Eräänä päivänä kolmekymmentä vuotta takaperin hehkui Marseille
päiväpaisteessa.
Kuuman elokuunpäivän polttava aurinko ei ollut etelä-Ranskassa
harvinaisempi siihen aikaan kuin muinakaan aikoina, ei sen edellisinä
eikä jälkeisinäkään. Kaikki esineet Marseillessa ja sen ympäristöllä
olivat tuijottaneet hehkuvalle taivaalle, joka vuorostaan tuijotti
takaisin, kunnes tuijottaminen oli käynyt siellä yleiseksi tavaksi.
Vieraat häikäistyivät ja hämmentyivät tuijottaessaan tuijottaviin
valkoisiin rakennuksiin, muureihin ja katuihin, tuijottaviin kuiviin
maanteihin ja tuijottaviin kukkuloihin, joiden vehreys oli palanut
ja lakastunut. Poikkeuksena olivat vain viiniköynnökset, jotka
taipuivat rypälekuormiensa painosta; ne eivät jäykästi tuijottaneet
eivätkä hohtaneet, vaan värähtelivät tuon tuostakin hiukan, kun kuuma
ilmanhenkäys vain hipaisikin niiden hentoja lehtiä.
Oli niin tyyntä, ettei näkynyt värähdystäkään sataman likaisella
vedenkalvolla eikä sen ulkopuolella leviävän ihanan meren pinnalla.
Mustan ja sinisen värin taitekohta osoitti rajan, jonka yli puhdas meri
ei milloinkaan läikähtänyt; mutta se päilyi yhtä tyynenä kuin rajan
takana oleva inhoittava lätäkkökin, johon se ei koskaan sekoittunut.
Telttakatottomat venheet olivat niin kuumia, ettei niihin sietänyt
koskea; maali kohosi rakkuloille ankkuroitujen laivojen kupeissa;
rantalaiturien kivet eivät kuukausiin olleet päässeet jäähtymään,
ei öisin eikä päivisin. Kaikkien Babelin rakentajain jälkeläisiä
oli tullut Marseilleen kauppaa tekemään: hindulaisia, venäläisiä,
kiinalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, englantilaisia,
ranskalaisia, genualaisia, neapelilaisia, venetsialaisia,
kreikkalaisia, turkkilaisia — ja kaikki he samalla tavalla pyrkivät
varjoon etsien mahdollisia suojapaikkoja piiloutuakseen mereltä, joka
oli liian huikaisevan sininen katseltavaksi, ja purppurataivaalta,
jonka laella hehkui iso, tulena liekehtivä jalokivi.
Yleinen tuijottaminen teki kipeätä silmiin. Hiukan helpotusta tosin
tuottivat Italian etäistä rantaa vasten näkyvät keveät utupilvet, jotka
verkkaan kohoilivat meren pinniltä veden haihtuessa; mutta muualla ei
tuntunut minkäänlaista lievennystä. Paksun pölyn peittämät, valkean
hohtavat tiet tuijottivat etäisyydestä, rinteiltä ja notkoista ja
rajattomalta tasangolta. Kaukana etäisyydessä, tuijottavan maan ja
tuijottavan taivaan välissä nuokkuivat ja läpättivät tien varsilla
maalaistalojen yläpuolella riippuvat pölyiset viiniköynnökset ja
yksitoikkoiset, varjottomat, paahtavassa auringossa kärvenneiden
puiden muodostamat lehtokujat. Samoin nuokkuivat hevoset, jotka,
uneliaasti kilahtelevat kellot kaulassa, vitkalleen vetelivät rattaita
pitkissä jonoissa sisäkaupunkiin päin; niinikään nuokkuivat niiden
väsyneet ajajat, silloin kun sattuivat olemaan hereillä, mikä harvoin
tapahtui; samoin tekivät uupuneet maatyöntekijät. Hohto ja tuijotus
painosti kaikkia eläviä olentoja; poikkeuksena olivat vain sisilisko,
joka nopeasti kiiti rosoisen kivimuurin ylitse, ja heinäsirkka, joka
kirskutti kuumasti ja kuivasti kuin päristin. Pölykin oli ruskeaksi
paahtunut, ja ilmassa tuntui jonkinlaista värinää, ikäänkuin sekin
läähättäisi.
Ikkunaluukut, kierrekaihtimet, verhot ja markiisit olivat suljetut
ja vedetyt ikkunoiden eteen suojaksi polttavalta helteeltä. Jos
jätti rakosenkin tai avaimenreiän avoimeksi, tunkeutui se siitä
valkeanhehkuvana nuolena. Kirkot olivat parhaiten suojassa siltä.
Siellä saattoi olla turvassa hetken aikaa, kaalien ja pylväiden
hämärässä; kuin unessa tuikahtelivat lamput katossa ja kuin unessa
vilahteli kirkkoväki alhaalla rumina, vanhoina varjoina, jotka hartaina
ja hurskaina torkkuivat, syljeksivät ja rukoilivat. Kun täältä tuli
ulos, tuntui kuin olisi heittäytynyt tuliseen virtaan, jossa oli
uitava henkensä edestä lähimpään varjopaikkaan. Tällaisena lepäsi
Marseille eräänä päivänä auringon paahteessa, sekä hajun että maun
puolesta voimakkaasti havaittavana tosiseikkana, ihmisiä virumassa
ja vetelehtimässä kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa, verrattain
hiljaisena, sillä ei kuulunut paljoa puheen sorinaa eikä koirien
haukuntaa, tavan takaa vain epäsointuisten kirkonkellojen kilkatusta
tai kehnojen rumpujen pärinää.
