»Ei kuulu tuolta tänään enää eilisen kaltaista ulvontaa, sir, vai mitä?»
»En ole kuullut mitään.»
»Silloin voitte olla varma siitä, ettei siellä ulvotakaan. Kun tämä
kansa kiljuu, tekee se sen kuuluvasti.»
»Otaksun, että niin on useimpien kansojen laita.»
»Niin! Mutta tämä kansa kiljuu aina. Se ei ole onnellinen muuten.»
»Tarkoitatteko Marseillen asukkaita?»
»Tarkoitan Ranskan kansaa. He huutavat aina. Mitä Marseilleen tulee,
niin tunnemme sen kyllä. Se lähetti maailmalle kapinallisimman laulun,
mitä milloinkaan on sävelletty. Tullakseen toimeen, täytyy sen aina
saada hoilottaa 'allons' ja 'marchons' milloin millekin asialle voiton
tai kuoleman, tulipalon tai jonkun muun tapahtuman kunniaksi.»
Hän oli koko ajan puhunut hullunkurisen hyväntuuliseen tapaan ja
katseli nyt rintavaruksen yli syvästi halveksien kaupunkia; sitte
asettui hän topakkaan asentoon, pistäen kädet taskuihin, kilisteli
niissä olevia rahoja ja kääntyi lyhyesti naurahtaen puheessaan
kaupungin puoleen.
»Niin tosiaankin, aina vain 'allons' ja 'marchons'. Olisi sinulle
enemmän kunniaksi, että antaisit toisten huutaa 'allons' ja 'marchons'
laillisessa toimessaan etkä sulkisi heitä karanteeniin!»
»Mikä on kylläkin ikävää», lisäsi toinen. »Mutta tänään pääsemme
vapaiksi.»
»Vapaiksi!» kertasi ensimmäinen puhuja. »Paha tulee melkein pahemmaksi
siitä, että pääsemme vapaiksi tänään. Vapaiksi! Miksi meidät ensinkään
on suljettu tänne?»
»Syy ei todellakaan ole erikoisen suuri, se täytyy minun sanoa. Mutta
koska olemme tulleet Idästä, ja koska Itä on ruton tyyssija —»
»Ruton!» toisti toinen. »Sehän juuri tuottaa minulle tuskaa. Olen
sairastanut ruttoa jatkuvasti siitä saakka kun tulin tänne. Olen kuin
hulluinhuoneeseen teljetty terve mies; en voi kestää sitä, että minua
luullaan sairaaksi. Tulin tänne niin terveenä kuin ikinä voin olla;
mutta kun minua epäillään ruttosairaaksi, saan myös ruton. Minulla on
ollut se — ja olen saanut sen.»
»Te kestätte sen kerrassaan hyvin, mr Meagles», virkkoi toinen puhuja
hymyillen.
»Enpä. Jos tietäisitte, kuinka asia todella on, ette suinkaan sanoisi
tuota. Olen herännyt miltei joka yö ja sanonut itselleni: 'nyt olen
saanut sen, nyt se on kehittynyt, nyt olen kiinni, nyt nämä ihmiset
täällä ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiinsä. Niin, antaisin lävistää
itseni neulalla ja törröttäisin siinä jossakin kovakuoriaiskokoelmassa
mieluummin kuin viettäisin tällaista elämää.»
»No, mr Meagles, älä puhu enää siitä, se on ohi nyt», kielteli hilpeä
naisääni.
»Ohi!» toisti mr Meagles, joka (olematta pahalla tuulella) näytti
olevan siinä omituisessa mielentilassa, että kenen hyvänsä lausuma
viimeinen sana oli ensi loukkaus. »Ohi! Ja minkätähden minä en puhuisi
siitä, koska se on ohi?»
Hän kääntyi mrs Meaglesin puoleen, joka oli häntä puhutellut; tämä
oli kuten mr Meagleskin miellyttävän ja terveen näköinen, hänellä oli
hauskat englantilaiset kasvot, jotka vähintäin viisikymmentäviisi
vuotta olivat katselleet kotipiirin ihmisiä ja esineitä ja joissa nyt
näkyi niiden kirkas heijastus.
»Kas niin! Älä muistele sitä enää, isä, älä!» rauhoitteli mrs Meagles.
»Iloitse sensijaan Petistämme.»
»Petistämme?» toisti mr Meagles yhä loukatun näköisenä. Mutta Pet
olikin jo aivan hänen takanaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen,
jolloin mr Meagles soi Marseillelle sydämestään anteeksi kaiken
kärsimänsä.
