_Bangham_, pesijätär ja mrs Dorritin hoitajatar Marshalsean
velkavankilassa.
_Barnacle_, Tite, ylhäinen virkamies verukevirastossa.
— Clarence, »Barnacle nuorempi», hänen poikansa, virkamies
verukevirastossa.
— loordi Decimus Tite, ensinmainitun setä, myös verukevirastossa.
— Ferdinand, loordin yksityissihteeri.
_Beadle_, Harriet, perhepiirissä »Tattycoram», löytölasten kodista
otettu tyttö, Minnie Meaglesin kamarineito.
_Bob_, Pikku Dorritin kummi, Marshalsean vankilan vartija.
_Casby_, Christopher, Bleading Heart Yardin alueen isäntä.
_Cavalletto_, John Baptist, Rigaudin vankilatoveri Marseillesissa;
myöhemmin Arthur Clennamin palveluksessa.
_Chivery_, John, Marshalsean vartija, joka ei asu siellä.
— mrs, hänen vaimonsa.
— nuorempi, John, heidän poikansa.
_Clennam_, mrs, leskirouva.
— Arthur, edellisen oletettu poika, mutta todellisuudessa vain
poikapuoli; nai Pikku Dorritin.
_Cripples_, iltakoulun opettaja.
— Master, edellisen poika.
_Daives_, hoitajatar.
_Dorrit_, William, velkavanki Marshalseassa.
— Amy, lisänimeltään »Pikku Dorrit», edellisen tytär; menee
naimisiin Arthur Clennamin kanssa.
— Edward, perhepiirin »Tip», Pikku Dorritin vanhempi veli.
— Fanny, Pikku Dorritin vanhempi sisar; menee naimisiin
Edmund Sparklerin kanssa.
— Frederick, William Dorritin veli.
_Doyce_, Daniel, koneseppä; ottaa liiketoverikseen Arthur Clennamin.
_Finching_, Flora, varakas leskirouva, Christopher Casbyn tytär.
_Flintwinch_, Jeremiah, mrs Clennamin palvelija ja myöhemmin
liiketoveri.
— Affery, edellisen vaimo, mrs Clennamin palvelijatar.
— Ephraim, ensinmainitun kaksoisveli.
_General_, leskirouva, Dorritin tyttärien seuranainen.
_Gowan_, Henry, taiteilija; nai Minnie Meaglesin.
— mrs, hänen äitinsä.
_Haggage_, lääkäri, velkavanki Marshalseassa.
_Jenkinson_, verukeviraston lähetti.
_Maggy_, Banghamin tyttärentytär, Pikku Dorritin suojatti.
_Marvon_, kapteeni, Edward Dorritin velkoja.
_Meagles_, entinen pankkiiri.
— mrs, hänen rouvansa.
— Minnie, perhepiirissä »Pet», heidän tyttärensä, myöhemmin
Henry Gowanin puoliso.
_Merdle_, lontoolainen pankkiiri; menee vararikkoon ja surmaa itsensä.
— mrs, hänen rouvansa,
_Fanny_ Dorritin anoppi.
_Mr F:n Iäti_, Flora Finchingin huollettavaksi joutunut miesvainajan
vanha sukulainen.
_Nandy_, John Edward, mrs Plornishin isä.
_Pancks_, Casbyn vuokrien kerääjä.
_Pet_, kts. Meagles, Minnie.
_Plornish_, rappari, Casbyn vuokralaisia.
— mrs, hänen vaimonsa.
_Rigaud_, muilta nimiltään Lagnier ja Blandois, roisto, joka
kiristää rahoja mrs Clennainilta.
_Rugg_, asioitsija, jonka luona Pancks asuu.
— Anastasia, hänen tyttärensä.
_Sparkler_, Edmund, mrs Merdlen poika ensimmäisestä avioliitosta;
nai Fanny Dorritin.
_Sliltstalking_, loordi Lancaster, verukeviraston virkamies,
Englannin edustaja ulkomailla.
_Tattycoram_, kts. Beadle, Harriet.
_Tickit_, emännöitsijä Meaglesin perheessä.