Marseillessa oli siihen aikaan inhoittava vankila. Eräässä sen
huoneessa oleskeli kaksi miestä. Huone oli niin vastenmielinen paikka,
että itse tunkeileva tuijotuskin räpytti silmiään ja jätti sen kehnon
heijastusvalon varaan, minkä se saattoi hankkia itselleen. Paitsi
molempia miehiä oli huoneessa seinään kiinnitetty pahoinpidelty
ja vuoleskeltu penkki, johon oli veitsellä karkeasti kaiverrettu
tammilauta; lisäksi vanhoista napeista ja liemiluista tehty tammipeli
ja dominopeli, sekä kaksi mattoa ja pari kolme viinipulloa. Siinä
huoneen koko sisustus, lukuunottamatta rottia ja muita näkymättömiä
syöpäläisiä näkyväisten, molempien miesten lisäksi.
Huoneeseen pääsevä valontapainen tuli ison ikkunanmuotoisen
rautaristikon kautta, niin että huonetta saattoi joka hetki pitää
silmällä pimeästä porraskäytävästä, johon päin ristikko oli. Siitä,
missä ristikon alaosa oli kiinnitetty muuriin, noin kolme, neljä jalkaa
lattiasta, lähti vahva, leveä kivinen ulkonema. Tässä lojui toinen
miehistä puoliksi istuallaan, puoliksi pitkänään, polvet koholla, jalat
ja hartiat ristikonaukon vastakkaisia pieliä vasten. Ristikon tangot
olivat kyllin kaukana toisistaan, jotta hän saattoi huolettomasti
pistää käsivartensa kyynärpäätä myöten niiden väliin, ja niin hän oli
tehnytkin, istuakseen mukavammin.
Vankilan leima näkyi ja tuntui kaikessa. Vangittu ilma, vangittu
valo, vangittu kosteus, vangitut miehet, kaikki oli vapauden
puutteessa huonontunut. Samoin kuin vangit olivat kalpeita ja
laihtuneita, niin oli rautakin ruosteista, kivi limaista, puu
mädännyttä, ilma pilaantunutta ja valo sameata. Vankila ei tiennyt
ulkoisesta kirkkaudesta enempää kuin kaivo tai kellari tai hauta; ja
se olisi säilyttänyt turmeltuneen ilmapiirinsä jossakin Intian meren
maustesaaressakin.
Ulkonemalla lojuvaa miestä vieläpä palelikin. Kärsimättömästi
liikauttaen toista hartiaansa hän nykäisi avaran takkinsa paremmin
ylleen ja murisi: »Hiiteen aurinko, senkin kiertelevä rosvo, joka ei
milloinkaan paista tänne!»
Hän odotti ruokaansa; nähdäkseen kauemmaksi alas portaita hän kurkisti
syrjästä tankojen välistä, ja ilme muistutti suuresti samassa asemassa
olevan petoeläimen ilmettä. Mutta hänen liian lähekkäin olevat silmänsä
eivät olleet yhtä jalosti sijoittuneet päähän kuin eläinten kuninkaan,
ja ne olivat paremmin terävät kuin kirkkaat — teräviä aseita, jotka
pienen ulkopintansa tähden pysyivät salaisina. Niissä ei ollut syvyyttä
eikä vivahtelua; ne kiiluivat, ja ne avautuivat ja sulkeutuivat.
Näissä suhteissa ja jättäen niiden käytännön omistajan huoleksi olisi
kelloseppäkin voinut takoa paremman silmäparin. Hänellä oli käyrä
nenä, kaunis kyllä laatuaan, mutta liian korkea silmien kohdalla,
luultavasti juuri saman verran liian korkea kuin silmät olivat liian
lähekkäin. Muuten hän oli kookasvartaloinen; huulet, mikäli niitä
tiheiltä viiksiltä näkyi, olivat ohuet, ja tuuhea, kuiva tukka oli
takkuisessa tilassaan epämääräisen värinen, mutta punaiseen vivahtava.
Ristikon tankoa pitelevä käsi (sen selkäpuoli oli täynnä rumia, äsken
parantuneita naarmuja) oli tavattoman pieni ja pehmeä, se olisi ollut
tavattoman valkoinenkin, ellei vankilan lika olisi peittänyt sitä.
Toinen mies makasi kivilattialla, karkean, ruskean takin peitossa.
»Nouse pois, sika!» ärisi ulkonemalla istuja. »Älä nuku, kun minun on
nälkä.»
»Samantekevä, herra», vastasi sika nöyrästi, vieläpä hieman
hilpeästikin; »minä voin valvoa, kun tahdon, ja voin nukkua, kun
tahdon. Se on yhdentekevää.»
Tätä sanoessaan nousi hän seisoalleen, pudistelihe, raapi itseään,
sitoi ruskean takkinsa, jota äsken oli käyttänyt peittona, hihoista
löyhästi kaulaansa ja istui haukotellen kivilattialle, selkä ristikon
vastaista seinää vasten.
»Sanos mitä kello nyt on», murisi toinen.
»Päivälliskello soi neljänkymmenen minuutin kuluttua.» Pysähtyessään
oli hän katsellut ympärilleen vankihuoneessa ikäänkuin päästäkseen
varmuuteen.
»Sinä olet oikea kello. Mistä tiedät aina ajan kulun?»
»En osaa selittää sitä. Mutta tiedän aina mitä kello on ja missä olen.
