Kun kaupungin kellot löivät yhdeksän maanantaiaamuna, työnsi
hirsipuusta pudotettua muistuttava Jeremiah Flintwinch mrs Clennamin
pyörätuolissa ison kirjoituspöydän ääreen. Kun rouva oli avannut
pulpettinsa ja asettunut sen eteen, vetäytyi Jeremiah pois — kuten
näytti hirttäytyäkseen perinpohjaisemmin — ja Arthur Clennam ilmestyi
huoneeseen.
»Voitko paremmin tänään, äiti?»
Äiti pudisti päätänsä, kasvoillaan sama tuiman nautinnon ilme kuin
edellisenä iltana ilmasta puhuttaessa. »Minä en enää milloinkaan tule
paremmaksi. Ja hyvä on, Arthur, että tiedän ja jaksan kantaa sen.»
Istuessaan kädet hajalla pulpetilla, korkea kirjoituspöytä
törröttämässä edessään, hän näytti kuin soittavan mykkiä urkuja. Hänen
poikansa ajatteli niin (se oli lapsuudenaikainen mielikuva) istuessaan
hänen viereensä.
Mrs Clennam avasi pari laatikkoa, tarkasteli muutamia asiapapereita
ja pisti ne taas paikoilleen. Hänen tuimissa kasvoissaan ei näkynyt
vähintäkään liikettä, joka olisi saattanut opastaa toista hänen
ajatustensa hämäriin sokkelokäytäviin.
»Puhunko nyt liikeasioistamme, äiti? Haluatko neuvotella niistä?»
»Haluanko, Arthur? Pikemmin, haluatko sinä? Isäsi on jo ollut kuolleena
toista vuotta. Olen siitä saakka ollut käytettävänäsi ja odottanut,
milloin suvaitsisit tulla kotiin.»
»Oli paljon järjestelemistä, ennenkuin pääsin lähtemään; ja kun sitte
lähdin, matkustelin hiukan levokseni ja huvikseni.»
Mrs Clennam kääntyi häneen päin, ikäänkuin ei olisi kuullut tai
käsittänyt hänen viime sanojaan.
»Levoksesi ja huviksesi?»
Hän kiersi katseellaan synkkää huonetta ja näytti, huulten liikkeestä
päättäen, kertaavan sanoja itsekseen, ikäänkuin haastaen huonetta
todistajaksi siitä, kuinka vähän kumpaakin se tarjosi hänelle.
»Sitäpaitsi, äiti, sinähän yksin olet jälkisäädöksen toimeenpanija ja
omaisuuden hoitaja ja määrääjä, joten minulle jäi vähän tai, voisinpa
sanoa, ei mitään tehtäväksi, ennenkuin sinä olit saanut asiat mielesi
mukaiseen järjestykseen.»
»Tilinpäätökset on tehty», vastasi äiti; »minulla on ne täällä.
Todisteet ovat tarkastetut ja hyväksytyt. Voit katsoa niitä, Arthur,
kun tahdot, vaikkapa nyt, jos haluat.»
»Minulle riittää tieto, että tilit ovat päätetyt, äiti. Jatkanko nyt?»
»Miksei!» vastasi äiti tylyyn tapaansa
»Äiti, meidän kauppamme on supistunut supistumistaan vuosi vuodelta,
ja liikkeemme taantuu askel askeleelta. Me emme milloinkaan ole
osoittaneet suurta luottamusta muille emmekä ole itsekään saaneet sitä
osaksemme; emme ole hankkineet itsellemme ystäviä; emme ole pysyneet
aikamme tasalla; olemme jääneet kauas takapajulle. Minun ei tarvitse
selittää tätä tarkemmin, äiti, sinä kyllä tiedät sen.»
»Tiedän, mitä tarkoitat», vastasi mrs Clennam kuivasti.
»Tämäkin vanha talo, jossa nyt keskustelemme», jatkoi hänen poikansa,
»todistaa väitteeni oikeaksi. Isäni nuoruudessa ja hänen setänsä
aikoina ennen häntä se oli kauppatalo — todellinen liiketalo, vieläpä
liikekeskuskin. Nyt se seisoo tässä luonnottomana ja mahdottomana,
ajasta jääneenä ja tarkoituksettomana. Kaikki tavaralähetyksemme ovat
jo kauan kulkeneet Rovinghamin välitysliikkeen kautta; ja vaikka
tämän valvominen ja isäni varojen hoito on kysynyt sinulta terävää
arvostelukykyä ja suurta valppautta, niin eivätkö nämä ominaisuudet
olisi voineet vaikuttaa isäni omaisuuteen yhtä paljon, jos olisit
asunut jossakin yksityishuoneustossa, vai mitä?»
