I.

Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.

Pätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka

ollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys

sivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus

suonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin

kirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet

virkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan

hoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden

toiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan

väliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden

joulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin

uusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella

asuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset,

kun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna

Lapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa.

Saavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia

matkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja

Utsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin,

oli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin

pitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä,

jonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi

tarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä

maailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä

asuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua

lähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli

penikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni,

karttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja

ennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin

aina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja

sen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut

kärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt

vastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai

minut ottamaan mukaani.

Suotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä

Kiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän

kirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli

pakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja

minun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui

talonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja

joukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä

vilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani

suojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä

ihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani

äänekkäästi: "Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!" Kun

suostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset

olivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä,

tie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä

on mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran

säikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini

pohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara

meni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren

pienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät,

nuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat

ruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä

kova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea

myrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja

ja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla

ympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin

jälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa

vaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne

saavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.

Tänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista

kyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla

ei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää

ehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin

8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei

ollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät

kun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta

tarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi

suotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet

olivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella,

jolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää,

ja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa

oli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja

tunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla,

missä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta

vaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro

ei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja

nevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen

vaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit;

mutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä

peilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi

ja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa

sekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä

poroille että pulkalle varsin vaarallinen.

Kello 4 aikaan puolisen jälkeen saavuin määrättynä lauvantaina

Inarin kirkolle; jossa väki jo oli koossa. Jo edeltäkäsin oli

kyyditsijäni, minun tietämättäni, lähettänyt lappalaisilla, joita

heidän kirkkomatkallaan tapasimme, tiedon kirkolle, että uusi pappi

kohta saapuu. Vastaani tulikin väkijoukko lakit kädessä ystävällisesti

tervehtien, ja eräs nuori lappalainen riensi irroittamaan porohihnan,

jonka silmukka oli kiinnitetty käsivarteeni, ja taluttamaan poroani.

Minua sitten saattoi väki pappispirtille, jonne tultua nuorat,

joilla olin kiinnitetty pulkkaan, irrotettiin. Minut nostettiin

pulkasta, ja jokainen koetti olla minulle avullinen; yksi pudisti

lumen turkistani, toinen lappalaiskintaistani, toinen taas tavoitteli

lakkiani, sitä kuivatakseen; lyhyesti sanoen, kaikki olivat liikkeellä.

Heidän surullisen synkissä kasvoissaan ilmeni palvelemisen halu ja

hyväntahtoisuus, ja yhä huusivat tiellä seisovat: _puorest, puorest!_ —

Jumalan rauha — samalla kun ojensivat kätensä tervehdykseksi.

Vihdoin aukeni sen huoneen ovi, joka 40 vuotta on ollut papin asuntona

täällä, ja johon sydämestäni halusin vapautuakseni poronnahkapuvustani,

jossa olin, ollut kolme päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa. Tuvan

pinta-ala oli 7 kyynärää kumpaankin suuntaan; sen korkeus lattiasta

katonrajaan 2 1/4 kyynärää, ja keskikohdalta 3 1/4 kyynärää. Uunin

asemasta siinä oli harmaasta kivestä tehty avonainen takka (s.o. ilman

peltiä). Huonekaluston muodostivat seinäpenkit, hirsistä seinään

salvattu vuoteentila, joka anasti ainakin kuudennen osan huoneesta,

sekä kahdesta veistetystä lankunpätkästä tekaistu pöytä ja siinä kaksi

tuohkosta, toisessa kirkasta tunturivettä, toisessa lumensekaista, jota

Lappalaiset mieluummin juovat syystä että se on kylmempää.

[Eikäpä tuo pappilarakennus, joka Inarin kirkonarkistossa löytyvien

asiakirjain mukaan korjattiin vuonna 1825 samalla kun siihen

lisättiin kamarikin, siten uudistetussa kunnossaankaan ollut paljoa

tyydyttävämpi. Vuonna 1828 Inarissa pidetyn rovastintarkastuksen

pöytäkirjassa annetaan nimittäin siitä seuraava kuvaus:

"1:ksi. Yksi kamari, äsken rakennettu pienistä mäntyhirsistä, 4 kyyn.