Minut tuotiin tänne yöllä ja venheestä, mutta tiedän sittekin missä
olen. Katsokaas! Marseillen satama.» Polvillaan lattialla osoitti hän
likaisella etusormellaan joka paikan kuin kartalla. »Tässä on Toulon
(jossa kaleerit ovat), tuossa on Espanja ja tuolla Algier. Tässä
vasemmalla on Nizza ja tuossa nurkalla Genua. Genuan aallonmurtaja
ja satama. Karanteenialue. Tässä kaupunki ruusuista punoittavine
pengermäkukkatarhoineen. Tuossa on Porto Fino. Edempänä Livorno. Ja
vieläkin kauempana Cività Vecchia. Ja sitte tulee — kas, Neapelilla ei
olekaan tilaa.» Hän oli nyt joutunut seinälle. »Mutta sama se; tuolla
se kuitenkin on.»
Hän jäi polvilleen ja katsoi vilkkaasti vankilatoveriinsa, merkillisen
vilkkaasti ollakseen vanki. Hän oli päivettynyt, ketterä, notkea pieni
mies, hieman tanakkatekoinen. Hänellä oli korvarenkaat ruskeissa
korvissaan, valkoiset hampaat loistivat hänen eriskummaisissa ruskeissa
kasvoissaan, pikimusta tukka valui ruskealle kaulalle ja repaleinen,
punainen paita oli auki ruskean rinnan kohdalta. Jalassa hänellä oli
avarat merimiehen housut ja siistit kengät, päässä pitkä punainen
myssy, ja punaiseen vyöhön oli veitsi pistettynä.
»Katsokaa, tulenko takaisin Neapelista samassa järjestyksessä kuin
missä menin sinne! Katsokaa tänne, herra! Cività Vecchia, Leghorn,
Porto Fino, Genua, kulmaus ja sen sisässä Nizza, Marseille, te ja
minä. Vanginvartijan asunto ja hänen avaimensa ovat tuossa peukaloni
kohdalla; ja tässä ranteeni kohdalla he säilyttävät kansallista
partaveistä kotelossaan ‒ giljotiinia lukon takana.»
Toinen sylkäisi äkkiä lattialle, ja hänen kurkustaan kuului korahdus.
Heti sen jälkeen kuului alhaalta lukonkin kurkku korahtavan ja ovi
paukahtavan. Joku astui hitaasti portaita ylös, ja askeleiden kopinaan
sekaantui suloisen pienen äänen kaiku; ja vanginvartija ilmestyi
näkyviin kantaen kolmi- tai nelivuotiasta tytärtään sekä koppaa.
»Mitä kuuluu tänään, hyvät herrat? Kuten näette, kulkee pienokaiseni
mukana kierroksellani saadakseen nähdä isänsä lintuja. Hyi toki!
Katsele nyt lintuja, kultaseni, katsele!»
Itse katsoi hän terävästi lintuihin pidellessään lasta ristikon
kohdalla, varsinkin pienempään, jonka pirteys näkyi tekevän hänet
epäluuloiseksi: »Toin tässä leipänne, signor John Baptist», virkkoi hän
(he puhuivat kaikki ranskaa, mutta pieni mies oli italialainen); »ja
jos saisin varoittaa teitä pelaamasta —»
»Te ette varoita tuota herraa siitä!» vastasi John Baptist ja näytti
hymyillessään valkoisia hampaitaan.
»En, mutta herra voittaa», väitti vartija vilkaisten ohimennen toiseen
mieheen; silmäys ei todistanut erikoista mieltymystä tähän. »Ja te
menetätte. Se on aivan eri asia. Sentähden te saatte kaunaista leipää
ja hapanta viiniä, mutta hän saa lyoninmakkaraa, vasikkaa herkullisen
hyytelön kera, valkoista leipää, strachinojuustoa ja hyvää viiniä.
Katsele lintuja, kultaseni!»
»Lintuparat!» sanoi lapsi.
Ristikon läpi arasti kurkistavat pienet, kauniit kasvot, jotka
ilmaisivat jumalallista sääliä, olivat kuin enkelin ilmestys
vankilassa. John Baptist nousi ja lähestyi niitä ikäänkuin ne olisivat
voimakkaasti vetäneet häntä puoleensa. Toinen lintu pysyi alallaan,
katsahti vain kärsimättömästi koriin.
»Malttakaas!» virkkoi vanginvartija istuttaen pienen tyttärensä
ristikon ulkoiselle ulkonemalle, »lapsi saa ruokkia lintuja. Tämä iso
leipä on signor John Baptistille. Meidän täytyy taittaa se saadaksemme
sen työnnetyksi häkkiin. Kas, siinä on kesy lintu, joka suutelee
pikkusen kättä! Tämä viininlehviin kääritty makkara on monsieur
Rigaudille. Ja vielä — tämä vasikanliha herkullisine hyytelöineen on
monsieur Rigaudille. Ja monsieur Rigaud saa nämä kolme pientä valkoista
leipääkin. Lisäksi vielä tämän juuston — viinin — ja tupakan. Kaikki
tämä on monsieur Rigaudille. Onnellinen lintu!»
Lapsi pisti kaikki nämä ruokatavarat monsieur Rigaudin hienoon,
pehmeään, kaunismuotoiseen käteen, mutta oli ilmeisesti peloissaan —
hän vetäisi tavantakaa omansa takaisin ja katsoi mieheen rypistäen
kaunista otsaansa, joka ilmaisi sekä pelkoa että vastenmielisyyttä.
