»

»Flintwinch!» sanoi äiti, »katso poikaani. Katso häntä!»

»No! Minä katson häntä», vastasi Flintwinch.

Mrs Clennam oikaisi kilpenä käytetyn käsivartensa ja puhuessaan osoitti

sillä vihansa esinettä.

»Melkein samassa hetkessä kuin hän palaa kotiin — ennenkuin kenkä

hänen jalassaan on kuivunut — häpäisee hän isänsä muistoa äitinsä

kuullen! Pyytää äitiänsä yhdessä kanssaan urkkimaan isän liikeasioita,

jopa koko elämän ajalta! Epäilee, että maallinen tavara, jota olemme

vaivaloisesti koonneet myöhään ja varhain, työllä ja tuskalla, raataen

ja kieltäytyen, on vain ryöstettyä omaisuutta, ja kysyy, kenelle se on

luovutettava takaisin, jotta vääryys tulisi korjatuksi ja sovitetuksi.»

Vaikka hän oli raivoissaan sanoessaan tämän, oli hänellä kuitenkin

äänensä niin vallassaan, että hän puhui melkein tavallista hiljemmin.

Sanat hän myös lausui erittäin selvästi.

»Sovitetuksi!» kertasi hän. »Niin kai! Helppoa on hänen puhua

sovituksesta, hänen, joka juuri palaa matkoilta ja huvituksista

vierailta mailta ja elää turhuudessa ja nautinnoissa. Mutta katsokoon

hän minua, vankia, tuoliini kytkettyä. Minä kestän nurkumatta, koska

minut on määrätty näin sovittamaan syntejäni. Sovitusta! Eikö tässä

huoneessa ole sovitettu? Eikö täällä ole viidentoista vuoden aikana

sovitettu?»

Näin hän aina selvitti tilinsä taivaan Herran kanssa, merkiten

hyväkseen kaikki tarkkaan tulopuolelle, velkoen ankarasti saatavansa

ja pitäen lujasti kiinni vaatimuksistaan. Tuhannet tekevät samoin joka

päivä, kultin omalla tavallaan. Hänen tapansa oli vain huomattava siinä

ilmenevän voiman ja ponnen tähden.

»Flintwinch, anna minulle tuo kirja.»

Vanha mies nouti sen hänelle pöydältä. Mrs Clennam pisti kaksi

sormea lehtien väliin, sulki kirjan jättäen sormet paikoilleen ja

ojensi kirjan uhkaavasti poikaansa kohti.

»Muinaisina aikoina, Arthur, joista puhutaan tässä selityskirjassa, eli

Herran valittuja, hurskaita miehiä, ja he olisivat kironneet poikansa

vähemmästäkin syystä kuin tästä, olisivat karkoittaneet heidät, vieläpä

kokonaisia kansojakin, jotka olisivat kannattaneet heitä, karkottaneet

heidät Jumalan ja ihmisten yhteydestä, hukkumaan ja häviämään, äitinsä

helmassa lepäävää sylilasta myöten. Mutta minä ilmoitan sinulle näin,

että jos kerrankin vielä otat puheeksi tämän asian, niin hylkään sinut;

lähetän sinut ulos tuosta ovesta sillä tavalla, että sinun olisi ollut

parempi olla äidittömänä kehdosta saakka. En tahdo enää milloinkaan

nähdä sinua enkä tietää sinusta mitään. Ja jos kuitenkin kerran tulisit

tähän hämärään huoneeseen katsomaan minua maatessani kuolleena,

niin ruumiini, jos se vain olisi vallassani, hikoaisi verta sinun

lähestyessäsi sitä.»

Rauhoittuneena osaksi uhkauksensa kiihkeydestä osaksi tuntiessaan

(outoa kyllä) suorittaneensa jonkinlaisen uskonnollisen toimituksen,

antoi hän kirjan takaisin vanhalle miehelle ja oli vaiti.

»No», sanoi Jeremiah, »en aio asettua teidän molempien väliin, mutta

sallinette minun kysyä (koska minut oli kutsuttu tänne kolmanneksi),

mistä on kysymys».

»Pyytäkää selitystä äidiltäni», vastasi Arthur, huomaten, että

puhuminen oli jätetty hänen asiakseen. »Jääköön tämä sikseen. Mitä olen

sanonut, oli vain äitiäni varten.»

»Oh!» huudahti vanha mies. »Äidiltänne? Vai pitäisi minun pyytää

selitystä äidiltänne? Hyvä! Mutta äitinne mainitsi, että te olitte

epäillyt isäänne. Siinä ette menettele kuuliaisen ja nöyrän pojan

tavoin, mr Arthur. Ketä te tämän jälkeen alatte epäillä?»