Pet oli noin kaksikymmenvuotias. Hän oli kaunis tyttö, tuuhea ruskea
tukka valloillaan ja luonnollisissa kiharoissa. Hän oli suloinen
tyttö, ystävällisillä, kauniilla kasvoilla avonainen ilme ja silmät
ihmeelliset, suuret, lempeät ja kirkkaat. Hän oli täyteläinen ja
terve, hymykuopat poskissa, ja hieman hemmoiteltu. Hänen olemuksessaan
oli ujoutta ja luottavaisuutta, joka on maailman parasta heikkoutta;
se antoi hänelle sen täydentävän sulon, jota vaille niin kaunis ja
miellyttävä tyttö helposti olisi voinut jäädä.
»No, kysynpä teiltä», virkkoi mr Meagles ystävällisimmän
tuttavallisesti ja astui askeleen taaksepäin työntäen tyttärensä saman
verran eteenpäin, tehdäkseen kysymyksensä havainnolliseksi, »kysynpä
teiltä suoraan kuin mies toiselta, ymmärrättehän, oletteko milloinkaan
kuullut mainittavan sellaista kirottua järjettömyyttä, että Pet
teljetään karanteeniin».
»Siitä on ollut seurauksena, että karanteenikin on käynyt
nautittavaksi.»
»Aivan niin!» vastasi mr Meagles. »Se on kyllä totta. Olen kiitollinen
teille siitä huomautuksesta. Kas niin, lemmittyni, parasta on, että
menet nyt äidin kanssa valmistautumaan venematkalle. Karanteenilääkäri
ja joukko muita pöllöpäitä, kolmikolkkahatut päässä, tulevat vihdoinkin
päästämään meidät täältä: ja me vangitut linnut saamme syödä aamiaista
kaikki yhdessä, hieman kristillisemmällä tavalla taas ennenkuin
lähdemme lentoon, kukin omalle suunnalleen. Tattycoram, pysyttele
nuoren emäntäsi lähellä.»
Puhuteltu oli kaunis, hyvin sievästi puettu tyttö, jolla oli kiiltävän
musta tukka ja tummat silmät; hän niiasi hiukan astuessaan heidän
ohitseen ja seuratessaan mrs Meaglesia ja Petiä. He menivät kaikki
kolme yhdessä auringonpaahtaman pengermän poikki ja hävisivät hohtavan
valkoisen holvin kautta. Mr Meaglesin toveri, totinen, tumma,
nelikymmenvuotias mies, katseli heidän mentyään yhä edelleen holviin
päin, kunnes mr Meagles taputti häntä käsivarrelle.
»Pyydän anteeksi», sanoi toinen säpsähtäen.
»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles.
He kävelivät äänettöminä kerran edes ja takaisin muurin varjossa,
nauttien karanteenirakennusten ollessa siksi korkealla siitä
raikkaudesta, jota merituuli saattoi tarjota kello seitsemän aamusella.
Mr Meaglesin toveri jatkoi taas keskeytynyttä puhelua.
»Saanko kysyä teiltä», sanoi hän, »mikä nimi —»
»Tattycoramilla on?» pisti mr Meagles väliin. »Minulla ei ole
aavistusta siitä.»
»Ajattelin», virkkoi toinen, »että —»
»Tattycoram?» arvaili mr Meagles taas.
»Kiitos — että Tattycoram oli nimi; ja olen usein ihmetellyt sen
outoutta.»
»Katsokaas, asia on niin», vastasi mr Meagles, »että mrs Meagles ja
minä olemme käytännöllistä väkeä».
»Sen olette usein maininnut hauskojen ja mielenkiintoisten
keskustelujemme aikana kävellessämme edes takaisin näillä kivillä»,
virkkoi toinen ja pieni hymy kirkasti hänen tummia, totisia kasvojaan.
»Käytännöllistä väkeä. Niinpä kerran, viisi, kuusi vuotta
takaperin, veimme Petin Lastenkodin kirkkoon — olettehan kuullut
Löytölastenkodista Lontoossa? Samanlainen laitos kuin Lastenkoti
Pariisissa.»
»Olen nähnyt sen.»
»Hyvä! Eräänä päivänä veimme Petin sinne kuulemaan musiikkia — sillä,
käytännöllistä väkeä kun olemme, pidämme elämämme tehtävänä näyttää
hänelle kaikkea, mikä voisi huvittaa häntä — ja silloin äiti (nimitän
mrs Meaglesia tavallisesti äidiksi) alkoi itkeä niin, että meidän
täytyi saattaa hänet ulos. 'Mikä sinun on, äiti?' kysyin minä saatuamme
hänet hiukan rauhoittumaan; 'sinä peloitat Petin, rakkaani'. 'Tiedän
sen, isä', vastasi äiti, 'mutta juuri siksi, että rakastan häntä niin
suuresti, tuli tuo ajatus mieleeni'. 'Mikä ajatus tuli mieleesi, äiti?'