Sitävastoin oli hän aivan luottavasti laskenut karkeat leipäpalat John
Baptistin mustiin, rosoisiin, luiseviin kouriin (joiden kahdeksassa
sormessa ja kahdessa peukalossa tuskin oli sen verran kynttä kuin
monsieur Rigaudin yhdessä ainoassa); ja kun hän suuteli lapsen kättä,
oli tämä hyväillen silittänyt hänen kasvojaan. Monsieur Rigaud, jota
toiselle suotu suosionosoitus ei liikuttanut, koetti mielistellä isää
nauramalla ja nyökkäämällä tyttärelle, aina kun tämä ojensi hänelle
jotakin; ja kohta saatuaan kaikki ruokatavarat sopivasti sijoitetuiksi
ympärilleen ulkonemalle, jolla hän istui, alkoi hän halukkaasti syödä.
Kun monsieur Rigaud nauroi, muuttuivat hänen kasvonsa pikemmin
omituisella kuin miellyttävällä tavalla. Hänen viiksensä kohosivat
nenän alle ja nenä vajosi viiksien yllä, mikä näytti julmalta ja
pahaenteiseltä.
»Kas noin!» sanoi vanginvartija kääntäen korinsa ylös alaisin
pudistellakseen muruset siitä, »olen käyttänyt kaikki saamani rahat,
tässä on lasku, ja niin on se asia selvä. Monsieur Rigaud, kuten
otaksuin eilen, toivoo tuomari saavansa kunnian tavata teitä tänään
kello yksi.»
»Kuulustellakseenko minua, vai mitä?» kysyi Rigaud veitsi kädessä ja
pala suussa.
»Tepä sen sanoitte. Kuulustellakseen teitä, niin juuri.»
»Eikö ole mitään uutisia minulle?» tiedusteli John Baptist, joka oli
alkanut tyytyväisenä pureksia leipäänsä.
Vartija kohautti hartioitaan.
»Pyhä Maria! Pitääkö minun virua täällä koko ikäni, isäseni?»
»Mistä minä tiedän?» huudahti vanginvartija ja kääntyi hänen puoleensa
etelämaisen vilkkaasti, viittoillen molemmilla käsillään ja kaikilla
sormillaan ikäänkuin uhaten repiä toisen kappaleiksi. »Ystäväni, kuinka
minä voisin sanoa, kuinka pitkäksi aikaa te jäätte tänne virumaan.
Mistä minä sen tietäisin, John Baptist Cavalletto? Herran nimessä!
Täällä on toisinaan vankeja, joilla ei suinkaan ole noin riivatun
kiirettä joutua kuulusteltaviksi.»
Tätä sanoessaan hän vilkaisi salaa monsieur Rigaudiin, mutta monsieur
Rigaud oli jo taas alkanut syödä, vaikkei enää yhtä halukkaasti kuin
äsken.
»Hyvästi, lintuseni!» sanoi vartija nostaen kauniin lapsensa
käsivarrelleen ja suuteli sitä sanellessaan sille jäähyväissanat.
»Hyvästi, lintuseni!» toisti suloinen lapsi.
Hänen viattomat kasvonsa säteilivät hänen katsoessaan isän olan yli
vankeihin; kantaessaan tyttöään portaita alas lauloi isä hänelle
lapsenlaulua:
»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen!»
johon John Baptist katsoi kunnianasiakseen vastata ristikolta; ja hän
lauloi oikeassa tahdissa ja puhtaasti, vaikka hieman käheästi:
»Kuninkaan miehist' on hän reippain,
Compagnon de la Majolaine.
Kuninkaan miehist' on hän reippain,
aina iloinen.»
Laulun kaiku seurasi heitä niin kauan heidän astuessaan harvalukuisia,
jyrkkiä portaita alas, että vanginvartijan täytyi lopuksi pysähtyä
antaakseen tyttösensä kuunnella laulun loppuun ja kerrata sen
loppusäkeet heidän ollessaan vielä näkyvissä. Sitte lapsen pää hävisi
ja miehen pää samaten, mutta hento ääni jatkoi yhä lauluaan, kunnes ovi
paukahti kiinni.
Monsieur Rigaudin mielestä John Baptist oli hänen tiellään ja jo
ennenkuin kaiku oli vaiennut — sekin oli vankilailmassa heikompaa ja
pyrki vitkastelemaan — töykkäsi hän häntä jalallaan, huomauttaakseen,
että hänen oli parasta vetäytyä pimeämpään kolkkaansa. Pikku mies
istuutui kivilattialle huolettoman luontevasti, kuten ainakin
sellaiseen istumapaikkaan tottunut; ja asettaen eteensä kolme palasta
karkeata leipäänsä kävi hän tyytyväisenä käsiksi neljänteen, ikäänkuin
niistä suoriutuminen olisi ollut jonkinlaista peliä.
Kenties vilkaisi hän lyoninmakkaraan ja kenties myöskin herkulliseen
vasikkahyytelöön, mutta ne eivät kauan pysyneet näkyvissä
herahduttamassa vettä hänen kielelleen; monsieur Rigaud antoi
niiden nopeasti hävitä, huolimatta tuomarista ja tuomioistuimesta,
ja nuoleksi sitten sormiaan niin puhtaiksi kuin sai ja pyyhki
niitä viininlehviinsä. Sitten hän pysähtyi kesken ryyppäämistään
tarkastellakseen vankilatoveriansa, jolloin viikset taas kohosivat
nenän alle ja nenä painui alas.
»Miltä leipäsi maistuu?»
»Hieman kuivalta, mutta minulla on tässä vanha kastikkeeni», vastasi
John Baptist näyttäen veistään.
»Mikä kastike?»