»Jo riittää», keskeytti mrs Clennam kääntyen yksinomaan vanhan miehen

puoleen. »Älkäämme puhuko enää tästä asiasta.»

»Kyllä, mutta odottakaa, odottakaa hiukan», sanoi ukko itsepintaisesti.

»Tarkastakaamme tilannetta. Oletteko sanonut mr Arthurille, ettei hän

saa syyttää isäänsä? Ettei hänellä ole oikeutta siihen? Ettei hänellä

ole syytä siihen?»

»Sanon sen hänelle nyt.»

»Ah! Aivan niin», vastasi vanha mies. »Te sanotte hänelle sen nyt. Ette

ole sanonut hänelle sitä ennen, mutta sanotte sen nyt. Niin, niin!

Aivan oikein! Tiedätte, että seisoin teidän ja hänen isänsä välillä

niin kauan, ettei kuolemakaan näytä muuttaneen asiaa, vaan on kuin

seisoisin siinä yhä edelleen.

»Sentähden tahdon vilpittömästi ja ehdottomasti saada tämän asian

selväksi. Arthur, suvaitkaa kuulla, ettei teillä ole oikeutta epäillä

isäänne eikä mitään aihetta siihen.»

Hän asetti kätensä pyörätuolin selkänojalle ja mutisten itsekseen

työnsi emäntänsä hitaasti takaisin kirjoituspöydän ääreen. »Sen

varalta», jatkoi mr Flintwinch jääden seisomaan tuolin taakse,

»että lähtisin tieheni jättäen tehtäväni kesken ja että minua

taas kutsuttaisiin sitä jatkamaan, kun uudelleen joudutte riitaan

keskenänne, sen varalta kysyn, onko Arthur kertonut, miten hän aikoo

menetellä liikkeen suhteen».

»Hän on luopunut siitä.»

»Hän on kai luovuttanut sen jollekulle?»

Mrs Clennam katsahti poikaansa, joka nojautui ikkunaan. Arthur huomasi

hänen katseensa ja vastasi: »Äidilleni tietysti. Hän tekee siinä

asiassa niin kuin häntä miellyttää.»

»Ainoa miellyttävä puoli», vastasi mrs Clennam oltuaan hetken vaiti,

»minkä saatan keksiä pettymyksessäni, on se, että voin auttaa vanhaa,

uskollista palvelijaa eteenpäin. Poikani, jonka olin toivonut

miehuutensa kukoistuksessa valavan uutta nuoruutta ja voimaa vanhaan

liikkeeseemme ja tekevän sen tuottoisaksi ja mahtavaksi, pettää

toiveeni. Jeremiah, kapteeni pakenee laivasta, mutta sinä ja minä

vajoamme tai pelastumme sen mukana.»

Jeremiah, jonka silmät välähtivät kuin hän olisi, nähnyt rahaa,

loi poikaan pikaisen katseen, joka näytti sanovan: »Sinulle en ole

kiitoksen velassa tästä, sinä et ole tehnyt mitään asian hyväksi.»

Sitte hän sanoi emännälleen kiittävänsä häntä ja että Affery kiitti

häntä ja ettei hän milloinkaan eikä Affery milloinkaan hylkäisi häntä.

Lopuksi hän veti kellonsa esille taskun syvyyksistä, ilmoittaen:

»Yksitoista. Osterienne aika!» Ja vaihtamatta puheenaineen mukana

ilmettä tai käytöstä hän soitti kelloa.

Mutta mrs Clennam oli päättänyt kohdella itseään entistä ankarammin,

koska oli otaksuttu, että syntien sovitus oli hänelle tuntematonta,

ja kun osterit tuotiin, kieltäytyi hän syömästä niitä. Ne näyttivät

houkuttelevilta; valkoisella liinalla peitetyllä tarjottimella oli

valkoinen lautanen, ja sille oli asetettu kahdeksan osteria kehän

muotoon; vieressä oli kappale ranskanleipää ynnä voita ja pieni tanakka

lasi kylmää viiniä ja vettä; mutta hän vastusti kaikkia suostutteluja

ja lähetti tarjottimen alas taas — epäilemättä merkiten toimituksen

hengellisen tilikirjansa tulopuolelle.