'Voi, hyvä Jumala!' huudahti äiti ja puhkesi uudelleen itkemään,
'kun katselin noita pitkiin riveihin järjestettyjä lapsia, jotka
vetosivat tuntemattomista maallisista isistään meidän kaikkien suureen
taivaalliseen isäämme, kuvittelin, että joku onneton äiti joskus tulisi
tänne katselemaan näitä nuoria kasvoja ja etsimään niiden joukosta sitä
lapsiraukkaa, jonka hän on toimittanut tähän kurjaan maailmaan ja joka
ei milloinkaan saa oppia tuntemaan äitinsä rakkautta ja suudelmaa,
äitinsä kasvoja ja ääntä, ei edes äitinsä nimeä!’ No, siinä ilmeni
äidin käytännöllisyys, ja minä sanoinkin sen hänelle. Sanoin: ’Äiti,
tuossa ilmeni taas sinun käytännöllisyytesi, rakkaani'.»
Toinen myönsi sen ja näytti hiukan liikutetulta.
»Seuraavana päivänä sanoin äidille: 'No, äiti, nyt ehdotan sinulle
jotakin, johon otaksun suostuvasi. Ottakaamme yksi noista lapsista
luoksemme palvelustytöksi Petille. Me olemme käytännöllistä väkeä. Niin
että jos huomaamme hänen mielenlaatunsa hiukan puutteelliseksi tai
hänen tapansa hiukan eroaviksi omistamme, niin tiedämme, mitä kaikkea
meidän on otettava huomioon. Tiedämme, että hän on jäänyt osattomaksi
lukemattomista vaikutteista ja kokemuksista, jotka ovat olleet
tekijöinä meidän kasvatuksessamme — ei hänellä ole ollut vanhempia eikä
sisaruksia, ei omaa kotia, ei joulupukkia eikä haltiatarkummia. Tällä
tavalla saimme Tattycoramin luoksemme.’»
»Entä itse nimi —»
»Totisesti!» huudahti mr Meagles, »senhän olin aivan unohtaa. Niin,
lastenkodissa sanottiin häntä Harriet Beadleksi — se oli tietysti
vain mielivaltaisesti valittu nimi. No, Harrietin muutimme Hattyksi
ja tämän taas Tattyksi, sillä käytännöllisiä kun olemme, arvelimme
leikillisen nimen olevan hänelle jotakin uutta ja vaikuttavan
lempeämmin ja suostuttelevammin, ymmärrättehän? Mitä Beadle-nimeen
tulee, niin on sanomattakin selvää, ettei se tullut kysymykseenkään.
Kaitsija [_Beadle_ merkitsee _kaitsija, suntio_. — Suom.] on olento,
jota on miltei mahdoton sietää; hän on virkavaltaisen ylimielisyyden
ja järjettömyyden perikuva; virkapuvussaan, iso keppi kädessä edustaa
hän meidän englantilaisten vastenmielisyyttä luopua joutavuuksista
senkin jälkeen kun jokainen on huomannut niiden joutavuuden. Oletteko
äskettäin nähnyt kaitsijaa?»
»En; olen elänyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta Kiinassa.»
»Älkää sitte», kielsi mr Meagles vilkkaasti, laskien etusormensa
toverinsa rinnalle, »älkää millään muotoa ruvetko tekemisiin sellaisen
kanssa, jos vain voitte välttää. Kun vain näen kaitsijan täysissä
tamineissa astelevan katua jonakin sunnuntaina köyhäinkoulu-luokan
etunenässä, katson velvollisuudekseni kääntyä ja juosta tieheni, jotten
löisi häntä. Koska Beadle-nimi ei siis voinut tulla kysymykseen ja
koska Löytölastenkodin perustaja oli ollut hyvä, siunattu ihminen,
nimeltä Coram, niin annoimme lemmikkimme pienelle palvelustytölle hänen
nimensä. Toisinaan hän oli Tatty, toisinaan Coram, kunnes keksimme
yhdistää nuo molemmat nimet, ja nyt hän aina on Tattycoram.»
»Tiedän», sanoi toinen, kun he taas olivat kävelleet kertaalleen
edestakaisin äänettöminä ja seisseet hetken muurin luona katsellen
merelle ja nyt taas jatkoivat kävelyään, »että tyttärenne on teidän
ainoa lapsenne. Saanko kysyä — en tee sitä nenäkkäästä uteliaisuudesta,
vaan sentähden että olen viihtynyt niin hyvin seurassanne enkä kenties
enää saa vaihtaa sanaakaan kanssanne tässä sokkeloisessa maailmassa
ja että haluan säilyttää teidät ja perheenne tarkoin muistissa —
saanko kysyä teiltä, enkö ole ollut oikeassa saadessani kelpo vaimonne
puheista sen käsityksen, että teillä on ollut muitakin lapsia?»