»Minä saatan leikata leipäni näin — melooniksi. Tai näin — munakkaan
muotoiseksi, tai tällä tavalla — paistetun kalan näköiseksi, tai noin
nyt siitä tuli lyoninmakkara», vastasi John Baptist näyttäen kädessään
olevan leivän avulla havainnollisesti eri leikkaustapojaan, jolla välin
hän tyynesti pureksi suupalaansa.
»Tuossa on!» huusi monsieur Rigaud. »Juo. Saat tästä loput.»
Lahja ei ollut suuri, sillä viiniä oli vain tilkkanen jäljellä; mutta
signor Cavalletto ponnahti pystyyn ottaen kiitollisena vastaan pullon,
nosti sen ylösalaisin huulilleen ja maiskutti suutaan.
»Aseta pullo toisten joukkoon», käski Rigaud.
Pikku mies totteli ja seisoi valmiina antaakseen toiselle tulta
tupakkaan; Rigaud näet juuri kierteli sitä savukkeiksi mukana
seuranneisiin pieniin nelikulmaisiin paperipaloihin.
»Kas tässä! Saat yhden näistä.»
»Tuhannet kiitokset, hyvä herra!» John Baptist sanoi tämän omalla
kielellään ja maanmiestensä vilkkaalla, miellyttävällä tavalla.
Monsieur Rigaud nousi, sytytti savukkeen, pisti loput niistä
povitaskuunsa ja oikaisihe pitkäkseen penkille. Cavalletto istui
lattialle ja pidellen kiinni kummastakin nilkastaan poltteli
rauhallisesti. Sen paikan lähin ympäristö kivilattialla, johon
John Baptistin peukalo oli pysähtynyt kartalla, näytti jollakin
kiusallisella tavalla vetävän monsieur Rigaudin silmiä puoleensa. Ne
vaelsivat niin usein siihen suuntaan, että italialainen ihmetellen
seurasi niitä tuon tuostakin.
»Mikä hornan luola tämä onkaan!» huudahti monsieur Rigaud keskeyttäen
pitkän äänettömyyden. »Katsohan päivänvaloa! Päivän? Ei, se on
viimeviikkoista valoa, kuusi kuukautta, kuusi vuotta vanhaa valoa! Niin
velttoa ja kuollutta se on!»
Se valui laimeasti alas nelikulmaista torvea pitkin, joka pimensi
porraskäytävässä olevan ikkunan, niin ettei sen läpi näkynyt taivasta —
eikä mitään muutakaan.
»Cavalletto», virkkoi monsieur Rigaud siirtäen silmänsä äkkiä torvesta,
johon molemmat olivat tahtomattaan luoneet katseensa, »tiedäthän, että
minä olen herrasmies?»
»Totta kai, totta kai.»
»Kuinka kauan olemme jo olleet täällä?»
»Minä yksitoista viikkoa ensi yönä puolenyön aikaan, ja te yhdeksän
viikkoa ja kolme päivää tänään kello viisi jälkeen puolenpäivän.»
»Olenko minä koskaan tehnyt täällä mitään? Olenko koskenut luutaan tai
levittänyt mattoja lattialle tai käärinyt niitä kokoon, olenko ottanut
tammipelin esille tai koonnut dominolaattoja tai kajonnut mihinkään
muuhun työhön?»
»Ette milloinkaan.»
»Oletko koskaan odottanut saavasi nähdä minun tekevän jotakin?»
John Baptist vastasi pudistellen oikean käden etusormea taaksepäin,
joka on italialaisen ilmeikkäin kieltotapa.
»Et! Sinä tiesit ensi hetkestä nähdessäsi minut, että olin herrasmies?»
»Altro!» vastasi John Baptist sulkien silmänsä ja heilauttaen kiivaasti
päätänsä. Tuo sana, joka genualaisen eri tavalla korostamana saattaa
merkitä kymmeniä eri asioita: väitteen vahvistusta, vastaväitettä,
vakuutusta, kieltoa, ivaa, kohteliaisuutta, leikinlaskua, ilmaisi
tässä tapauksessa monin verroin painokkaammin samaa kuin meidän
vakuutuksemme: »tietysti!»
»Haha! Sinä olet oikeassa! Minä olen herrasmies! Ja sellaisena tahdon
elää ja sellaisena kuolla! Minun päämääräni on olla herrasmies! Se on
minun osani, sitä näyttelen, totta vieköön, minne joutunenkin!»
Hän nousi istumaan ja huusi voitonriemuisena:
»Tässä olen! Katsele minua! Kohtalon arparasiasta on minut pudisteltu
tänne halvan salakuljettajan seuraan; — minut on suljettu tyrmään
yhdessä mitättömän salakuljettajan kanssa, jolla ei ole selviä
papereita ja jonka poliisi on vanginnut, koska hän sen lisäksi on rajan
yli pääsyä varten lainannut venheensä toisille pikkueläjille, joilla
ei myöskään ole selviä papereita, ja hän käsittää vaistomaisesti minun
asemani tässäkin valaistuksessa ja tässä paikassa. Olen hyvin näytellyt
osaani! Totisesti, minä kyllä voitan, kuinka käyneekin.»
Taas viikset kohosivat nenän alle, ja nenä vajosi alas.
»Mitä kello nyt on?» kysyi hän, kasvoilla kuuma, kuiva kalpeus, jota
oli vaikea käsittää hilpeydestä johtuvaksi.
»Noin puoli yksi.»