_Tinkier_, William Dorritin palvelija.
_Tip_, kts. Dorrit, Edward.
_Wade_, katkeroitunut neiti, joka houkuttelee Tattycoramin pois
Meaglesin perheestä.
_Wobbler_, kirjuri verukevirastossa.
Alkulause.
_Pikku Dorrit_ ilmestyi ensin kahtenakymmenenä niteenä vuosina 1855—57;
kuhunkin oli taiteilija-nimimerkki Phiz piirtänyt pari kuvaa. Alkuansa
Dickens oli tällä kertaa suunnitellut vain suppeampaa kertomusta,
jonka nimeksi tulisi »Nobody's Fault» (Ei kenenkään syy), mutta kun
käsikirjoitusta oli valmistunut neljään niteeseen, hylkäsi hän mainitun
nimen, sillä hän oli jo silloin kehittänyt mielessään kertomukseen
sopivia uusia aatteita ja laajemman sarjan eri luonteita ja vaiheita.
Se aihepiiri, jonka hän oli ensin ottanut käsiteltäväkseen, olikin
epäilemättä liian niukka kelvatakseen suurteoksen pohjaksi. Siinä
näet oli päähenkilönä mies, joka oli syynä kaikkiin kertomuksessa
esitettäviin onnettomuuksiin, mutta sysäsi ne sallimuksen niskoille ja
huomautti jokaisen uuden kommelluksen tultua: »Onpa sentään hyvä, ettei
tarvitse ketään syyttää!» Tällainen ura oli liian kaita, jotta hän
olisi voinut sitä pitkin panna liikkeelle vilkkaan mielikuvituksensa
monilukuiset ja toimeliaat olennot. Niinpä sitten kävikin, että
kirjailijan piti levittää eteensä laajempi taulu kuvatakseen siinä
melkoista vaihtelevien luonteiden ryhmää köyhyyden ja rikkauden
vastakkaisissa oloissa.
Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti.
Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin levotonta, tuskastuttavaa
hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän usein
ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi
hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi.
Teos oli aloitettu Tavistock Housessa toukokuussa 1855 (hänen
kirjeissään on tosin mainittu lokakuu ja Pariisi käsikirjoituksen alun
valmistumisajaksi ja -paikaksi), ja hän kirjoitti niinä päivinä Wilkie
Collinsille m.m.: »En osaa kuvata sitä rauhatonta mielentilaa, jossa
kävelen edestakaisin huoneessani saatuani valmiiksi uuden kirjani
ensimmäisen sivun.» Pian senjälkeen hän muutti Folkestoneen ja pääsi
siellä nähtävästi paremmin käsiksi romaaniinsa, mutta vielä toisen
niteen valmistuttuakin hänellä oli kova halu kirjoittaa uudestaan
kaikki, mitä siihen asti oli paperille pantu. Kolmas nide näyttää
olleen hänelle yhä kiusallisempi. »Olen nyt juuri ryhtymässä kolmanteen
osaan», kirjoitti hän Collinsille, »joskus innostuneena, mutta useammin
jokseenkin laimeana. Siihen lukuun, jossa Marshalsean isä tuodaan
esille, olen tuhlannut tavattomasti vaivannäköä saadakseni mahtumaan
paljon asioita pieneen tilaan.» Syyskuun lopulla hän vihdoin oli
voittanut melkein kaikki vaikeudet ja niin sanoaksemme päässyt selville
vesille.
Tällöin oli romaanin juoni jo kehittynyt niin pitkälle, että hänellä
oli tilaisuus tehdä suurta huomiota herättänyt hyökkäyksensä julkisten
asioiden vitkallista, yhä toistaiseksi lykkäävää hoitoa vastaan
kuvaamalla oletettua »verukevirastoa». Varmana voi pitää, että hän
jo ennakolta nautti siitä vaikutuksesta, jonka tämä räikeä kuvaus
herättäisi asianomaisissa piireissä, ja siten sai lisää intoa ja
pirteyttä käsitellessään sellaista alaa, joka muuten olisi ollut vain
kiusallinen.
