Koti

Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa.

Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten

kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden,

halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti

kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun

verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden

sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan.

Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului

kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto

raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki,

mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille,

oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja

tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen

maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä

niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt

rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas

kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta

hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai

vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla

ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta

työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja

tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina

olosuhteiden mukaan.

Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille

otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella

olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta

Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä

tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat

muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi

sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö

valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta

luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos

lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin

asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin

hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät

he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten

kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman

puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.

Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin,

raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen

ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä,

tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa

ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen

suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin

ankaran poliisin.

Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan

ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten

tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka

monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti

lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi.

Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja

tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa

kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä

saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo

tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla

menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan

sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun

joka sekunti.

»Jumalan kiitos!» huoahti Clennam, kun kello löi ja soitto taukosi.

Mutta sen ääni oli herättänyt eloon pitkän jonon surkeita

sunnuntaipäiviä, eikä niiden kulkue pysähtynyt kellonsoiton mukana,

vaan jatkoi marssiansa yhä edelleen. »Jumala suokoon anteeksi minulle»,

sanoi hän, »ja kasvattajilleni. Kuinka olenkaan vihannut tätä päivää!»

Siinä kulkueessa oli hänen lapsuutensa kaamea sunnuntai, jolloin

hän istui kädet edessään, mielettömäksi pelästyneenä kuunnellessaan

julmaa saarnaa, joka kääntyi lapsiparan puoleen kysymällä ensi

työkseen, otsakkeessa, miksi hän oli matkalla kadotukseen — jota

uteliaisuutta mekkoon ja polvihousuihin puettu poikanen ei kyennyt

tyydyttämään — ja joka vielä enemmän viehättääkseen lapsen mieltä

teki joka toisella rivillä sellaisia sykähyttäviä viittauksia kuin

2. Tess. 3:6-7. Siinä oli hänen poikaikänsä pitkäveteinen ja unelias

sunnuntai, jolloin häntä, siveellisesti kytkettynä toiseen poikaan,

marssitettiin kuin mitäkin karannutta sotilasta opettajavartion

saattamana kolmasti päivässä kirkkoon ja jolloin hän mielellään olisi

vaihtanut kaksi ateriaa sulamatonta saarnaa yhteen tai pariin unssiin

huonoa lampaanlihaa, jota hänen niukalla ruumiillisella ateriallaan

tarjottiin. Siinä oli hänen alaikäisyytensä loppumaton sunnuntai,

jolloin hänen äitinsä ankarakasvoisena ja tylynä istui koko päivän

raamatun ääressä — se oli, samoin kuin äidin raamatuntulkintakin,

sidottu mahdollisimman koviin, alastomiin ja jäykkiin kansiin;

päällyskannessa oli kahleenmuotoinen painettu koriste ja syrjissä

vihaisen punaisia viiruja — aivan kuin juuri tämä kirja olisi

linnana ja varustuksena mielen lempeyttä, luonnollista tunnetta ja

ystävällistä keskustelua vastaan. Ja siinä oli harmistunut sunnuntai

vähän myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän istui äkäisenä ja synkkänä

koko pitkän päivän, katkera loukatun tunne sydämessään, tietämättä

Uuden Testamentin siunaustatuottavasta historiasta enempää, kuin jos

olisi kasvatettu pakanain parissa. Kokonainen legioona tällaisia

sunnuntaipäiviä, täynnä hyödytöntä katkeruutta ja nöyryytystä, vaelsi

kulkueena hänen mielensä läpi.

»Anteeksi, sir», sanoi ripeä tarjoilija pyyhkien pöytää. »Haluatteko

valita itsellenne makuuhuoneen?»

»Kyllä. Olen juuri päättänyt tehdä niin.»

»Siivoojatar!» huusi tarjoilija. »Tämä herra tahtoo valita itselleen

huoneen.»

»Odottakaa!» sanoi Clennam, kooten ajatuksensa. »En ajatellut mitä

sanoin, vastasin koneellisesti. En jää tänne yöksi. Menen kotiin.»

»Niinkö, sir? Siivoojatar! Tämä herra ei jääkään tänne yöksi.»

Kun ilta tuli, istui Clennam yhä samalla paikalla ja katseli vastapäätä

olevia ikäviä taloja, aprikoiden saattoivatko niiden entisten

asukkaiden ruumiistaan eronneet henget nähdä niitä ja kuinka he

mahtoivat surkutella itseään, joiden oli täytynyt asua tällaisissa

vankiloissa. Tavantakaa ilmestyivät yhdet ja toiset kasvot sameiden

ikkunaruutujen taakse ja hävisivät taas pimeään ikäänkuin nähtyään

kylliksi elämästä olisivat häipyneet siitä tyhjään. Nyt alkoi sade

vetää vinoja viivojaan hänen ja talojen väliin, ja ihmiset kokoontuivat

suojaa hakien vastapäiseen kauppakujaan ja katselivat toivottomina

taivaalle, josta sade alkoi tippua yhä kiivaammin ja tiheämmin.