2 tuumaa lattiasta välikattoon, 7 k. leveä, 4 k. 14 t. pitkä. Lattia

on tehty irrallaan olevista, kapeista ja kirveellä halaistuista

laudoista. Vesikatto ja välikatto, joka on peitetty turpeilla, on

samanlaatuisista laudoista. Akkuna on 11 k. korkea, 15 t. leveä ja

on kiinnitetty seinään ilman kehyksiä; kamarin ovi on kirveellä

veistetyistä ja höylätyistä laudoista. Uuni harmaasta kivestä ilman

peltiä. Muutoin on huone, kun se on huonosti salvattu ja tilkitty,

siksi vetoinen, ettei siinä terveyttä turmelematta saata asua.

Ankarassa pakkasessa siinä ei voi oleskella muuta kuin turkkeihin

käärittynä. Kun takassa on tuli, kuumentaa se liiaksi uuniin

kääntynyttä ruumiin puolta, jota vastoin toista puolta jäätää pakkanen.

"2:ksi. Tupa kamarin edessä on 4 k. 2 t. korkea lattiasta välikattoon,

7 k. leveä ja 5 1/2 k. pitkä. Muutoin kaikki muut osat samanlaiset

kuin kamarissa. Kalustoa ei ollut muuta kuin 2 huonoa pöytää, vuode ja

vanha penkki."]

Synkät tunteet valtasivat minut tulevaisuuteen nähden, kun oli moinen

huone asuttavana 69:llä pohjoisasteella — mutta en saanut kauvan niihin

antautua, sillä pian oli tupa täynnä ihmisiä, jotka lukkarin johdolla

tulivat ilmaisemaan ilonsa saapumisestani. Tämä lukkari oli vanha mies

ja hän oli hoitanut tätä virkaa 54 vuotta 5:n ruplan vuosipalkalla.

Minulle asetetut kysymykset kuuluivat: Onko maassa rauha? Riehuuko

siellä tauteja? Onko matkalla sattunut onnettomuuksia? Mitä pidätte

uudesta asemastanne? y.m. Kylän vanhin eli kylännimismies piti suurella

puuhalla huolta matkakalujeni kantamisesta huoneeseen ja silojen sinne

ripustamisesta; tuvan seinää vastaan pystytettiin pulkkani, jonka

nokka ulottui räystään yli. Eräs pitäjäläisistä, joka oli määrätty

palvelijakseni täällä oloni aikana, kysyi halusinko syödä. Kysyttyäni,

mitä hänellä oli tarjottavana, hän vastasi: "Mitä suinkin haluat:

lihaa, kalaa, ydintä, muuramia, olenpa onnistunut lampaanlihaakin

sinulle hankkimaan." Kaikki läsnäolijat saivat ryypyn ja toivat toisena

päivänä lahjojansa, muun muassa erästä sara-heinää, jota lappalaiset

käyttävät kengissään sukkien verosta, sekä poron ja lampaanmaitoa.

Pienessä padassa oli maito saanut jäätyä möhkäleeksi tikun ympärille,

joka nyt oli kädensijana, kun jäätynyt maitomöhkäle, hieman sulatettuna

valkean ääressä, irtaantui astiasta ja tarjottiin minulle. Illallinen

tuotiin savun mustuttamassa puukupissa, ja lihaliemessä oli paljon

poronkarvoja, joita aina lappalaisen ruokaa valmistaessa putoilee

keittoastiaan.

Ollessani täällä kaksi sunnuntaita ei kokoontuneesta väestä yksikään

lähtenyt kotiinsa, johon toisilla oli 100 jopa 120 virstaa, vaan

he saapuivat miehissä Herran huoneeseen. Arkipäivinä pidettiin

lukukinkerit ja rippikoulu. Silloin kun ei ollut toimitusta kirkossa

tai rukoushuoneessa tapasin seurakuntalaisia lukemassa ja laulamassa

kojuissaan. Harva luki lapinkieltä, useimmat suomea sujuvasti, ja

Lutherin katkismuksen sekä Gezeliuksen tai Sibeliuksen selitykset

ulkoa; sitä paitsi muutamia raamatunlauseita, Athanasiuksen

uskontunnustuksen ja Davidin psalmeja.