»Hyvä! Tuomari saa kohta nähdä edessään herrasmiehen. No niin. Kerronko
sinulle, mistä minua syytetään? Se on tehtävä nyt tai sitten ei
milloinkaan, sillä minä en enää palaa tänne. Minut joko vapautetaan
tahi sitten saan valmistautua partaveitsen käsiteltäväksi. Sinähän
tiedät, missä sitä säilytetään.»
Signor Cavalletto otti savukkeen suustaan ja näytti hetkisen
alakuloisemmalta kuin olisi saattanut odottaa.
»Minä olen» — monsieur Rigaud nousi seisomaan sanoakseen tämän —
»minä olen maailmankansalainen. Ei minulla ole varsinaista isänmaata.
Isäni oli sveitsiläinen, Vaudin kanttonista. Äitini suonissa virtasi
ranskalaista verta, mutta hän oli englannitar syntyjään. Itse olen
syntynyt Belgiassa. Minä olen maailmankansalainen.»
Hänen teatterimainen ilmeensä hänen seistessään siinä toinen käsi
lanteella takin poimuissa ja tapa, millä hän, sivuuttaen toverinsa,
kääntyi puhuessaan vastapäisen seinän puoleen, pani otaksumaan,
että hän pikemmin harjoitteli esiintymistä tuomarin edessä, jonka
tutkittavaksi hän kohta joutuisi, kuin vaivautui antamaan tietoja
itsestään niin mitättömälle henkilölle kuin John Baptist Cavallettolle.
»Otaksukaamme, että olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen
nähnyt maailmaa. Olen elänyt siellä ja olen elänyt täällä ja aina olen
elänyt herrasmiehenä. Kaikkialla minua on kohdeltu ja kunnioitettu
herrasmiehenä. Jos tahdot vahingoittaa minua selittämällä, että olen
elänyt oveluudellani, niin sanohan, millä lakimiehenne elävät ja
poliitikkonne ja vehkeilijänne ja pörssimiehenne.»
Hän piti aina pienen, hienon kätensä näkyvillä ylhäisyytensä
todistajana, josta tempusta hänellä ennen oli ollut paljon hyötyä.
»Kaksi vuotta takaperin tulin Marseilleen. Myönnän, että olin
köyhä; olin ollut sairaana. Kun teidän lakimiehenne, poliitikkonne,
vehkeilijänne ja pörssimiehenne sairastuvat eivätkä ole koonneet
kylliksi rahoja, köyhtyvät _hekin_. Asetuin asumaan Kultaristin
majataloon — sitä piti silloin monsieur Henri Barronneau — hän oli
vähintäin kuusikymmentäviisivuotias ja sairaloinen. Olin asunut
talossa noin neljä kuukautta, kun monsieur Henri Barronneaulle sattui
se onnettomuus, että hän kuoli; mutta eihän se ole mikään tavaton
onnettomuus. Sellaisia sattuu kyllä jotenkin usein, ilman minun
apuanikin.»
John Baptist oli polttanut savukkeensa loppuun, ja monsieur Rigaud
oli niin jalomielinen, että viskasi hänelle toisen. Hän sytytti
sen ensimmäisen tuhasta ja poltteli edelleen, katsellen syrjästä
kumppaniaan, joka oli niin syventynyt kertomukseensa, että tuskin
vilkaisi toiseen.
»Monsieur Barronneaulta jäi leski. Hän oli kaksikymmentäkaksi vuotta
vanha. Häntä mainittiin kauniiksi, ja (mikä usein on eri asia) hän oli
kaunis. Minä elelin edelleen Kultaristissä. Näin madame Barronneaun.
Otin hänet puolisokseni. Ei ole minun asiani sanoa, oliko meidän
välillämme suurtakin eroa. Tässä seison vankilailman saastuttamana;
mutta mahdollisesti sinä sittenkin pidät minua hänelle sopivampana kuin
hänen ensimmäinen miehensä oli ollut.»
Hän luulotteli olevansa kaunis mies, vaikka ei ollut, ja hyvin
kasvatettu mies, jota hän ei myöskään ollut. Se oli pelkkää kerskumista
ja pöyhkeilyä; mutta tässä tapauksessa, kuten useimmissa muissakin, käy
pöyhistelevä varmuus täydestä.
»Oli miten oli, mutta madame Barronneau hyväksyi minut. Ja se seikka
toivottavasti ei ole minulle vahingoksi?»
Tätä kysyessään sattui hän vilkaisemaan John Baptistiin, jolloin
pieni mies vilkkaasti pudisti päätänsä ja hillityllä äänellä toisti
vakuuttavasti altro, altro, altro, altro — loppumattomiin.
»Nyt alkoivat asemamme vaikeudet. Minä olen ylpeä. En mitenkään
puolusta ylpeyttä, mutta minä olen ylpeä. Luonteeni mukaista on
myös hallita. En voi alistua; minun täytyy hallita. Pahaksi onneksi
oli madame Rigaudin omaisuus määrätty hänen itsensä hoidettavaksi.
Sellaisen mielettömän säädöksen oli hänen miesvainajansa tehnyt.
Vielä pahempi oli, että hänellä oli sukulaisia. Kodin rauha on
vaarassa, jos vaimon sukulaiset asettuvat miestä vastaan, kun tämä on
herrasmies ja ylpeä ja tahtoo hallita. Välillämme oli olemassa vielä
toinenkin eripuraisuuden syy. Madame Rigaud oli valitettavasti hieman
sivistymätön. Minä koetin parantaa hänen tapojaan ja yleensä opettaa
hänelle hienompaa käytöstä; hän (tässäkin sukulaistensa kannattamana)
loukkautui yrityksistäni. Välillämme syntyi riitoja, jotka madame
Rigaudin sukulaisten panettelun liioittelemina ja levittäminä joutuivat
naapurien tietoon. On kerrottu, että minä kohtelin madame Rigaudia
julmasti. Minun oli muka nähty lyövän häntä korvalle — ei mitään muuta.