»Ette», sanoi mr Meagles. »Meillä ei oikeastaan ole ollut toisia
lapsia. Yksi vain.»
»Pelkään huomaamatta koskettaneeni arkaa asiaa.»
»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles. »Vaikka olen totinen siitä
puhuttaessa, en ole ensinkään murheissani. Se panee minut hetkiseksi
hiljentymään, mutta onneton en ole. Petillä oli kaksoissisar, joka
kuoli silloin kun saatoimme nähdä hänen silmänsä — ne olivat aivan
samanlaiset kuin Petinkin — pöydän reunan yli hänen seistessään
varpaillansa sen ääressä, pidellen siitä kiinni.»
»Ah, todellako, todellako?»
»Niin, ja koska olemme käytännöllistä väkeä, mrs Meagles ja minä,
niin on mielessämme vähitellen muodostunut eräs käsitys, jonka te
ehkä ymmärrätte — tai kenties ette ymmärrä sitä. Pet ja hänen pieni
sisarensa olivat niin tarkasti yhdennäköiset, niin täydellisesti
yhtä, ettemme ajatuksissamme ole voineet erottaa heitä sen jälkeen.
Ei hyödytä mitään kertoa meille, että kuollut lapsemme oli vain
pieni lapsukainen. Tämä lapsi on meidän muistissamme muuttunut sitä
mukaa kuin eloon jäänytkin, joka aina on meidän kanssamme. Kun
Pet on kasvanut, on tämäkin lapsi kasvanut; kun Pet on kehittynyt
ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi, on hänen sisarensa myös
kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi juuri samassa
määrässä. Olisi turha yritys vakuuttaa minulle, että jos minun
huomenna olisi siirryttävä toiseen maailmaan, en Jumalan armosta
tapaisikaan siellä Petin kaltaista tytärtä; uskoisin sitä yhtä vähän
kuin mahdollista väitettä, että rinnallani seisova Pet ei olisikaan
todellinen.»
»Minä ymmärrän teidät», vakuutti toinen lempeästi.
»Mitä Petiin tulee», jatkoi hänen isänsä, »niin se seikka, että hän
näin äkkiä menetti pienen kuvaisensa ja leikkitoverinsa, joten hän
aikaisin joutui tekemisiin sen mysteerion kanssa, joka on meille
kaikille yhteisenä osana, mutta jota lapset eivät useinkaan joudu
näkemään näin läheltä — se seikka jätti välttämättä jälkensä hänen
luonteeseensa. Sitäpaitsi, hänen äitinsä ja minä emme olleet nuoria
naimisiin mennessämme, joten Pet aina on saanut viettää tavallaan
täysikasvuisen elämää, vaikka kyllä olemme koettaneet soveltautua hänen
mukaansa. Meitä on monta kertaa, aina kun hän on hiukan sairastellut,
kehoitettu mahdollisimman usein vaihtamaan ilmanalaa ja olinpaikkaa
hänen tähtensä, varsinkin näihin aikoihin — ja pitämään häntä hyvällä
tuulella. Siksipä nyt kiertelemme maailmaa, minulla kun ei nykyään
ole pakko kyyröttää työpöydän ääressä (olen aikoinani ollut kylläkin
köyhä, tietäkää se; muuten olisin nainut mrs Meaglesin paljoa
aikaisemmin). Sentähden olette tavannut meidät töllistelemässä Niiliä,
pyramideja, sfinksejä ja erämaata ja kaikkea muuta nähtävää; ja siksipä
Tattycoramista aikaa myöten tulee suurempi matkustaja kuin kapteeni
Cook oli aikoinaan.»
»Kiitän teitä», virkkoi toinen, »sydämellisesti luottamuksestanne».
»Älkää puhuko siitä», vastasi mr Meagles. »Olen varma siitä, että
olette ansainnut sen. Ja nyt, mr Clennam, saanen kysyä, joko olette
päättänyt, minne lähdette täältä?»
»En todellakaan. Olen sellainen harhaileva kulkuri, että mieluimmin
heittäydyn virran vietäväksi, minne se sitte paiskanneekin minut.»
»Minusta tuntuu oudolta — suonette anteeksi, että otan vapauden
sanoa sen — ettette matkusta suoraan Lontooseen», sanoi mr Meagles
tuttavallisen neuvonantajan äänellä.
»Ehkä matkustankin.»
»Niin, mutta ette mielellänne ja tahtoen.»