Tätä osteriateriaa ei tarjonnut Affery, vaan se tyttö, joka oli

ilmestynyt kellon soidessa, sama, joka oli ollut hämärässä huoneessa

edellisenä iltana. Nyt kun hänellä oli tilaisuutta tarkastaa häntä,

huomasi Arthur, että hänen pieni vartalonsa, hennot kasvonpiirteensä

ja kapea, köyhä pukunsa tekivät hänet paljoa nuoremman näköiseksi kuin

mitä hän oikeastaan oli. Hän oli luultavasti noin kahdenkymmenenkahden

vuoden ikäinen nainen, mutta kadulla olisi häntä luullut miltei

puolta nuoremmaksi. Ei siksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet

erikoisen nuoret, sillä todellisuudessa niissä näkyi enemmän huolen

ja huolenpidon jälkiä kuin oli luonnollista siinä iässä, mikä

hänellä korkeintaan saattoi olla; mutta hän oli niin pieni ja hento,

kevytliikkeinen ja arka ja näytti olevan niin tietoinen siitä, ettei

sopinut näiden kolmen jäykän aikuisen pariin, että hän käyttäytyi aivan

kuin pelästynyt lapsi ja oli hyvin sellaisen näköinenkin.

Mrs Clennam näytti tuntevan tätä palvelijaansa kohtaan jonkinlaista

mielenkiintoa, joka ilmeni milloin tuimalla milloin epävarmalla

tavalla, milloin suojelevana, milloin masentavana, vaikuttaen toisinaan

kuin ruiskukannun valelu, toisinaan kuin vesipuristin. Sinäkin

hetkenä, jolloin tyttö totellen kiivasta soittoa, tuli huoneeseen,

kun äiti merkillisellä toimituksellaan suojasi itseänsä pojaltaan,

sinäkin hetkenä näkyi mrs Clennamin silmissä jonkinlainen yksilöllisen

jälleentuntemuksen ilme, joka näytti olevan omistettu vain tytölle.

Samoin kuin kovimmankin metallin kovuudessa on asteita ja itse

mustassa Värissäkin on vivahduksia, niin oli mrs Clennamin käytöksen

tylyydessäkin hieno astevaihtelu, kun oli tehtävä ero pikku Dorritin ja

muun ihmiskunnan välillä.

Pikku Dorrit kulki taloissa ompelemassa. Hänet sai tilata niin ja niin

suuresta tai niin ja niin pienestä maksusta päivässä, kahdeksasta

kahdeksaan. Säntillisesti minuutilleen ilmestyi pikku Dorrit;

säntillisesti minuutilleen hän hävisi. Salaisuutena pysyi, missä hän

vietti molempien kahdeksien välisen ajan.

Vielä toinen pikku Dorritin omituisuus. Paitsi rahaa kuului hänen

päiväpalkka-sopimukseensa myöskin vapaa ruoka. Hänestä oli erikoisen

vastenmielistä syödä seurassa; hän ei tehnyt sitä milloinkaan, jos

vain suinkin sai vältetyksi. Hän esteli aina ilmoittaen, että täytyi

ensin aloittaa tuo tai lopettaa tämä työ; hän mietti ja suunnitteli

luultavasti, kuinka voisi syödä yksin — erikoisen ovelasti se ei

tapahtunut, sillä hän ei saanut petetyksi ketään. Pikku Dorritin

senpäiväinen suuri murhe oli ohi, jos hän onnistui suunnitelmissaan;

hän oli onnellinen saadessaan kantaa lautasensa johonkin, käyttäen

helmaansa, jotakin laatikkoa tai vieläpä lattiaakin pöytänä; jopa

luultiin hänen syövän, varpaillaan seisten, uunin reunaltakin.

Ei ollut helppoa päästä selville siitä, millaiset pikku Dorritin

kasvot olivat; hän vetäytyi niin erilleen, käytteli neulaansa

jossakin etäisessä nurkassa ja pakeni pelästyneenä kohdatessaan

jonkun portaissa. Mutta ne näyttivät olevan kalpeat, läpikuultavat

ja ilmeikkäät, vaikka ne muuten, Lukuunottamatta lempeitä, ruskeita

silmiä, eivät olleet kauniit. Sirosti taivutettu pää, hento varsi,

näppärät, ahkerat kätöset ja kulunut puku — se lienee ollut hyvin

kulunut, koska saattoi näyttää niin nukkavierulta huolimatta

erinomaisesta siisteydestään — sellaiselta näytti pikku Dorrit

istuessaan työnsä ääressä.