»Arveletko», vastasi mrs Clennam ottamatta huomioon hänen kysymystään,
»ettei talolla ole mitään tarkoitusta ollessaan heikon ja murheellisen
— täydellä syyllä ja omasta ansiostaan heikon ja murheellisen — äitisi
suojana?»
»Puhuin vain liiketarkoituksista.»
»Ja missä mielessä?»
»Tulen juuri siihen.»
»Arvaan», vastasi mrs Clennam katsoen kiinteästi poikaansa, »mistä
on kysymys. Mutta Herra varjelkoon minua marisemasta missään
koettelemuksessa. Syntieni tähden olen ansainnut tämän katkeran
pettymyksen, ja minä otan sen vastaan.»
Ȁiti, olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan noin, vaikka
pelkäsinkin jo, että sinä —»
»Pelkäsit siis jo sitä. Sinä tunsit minut», keskeytti äiti.
Poika oli hetken ääneti. Hän oli saanut äitinsä tulistumaan ja oli
ihmeissään. »No!» virkkoi tämä jähmettyen taas kiveksi. »Jatka. Anna
kuulua.»
»Kuten olet otaksunut, äiti, olen päättänyt puolestani luopua
liikkeestä, Olen saanut siitä kyltikseni. En tahdo pyrkiä,
neuvonantajaksesi; huomaan, että aiot jatkaa sitä. Jos voisin
vaikuttaa sinuun jotakin, niin käyttäisin tätä valtaani lieventääkseni
arvosteluasi minusta, joka tuotan sinulle tämän pettymyksen, ja
muistuttaakseni sinulle, että olen jo elänyt pitkän elämän toisen
puolen enkä ole kertaakaan tätä ennen asettanut omaa tahtoani sinun
tahtoasi vastaan. En voi sanoa kyenneeni muodostelemaan sydäntäni
ja mieltäni sinun sääntöjesi mukaan; enkä voi väittää olleeni
näinä neljänäkymmenenä vuotena hyödyksi tai iloksi itselleni enkä
kellekään muulle, mutta olen aina alistunut, ja vain sitä pyydän sinua
muistamaan.»
Voi sitä anojaa — jos sellaista milloinkaan oli ollut täällä — joka
odotti näkevänsä jonkinlaista myöntymystä näiltä järkähtämättömiltä
kasvoilta! Voi sitä erehtynyttä, joka vetosi siihen oikeuteen, missä
nämä ankarat silmät katselivat häneen tuomarinistuimelta! Tämä
kovasydäminen nainen tarvitsi lakkaamatta salaperäistä, synkkyyteen
ja pimeyteen verhottua uskontoansa, joka välähdytteli kirouksen,
koston ja hävityksen salamoita mustien pilvien lomista. Anna meille
meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme niille, jotka ovat
meitä vastaan rikkoneet — se oli hänen mielestään liian raukkamainen
rukous. Lyö Sinä, Herra, minun vihollisiani, ja muserra heidät; tee
Sinä niinkuin minäkin tekisin ja minä tahdon palvoa Sinua: tällaisen
jumalattoman kivitornin hän rakensi kunnioittaakseen taivasta.
»Joko olet lopettanut, Arthur, vai onko sinulla vielä muuta sanottavaa
minulle? En luulisi enää olevan muuta. Puheesi on ollut lyhyttä, mutta
sisältörikasta!»
»Äiti, minulla on kuitenkin vielä jotakin sanottavaa. Se on ahdistanut
mieltäni yötä päivää koko tämän pitkän ajan. Se on paljon vaikeampaa
sanoa kuin äskeinen. Se koski vain minua, tämä taas meitä kaikkia.»
»Meitä kaikkia? Keitä kaikkia?»
»Sinua, minua ja isä vainajaani.»
Mrs Clennam siirsi kätensä pulpetilta, risti ne helmaansa ja tuijotti
tuleen kasvoilla muinaisegyptiläisen kuvapatsaan tutkimaton ilme.
»Sinä tunsit isäni monin verroin paremmin kuin minä konsanaan, ja hän
ei ollut yhtä umpimielinen sinua kohtaan kuin minua. Sinä, äiti, olit
häntä paljon voimakkaampi ja johdit häntä. Tiesin sen lapsena yhtä
hyvin kuin nyt. Tiesin, että sinun vaikutusvaltasi häneen oli syynä
siihen, että hän lähti Kiinaan hoitamaan liikettämme siellä, sillä
välin kun sinä hoidit täällä (vaikken vieläkään ole selvillä siitä,
nämäkö olivat erosopimuksenne varsinaiset ehdot), ja että minä sinun
tahdostasi jäin luoksesi kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka
ja sitte matkustin hänen luoksensa. Etkö loukkaannu siitä, että nyt,
kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muistutan sinulle tätä?»
»Odotan saavani kuulla, mistä syystä teet sen.»