»Minulla ei ole tahtoa. Tarkoitan» — hän punastui hiukan — »että
minulta melkein puuttuu oma tahto toimia niin tai näin. Minut on
kasvatettu kovuudella ja pakolla, murrettu, ei taivutettu; raskain
rautakahlein on minut sidottu päämäärään, josta ei ole kysytty minun
mieltäni ja jota en ole valinnut; jo ennen kuin olin täysi-ikäinen,
pantiin minut laivaan ja kuljetettiin maailman toiseen ääreen, jossa
elin maanpaossa viime vuoteen saakka, jolloin isäni kuoli siellä. Olen
aina saanut jauhaa myllyssä, jota aina olen vihannut; mitä minulta,
keski-ikäiseltä mieheltä, enää saattaa odottaa? Tahtoa, suunnitelmia,
toivoa? Ne valot sammutettiin minulta jo ennen kuin kykenin lausumaan
niiden nimet.»
»Sytyttäkää ne uudelleen!» ehdotti mr Meagles.
»Ah! Niin on helppo sanoa. Minulla oli, mr Meagles, kova isä ja kova
äiti. Olen sellaisten vanhempien ainoa lapsi, jotka punnitsivat,
mittasivat ja hinnoittivat kaikki ja jotka eivät piitanneet mistään
muusta kuin sellaisesta, jota kävi punnitseminen, mittaaminen ja
hinnoittaminen. He olivat kunnon väkeä, kuten sanotaan, ankaran
uskonnon tunnustajia, synkän uskonnon, joka muka vaati heitä luopumaan
taipumuksista ja mielihaluista, joita heillä ei ikinä ollut ja jotka he
uhrasivat ikäänkuin maksuksi omaisuutensa turvallisuudesta. Ankaroita
kasvoja, armoton kuri, rangaistusta tässä maailmassa ja kauhua
tulevassa — ei missään mitään herttaista eikä lempeää, lannistetussa
sydämessäni vain tyhjyyttä — tällaista oli lapsuuteni, jos saan
väärinkäyttää tätä sanaa puhuessani sellaisesta elämän alusta.»
»Todellakin! Se oli vaikea alku», sanoi mr Meagles, joka tuli oikein
levottomaksi siitä kuvasta, joka esiintyi hänen mielikuvitukselleen.
»Mutta kuulkaa! Teidän pitää nyt opiskella ja käyttää hyväksenne
kaikkea, mitä sen mukana seuraa, kuten käytännöllinen mies ainakin.»
»Jospa ihmiset, joita tavallisesti sanotaan käytännöllisiksi, olisivat
sitä samassa mielessä kuin te —»
»No, niinhän he ovatkin!» arveli mr Meagles.
»Ovatko todellakin?»
»Otaksun niin», vastasi mr Meagles, miettien asiaa. »Kuinka! Eihän
ihminen voi olla muuta kuin käytännöllinen, ja mrs Meagles ja minä emme
ole mitään muuta.»
»Minun tuntematon tulevaisuuteni lieneekin siis helpompi ja
toivehikkaampi kuin olin odottanut», sanoi Clennam pudistellen päätänsä
ja hymyillen totista hymyään. »Mutta jo riittää puhe minusta. Tuossapa
vene tulee!»
Se oli täynnä kolmikolkkahattuja, joita kohtaan mr Meagles tunsi
kansallista vastenmielisyyttä, ja hattujen omistajat nousivat maihin
ja portaita ylös ja kaikki pidätetyt matkustajat kokoontuivat
yhteen. Ja sitten kolmikolkat ottivat esille suuren määrän papereita
ja huutelivat matkustavaisia nimeltä, jonka jälkeen ryhdyttiin
papereita allekirjoittamaan, sinetöimään, leimaamaan, tarkastelemaan
ja hiekoittamaan, ja tuloksena oli joukko erinomaisen tuhruisia,
mustepilkkuisia ja vaikeasti luettavia asiakirjoja. Vihdoin oli kaikki
laillisesti suoritettu, ja matkustajat olivat vapaat lähtemään minne
halusivat.
Nämä eivät kiinnittäneet huomiota helteisen päivän hehkuun ja
tuijotukseen iloitessaan taas jälleensaadusta vapaudestaan, vaan
kiitivät satamalahden poikki hilpeinä venekuntina ja kokoontuivat taas
isossa hotellissa, jonne aurinko ei päässyt tunkeutumaan peitoksi
vedettyjen ikkunaverhojen läpi ja jossa paljaat kivilattiat, ilmavat
huoneet ja kajahtelevat käytävät vaimensivat painostavaa hellettä.
Pian kannettiin avaran huoneen isoon pöytään runsas ja erinomainen
ateria; ja karanteenielämä tuntui todella köyhältä ja niukalta, kun
sitä muisteli tässä herkullisten ruokalajien, etelän hedelmien,
jäähdytettyjen viinien, genualaisten kukkien ja vuorten huipuilta
tuodun lumen ääressä, kaikkien sateenkaaren värien heijastuessa
kuvastimista.