Minulla on keveä käsi; ja jos minun on nähty oikaisevan madame Rigaudia
tällä tavalla, niin olen tehnyt sen melkein leikilläni.»
Jos monsieur Rigaudin hymy sillä hetkellä kuvasti hänen
leikillisyyttään, niin olisivat madame Rigaudin sukulaiset varmaankin
paljoa mieluummin suoneet hänen oikaisseen onnetonta vaimoansa
vakavasti.
»Minä olen hienotunteinen ja rohkea. En tahdo mainita hienotunteisuutta
ja rohkeutta minään ansioina, mutta nämä ominaisuudet kuuluvat
luonteeseeni. Jos madame Rigaudin miehiset sukulaiset olisivat
esiintyneet avonaisesti, olisin kyllä tiennyt millä tavoin kohdella
heitä. Lie tiesivät sen ja vehkeilivät salassa; seurauksena oli, että
madame Rigaud ja minä usein törmäsimme pahasti yhteen. Jos tarvitsin
pienenkin rahamäärän yksityisiin tarpeisiini, en saanut sitä riidatta
— minä, tällainen mies, jonka luonteensa mukaan täytyy saada hallita!
Eräänä iltana kävelimme, madame Rigaud ja minä, hyvinä ystävinä —
voinpa sanoa rakastavaisina—meren yläpuolelle kohoavalla kukkulalla.
Paha onni johti madame Rigaudin mainitsemaan sukulaisiaan; keskustelin
hänen kanssansa tästä asiasta ja soimasin häntä velvollisuudentunnon
ja rakkauden puutteesta, hän kun salli heidän hänen miestänsä
kohtaan osoittaman kateellisen vihamielisyyden vaikuttaa itseensä.
Madame Rigaud syytteli puolestaan minua, johon minä vastasin samalla
mitalla. Madame Rigaud kiihtyi; minä myös kiihdyin ja ärsytin häntä.
Myönnän sen. Vilpittömyys kuuluu luonteeseeni. Viimein madame, Rigaud
sai raivokohtauksen, jota en herkeä pahoittelemasta, syöksyi minun
kimppuuni kirkuen kiukusta (nämä huudot juuri lienevät kuuluneet jonkun
matkan päähän), repi vaatteitani, raastoi tukkaani, kynsi käsivarteni
haavoille, potki ja tallasi maata ja heittäytyi viimein jyrkänteeltä
alas lyöden itsensä kuoliaaksi kallioihin. Tällainen on tapausten
kulku, vaikka panettelu on selittänyt, että minä muka olisin yrittänyt
pakottaa madame Rigaudia luopumaan oikeuksistaan ja että kun hän
itsepäisesti oli kieltäytynyt suostumasta pyyntööni, olisin tapellut
hänen kanssaan — ja murhannut hänet!»
Hän astui ulkoneman luo, jossa viininlehvät yhä viruivat, kokosi pari
kolme käteensä ja pyyhkieli niihin sormiaan, seisten selin valoon päin.
»No», kysyi hän oltuaan hetken vaiti, »eikö sinulla ole mitään
sanomista tähän?»
»Se on ruma juttu», vastasi pikku mies; hän oli noussut seisomaan
ja kiilloitti veistään, kihnuttaen sitä saappaaseensa, nojatessaan
toisella kädellä seinää vasten.
»Mitä tarkoitat?»
John Baptist kiilloitti edelleen veistänsä virkkamatta mitään.
»Tarkoitatko, etten ole kertonut asiaa totuudenmukaisesti?»
»Al—tro!» vastasi John Baptist. Sana ilmaisi nyt anteeksipyyntöä ja
merkitsi: »Enhän toki!»
»Mitä sitten?»
»Tuomarit ja tuomioistuimet ovat kovin ennakkoluuloisia.»
»Olkoot!» huusi toinen heittäen kärsimättömästi takkinsa liepeen
hartiainsa peitoksi ja kirosi. »Tehkööt he pahimpansa!»
»Luultavasti he sen tekevätkin», jupisi John Baptist itsekseen,
taivuttaen päätänsä pistääkseen veitsen vyöhönsä.
Muuta ei puhuttu kummaltakaan puolen, vaikka molemmat alkoivat
astella edes takaisin ja välttämättä joutuivat toistensa tielle
joka käänteessä. Monsieur Rigaud pysähtyi toisinaan, ikäänkuin
aikoen esittää asiansa uudessa valossa tahi tehdäkseen kiukkuisen
huomautuksen; mutta signor Cavalletto asteli vain edelleen hitaasti
edestakaisin eriskummaista hölkkäänsä, silmät maahan luotuina, eikä
toisen aikeista tullut mitään.
Lukossaan kitisevän avaimen ääni veti vähän ajan kuluttua molempien
huomion puoleensa. Sitten kuului puhetta ja askelten kopinaa. Ovi
paukahti, äänet ja askelet lähenivät, ja vanginvartija astui hitaasti
portaita alas sotilasvartion seuraamana.
»No, monsieur Rigaud», virkkoi hän pysähtyen hetkeksi ristikolle,
avaimet kädessä, »tehkää hyvin ja tulkaa ulos».
»Huomaan, että minut saatetaan täältä oikein juhlamenoin.»