Arthur alensi ääntänsä ja sanoi ilmeisen vastenmielisesti ja
vastahakoisesti:
»Tahtoisin kysyä sinulta, äiti, juolahtiko milloinkaan mieleesi epäillä
—»
Kuullessaan sanan »epäillä» käänsi mrs Clennam silmänsä hetkeksi
poikaansa, rypistäen synkästi kulmiaan. Sitte katsoi hän takaisin
tuleen, kulmat yhä rypyssä, ikäänkuin muinais-egyptiläinen
kuvanveistäjä olisi kaivertanut koviin graniittikasvoihin ikuisesti
vihaisen ilmeen.
»— että jokin salainen muisto ahdisti hänen mieltänsä ja tuotti hänelle
— omantunnonvaivoja. Huomasitko milloinkaan hänen käytöksessään jotakin
tällaiseen viittaavaa tai puhuitko milloinkaan hänen kanssaan siitä tai
kuulitko hänen joskus vihjaavan tällaisiin asioihin?»
»En ymmärrä, millaisten muistojen ahdistamana päättelet isäsi olleen»,
vastasi mrs Clennam, oltuaan hetken vaiti. »Puhut kovin hämärästi.»
»Onko mahdollista, äiti» — hänen poikansa kumartui ollakseen lähempänä
kuiskatessaan kysymyksensä ja laski hermostuneesti käteensä pulpetille,
— »onko mahdollista, äiti, että hän onnettomuudeksi oli tehnyt
jollekulle vääryyttä, myöhemmin sovittamatta sitä?»
Luoden raivostuneen katseen poikaansa vetäytyi mrs Clennam taaksepäin
tuolissaan pitääkseen häntä edempänä itsestään, muttei vastannut mitään.
»Käsitän täydellisesti, äiti, että ellei tämä ajatus milloinkaan ole
juolahtanut mieleesi, minä näytän julmalta ja luonnottomalta sinun
silmissäsi mainitessani siitä, näin meidän keskenkin vain. Mutta en
pääse siitä eroon. Aika ja olojen muutos (olen koetellut kumpaakin,
ennenkuin puhuin asiasta sinulle) eivät voi sitä haihduttaa. Muista,
että olin yhdessä isäni kanssa. Ajattele, että näin hänen kasvonsa,
kun hän antoi kellon minun huostaani koettaen saada sanotuksi, että
hän lähettää sen sinulle merkiksi, jonka sinä kyllä ymmärrät. Muista,
että näin hänen, kynä voimattomassa kädessään, yrittävän kirjoittaa
sinulle muutamia sanoja, joita hän ei kuitenkaan saanut paperille
muodostetuiksi. Kuta hämärämmältä ja julmemmalta tämä epämääräinen
aavistus tuntuu, sitä useampia asianhaaroja ilmestyy, jotka mielestäni
saattavat sen näyttämään todenmukaiselta. Koettakaamme taivaan tähden
tarkoin tutkia, onko jollekulle tehty vääryyttä, joka on jätetty meidän
korjattavaksemme. Ei kukaan muu voi auttaa tässä asiassa niinkuin sinä,
äiti.»
Mrs Clennam istui edelleen niin takakenossa, että häiritty tasapaino
tuon tuostakin liikahdutti tuolin pyöriä, joten hän näytti yhä
edemmäksi liukuvalta kauhealta aaveelta; hän kohotti kyynärpäästä
koukistetun vasemman käsivartensa, käden selkä kasvoja vasten
käännettynä, itsensä ja poikansa väliin ja katseli häntä jäykän
äänettömänä.
»Rahaa koottaessa ja armotonta kauppaa käytäessä — olen alkanut ja
minun täytyy nyt jatkaa puhetta näistä asioista, äiti on kenties
jotakuta pahasti petetty, jopa viety hänet perikatoon. Jo ennen minun
syntymääni olit sinä koko tämän koneiston liikkeellepanevana voimana;
sinä valoit voimakkaamman henkesi kaikkiin isäni yrityksiin enemmän
kuin neljän kymmenen vuoden aikana. Uskon, että sinä voit hälventää
kaikki nämä epäluulot, jos vain tahdot auttaa minua paljastamaan
totuuden. Tahdotko tehdä sen, äiti?»
Hän vaikeni toivoen äidin vastaavan. Mutta tämän harmaat suortuvat
eivät olleet sen liikkumattomammat kuin hänen lujasti yhteen puristetut
huulensa.