Lokakuussa Dickens matkusti Pariisiin ja asettui sinne pitkäksi
työkaudeksi, jatkaakseen _Pikku Dorritia_. Ensimmäinen nide ilmestyi
joulukuussa, ja seuraavan vuoden tammikuussa hän perin iloisena
kirjoitti Forsterille, että »sen rinnalla on jopa _Bleak House_ (hänen
edellinen romaaninsa) jäänyt varjoon. Se on oikein valtava alku, ja
minä olen siitä riemuissani.»
Tässä mielentilassa hän sitten reippaasti sepitti edelleen romaaniansa
selvän suunnitelman mukaan. Kuinka mainiossa työkunnossa hän oli
tänä talvena ja keväänä, toukokuun puoliväliin saakka, osoittaa m.m.
se, että hän tiheästi matkustellen Pariisin ja Lontoon väliä samalla
toimitti aikakauskirjaansa _Household Words_, luki siihen tarjottuja
lukuisia käsikirjoituksia ja hoiti laajaa kirjeenvaihtoa, vieläpä
huolehti monista sellaisistakin yksityiskohdista, jotka useimmat
nykyajan päätoimittajat jättäisivät apulaisen suoritettaviksi. Vaikka
hänellä oli tekeillä laaja romaani, johon kuka tahansa suosituista
kirjailijoistamme olisi pannut kaiken aikansa, oli se hänen puuhissaan
vain yksi monista, johon hänen toimelias henkensä oli kiintynyt.
Kesäksi 1856 Dickens siirtyi Boulogneen, jossa _Pikku Dorrit_ yhä
jatkui, ja syksyllä hän saapui takaisin kotiinsa Tavistock Houseen.
Seuraavan vuoden maaliskuussa hän vihdoin saattoi kirjoittaa loppusanat
romaaniinsa, ja muuan hänen lennokas kirjeensä Collinsille ilmaisee
hänen suuren ilonsa siitä, että _Pikku Dorrit_ oli valmistunut.
Alusta asti oli tämä vihkosarjana ilmestynyt teos saavuttanut suuren
suosion, niin että esim. toista nidettä myytiin lyhyessä ajassa
viisineljättä tuhatta kappaletta, mikä silloisissa oloissa oli
tavatonta. Mutta kirjallisuuden arvostelijat eivät suinkaan kovin
innostuneesti ylistäneet _Pikku Dorritia_. Kun teos oli täydellisenä
ilmestynyt, tehtiin _Edinburgh Review_-lehdessä sitä vastaan perin
ankara hyökkäys heinäkuussa 1857. Monta vuotta myöhemmin, vain
muutama kuukausi senjälkeen kun Dickens oli kuollut, sattui Forsterin
mainitsema pikku kohtaus, joka olisi kylliksi antanut kirjailijalle
korvausta aikaisemman arvostelun jyrkkyydestä, jos hän vain olisi
saanut elää niin kauan. »Bismarck ja Jules Favre kohtasivat toisensa
Pariisin vallien juurella», mainitsee hänen elämänkertojansa.
»Preussilainen aikoi avata tulen kaupunkia vastaan, ja ranskalainen
yritti parhaansa mukaan osoittaa hänelle, että oli viisaampaa jättää
se tekemättä. Silloiset sanomalehdet kertovat saaneensa tietää,
että sillaikaa kun molemmat etevät valtiomiehet koettivat keksiä
neuvotteluille yhteistä pohjaa, von Moltke istui nurkassa lukemassa
_Pikku Dorritia_. Voitaneen pitää varmana, että verukeviraston periaate
— kuinka jätetään tekemättä — silloin oli kiinnittänyt puoleensa vanhan
soturin kaiken huomion.»
Samoin kuin _Pikku Dorrit_ oli jo mainittuun aikaan saanut kotimaisen
menestyksensä lisäksi suuren lukijakunnan eri maissa, on se seitsemän
vuosikymmenen halki yhä kyennyt pitämään paikkansa niiden romaanien
joukossa, joista otetaan uusia painoksia ja jotka siis tyydyttävät
ainakin suuren yleisön makua, vaikkei kaikkien ammatillisten
arvostelijain. Myönnettävä kyllä on, että tätäkin teosta vaivaa
Dickensin luontainen taipumus antautua monisanaisuuteen ja pikku
seikkojen turhantarkkaan kuvaamiseen, mutta toisaalta lukija saa
mielihyvikseen todeta, ettei tässä esiinny läheskään yhtä runsaasti
pateettisuutta ja liiallista tunteilua kuin aikaisemmissa romaaneissa.