Näistä pikku Dorritia koskevista yksityisseikoista ja yleisistä

piirteistä, joiden perille mr Arthur päivän pitkään oli päässyt, oli

hänen kiittäminen omia silmiään ja mrs Afferyn kieltä. Viimemainittu

tietolähde olisi luultavasti koitunut pikku Dorritille vahingoksi,

jos mrs Affery olisi saanut seurata omaa tahtoaan ja mieltään. Mutta

koska »nuo molemmat ovelat» — joihin mrs Affery alituisesti vetosi

ja joiden tahtoon hänen persoonallisuutensa hukkui — koska he olivat

sopineet keskenään pitääkseen pikku Dorritia taloon kuuluvana, ei

Afferylla ollut muuta neuvoa kuin seurata esimerkkiä. Samaten, jos

»ovelat» olisivat päättäneet murhata pikku Dorritin kynttilänvalossa

ja mrs Afferyn olisi käsketty pidellä kynttilää, olisi hän epäilemättä

totellut.

Mrs Affery paistoi peltokanaa sairashuonetta varten sekä valmisti

lihapiirakkaa ja vanukasta ruokasalia varten, mutta työnsä lomassa hän

ehti antaa yllämainitut tiedot ja kurkisti kurkistamasta päästyäänkin

ovesta sisään yllyttääkseen vastustamaan »molempia ovelia». Hänen

halunsa nostattaa talon ainoa poika taisteluun heitä vastaan näytti

paisuneen todelliseksi intohimoksi.

Päivän kuluessa tarkasti Arthur myös koko talon. Hän huomasi sen

ikäväksi ja synkäksi. Ränsistyneet huoneet, jotka vuosi vuodelta

pysyivät käyttämättöminä, näyttivät vaipuneen tylsään horrokseen,

josta ei mikään voinut herättää niitä. Huonekalut, nekin kehnoja

ja kömpelöitä, näyttivät pikemmin piiloutuvan huoneisiin kuin

kalustavan niitä, ja koko talossa ei näkynyt minkäänlaista väriä;

ne värit, joita siellä kenties joskus oli ollut, olivat jo aikoja

sitten häipyneet sinne eksyneiden päivänsäteiden mukana — olivat

hajonneet ja ehkäpä imeytyneet kukkiin, perhosiin, lintujen sulkiin,

kallisarvoisiin kiviin ja kukaties mihin. Siellä ei ollut ainoatakaan

suoraa permantoa, kellarista ullakkoon saakka; pöly ja savu olivat

kirjailleet katot niin haaveellisin kuvioin, että vanhat eukot

olisivat voineet ennustaa niistä paremmin kuin teen pohjasakasta;

kalmankylmissä liesissä ei näkynyt muuta muinaisen lämmityksen merkkiä

kuin piipuista tuiskahtaneet tuhkakasat, jotka ovia avattaessa

pölähtivät ilmaan pieninä pyörteinä. Siinä suojassa, jota joskus oli

käytetty seurusteluhuoneena, oli pari vaivaista kuvastinta; niiden

kehyksiä kiersi jono mustia olentoja, mustat seppeleet käsissä;

mutta nämäkin olivat toiset päätä, toiset sääriä vailla, ja muuan

hautausurakoitsijalta näyttävä Cupido oli pyörähtänyt oman akselinsa

ympäri ja joutunut seisomaan päällänsä, ja toinen oli tykkänään

pudonnut pois. Huone, jota Arthur Clennamin isävainaja oli käyttänyt

liiketarkoituksiin pojan aikaisimpien muistojen aikoina, oli niin

koskematon ja muuttumattomassa kunnossa, että olisi voinut luulla hänen

näkymättömänä vielä asustavan siinä, samoin kuin hänen näkyväinen

leskensä asui omassa huoneessaan yläkerrassa, Jeremiah Flintwinchin yhä

liikkuessa heidän välillään sovittelijana. Isän mustunut ja synkkä kuva

riippui vakavan äänettömänä seinällä; silmät katsoivat poikaan yhtä

kiihkeän puhuvina kuin sinä hetkenä, jolloin elämä sammui niistä, ja

näyttivät juhlallisesti kehoittavan häntä täyttämään tehtävän, johon

oli ryhtynyt; mutta äidin taipumisesta hänellä ei nyt ollut mitään

toivoa, ja samoin oli hän pitkiksi ajoiksi luopunut toivosta päästä

muilla keinoin rauhaan epäilyksiltään. Alhaalla kellareissa ja ylhäällä

makuuhuoneissa oli vanhoja esineitä, jotka hän hyvin, muisti; ne olivat

entisillä paikoillaan, mutta vanhuuttaan rappeutuneet ja muuttuneet;

olipa siellä tyhjiä oluttynnyreitäkin, harmaina hämähäkinverkoista, ja

tyhjiä viinipulloja, kaulat tukehduttavan täynnä karvaista hometta.