Sitten ilmestyi näkyviin märkiä sateensuojia, tuhrautuneita helmoja

ja rapakkoa. Kuka voi sanoa, missä rapakko oli piillyt tähän saakka

ja mistä se nyt ilmestyi? Mutta hetkessä se nyt kokoontui aivan kuin

kansan tahto ja ennätti viidessä minuutissa tuhria kaikki Aatamin

pojat ja tyttäret. Lyhtyjen sytyttäjä kulki kierroksellaan, ja kun

kirkkaat liekit sävähtivät palamaan hänen kosketuksestaan, saattoi

kuvitella näiden ihmettelevän sitä, että valon sallittiin pilkahtaakaan

tällaiseen surkeuteen.

Mr Arthur Clennam otti hattunsa, napitti takkinsa ja lähti ulos.

Maalla olisi sade kehittänyt ilmaan tuhansia raikkaita tuoksuja, ja

jokainen pisara olisi ollut vilkkaassa yhteydessä jonkin kasvamis- ja

elämismuodon kanssa. Kaupungissa se herätti eloon vain inhoittavia,

ummehtuneita hajuja ja oli vain katonräystäiden sairaloisena, haaleana,

likaisena, kurjana lisänä.

Hän meni aukeaman poikki Pyhän Paavalin kirkon kohdalla ja sitten

alaspäin, tehden suuren mutkan, melkein vedenrajaan saakka, pitkin

virran ja Cheapsiden välisiä katuja (nämä olivat siihen aikaan

vieläkin mutkaisempia ja ahtaampia kuin nyt). Hän sivuutti milloin

vanhanaikaisen, kunnianarvoisen ammattikunnan homeenpeittämän

seuratalon, milloin seurakunnattoman kirkon, joka yhä valaistuna näytti

odottavan jotakin seikkailunhaluista Belzonia kaivamaan sitä esille

ja julkaisemaan sen historian; toisinaan taas kulki hän hiljaisten

tavaratalojen ja veistämöjen tai virralle vievän ahtaan lehtokujan

ohitse tahi muurin sivuitse, jossa pieni surkea ilmoitus, _Löydetty

hukkuneena_, itkeä vetisteli märällä seinällä. Vanha tiilirakennus,

likaisuuttaan melkein musta, seisoi erillään erään porttikäytävän

sisäpuolella. Sen edustalla oli neliön muotoinen pihamaa ja siinä pari

pensasta ja pieni läiskä nurmikkoa, jotka olivat yhtä huonosti hoidetut

ja metsistyneet (ja se merkitsi paljon) kuin niitä ympäröivä rauta-aita

oli ruostunut; sen takana näkyi kattoja sikin sokin. Rakennus oli

kaksikerroksinen, ikkunat korkeat, kapeat ja kömpelösti kehystetyt.

Monta vuotta takaperin sillä oli ollut aikomuksena kellistyä toiselle

kyljelleen; mutta sitä oli pönkitetty, ja nyt sillä oli tukenaan puoli

tusinaa jättiläiskokoisia kainalosauvoja, mutta nämä ilmojen tahrimat,

nokiset, sammaltuneet naapurikissojen voimistelutelineet eivät enää

viime aikoina näyttäneet erikoisen luotettavilta tukipylväiltä.

»Kaikki ennallaan», huomautti kulkija pysähtyen katselemaan

ympärillensä. »Pimeätä ja kurjaa kuten aina. Äitini ikkunassa valoa,

joka näyttää palaneen siinä aina siitä saakka, kun palasin kahdesti

vuodessa koulusta, raahaten matkalaukkuani, pihan poikki. Niin, niin,

niin!»

Hän meni ovelle, jonka ulkonevaa katosta koristivat erääseen aikaan

hyvin suositun, suurenmoisen mallin mukaan tehdyt leikkaukset:

köynnösmäisesti poimutettu pitkäliina ja köynnösten lomissa

lapsenpäitä, joilla näytti olevan vettä aivoissa. Hän koputti ovelle.

Eteisen kivilattialla kuului pian laahustavia askeleita, ja oven avasi

vanha, kumaraselkäinen, kuivettunut, mutta teräväkatseinen mies.

Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka hän hetkeksi kohotti terävien

silmiensä avuksi. »Ah, mr Arthur?» sanoi hän ilmaisematta minkäänlaista

liikutusta. »Olette vihdoinkin tullut! Käykää sisään!»

Mr Arthur astui sisään ja sulki oven.

»Olette lihonut ja käynyt tanakammaksi», huomautti vanha mies, kääntyen

taas tarkastamaan häntä kynttilä koholla, ja pudisti päätänsä; »mutta

ette te minun mielestäni vedä vertoja isällenne. Ettekä äidillennekään.»