»Jos vielä on mahdollista korjata vääryys ja maksaa takaisin vääryyttä
kärsineelle, niin ottakaamme selvä asiasta ja tehkäämme se. Ei, äiti,
jos kykenen siihen, niin salli minun tehdä se. Perin vähän onnea olen
nähnyt rahasta lähtevän, se on minun tietääkseni tuottanut niin vähän
rauhaa ja tyydytystä tähän kotiin ja sen jäsenille, että sillä minun
silmissäni on vähemmän arvoa kuin useimpien muiden. En voisi hankkia
sillä itselleni mitään, mikä tuottaisi iloa ja tyydytystä, jos minua
ahdistaisi epäluulo, että se synkistytti omantunnon vaivoilla isäni
viimeisiä hetkiä ja ettei se kunniallisesti ja oikeuden mukaan kuulu
minulle.»
Laudoitetulla seinällä, parin kolmen kyynärän päässä kirjoituspöydästä
riippui kellonnuora. Äkkiä ja nopeasti liikahduttaen jalkaansa työnsi
mrs Clennam pyörätuolinsa vinhasti sen ääreen ja soitti vimmatusti
— yhä pidellen käsivarttaan kilpenään, ikäänkuin odottaen pojaltaan
iskua, jota vastaan täytyi suojella itseään.
Huoneeseen riensi tyttö pelästyneen näköisenä.
»Lähetä Flintwinch tänne!»
Tyttö hävisi silmänräpäyksessä, ja samassa seisoi vanhus huoneessa.
»Mitä? Joko te nyt olette otelleet?» virkkoi hän, tyynesti sivellen
kasvojaan. »Arvasin sen. Olin aivan varma siitä.»
»Flintwinch!» sanoi äiti, »katso poikaani. Katso häntä!»
»No! Minä katson häntä», vastasi Flintwinch.
Mrs Clennam oikaisi kilpenä käytetyn käsivartensa ja puhuessaan osoitti
sillä vihansa esinettä.
»Melkein samassa hetkessä kuin hän palaa kotiin — ennenkuin kenkä
hänen jalassaan on kuivunut — häpäisee hän isänsä muistoa äitinsä
kuullen! Pyytää äitiänsä yhdessä kanssaan urkkimaan isän liikeasioita,
jopa koko elämän ajalta! Epäilee, että maallinen tavara, jota olemme
vaivaloisesti koonneet myöhään ja varhain, työllä ja tuskalla, raataen
ja kieltäytyen, on vain ryöstettyä omaisuutta, ja kysyy, kenelle se on
luovutettava takaisin, jotta vääryys tulisi korjatuksi ja sovitetuksi.»
Vaikka hän oli raivoissaan sanoessaan tämän, oli hänellä kuitenkin
äänensä niin vallassaan, että hän puhui melkein tavallista hiljemmin.
Sanat hän myös lausui erittäin selvästi.
»Sovitetuksi!» kertasi hän. »Niin kai! Helppoa on hänen puhua
sovituksesta, hänen, joka juuri palaa matkoilta ja huvituksista
vierailta mailta ja elää turhuudessa ja nautinnoissa. Mutta katsokoon
hän minua, vankia, tuoliini kytkettyä. Minä kestän nurkumatta, koska
minut on määrätty näin sovittamaan syntejäni. Sovitusta! Eikö tässä
huoneessa ole sovitettu? Eikö täällä ole viidentoista vuoden aikana
sovitettu?»
Näin hän aina selvitti tilinsä taivaan Herran kanssa, merkiten
hyväkseen kaikki tarkkaan tulopuolelle, velkoen ankarasti saatavansa
ja pitäen lujasti kiinni vaatimuksistaan. Tuhannet tekevät samoin joka
päivä, kultin omalla tavallaan. Hänen tapansa oli vain huomattava siinä
ilmenevän voiman ja ponnen tähden.
»Flintwinch, anna minulle tuo kirja.»
Vanha mies nouti sen hänelle pöydältä. Mrs Clennam pisti kaksi
sormea lehtien väliin, sulki kirjan jättäen sormet paikoilleen ja
ojensi kirjan uhkaavasti poikaansa kohti.
»Muinaisina aikoina, Arthur, joista puhutaan tässä selityskirjassa, eli
Herran valittuja, hurskaita miehiä, ja he olisivat kironneet poikansa
vähemmästäkin syystä kuin tästä, olisivat karkoittaneet heidät, vieläpä
kokonaisia kansojakin, jotka olisivat kannattaneet heitä, karkottaneet
heidät Jumalan ja ihmisten yhteydestä, hukkumaan ja häviämään, äitinsä
helmassa lepäävää sylilasta myöten. Mutta minä ilmoitan sinulle näin,
että jos kerrankin vielä otat puheeksi tämän asian, niin hylkään sinut;
lähetän sinut ulos tuosta ovesta sillä tavalla, että sinun olisi ollut
parempi olla äidittömänä kehdosta saakka. En tahdo enää milloinkaan
nähdä sinua enkä tietää sinusta mitään. Ja jos kuitenkin kerran tulisit
tähän hämärään huoneeseen katsomaan minua maatessani kuolleena,
niin ruumiini, jos se vain olisi vallassani, hikoaisi verta sinun
lähestyessäsi sitä.»