»Niin, ellei tehtäisi näin», vastasi vartija, »voisi sattua, että
lähtisitte täältä niin monena kappaleena, että kävisi vaikeaksi saada
niitä enää kokoon. Tuolla ulkopuolella odottelee väkijoukko teitä,
monsieur Rigaud, eikä se pidä teistä.»
Hän katosi näkyvistä, irroitti salvan huoneen nurkassa olevan matalan
oven edestä ja avasi sen. »Kas niin», virkkoi hän astuen sisään,
»tulkaa ulos».
Taivaan alla ei ole sellaista valkoisen vivahdusta, jota voisi verrata
monsieur Rigaudin kasvoja sillä hetkellä peittävään kalpeuteen,
eikä ihmiskasvoilla näe toista sellaista ilmettä kuin se, jonka
vähäisinkin värähdys kuvastaa pelästyneen sydämen sykintää. Molempia
on tavallisesti verrattu kuolemaan, mutta näiden välillä on yhtä syvä
kuilu kuin se, joka erottaa loppuun suoritetun kamppailun parhaillaan
kestävästä, äärimmäisen epätoivoisesta taistelusta.
Monsieur Rigaud sytytti uuden paperisavukkeen toverinsa savukkeesta,
puraisi sen lujasti hampaittensa väliin, pani päähänsä pehmeän
lerppahatun, heitti vaipan liepeen taas hartioilleen ja astui
sivukäytävään, jonne ovi avautui, välittämättä sen enempää signor
Cavallettosta. Mitä tähän pikku mieheen tuli, oli hänen koko huomionsa
kiintynyt oveen, jonka lähelle hän pyrki saadakseen vilkaista siitä.
Aivan samoin kuin eläin lähestyy häkkinsä avattua ovea ja katselee
ulkopuolella olevaan vapauteen, niin hänkin käytti nämä muutamat
minuutit kurkistaakseen ja nähdäkseen ulos, kunnes ovi sulkeutui taas.
Sotilaita komensi upseeri, tanakka, kunnokas, perin tyyni mies,
paljastettu miekka kädessä, sikaari suussa. Hän määräsi lyhyesti
monsieur Rigaudin sijoitettavaksi vartion keskelle, asettui kylmän
välinpitämättömänä sen etunenään ja komensi »eteenpäin», jolloin koko
joukko alkoi kalisten astua portaita alas. Ovi paukahti — avain kiertyi
lukossa — ja outo valonsäde, outo ilman henkäys tuntui kulkeneen
vankilan läpi, haihtuen ohuihin, sikaarista nousseisiin savurenkaihin.
Yksin jääneenä vankeuteensa hyppäsi John Baptist kuin eläin, kuin
kärsimätön apina tai vihastunut pieni karhu, ulkonemalle, nähdäkseen
viimeisenkin vilahduksen saatosta. Seistessään siinä ja pidellen
molemmin käsin kiinni ristikon tangoista kuuli hän äkkiä kovaa melua;
siinä kuului huutoa, ulvontaa, kirouksia, — uhkauksia, sadattelua,
kaikkea sekaisin, vaikkei (enempää kuin myrskyssäkään) voinut selvästi
erottaa muuta kuin raivoisan äänten hyökyaallon.
Hänen intonsa saada tietää lisää kiihdytti hänet vielä enemmän häkkiin
suljetun eläimen kaltaiseksi; hän hyppäsi keveästi maahan, juoksenteli
edestakaisin huoneessa, hyppäsi taas keveästi ulkonemalle, tarttui
ristikkoon ja koetti pudistella sitä, hyppäsi alas juoksentelemaan ja
taas ylös kuuntelemaan eikä levännyt ennenkuin melu, joka vähitellen
eteni, oli aivan hiljennyt. Kuinka moni parempi vanki onkaan tällä
tavoin tyystin kuluttanut jalon sydämensä kenenkään sitä ajattelematta,
vieläpä heidän rakkaimpiensakaan siitä tietämättä, jolla välin heidän
vangitsijansa, suuret kuninkaat ja maan mahtavat, ovat kulkeneet
paisteessa loistavaa uraansa kansan hurratessa. Ja samat suuret
henkilöt ovat kuolleet vuoteissaan, saaden mallikelpoisen lopun ja
loistavia muistopuheita, ja kohtelias historia, joka on nöyrempi ja
alamaisempi kuin heidän välikappaleensa, balsamoi heidät!
Viimein John Baptist, joka nyt sai itse valita paikan vankilansa
seinien sisäpuolella, harjoittaakseen erikoista taitoaan nukkua milloin
tahtoi, laskeutui penkille, painoi kasvonsa ristittyjen käsivarsiensa
varaan ja nukahti. Alistuvaisuudessaan, suruttomuudessaan,
hyvätuulisuudessaan, lyhytaikaisine intohimoineen, huolettoman
tyytyväisenä kovaan leipään ja kovaan kivilattiaan, valmiina
nukahtamaan milloin hyvänsä, oikkuineen ja päähänpistoineen hän oli
synnyinmaansa aito poika.
Suuri tuijotus tuijotti itsensä hetkeksi horroksiin; aurinko laski
punaisen-, vihreän-, kullanhohtoiseen ihanuuteen; tähdet ilmestyivät
taivaalle, ja tulikärpäset matkivat niitä alemmassa piirissään, samoin
kuin ihmiset yrittävät heikosti jäljitellä ylempien olentojen hyvyyttä;
pitkät, pölyiset tiet ja rajattomat tasangot olivat levossa — ja niin
syvä hiljaisuus vallitsi merellä, että se tuskin kuiskaili siitä
ajasta, jolloin se taas alkaisi elää.