»Mutta en minä silti kanna mitään kaunaa noita yksitoikkoisia muureja
vastaan», sanoi mr Meagles. »Ihminen on aina taipuvainen suomaan
anteeksi paikalle, jonka on saanut jättää taaksensa; uskallanpa
väittää, että vanki alkaa leppyä vankilalleen päästyänsä siitä pois.»
Seurueessa oli noin kolmekymmentä henkeä, ja kaikki juttelivat, mutta
tietysti ryhmittäin. Isä ja äiti Meagles istuivat, tytär välissään,
alinna toisella puolen pöytää, ja toisella puolen vastapäätä heitä
istui mr Clennam; hänen vierustoverinsa oli kookas ranskalainen
herrasmies, tukka ja parta pikimustat, ilme synkkä ja peloittava,
voisipa sanoa ylhäisen pirullinen, vaikka hän itse oli osoittautunut
miehistä lauhkeimmaksi. Sitte seurasi nuori, kaunis, ylpeän ja
tarkkaavaisen näköinen englannitar, joka matkusti aivan yksin; hän
oli joko itse vetäytynyt erilleen muista tai olivat toiset väistäneet
häntä — ei kukaan, häntä itseään ehkä lukuunottamatta, voinut päättää
kumpi oli tapahtunut. Loput seurueesta oli tavallisista aineksista
koottu. Siinä oli asioillaan matkustavia ja huvikseen matkustavia,
Intiasta lomalle tulleita upseereita. Kreikassa ja Turkissa kauppaa
käyviä liikemiehiä, yksinkertaiseen, ruumiinmukaiseen takkiin puettu
englantilainen pappismies häämatkalla nuoren vaimonsa kanssa, mahtava
englantilainen äiti ja isä, ylhäisöön kuuluvia, mukanaan kolme
täysikasvuista tytärtä, jotka pitivät päiväkirjaa, nolostuttaen
sillä lähimmäisiään, ja kuuro, vanha englantilainen äiti, matkoilla
karaistunut, yhdessä totisesti täysikasvuisen tyttärensä kanssa, joka
kierteli maailmaa piirrellen luonnoksia ja toivoen lopulta saavansa
piirtää nimensä naineitten luetteloon.
Erillään pysyttelevä englannitar tarttui mr Meaglesin viime
huomautukseen.
»Tarkoitatteko, että vanki antaa anteeksi vankilallensa?» kysyi hän
hitaasti ja painokkaasti.
»Niin otaksuin, miss Wade. En kuitenkaan tahdo väittää tietäväni
tarkoin, mitä vanki tuntee. En ole milloinkaan ollut vankina.»
»Mademoiselle epäilee», huomautti ranskalainen herrasmies omalla
kielellään, »ettei ole niinkään helppoa antaa anteeksi».
»Niin teen.»
Pet sai kääntää tämän keskustelun mr Meaglesille, joka ei milloinkaan
ottanut selvää sen maan kielestä, jossa hän matkusti. »Oh!» huudahti
hän. »Hyvänen aika! Mutta sehän on surullista, eikö olekin?»
»Ettäkö en ole herkkäuskoinen?» kysyi miss Wade.
»En tarkoittanut juuri sitä. Mutta sanokaamme näin: että ette voi uskoa
anteeksiannon olevan helppoa.»
»Kokemukseni», vastasi toinen tyynesti, »ovat oikaisseet uskoani
monessa suhteessa viime vuosina. Se kuuluu luonnolliseen kehitykseemme,
olen kuullut sanottavan.»
»Hyvä, hyvä! Mutta ei ole luonnollista kantaa kaunaa kuitenkaan,
toivoakseni?» arveli mr Meagles ystävällisesti.
»Jos minut olisi teljetty johonkin riutumaan ja kärsimään, vihaisin
aina sitä paikkaa ja tahtoisin polttaa sen tai hajoittaa sen maan
tasalle. Muuta en tiedä.»
»Tuimaa puhetta, sir?» kääntyi mr Meagles ranskalaisen puoleen;
hänen tapoihinsa kuului myöskin puhutella minkämaalaista tahansa
murteellisella englanninkielellä, ollen aivan varma siitä, että he
kyllä ymmärtävät sen jollakin tavalla. »Nuoressa ystävässämme on pontta
ja perää, eikö teidänkin mielestänne?»
Ranskalainen vastasi kohteliaasti: »Plait-il?» johon mr Meagles
tyytyväisenä huomautti: »Olette oikeassa, aivan samaa mieltä kuin
minäkin.»