Mitä taas tulee siihen liioitteluun, joka koskee yhteiskunnallisia
oloja ja eri henkilöiden luonnepiirteitä, niin se johtuu Dickensin
tunnetusta halusta saada esille huumoria kaikesta, mikä suinkin
näytti hänelle tarjoavan siihen tilaisuutta, ja ivata silloisen ajan
epäkohtia. Tämä puoli hänen esitystapaansa antaakin lukijalle myös
_Pikku Dorritissa_, kuten muissa hänen romaaneissaan, täyden korvauksen
mahdollisesti kovin valtavalta tuntuvasta sanatulvasta, sillä huumorin
kehittämisessä mitä vaihtelevimpiin meheviin saavutuksiin hän todella
oli mestari.
Niin suurta nautintoa kuin tämä naurettavien kohtausten ja
henkilöiden kuvaaminen tuottaakin, on kuitenkin muistettava että
Dickensin romaanien osaksi tullut suuri suosio varsinaisesti perustuu
hänen maailmankatsomukseensa, siihen kantaan, jolle hän asettui
tarkastaessaan ihmisten elämää ja jonka mukaan hän sitten suunnitteli
tapausten kulun. Myös tässä suhteessa on _Pikku Dorrit_ edeltäjiensä
kaltainen. Lämminsydäminen kirjailija vaalii pitkin matkaa hellästi
kaikkea sitä, mikä on syvimmässä merkityksessä siveellisesti arvokasta,
erikoisesti nöyriä, ahkeria, toisten sortamia ihmisiä, ja antaa ivansa
ruoskan kirpeästi osua ylpeihin, paatuneihin ja tyhjäntoimittajiin. Hän
oli niin kiintynyt tähän aihepiiriin, että hänen eri romaaniensa kesken
huomataan eräissä suhteissa yhtäläisyyttä.
Kuten _David Copperfieldissä_ ja _Dombey ja Pojassa_ tavataan isäänsä
hellästi rakastava tytär (edellisessä Agnes, jälkimäisessä Florence),
joka ankaran arvostelun mukaan lienee liian ihanteelliseksi kuvattu ja
josta sitten tulee puoliso miehiselle päähenkilölle, samoin tutustumme
tässä »Pikku Dorritiin», velkavankilassa syntyneeseen ja varttuneeseen
tyttöön, jonka nöyryys ja uhrautuvaisuus isän hyväksi on kehittynyt
äärimmilleen ja joka sitten saavuttaa suojelijansa rakkauden.
Toisaalta, kuten jo viitattiin, Dickens paljasti häikäilemättömän
ivansa voimalla Englannin silloisessa yhteiskuntajärjestyksessä
ilmeneviä nurinkurisuuksia ja väärinkäytöksiä. Samaan tapaan luin
hänen _Oliver Twistissä_ kuvailemansa vaivaistalo epäkohtineen
herätti asianomaiset suunnittelemaan tällä alalla parannuksia,
sopinee olettaa, että _Pikku Dorritin_ perinpohjainen esitys
merkillisestä velkavankilasta ja vielä ylhäisemmästä kansallisesta
laitoksesta, »verukevirastosta», jonka piiriin mahtuivat kaikki tärkeät
hallintomiehet, oli aikanansa kylläkin tarpeellinen eikä jäänyt
pelkäksi huitaisuksi ilmaan. Esipuheessaan tähän romaaniin Dickens
mainitsee saaneensa tavallisten englantilaisten kokemuksesta aiheen
näin rajuun rynnäkköönsä korkeiden herrojen suosikkijärjestelmää ja
tyhjäntoimittamista vastaan, mikä vielä erikoisesti tuli ilmi teosta
kirjoitettaessa käydyn Krimin-sodan aikana.