Rauhoittuneena osaksi uhkauksensa kiihkeydestä osaksi tuntiessaan
(outoa kyllä) suorittaneensa jonkinlaisen uskonnollisen toimituksen,
antoi hän kirjan takaisin vanhalle miehelle ja oli vaiti.
»No», sanoi Jeremiah, »en aio asettua teidän molempien väliin, mutta
sallinette minun kysyä (koska minut oli kutsuttu tänne kolmanneksi),
mistä on kysymys».
»Pyytäkää selitystä äidiltäni», vastasi Arthur, huomaten, että
puhuminen oli jätetty hänen asiakseen. »Jääköön tämä sikseen. Mitä olen
sanonut, oli vain äitiäni varten.»
»Oh!» huudahti vanha mies. »Äidiltänne? Vai pitäisi minun pyytää
selitystä äidiltänne? Hyvä! Mutta äitinne mainitsi, että te olitte
epäillyt isäänne. Siinä ette menettele kuuliaisen ja nöyrän pojan
tavoin, mr Arthur. Ketä te tämän jälkeen alatte epäillä?»
»Jo riittää», keskeytti mrs Clennam kääntyen yksinomaan vanhan miehen
puoleen. »Älkäämme puhuko enää tästä asiasta.»
»Kyllä, mutta odottakaa, odottakaa hiukan», sanoi ukko itsepintaisesti.
»Tarkastakaamme tilannetta. Oletteko sanonut mr Arthurille, ettei hän
saa syyttää isäänsä? Ettei hänellä ole oikeutta siihen? Ettei hänellä
ole syytä siihen?»
»Sanon sen hänelle nyt.»
»Ah! Aivan niin», vastasi vanha mies. »Te sanotte hänelle sen nyt. Ette
ole sanonut hänelle sitä ennen, mutta sanotte sen nyt. Niin, niin!
Aivan oikein! Tiedätte, että seisoin teidän ja hänen isänsä välillä
niin kauan, ettei kuolemakaan näytä muuttaneen asiaa, vaan on kuin
seisoisin siinä yhä edelleen.
»Sentähden tahdon vilpittömästi ja ehdottomasti saada tämän asian
selväksi. Arthur, suvaitkaa kuulla, ettei teillä ole oikeutta epäillä
isäänne eikä mitään aihetta siihen.»
Hän asetti kätensä pyörätuolin selkänojalle ja mutisten itsekseen
työnsi emäntänsä hitaasti takaisin kirjoituspöydän ääreen. »Sen
varalta», jatkoi mr Flintwinch jääden seisomaan tuolin taakse,
»että lähtisin tieheni jättäen tehtäväni kesken ja että minua
taas kutsuttaisiin sitä jatkamaan, kun uudelleen joudutte riitaan
keskenänne, sen varalta kysyn, onko Arthur kertonut, miten hän aikoo
menetellä liikkeen suhteen».
»Hän on luopunut siitä.»
»Hän on kai luovuttanut sen jollekulle?»
Mrs Clennam katsahti poikaansa, joka nojautui ikkunaan. Arthur huomasi
hänen katseensa ja vastasi: »Äidilleni tietysti. Hän tekee siinä
asiassa niin kuin häntä miellyttää.»
»Ainoa miellyttävä puoli», vastasi mrs Clennam oltuaan hetken vaiti,
»minkä saatan keksiä pettymyksessäni, on se, että voin auttaa vanhaa,
uskollista palvelijaa eteenpäin. Poikani, jonka olin toivonut
miehuutensa kukoistuksessa valavan uutta nuoruutta ja voimaa vanhaan
liikkeeseemme ja tekevän sen tuottoisaksi ja mahtavaksi, pettää
toiveeni. Jeremiah, kapteeni pakenee laivasta, mutta sinä ja minä
vajoamme tai pelastumme sen mukana.»
Jeremiah, jonka silmät välähtivät kuin hän olisi, nähnyt rahaa,
loi poikaan pikaisen katseen, joka näytti sanovan: »Sinulle en ole
kiitoksen velassa tästä, sinä et ole tehnyt mitään asian hyväksi.»
Sitte hän sanoi emännälleen kiittävänsä häntä ja että Affery kiitti
häntä ja ettei hän milloinkaan eikä Affery milloinkaan hylkäisi häntä.
Lopuksi hän veti kellonsa esille taskun syvyyksistä, ilmoittaen:
»Yksitoista. Osterienne aika!» Ja vaihtamatta puheenaineen mukana
ilmettä tai käytöstä hän soitti kelloa.