»Kuinka äitini voi?»

»Hän on sellainen kuin aina ennenkin», kuului vastaus. »Pysyttelee

huoneessaan silloinkin, kun ei ole suorastaan vuoteenomana; hän ei ole

käynyt ulkona viittätoista kertaa yhtä monen vuoden aikana, Arthur.» He

olivat tulleet kehnoon, alastomaan ruokailuhuoneeseen. Vanha mies oli

asettanut kynttilänjalan pöydälle; kannattaen oikeata kyynärpäätänsä

vasemmalla kädellään hän silitteli nahkamaista leukaansa ja katseli

vierasta. Tämä tarjosi kättään. Toinen tarttui siihen kylmästi, mutta

näytti pitävän leukaansa parempana ja palasi siihen kohta, kun se kävi

mahdolliseksi.

»En luule äitinne hyväksyvän sitä, että palaatte kotiin

sunnuntaipäivänä, Arthur», sanoi hän ja pudisti arvelevasti päätänsä.

»Ette suinkaan lähetä minua takaisin?»

»Minä? Minäkö? Enhän minä ole isäntä täällä. Sitä en suinkaan tahtoisi.

Olen seisonut isänne ja äitinne välissä monta vuotta. Mutta en tahdo

seistä äitinne ja teidän välillä.»

»Tahdotteko ilmoittaa hänelle, että olen tullut kotiin?»

»Kyllä, Arthur, kyllä. Tietysti. Kerron hänelle, että olette tullut

kotiin. Olkaa hyvä ja odottakaa täällä. Tapaatte huoneen aivan

entisessä kunnossa.» Hän otti toisen kynttilän kaapista, sytytti

sen, jätti toisen pöydälle ja meni toimittamaan asiansa. Hän oli

lyhyenläntä, kaljupäinen vanha mies, yllään musta, hartioista

korkea takki, mustat liivit, harmaat polvihousut ja pitkät, harmaat

säärystimet. Häntä olisi puvusta päättäen luullut joko kirjuriksi tai

palvelijaksi, ja todellisuudessa hän oli kauan ollut kumpaakin. Hänellä

ei ollut mitään muuta koristuksentapaista kuin vanhasta mustasta

nauhasta riippuva kello, joka oli upotettu oman taskunsa syvyyteen,

ankkurina taskun reunalta näkyvä vihreän ruosteinen kupariavain

osoittamassa, minne kello oli vajonnut. Hänen päänsä oli vinossa, ja

hän liikkui krapumaisen toispuoleisesti, ikäänkuin hänen perustuksensa

olisivat liikahdelleet samoihin aikoihin kuin talonkin ja kuin hänkin

olisi ollut samalla tavalla pönkityksen tarpeessa.

»Kuinka heikko olenkaan», sanoi Arthur Clennam itsekseen toisen mentyä;

»niin, voisinpa itkeä, kun minut otetaan tällä tavalla vastaan! Minä,

joka en milloinkaan ole kokenut muuta enkä nytkään odottanut muuta.»

Hän ei ainoastaan voinut itkeä, hän todella itki. Hän antautui hetkeksi

haikeiden tunteiden valtaan, sillä sydän, tajunnan aamunkoitosta

saakka koettuaan vain pettymyksiä, ei sittenkään ollut tauonnut

toivomasta ja ikävöimästä. Sitten hän malttoi mielensä, tarttui

kynttilään ja tarkasteli huonetta. Vanhat huonekalut olivat entisillä

paikoillaan; Egyptin vitsaukset Lontoon vitsausten, kärpästen ja

savun mustentamina riippuivat kehyksiin ja lasiin pantuina seinällä.

Siellä oli vanha, lyijyllä verhottu tyhjä pullosäilytin, joka oli

kuin osastoilla varustettu ruumisarkku; siellä oli entinen pimeä

säilytyshuone, sekin tyhjänä, jonka ainoana sisältönä hän monta kertaa

oli ollut rangaistuspäivinä ja jota hän oli pitänyt sen kauhujen paikan

naapuriseutuna, jota kohti saarna oli havainnut hänen laukkaavan.

Siellä oli tarjoilupöydällä iso, tylykasvoinen kello, jonka hän aina

oli kuvitellut rypistävän kirjailtua otsaansa hänelle, hurjasti

iloiten, kun hän oli takapajulla läksyissään; kun se kerran viikossa

vedettiin rauta-avaimella, oli hän ollut kuulevinaan, kuinka se murisi

julmana nauttien edeltäpäin ikävyyksistä, joihin se saattaisi hänet.

Mutta vanha mies palasikin jo, sanoen: »Arthur, minä menen edellä ja

näytän valoa.»