Kun hilpeys aamiaispöydässä alkoi vähitellen väsähtyä, piti mr
Meagles seuralle puheen. Se oli sydämellinen ja puheeksi kylläkin
lyhyt ja järkevä. Hän tahtoi vain saada sanotuksi, että koska sattuma
oli heittänyt heidät tänne yhteen ja koska he kaikki koko ajan
olivat pysyneet hyvässä sovussa keskenään ja nyt hajoaisivat eri
suunnille eivätkä luultavasti enää milloinkaan tapaisi koko seuraa
näin koolla, niin mitäpä he muuta voisivat tehdä kuin jättää toinen
toisensa hyvästi ja juoden yhdessä lasillisen jäähdytettyä samppanjaa
toivottaa toisillensa onnellista matkaa. Niin tehtiinkin ja yleisen
kättenpudistelun jälkeen seura hajosi ainiaaksi.
Yksinään pysyttelevä nuori englannitar ei ollut enää virkkanut
mitään. Hän nousi pöydästä muiden mukana ja vetäytyi äänettömänä ison
huoneen etäiseen nurkkaan, jossa istui ikkunan viereiseen sohvaan ja
näytti katselevan ikkunaverhossa hopeisena väreilynä näkyvää veden
heijastelua. Hän istui selin huoneeseen, ikäänkuin omasta ylpeästä
tahdostaan pysytellen näin yksin. Ja kuitenkin oli yhä yhtä vaikeata
kuin ennenkin päättää, välttikö hän muuta seuraa vai välttikö se häntä.
Varjo, jossa hän istui, lankesi synkkänä huntuna hänen otsalleen ja
sointui hyvin hänen kauneutensa erikoiseen sävyyn. Kun katseli hänen
tyyniä ja pilkallisia kasvojaan kaarevine tummine kulmakarvoineen ja
tummine hiusaaltoineen, ei voinut olla aprikoimatta, millaisiksi ne
muuttuisivat, jos niiden ilme vaihtuisi. Näytti melkein mahdottomalta,
että ne pehmenisivät ja kävisivät lempeämmiksi. Useimmat katselijat
saivat niistä sen vaikutuksen, että niiden ilme kyllä saattoi syventyä
suuttumukseksi tai äärimmäiseksi uhmaksi ja että jos niiden ilme
ollenkaan muuttuisi, niin muutos tapahtuisi juuri tähän suuntaan.
Niissä ei näkynyt koristelevaa sovinnaista ilmettä. Ne eivät olleet
avonaiset, muttei niissä ollut teeskentelyäkään. »Minä olen riippumaton
ja luotan itseeni; teidän mielipiteenne ei merkitse mitään minulle;
te ette vähääkään kiinnitä mieltäni, en välitä teistä, katselen ja
kuuntelen teitä välinpitämättömänä» — sen nuo kasvot selvästi sanoivat.
Sen saattoi lukea ylpeistä silmistä, laajentuneista sieraimista,
kauniista, mutta yhteenpuristetuista huulista, joissa näkyi julmakin
piirre. Jos kaksi noista luonteen ilmaisijoista olisi peitetty, niin
kolmas olisi kertonut samaa. Jos kaikki kolme olisi naamioitu, niin
pelkkä pään heilahdus olisi ilmaissut kukistamattoman luonteen.
Pet oli lähestynyt häntä — mr ja mrs Meagles sekä mr Clennam, jotka
paitsi molempia neitosia olivat ainoat huoneeseen jääneet, olivat
keskustelleet miss Wadesta — ja seisoi nyt hänen vieressään.
»Onko teillä» — toinen katsahti ylös ja Pet alkoi änkyttää — »onko
teillä ketään vastassanne täällä, miss Wade?»
»Minullako? Ei.»
»Isä lähettää kysymään postista kirjeitä. Saako hän luvan käskeä
tiedustelemaan teillekin kirjeitä?»
»Kiitän häntä, mutta tiedän, ettei siellä ole minulle mitään.»
»Pelkäämme», jatkoi Pet arasti ja lempeästi, istuen hänen viereensä,
»teidän tuntevan itsenne kovin hyljätyksi, sittenkun me kaikki olemme
lähteneet».
»Todellako!»
»Emme tietystikään», puolustautui Pet hämmentyneenä toisen katseesta,
»kykene olemaan teille seurana emmekä ole olleetkaan; emme edes luule
teidän haluavankaan sitä».
»Tarkoitukseni ei ole ollut uskotella kenellekään haluavani sitä.»
»Ei, tietysti ei. Mutta — lyhyesti», ehdotti Pet, koskettaen
arasti heidän välillään sohvalla liikkumattomana lepäävää kättä,
»ettekö sallisi isän jollakin tavalla auttaa tai palvella teitä. Se
ilahduttaisi häntä.»
»Todellakin se ilahduttaisi minua», vahvisti mr Meagles tullen
lähemmäksi vaimonsa ja mr Clennamin seurassa. »Olen valmis tekemään
mitä hyvänsä teidän puolestanne, mutta vierasta kieltä en puhu.»
»Olen kiitollinen tarjouksestanne», vastasi nainen, »mutta olen jo
tehnyt tarpeelliset varustukseni ja kuljen mieluimmin omaa tietäni
omalla tavallani.»