Mutta mrs Clennam oli päättänyt kohdella itseään entistä ankarammin,
koska oli otaksuttu, että syntien sovitus oli hänelle tuntematonta,
ja kun osterit tuotiin, kieltäytyi hän syömästä niitä. Ne näyttivät
houkuttelevilta; valkoisella liinalla peitetyllä tarjottimella oli
valkoinen lautanen, ja sille oli asetettu kahdeksan osteria kehän
muotoon; vieressä oli kappale ranskanleipää ynnä voita ja pieni tanakka
lasi kylmää viiniä ja vettä; mutta hän vastusti kaikkia suostutteluja
ja lähetti tarjottimen alas taas — epäilemättä merkiten toimituksen
hengellisen tilikirjansa tulopuolelle.
Tätä osteriateriaa ei tarjonnut Affery, vaan se tyttö, joka oli
ilmestynyt kellon soidessa, sama, joka oli ollut hämärässä huoneessa
edellisenä iltana. Nyt kun hänellä oli tilaisuutta tarkastaa häntä,
huomasi Arthur, että hänen pieni vartalonsa, hennot kasvonpiirteensä
ja kapea, köyhä pukunsa tekivät hänet paljoa nuoremman näköiseksi kuin
mitä hän oikeastaan oli. Hän oli luultavasti noin kahdenkymmenenkahden
vuoden ikäinen nainen, mutta kadulla olisi häntä luullut miltei
puolta nuoremmaksi. Ei siksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet
erikoisen nuoret, sillä todellisuudessa niissä näkyi enemmän huolen
ja huolenpidon jälkiä kuin oli luonnollista siinä iässä, mikä
hänellä korkeintaan saattoi olla; mutta hän oli niin pieni ja hento,
kevytliikkeinen ja arka ja näytti olevan niin tietoinen siitä, ettei
sopinut näiden kolmen jäykän aikuisen pariin, että hän käyttäytyi aivan
kuin pelästynyt lapsi ja oli hyvin sellaisen näköinenkin.
Mrs Clennam näytti tuntevan tätä palvelijaansa kohtaan jonkinlaista
mielenkiintoa, joka ilmeni milloin tuimalla milloin epävarmalla
tavalla, milloin suojelevana, milloin masentavana, vaikuttaen toisinaan
kuin ruiskukannun valelu, toisinaan kuin vesipuristin. Sinäkin
hetkenä, jolloin tyttö totellen kiivasta soittoa, tuli huoneeseen,
kun äiti merkillisellä toimituksellaan suojasi itseänsä pojaltaan,
sinäkin hetkenä näkyi mrs Clennamin silmissä jonkinlainen yksilöllisen
jälleentuntemuksen ilme, joka näytti olevan omistettu vain tytölle.
Samoin kuin kovimmankin metallin kovuudessa on asteita ja itse
mustassa Värissäkin on vivahduksia, niin oli mrs Clennamin käytöksen
tylyydessäkin hieno astevaihtelu, kun oli tehtävä ero pikku Dorritin ja
muun ihmiskunnan välillä.
Pikku Dorrit kulki taloissa ompelemassa. Hänet sai tilata niin ja niin
suuresta tai niin ja niin pienestä maksusta päivässä, kahdeksasta
kahdeksaan. Säntillisesti minuutilleen ilmestyi pikku Dorrit;
säntillisesti minuutilleen hän hävisi. Salaisuutena pysyi, missä hän
vietti molempien kahdeksien välisen ajan.
Vielä toinen pikku Dorritin omituisuus. Paitsi rahaa kuului hänen
päiväpalkka-sopimukseensa myöskin vapaa ruoka. Hänestä oli erikoisen
vastenmielistä syödä seurassa; hän ei tehnyt sitä milloinkaan, jos
vain suinkin sai vältetyksi. Hän esteli aina ilmoittaen, että täytyi
ensin aloittaa tuo tai lopettaa tämä työ; hän mietti ja suunnitteli
luultavasti, kuinka voisi syödä yksin — erikoisen ovelasti se ei
tapahtunut, sillä hän ei saanut petetyksi ketään. Pikku Dorritin
senpäiväinen suuri murhe oli ohi, jos hän onnistui suunnitelmissaan;
hän oli onnellinen saadessaan kantaa lautasensa johonkin, käyttäen
helmaansa, jotakin laatikkoa tai vieläpä lattiaakin pöytänä; jopa
luultiin hänen syövän, varpaillaan seisten, uunin reunaltakin.
Ei ollut helppoa päästä selville siitä, millaiset pikku Dorritin
kasvot olivat; hän vetäytyi niin erilleen, käytteli neulaansa
jossakin etäisessä nurkassa ja pakeni pelästyneenä kohdatessaan
jonkun portaissa. Mutta ne näyttivät olevan kalpeat, läpikuultavat
ja ilmeikkäät, vaikka ne muuten, Lukuunottamatta lempeitä, ruskeita
silmiä, eivät olleet kauniit. Sirosti taivutettu pää, hento varsi,
näppärät, ahkerat kätöset ja kulunut puku — se lienee ollut hyvin
kulunut, koska saattoi näyttää niin nukkavierulta huolimatta
erinomaisesta siisteydestään — sellaiselta näytti pikku Dorrit
istuessaan työnsä ääressä.