Arthur seurasi häntä porraskäytävään, jonka seinälaudoituksen ruudut

muistuttivat surukortteja, ja sitte hämärään makuuhuoneeseen, jonka

lattia vähitellen oli vajonnut ja kallistunut niin, että uuni oli

joutunut kuoppaan. Tässä syvennyksessä seisoi musta, paarinkaltainen

sohva, ja siinä istui hänen äitinsä puettuna leskenpukuun ja nojaten

isoon, mustaan, kulmikkaaseen pielukseen, joka muistutti entisinä

hyvinä aikoina juhlallisissa mestauksissa käytettyä mestauspölkkyä.

Hän ja hänen miehensä olivat eläneet epäsovussa niin kauan kuin poika

saattoi muistaa. Hänen lapsuutensa rauhallisimpia hetkiä olivat olleet

ne, jolloin hän ankaran hiljaisuuden vallitessa oli istunut ääneti

ja katsellut pelokkaana vuoroin toisia, vuoroin toisia poispäin

kääntyneitä kasvoja. Äiti antoi pojalleen kylmän suudelman ja ojensi

hänelle neljä kankeata, villakintaisiin verhottua sormea. Saatuaan

tämän tervetuliaishyväilyn istui poika pienen pöydän toiselle puolen.

Ristikolla paloi valkea, niinkuin se oli tehnyt yötä päivää

viidentoista vuoden aikana. Kattila riippui koukusta sen yllä, kuten

oli riippunut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kiitoksella oli

pieni kasa kostutettua tuhkaa ja toinen pieni kasa oli lakaistuna

ristikon alle, kuten oli ollut yötä päivää viidentoista vuoden aikana.

Huoneen ummehtuneessa ilmassa tuntui mustan värin haju, jonka valkea

oli imenyt lesken puvusta viidentoista kuukauden aikana ja paarien

kaltaisesta sohvasta viidentoista vuoden kuluessa.

»Äiti, sinä olet luopunut entisestä toimeliaasta elämäntavastasi.»

»Minun maailmani on nyt supistunut näin pieneksi, Arthur», vastasi

äiti, kiertäen huonetta katseellaan. »On hyvä, etten ole milloinkaan

kiinnittänyt sydäntäni sen joutaviin turhuuksiin.»

Äidin läheisyyden ja hänen tylyn, ankaran äänensä entinen vaikutus

valtasi niin hänen poikansa, että tämä tunsi, kuinka lapsuudenaikainen

viluntunne ja arka varovaisuus taas palasivat.

»Etkö milloinkaan lähde huoneestasi, äiti?»

»Reumatismini ja siitä johtuvan voimattomuuden tai hermoheikkouden

tähden — nimitykset eivät tässä merkitse mitään — olen menettänyt

liikuntokykyni. En milloinkaan lähde huoneestani. En ole ollut tämän

oven ulkopuolella — kerro hänelle kuinka pitkään aikaan», sanoi hän

puhuen olkansa yli.

»Ensi jouluna kahteentoista vuoteen», vastasi vinkuva ääni huoneen

pimennosta.

»Onko se Affery?» kysyi Arthur, katsoen sinne päin.

Vinkuva ääni totesi, että se oli Affery; ja vanha vaimo tuli esille

hämärään valopiiriin ja suuteli emäntänsä kättä; sitte hän taas häipyi

pimentoon.

»Kykenen kuitenkin», selitti mrs Clennam viitaten heikosti

pyörätuoliin, joka seisoi korkean, tarkasti suljetun kirjoituspöydän

edessä, »kykenen kuitenkin hoitamaan liikeasioitani ja olen kiitollinen

siitä edusta. Se on suuri etu. Mutta ei sen enempää liikeasioista

tänään. Siellä on ruma ilma, eikö olekin?»

»Kyllä, äiti.»

»Sataako siellä lunta?»

»Luntako, äiti? Vastahan olemme syyskuussa.»

»Minusta ovat kaikki vuodenajat samanlaisia», vastasi mrs Clennam

ikäänkuin tuntien julmaa nautintoa. »En tiedä mitään kesästä enkä

talvesta, tänne kun olen teljetty. Herra on nähnyt hyväksi erottaa

minut kaikesta siitä.» Kun katseli hänen kylmän harmaita silmiään,

kylmän harmaita hiuksiaan ja liikkumattomia kasvojaan, jotka olivat

yhtä jäykät kuin hänen kivenkovan päähineensä poimut, niin tuntui

luonnolliselta, että hän oli yhtä kaukana vaihtelevien vuodenaikojen

kuin vaihtelevien mielenliikutustenkin ulottuvilta.

Hänen pienellä pöydällään oli pari kolme kirjaa, hänen nenäliinansa,

äsken riisutut terässankaiset silmälasit ja vanhanaikainen kaksi- ja

paksukuorinen kultakello. Tähän esineeseen pysähtyivät hänen poikansa

ja hänen omat silmänsä nyt yhtaikaa.