»Niinkö teette!» ihmetteli mr Meagles itsekseen katsellen häntä hieman
ymmällä. »Hyvä! Siinä on tarmoakin.»
»En ole tottunut nuorten naisten seuraan ja pelkään, etten osaa antaa
sille sitä arvoa, mitä muut ihmiset. Hauskaa matkaa toivotan teille!
Hyvästi!»
Hän ei näyttänyt aikovan ojentaa kättänsä, mutta mr Meagles pisti esiin
omansa hänen eteensä, niin ettei hän voinut välttää sitä. Hän pani
kätensä siihen, ja se lepäsi siinä yhtä liikkumattomana kuin äsken
sohvalla.
»Hyvästi!» sanoi mr Meagles. »Nämä ovat viimeiset jäähyväiset listalla,
sillä äiti ja minä olemme juuri sanoneet hyvästi mr Clennamille, ja hän
odottaa vain saadakseen hyvästellä Petiä. Jääkää hyvästi. Emme kai enää
milloinkaan tapaa toisiamme.»
»Elämämme tiellä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat lähetetyt tapaamaan
meitä, oudoissa paikoissa ja oudoilla teillä», kuului rauhallinen
vastaus; »ja mitä he ovat määrätyt tekemään meille ja mitä me olemme
määrätyt tekemään heille, se myös tehdään.»
Hänen tavassaan sanoa tämä oli jotakin, mikä särähti Petin korvissa.
Siihen sisältyi, että se, mikä tulisi tehdyksi, oli välttämättä jotakin
pahaa, ja siksi Pet kuiskasi: »Oi, isä!» ja vetäytyi lapsellisen
hemmoiteltuun tapaansa lähemmäksi isäänsä. Tämä ei jäänyt puhujalta
huomaamatta.
»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia
asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä,
että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua
tekemisiin _teidän_ kanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan
varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien
peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta
täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta
ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»
Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta
kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta
alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen
leiman.
Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon
läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja
astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli
hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän
äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.
Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea,
musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja
itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.
»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien.
»Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä,
janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset!
Kelvottomat!»
»Mikä on hätänä, tyttö rukka?»
Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina
nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia
naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse
mitään kenellekään!»
»Kyllä minä välitän; olen pahoillani nähdessäni teidät tuollaisena.»
»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen
vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla
kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»
»Pelkäätte minua?»
»Niin kyllä. Te näytte tulevan samalla tavoin kuin oma vihani, oma
pahuuteni, oma — mitä se lienee — en tiedä mitä se on. Mutta minua
kohdellaan huonosti, huonosti, huonosti!» Ja nyt alkoivat uudelleen
itku ja nyyhkytykset ja repimiset, jotka ensi hämmästys oli hetkeksi
hillinnyt.
Vieras seisoi ja katseli häntä omituinen tarkkaava hymyhuulillaan. Oli
ihmeellistä katsella tytön taistelun raivoa ja ruumiillista kamppailua;
näytti siltä kuin pahat henget olisivat raadelleet häntä.
»Minä olen kaksi tai kolme vuotta häntä nuorempi, ja kuitenkin minun
on pidettävä huolta hänestä ikäänkuin olisin vanhempi, ja häntä aina
hemmotellaan ja nimitetään pienokaiseksi. Halveksin tuota nimitystä.
Vihaan häntä. He tekevät hänestä hupsun, turmelevat hänet. Hän ei
ajattele muita kuin itseään; minua hän ei ajattele enempää kuin jos
olisin kivi tai kanto!» Näin hän raivosi edelleen.
»Teidän täytyy olla kärsivällinen.»
»En _tahdo_ olla kärsivällinen.»
»Jos he hyvin huolehtivat itsestään ja teistä vain vähän tai ei
ensinkään, niin ette saa välittää siitä!»
»Mutta minä _tahdon_ välittää siitä.»
»Hiljaa! Olkaa varovaisempi. Unohdatte riippuvaisen asemanne.»
»En välitä siitä. Lähden karkuun. Teen jotakin pahaa. En kestä tätä; en
voi kestää tätä; kuolen, jos koetan kestää.»
Vieras seisoi käsi povellaan ja katseli tyttöä, niinkuin sairas tarkkaa
samanlaisen vamman leikkausta ja paljastusta toisessa sairaassa.
Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä
voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat
katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista
kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui
tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen,
josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet
kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän
nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.
»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan
mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin
parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä
tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen,
että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään
huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle.
Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle
olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä
pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä
paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja
itkeä itseni paremmaksi!»
Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä
sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin
jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä
tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat
matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa
ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme
väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse,
tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja
vastavaikutamme toinen toiseemme.