Näistä pikku Dorritia koskevista yksityisseikoista ja yleisistä
piirteistä, joiden perille mr Arthur päivän pitkään oli päässyt, oli
hänen kiittäminen omia silmiään ja mrs Afferyn kieltä. Viimemainittu
tietolähde olisi luultavasti koitunut pikku Dorritille vahingoksi,
jos mrs Affery olisi saanut seurata omaa tahtoaan ja mieltään. Mutta
koska »nuo molemmat ovelat» — joihin mrs Affery alituisesti vetosi
ja joiden tahtoon hänen persoonallisuutensa hukkui — koska he olivat
sopineet keskenään pitääkseen pikku Dorritia taloon kuuluvana, ei
Afferylla ollut muuta neuvoa kuin seurata esimerkkiä. Samaten, jos
»ovelat» olisivat päättäneet murhata pikku Dorritin kynttilänvalossa
ja mrs Afferyn olisi käsketty pidellä kynttilää, olisi hän epäilemättä
totellut.
Mrs Affery paistoi peltokanaa sairashuonetta varten sekä valmisti
lihapiirakkaa ja vanukasta ruokasalia varten, mutta työnsä lomassa hän
ehti antaa yllämainitut tiedot ja kurkisti kurkistamasta päästyäänkin
ovesta sisään yllyttääkseen vastustamaan »molempia ovelia». Hänen
halunsa nostattaa talon ainoa poika taisteluun heitä vastaan näytti
paisuneen todelliseksi intohimoksi.
Päivän kuluessa tarkasti Arthur myös koko talon. Hän huomasi sen
ikäväksi ja synkäksi. Ränsistyneet huoneet, jotka vuosi vuodelta
pysyivät käyttämättöminä, näyttivät vaipuneen tylsään horrokseen,
josta ei mikään voinut herättää niitä. Huonekalut, nekin kehnoja
ja kömpelöitä, näyttivät pikemmin piiloutuvan huoneisiin kuin
kalustavan niitä, ja koko talossa ei näkynyt minkäänlaista väriä;
ne värit, joita siellä kenties joskus oli ollut, olivat jo aikoja
sitten häipyneet sinne eksyneiden päivänsäteiden mukana — olivat
hajonneet ja ehkäpä imeytyneet kukkiin, perhosiin, lintujen sulkiin,
kallisarvoisiin kiviin ja kukaties mihin. Siellä ei ollut ainoatakaan
suoraa permantoa, kellarista ullakkoon saakka; pöly ja savu olivat
kirjailleet katot niin haaveellisin kuvioin, että vanhat eukot
olisivat voineet ennustaa niistä paremmin kuin teen pohjasakasta;
kalmankylmissä liesissä ei näkynyt muuta muinaisen lämmityksen merkkiä
kuin piipuista tuiskahtaneet tuhkakasat, jotka ovia avattaessa
pölähtivät ilmaan pieninä pyörteinä. Siinä suojassa, jota joskus oli
käytetty seurusteluhuoneena, oli pari vaivaista kuvastinta; niiden
kehyksiä kiersi jono mustia olentoja, mustat seppeleet käsissä;
mutta nämäkin olivat toiset päätä, toiset sääriä vailla, ja muuan
hautausurakoitsijalta näyttävä Cupido oli pyörähtänyt oman akselinsa
ympäri ja joutunut seisomaan päällänsä, ja toinen oli tykkänään
pudonnut pois. Huone, jota Arthur Clennamin isävainaja oli käyttänyt
liiketarkoituksiin pojan aikaisimpien muistojen aikoina, oli niin
koskematon ja muuttumattomassa kunnossa, että olisi voinut luulla hänen
näkymättömänä vielä asustavan siinä, samoin kuin hänen näkyväinen
leskensä asui omassa huoneessaan yläkerrassa, Jeremiah Flintwinchin yhä
liikkuessa heidän välillään sovittelijana. Isän mustunut ja synkkä kuva
riippui vakavan äänettömänä seinällä; silmät katsoivat poikaan yhtä
kiihkeän puhuvina kuin sinä hetkenä, jolloin elämä sammui niistä, ja
näyttivät juhlallisesti kehoittavan häntä täyttämään tehtävän, johon
oli ryhtynyt; mutta äidin taipumisesta hänellä ei nyt ollut mitään
toivoa, ja samoin oli hän pitkiksi ajoiksi luopunut toivosta päästä
muilla keinoin rauhaan epäilyksiltään. Alhaalla kellareissa ja ylhäällä
makuuhuoneissa oli vanhoja esineitä, jotka hän hyvin, muisti; ne olivat
entisillä paikoillaan, mutta vanhuuttaan rappeutuneet ja muuttuneet;
olipa siellä tyhjiä oluttynnyreitäkin, harmaina hämähäkinverkoista, ja
tyhjiä viinipulloja, kaulat tukehduttavan täynnä karvaista hometta.