»Huomaan, että isän kuoleman jälkeen sinulle lähettämäni paketti on

tullut perille, äiti.»

»Niin tuli.»

»En milloinkaan nähnyt isäni olevan niin huolissaan mistään asiasta

kuin siitä, että hänen kellonsa lähetettäisiin suoraa päätä sinulle.»

»Pidän sitä tässä muistona isästäsi.»

»Hän ilmaisi tämän toivomuksen vasta viimeisinä hetkinään, jolloin

hän kykeni vain laskemaan kätensä sen päälle ja sanomaan epäselvästi:

'Äitisi.' Hetkistä aikaisemmin olin luullut hänen hourivan, kuten hän

oli tehnyt tuntimäärin sitä ennen — en luule hänen tunteneen mitään

kipua lyhyen sairautensa aikana — kun näin hänen kääntyvän vuoteessaan

ja koettavan avata kelloa.»

»Eikö isäsi sitten houraillutkaan koettaessaan avata sitä?»

»Ei. Hän oli aivan selvä silloin.»

Mrs Clennam pudisti päätänsä; muttei käynyt selville tekikö hän niin

pudistaakseen kuolleen muiston mielestään vai vastustaakseen poikansa

mielijohdetta.

»Isän kuoltua avasin sen itse otaksuen sieltä löytyvän joitakin

muistiinpanoja, joista en tiennyt. Tuskin tarvinnen mainita sinulle,

äiti, etten löytänyt sieltä muuta kuin vanhan helmikoristeisen

silkkipaperin; sen sinä (epäilemättä) näit olevan paikallaan kuorien

välissä, josta löysin sen ja johon sen myös jätin.»

Mrs Clennam nyökkäsi ja lisäsi sitten: »Älkäämme enää puhuko asioista

tänä päivänä. — Affery, kello on yhdeksän.»

Tämän jälkeen vanha vaimo tyhjensi pöydän, meni ulos ja palasi kohta,

mukanaan tarjotin; siinä oli pieniä korppuja lautasella ja säntillinen,

kylmä, valkoinen, tiivis voipala. Vanha mies oli koko vastaanoton

ajan seisonut ovella samassa asennossa, katsellen äitiä yläkerrassa

samalla tavalla kuin oli katsellut poikaa alakerrassa; hän meni ulos

samalla kuin vaimo, viipyi kauemmin kuin tämä ja palasi kantaen toista

tarjotinta, jolla oli runsas puoli pullollinen portviiniä (jonka hän,

huohotuksesta päättäen, oli noutanut kellarista), sitruuna, sokeriastia

ja mausterasia. Näistä aineksista ja kattilan sisällöstä valmisti

hän kuuman ja hyvänhajuisen juoman ja kaatoi sen pikariin mitaten ja

sekoitellen sitä niin täsmällisesti, kuin jos se olisi ollut lääkärin

määräyksen mukaan tehtävä. Tähän sekoitukseen kastoi mrs Clennam tietyn

määrän korppuja ja söi ne, jolla välin vanha vaimo levitti voita

myöskin tietylle määrälle korppuja, jotka oli syötävä kuiviltaan. Kun

sairas oli syönyt kaikki korppunsa ja juonut juomansa, siirrettiin

tarjottimet pöydältä, jolle kirjat ja kynttilä, kello, nenäliina

ja silmälasit taas pantiin takaisin. Mrs Clennam pani silmälasit

nenälleen ja luki ääneen muutamia kohtia eräästä kirjasta — ankarasti,

raivokkaasti, kiukkuisesti — rukoillen, että hänen vihollisensa

(äänestä ja sävystä päättäen teki hän ne omikseen) kaatuisivat miekan

terään, palaisivat tulessa, sairastuisivat ruttoon ja pitaaliin, että

heidän luunsa muserrettaisiin tomuksi ja että heidät hävitettäisiin

sukupuuttoon. Hänen lukiessaan tuntuivat vuodet häipyvän hänen poikansa

muistista kuin unikuvat, ja sijalle kohosivat kaameina varjoina entiset

synkät kauhut, joilla häntä tavallisesti oli vaivutettu viattomaan

lapsenuneen.

Mrs Clennam sulki kirjan ja jäi hetkeksi istumaan käsi silmillä.

Samoin teki vanha mies, pysyen muuten entisessä asennossaan, ja niin

luultavasti teki eukkokin pimeässä nurkassaan. Sitten oli sairas valmis

menemään vuoteeseen.

»Hyvää yötä, Arthur. Affery pitää huolta sinun mukavuudestasi.

Kosketa minua varovasti, sillä käteni on arka.» Poika kosketti hänen

villakinnastaan — se ei merkinnyt mitään; jos hänen äitinsä olisi

ollut puettuna kuparivarustukseen, eivät he olisi olleet sen kauempana

toisistaan kuin nyt — ja seurasi molempia vanhuksia alakertaan.