Tuonne, kassahuoneeseen, käyttämättömien pullokorien ja kalpeiden,

pihasta heijastuvien valojuovien keskelle oli ladottu joukko vanhoja

pääkirjoja, ja niistä levisi sellainen ummehtuneen, ja mädänneen haju,

että olisi luullut vanhojen kirjanpitäjien joka yö aaveaikoina palaavan

tekemään niihin tilinpäätöstä.

Lihapiirakka tarjottiin, kuin katumuksentekijälle ainakin, ryppyisellä

pöytäliinalla ruokapöydän toisella kulmalla, kello kaksi; Arthur söi

yhdessä mr Flintwinchin, uuden yhtiökumppanin kanssa. Tämä ilmoitti

Arthurille, että hänen äitinsä taas oli rauhoittunut ja ettei tarvinnut

pelätä hänen enää koskettavan aamullista keskustelunaihetta. »Ja älkää

syyttäkö isäänne, mr Arthur», lisäsi Jeremiah, »kerta kaikkiaan, älkää

tehkö sitä! No, nyt emme enää puhu siitä asiasta.»

Mr Flintwinch oli uudelleenjärjestänyt ja pölyttänyt oman erikoisen

pienen konttorinsa, ikäänkuin uuteen arvoon astumisensa kunniaksi.

Hän palasi työhönsä täytettyään itsensä lihalla, särvittyään

veitsenterällä sisäänsä kaiken kastikkeen ja ryypättyään aimo kulauksia

keittiössä seisovasta kaljalekkeristä. Näin virkistyneenä kääri hän

ylös paidanhihansa ja teki työtänsä; mr Arthur, katsellessaan hänen

toimiaan, huomasi selvästi, että hän tältä mieheltä saattoi odottaa

yhtä paljon tietoja asioista kuin isänsä kuvalta tai haudalta.

»No, Affery, vaimo», huusi mr Flintwinch, kun eukko meni eteisen läpi.

»Sinä et ollut valmistanut mr Arthurin vuodetta, kun viimeksi kävin

ylhäällä. Ala liikkua. Kiirehdi.»

Mutta mr Arthurin mielestä talo oli niin autio ja synkkä ja hän

oli niin haluton olemaan toista kertaa läsnä äidin leppymättömästi

luovuttaessa vihollisensa (joihin kenties hän itsekin kuului)

ajalliseen turmioon ja ikuiseen perikatoon, että hän ilmoitti

aikovansa ruveta asumaan hotellissa, johon oli jättänyt

matkatavaransa. Mr Flintwinch oli tyytyväinen päästessään hänestä,

ja hänen äitinsä ei sekautunut taloudellisiin järjestelyihin, oman

huoneensa seinien ulkopuolella, kunhan vain oteltiin huomioon hänen

säästäväisyysperiaatteensa, joten mr Arthur, aikaansaamatta lisää

pahennusta, saattoi panna aikomuksensa täytäntöön. Sovittiin muutamista

tunneista päivässä, jotka he, hänen äitinsä, mr Flintwinch ja hän itse,

käyttäisivät välttämättömään tilikirjojen ja paperien tarkastamiseen,

ja sydän raskaana hän lähti näin myöhään löytämästään kodista.

Entä pikku Dorrit?

Liiketunnit kestivät kymmenestä kuuteen, kahden viikon ajan;

lomahetkinä nautti mrs Clennam sairasruokiaan, ostereja ja peltokanaa,

kun taas mr Arthur virkistäytyi tekemällä kävelymatkoja. Toisin

ajoin pikku Dorrit oli ompelutöissä, toisin ajoin ei; toisinaan

ilmestyi hän taloon nöyränä vierailijana, jollaisena hän lienee ollut

siellä Arthurin tuloiltanakin. Alussa herännyt uteliaisuus kasvoi mr

Clennamissa yhä, kun hän piti silmällä pikku Dorritia, näki hänet tai

oli näkemättä ja mietiskeli hänen olemustaan. Entisyyttä koskeva,

hellittämätön huoli ja epäilys vei hänet niinkin pitkälle, että hän

usein kyseli itseltään, olisiko tämä tyttö mahdollisesti jollakin

tavoin yhteydessä sen kanssa. Viimein päätti hän hankkia lisää tietoja

pikku Dorritin tarinasta.

Pikku Dorrit I · 第 17 / 82 题