Tuonne, kassahuoneeseen, käyttämättömien pullokorien ja kalpeiden,
pihasta heijastuvien valojuovien keskelle oli ladottu joukko vanhoja
pääkirjoja, ja niistä levisi sellainen ummehtuneen, ja mädänneen haju,
että olisi luullut vanhojen kirjanpitäjien joka yö aaveaikoina palaavan
tekemään niihin tilinpäätöstä.
Lihapiirakka tarjottiin, kuin katumuksentekijälle ainakin, ryppyisellä
pöytäliinalla ruokapöydän toisella kulmalla, kello kaksi; Arthur söi
yhdessä mr Flintwinchin, uuden yhtiökumppanin kanssa. Tämä ilmoitti
Arthurille, että hänen äitinsä taas oli rauhoittunut ja ettei tarvinnut
pelätä hänen enää koskettavan aamullista keskustelunaihetta. »Ja älkää
syyttäkö isäänne, mr Arthur», lisäsi Jeremiah, »kerta kaikkiaan, älkää
tehkö sitä! No, nyt emme enää puhu siitä asiasta.»
Mr Flintwinch oli uudelleenjärjestänyt ja pölyttänyt oman erikoisen
pienen konttorinsa, ikäänkuin uuteen arvoon astumisensa kunniaksi.
Hän palasi työhönsä täytettyään itsensä lihalla, särvittyään
veitsenterällä sisäänsä kaiken kastikkeen ja ryypättyään aimo kulauksia
keittiössä seisovasta kaljalekkeristä. Näin virkistyneenä kääri hän
ylös paidanhihansa ja teki työtänsä; mr Arthur, katsellessaan hänen
toimiaan, huomasi selvästi, että hän tältä mieheltä saattoi odottaa
yhtä paljon tietoja asioista kuin isänsä kuvalta tai haudalta.
»No, Affery, vaimo», huusi mr Flintwinch, kun eukko meni eteisen läpi.
»Sinä et ollut valmistanut mr Arthurin vuodetta, kun viimeksi kävin
ylhäällä. Ala liikkua. Kiirehdi.»
Mutta mr Arthurin mielestä talo oli niin autio ja synkkä ja hän
oli niin haluton olemaan toista kertaa läsnä äidin leppymättömästi
luovuttaessa vihollisensa (joihin kenties hän itsekin kuului)
ajalliseen turmioon ja ikuiseen perikatoon, että hän ilmoitti
aikovansa ruveta asumaan hotellissa, johon oli jättänyt
matkatavaransa. Mr Flintwinch oli tyytyväinen päästessään hänestä,
ja hänen äitinsä ei sekautunut taloudellisiin järjestelyihin, oman
huoneensa seinien ulkopuolella, kunhan vain oteltiin huomioon hänen
säästäväisyysperiaatteensa, joten mr Arthur, aikaansaamatta lisää
pahennusta, saattoi panna aikomuksensa täytäntöön. Sovittiin muutamista
tunneista päivässä, jotka he, hänen äitinsä, mr Flintwinch ja hän itse,
käyttäisivät välttämättömään tilikirjojen ja paperien tarkastamiseen,
ja sydän raskaana hän lähti näin myöhään löytämästään kodista.
Entä pikku Dorrit?
Liiketunnit kestivät kymmenestä kuuteen, kahden viikon ajan;
lomahetkinä nautti mrs Clennam sairasruokiaan, ostereja ja peltokanaa,
kun taas mr Arthur virkistäytyi tekemällä kävelymatkoja. Toisin
ajoin pikku Dorrit oli ompelutöissä, toisin ajoin ei; toisinaan
ilmestyi hän taloon nöyränä vierailijana, jollaisena hän lienee ollut
siellä Arthurin tuloiltanakin. Alussa herännyt uteliaisuus kasvoi mr
Clennamissa yhä, kun hän piti silmällä pikku Dorritia, näki hänet tai
oli näkemättä ja mietiskeli hänen olemustaan. Entisyyttä koskeva,
hellittämätön huoli ja epäilys vei hänet niinkin pitkälle, että hän
usein kyseli itseltään, olisiko tämä tyttö mahdollisesti jollakin
tavoin yhteydessä sen kanssa. Viimein päätti hän hankkia lisää tietoja
pikku Dorritin tarinasta.