Vanha vaimo kysyi häneltä, heidän ollessaan kahden hämärässä

ruokahuoneessa, eikö hän tahtonut illallista.

»En, Affery, en tahdo illallista.»

»Saatte, jos tahdotte», vakuutti Affery. »Ruokasäiliössä on peltokana

huomista varten — ensimmäinen tänä vuonna; käskekää vain, niin paistan

sen heti.»

Ei, hän oli äskettäin syönyt eikä halunnut mitään.

»Ettekö edes tahdo jotakin juotavaa», kysyi Affery; »saatte hänen

portviiniään, jos vain tahdotte. Sanon Jeremiahille, että te käskitte

minun tuoda sitä.»

Ei, sitäkään hän ei tahtonut.

»Ei teidän tarvitse, Arthur» — eukko kumartui hänen puoleensa

kuiskatakseen — »ei teidän tarvitse pelätä heitä, vaikka minä pelkään.

Olettehan saanut puolet omaisuudesta, vai mitä?»

»Olen, olen.»

»Hyvä, älkää te antako masentaa itseänne. Olettehan viisas mies,

Arthur, olettehan?»

Toinen nyökäytti päätänsä, koska eukko näytti odottavan vahvistusta

otaksumalleen.

»Nouskaa siis heitä vastaan! Äitinne on kauhean viisas, ja vain viisas

uskaltaa vastustaa häntä. Mutta ukko on myös ovela — kuinka ovela hän

onkaan! ja ottelee toisinaan itse rouvankin kanssa, tekeepä niinkin!»

»Teidänkö miehenne?»

»Niin kyllä. Vapisen kuin haavanlehti, kun he kiistelevät. Mieheni,

Jeremiah Flintwinch, voittaa teidän äitinnekin. Eikö hän silloin ole

viisas mies?»

Ukon laahustavat askeleet kuuluivat lähestyvän ja ajoivat eukon

huoneen toiseen päähän. Hän lyyhistyi kokoon pienen, teräväsilmäisen,

krapumaisen ukon edessä, vaikka olikin kookas, karkeapiirteinen,

jäntevä nainen, joka nuoruudessaan olisi huoleti voinut salaa pujahtaa

jalkaväkeen pahoinkaan pelkäämättä ilmituloa.

»No, Affery», sanoi ukko, »no, vaimo, mitä sinä toimitat? Etkö voi

keksiä master Arthurille jotakin pureksittavaa?»

Master Arthur toisti äskeiset vakuutuksensa, ettei tahtonut mitään

pureksittavaa.

»Hyvä, tee sitten hänelle vuode», käski vanha mies. »Ala liikkua.»

Hänen kaulansa oli niin vääntynyt, että valkoisen kaulustimen solmitut

päät tavallisesti roikkuivat toisella korvalla; hänen luonnollinen

terävyytensä ja tarmonsa, joka lakkaamatta kamppaili tavaksi tullutta

luonteen tukahduttamista vastaan, teki hänen kasvonsa pöhöttyneiksi

ja punaisiksi, ja koko miehestä sai täten sen kaamean vaikutelman,

että hän joskus oli yrittänyt hirttäytyä ja oli siitä saakka kulkenut

hirttonuora kaulassa, aivan kuin joku olisi ehtinyt hätään ja ajoissa

katkaissut nuoran..

»Äitinne ja teidän välillänne vaihdetaan huomenna katkeria sanoja,

Arthur», ennusti Jeremiah. »Hän ei hyvällä alistu teidän päätökseenne

luopua liikkeestä isänne kuoltua — hän aavistaa sitä, vaikka olemme

jättäneet sen teidän kerrottavaksenne.»

»Olen luopunut elämässä kaikesta liikkeen tähden, ja nyt on aika luopua

siitä.»

»Hyvä!» huudahti Jeremiah, vaikka nähtävästi tarkoitti: paha.

»Mainiota! Mutta älkää odottako, että asetun äitinne ja teidän väliin,

Arthur. Menin ennen äitinne ja isänne väliin torjuen milloin minkin

onnettomuuden ja jouduin puristetuksi ja litistetyksi heidän välillään;

mutta nyt olen saanut kyljikseni sellaisesta.»

»Minä en ikinä pyydä teitä ryhtymään siihen uudelleen, Jeremiah.»

»Hyvä, olen hyvilläni siitä, sillä minun täytyisi kieltäytyä, jos

pyytäisitte sitä. Mutta olemme jo puhuneet kylliksi, kuten äitinne

sanoi, enemmänkin kuin kylliksi tällaisista asioista pyhäpäivänä.

Affery, vaimo, oletko jo löytänyt, mitä tarvitset?»

Tämä oli ottanut eräästä kaapista hursteja ja peittoja ja kiirehti nyt

kokoamaan niitä ja vastaamaan: »Olen, Jeremiah.» Arthur Clennam auttoi

itse häntä kuorman kantamisessa, toivotti ukolle hyvää yötä ja nousi

sitten eukon kanssa talon ylimpään kerrokseen.

He nousivat yhä ylemmäksi vanhan, umpinaisen, vähänkäytetyn talon

homeelta haisevassa ilmassa ja tulivat avaraan ullakkomakuuhuoneeseen.

Se oli köyhä ja alaston, kuten muutkin huoneet ja sitäpaitsi niitä

rumempi ja kurjempi, sillä sitä käytettiin kuluneiden huonekalujen

karkoituspaikkana. Sen irtaimistoa olivat rumat, vanhat tuolit, joiden

istuimet olivat kuluneet, ja rumat, vanhat, tykkänään istuimettomat

tuolit, kulunut, haalistunut matto, rampa pöytä, raajarikko

vaatekaappi, niukka kokoelma takka-aseita, kuin edesmenneen kokoelman

luuranko, pesulaitos, joka näytti iät ja ajat seisseen likaisessa

saippuavaahtosateessa, ja sänky, jonka kaikki neljä alastonta,

kummitusmaista pylvästä päättyivät terävään kärkeen, ikäänkuin niiden

yövierasten synkäksi mukavuudeksi, jotka halusivat seivästää itsensä

kuoliaiksi. Arthur avasi matalan, leveän ikkunan ja katseli vanhaa

tuttua, nokista ja mustaa savupiippumetsää ja vanhaa tuttua punaista

paistetta taivaalla, joka ennen muinoin hänestä näytti hornantulen

heijastukselta, se kun aina kummitteli hänen lapsellisessa mielessään,

katsoipa hän minne päin hyvänsä.

Hän veti päänsä taas sisään ja istui katselemaan, kuinka Affery

Flintwinch teki vuodetta.

»Affery, te ette ollut naimisissa, kun läksin täältä.»

Eukko väänsi suutansa sanoakseen »en», pudisti päätänsä ja sovitteli

pielusta päälliseensä..

»Mitenkä se tapahtui?»

»No, Jeremiah tietysti», vastasi Affery päällisen kulma hampaissa.

»No, tietysti hän ehdotti sitä, mutta kuinka te tulitte ajatelleeksi

sellaista? En olisi luullut teidän kumpaisenkaan menevän naimisiin, ja

kaikkein vähimmän toinen toisenne kanssa.»

»Enkä minä myöskään», sanoi mrs Flintwinch sitoen päällisen nauhoja.

»Sitähän minäkin. Milloin aloitte ajatella toisin?»

»En minä alkanutkaan ajatella toisin», vastasi mrs Flintwinch.

Pannessaan pielusta paikoilleen huomasi hän, että Arthur yhä katseli

häntä ikäänkuin odottaen vastauksen jatkoa, antoi pielukselle aimo

tönäyksen ja kysyi sitte: »Minkäs minä sille tein?»

»Naimisiinmenollenneko?»

»Tietysti», vastasi mrs Flintwinch. »Ei se ollut minun keksintöni.

En ollut milloinkaan ajatellut sitä. Oli minulla muutakin tekemistä

kuin ajatella, oli totisesti. Teidän äitinne piti kyllä huolen

siitä, silloin kun hän oli jalkeilla, ja hän oli vielä siihen aikaan

jalkeilla.»

»Entä, sitten?»

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Niin sanoin silloinkin

itsekseni. Entä sitten? Mitäpä hyötyä oli miettimisestä? Kun nuo

molemmat viisaat olivat päättäneet asian, niin mitäpä minulla oli

siihen sanomista? Ei mitään.»

»Äitinikö oli suunnitellut asian?»

»Herra siunatkoon teitä, Arthur, ja suokoon minulle anteeksi!» huudahti

Affery, puhuen aina matalalla äänellä. »Elleivät he molemmat olisi

olleet yhtä mieltä, niin kuinka siitä olisi voinut tulla mitään?

Jeremiah ei milloinkaan mielistellyt minua; kuinkapa se olisi tullut

kysymykseenkään, kun olimme eläneet samassa talossa ja hän oli

komennellut minua niin monta vuotta. Hän sanoi minulle eräänä päivänä

näinikään: 'Affery', sanoi hän, 'nyt kerron sinulle jotakin. Mitä

sinä pidät Flintwinch-nimestä?' 'Mitäkö pidän siitä?' sanoin minä.

'Niin,' sanoi hän, 'sillä sinä otat sen nyt omaksesi', sanoi hän. 'Otan

omakseni?' sanoin minä. 'Jere-_mi_-ah!' Voi, kyllä hän on ovela!»

Mrs Flintwinch alkoi levitellä päällimmäistä hurstia vuoteelle,

huopaista sen päälle ja sitten peittoa, aivan kuin olisi jo lopettanut

kertomuksensa.

»Entä sitten?» kysyi Arthur taas.

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch taas. »Minkäs minä sille tein?

Hän sanoi minulle: 'Sinun ja minun täytyy mennä naimisiin, ja sanonpa

sinulle minkätähden. Hän on käynyt sairaloiseksi ja tarvitsee alituista

palvelusta huoneessaan, ja meidän on oltava paljon hänen kanssaan eikä

hänellä ole ketään muita luonansa kuin me, ja näin sopii kaikin puolin

parhaiten. Hän on samaa mieltä kuin minäkin', sanoi hän, 'niin että

pane vain hattu päähäsi ensi maanantai-aamuna kello kahdeksan, niin

suoritamme asian'.» Mrs Flintwinch tukki peiton patjan alle.

»Entä sitten?»

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Minä suostuin. Istahdin

tuolille ja sanoin sen. No! — Jeremiah sanoi silloin minulle: 'Mitä

kuulutuksiin tulee, niin on ensi sunnuntai kolmas koulutuspäivä

(kävin ilmoittamassa jo kaksi viikkoa takaperin), ja siksi määräsin

maanantain vihkipäiväksi. Hän puhuu itse sinulle tästä ja huomaa sinut

nyt valmistuneeksi, Affery.' Samana päivänä hän puhui minulle ja

sanoi: 'Affery, olen kuullut, että sinä ja Jeremiah aiotte naimisiin.

Olen iloinen siitä ja niin sinäkin olet, täydestä syystä. Se on hyvä

sinulle ja hyvin sopivaa minulle näissä oloissa. Hän on ymmärtäväinen

ja luotettava mies, sitkeä ja hurskas mies. Mitäpä minä saatoin sanoa,

kun asia oli jo näin pitkällä? Niin, vaikka olisi ollut puhe minun —

tukehduttamisestani naittamisen sijasta» — mrs Flintwinch mietti päänsä

ympäri keksiäkseen tämän ilmaisumuodon — »en olisi voinut virkkaa

sanaakaan kahta niin viisasta vastaan».

»Sen uskon kyllä.»

»Niin, voitte uskoa sen, Arthur.»

»Affery, kuka tyttö oli äsken juuri äitini huoneessa?»

»Tyttö?» kysyi mrs Flintwinch jotenkin terävällä äänellä. »Näin

varmasti siellä tytön teidän lähellänne — hän oli melkein piilossa

pimeässä nurkassa.»

»Oh, hän? Pikku Dorrit? Ei hän ole mikään — vain hänen oikkujaan.»

Affery Flintwinchin omituisuuksia oli, ettei hän milloinkaan maininnut

mrs Clennamia nimeltä. »Mutta on olemassa muitakin ja toisenlaisia

tyttöjä. Oletteko unohtanut entisen mielitiettynne? Aikoja sitten,

arvaan.»

»Sain kärsiä niin paljon siitä, että äitini erotti meidät, etten ole

unohtanut. Muistan hänet aivan hyvin.»

»Oletteko saanut toisen?»

»En.»

»Silloin tiedän kertoa teille uutisia. Hän voi hyvin ja on leski. Ja

jos tahdotte, niin voitte saada hänet.»

»Ja mistä te sen tiedätte, Affery?»

»Nuo molemmat viisaat ovat puhuneet siitä. — Mutta Jerehmiah kuuluu

tulevan portaissa!» Ja hän hävisi silmänräpäyksessä.

Mrs Flintwinch oli lisännyt viimeisen mallista puuttuvan langan

kudokseen, jota Arthur Clennamin muisti ahkerasti kutoi tässä vanhassa

työpajassa, jossa hänen nuoruutensa kangaspuut olivat seisseet.

Poikamaisen rakkauden keveä hullutus oli löytänyt tien tähänkin

taloon, ja hän oli lempensä toivottomuudessa ollut yhtä onneton, kuin

jos talo olisi ollut romanttinen linna. Vähän enemmän kuin viikko

takaperin Marseillessa oli se nuori kaunis tyttö, josta hän oli eronnut

kaivaten, kiinnittänyt tavattomassa määrässä hänen mieltänsä ja

herättänyt hänessä hellää mieltymystä siitä syystä, että hän huomasi

hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä, todellista tai luuloteltua,

niiden kasvojen kanssa, jotka olivat kohottaneet hänet hänen synkästä

elämästään liitelemään mielikuvituksen kultamailla. Hän nojasi matalan,

leveän ikkunan pieleen, katseli taas mustunutta savupiippumetsää ja

alkoi uneksia. Sillä tämän miehen elämän suunta oli johdonmukaisesti

tehnyt hänestä uneksijan — niin monta puutetta siinä oli, joita sieti

ajatella, niin monen seikan saattoi mietiskelemällä saada näyttämään

paremmalta ja onnellisemmalta.