Nyt oli jo jokaisen aika lähteä kotiinsa, minun Utsjoelle, jossa

pastorin asumapaikka on. Suorin matka sinne oli 150 virstaa. Vanhat

ja nuoret kokoontuivat pulkkani ympärille, istuessani kiinnitettynä

siihen. Miehet paljastivat päänsä ja lukkari ilmoitti, että seurakunta

tahtoisi laulaa jäähyväisiksi. Hän alkoi virren enkelien varjeluksesta

ja kaikki läsnäolijat yhtyivät siihen; sitten luettiin siunaus, porot

laskettiin liikkeelle ja pian kulkusten kilinään ja koirien haukuntaan

hukkui näiden hyvien luonnonihmisten surun ilmaisut eron johdosta ja

heidän usein uudistamansa huudot: "tervetuloa jälleen!"

Tänä päivänä matkaa jatkettiin vain kolme penikulmaa lappalaiskotaan,

ainoaan, johon voidaan matkalla Inarista Utsjoelle yöpyä. Viisi

tai kuusi korttelia korkea ovenaukko oli kuitenkin siksi ahdas,

etten mahtunut siitä, ennenkuin olin 36 asteen pakkasessa riisunut

talvipukuni kodan ulkopuolella, ja ryömien nelin kontin onnistuin

vihdoin pääsemään sisään. Seuraavana vuonna sinne saapuessani oli ovi

suurennettu, mutta valitettiin kylmyyttä huoneessa. Talonisäntä oli

yksin kotona, opettaen muutamia pieniä lapsia lukemaan ja laulamaan.

Pian loimusi tuli arinalla, joka ainoastaan muutaman neliökyynärän

suuruiseen huoneeseen verrattuna oli suunnattoman suuri. Loimu, kuumuus

ja savu karkoittivat minut ulkoilmaan, josta hyväntahtoinen isäntäni

pian kutsui minut takaisin tarjoutuen valmistamaan ateriaa. Kaksi

pataa, toinen 10 kannun vetoinen, toinen vähän pienempi, olivat jo

tulella. Edelliseen pantiin hienoksi survottua pettua, ja toisesta,

jossa keitettiin kalaa, otettiin muutamia palasia; nämä survottiin

hienoksi ja sekoitettiin pettuun, josta muodostui paksu velli. Kala

laitettiin minulle; isäntä lapsineen rupesi syömään pettuvelliä. Sen

ruokahalun kiihottamana, jolla nuo pienet lapset särpivät mustaa

ruokaansa, minäkin yritin sitä maistaa, mutta kirpeä pihkanmaku teki

minulle mahdottomaksi lusikallisenkaan nielemisen. Tämä ateria, omien

varojeni jäännöksillä höystettynä, oli heidän ainoa tänä päivänä.

Matkaa jatkettiin seuraavana aamuna ja kahden päivän perästä saavuin

Utsjoelle, menetettyäni Utsjoen virtavissa koskissa, jotka eivät jäädy

talvisinkaan, kokovuotisen sokerivarastoni. Astuin uuteen asumukseeni,

jossa paitsi kyökkiä oli kolme välttävää kamaria, mutta kaikki

ilman uunia, joiden asemasta oli ainoastaan lappalaisten käyttämiä

harmaakivitakkoja. Huone oli rakennettu pienistä hirsistä ja seinät

siksi huonosti varustetut, että rakojen läheisyyteen pantu kynttilä

sammui ilmaviiman vaikutuksesta. Rikkinäisten akkunain, seinänrakojen

ja savutorven kautta oli lunta tuiskuttanut sisään siksi paljon, ettei

valkeata voitu sytyttää ennenkuin usean tunnin työn jälkeen. Vähitellen

sai tuli aikaan jonkinmoista lämpöä, ja minä matkakumppaneineni

laskeuduin nukkumaan. Yöllä nousin jäätävän pakkasen herättämänä

juomaan, mutta turhaan tartuin vesiastiaan — siinä ei enää ollut muuta

kuin jäätä. Suurempiin korjauksiin rakennuksessa ei voitu ryhtyä

ennenkuin kesällä, ja asuminen niin huonosti varustetussa asumuksessa

tuli vielä epämieluisammaksi, syystä että lämmittäminen kävi varsin

kalliiksi, koska mäntyä ei enään kasva Utsjoen kirkon pohjoispuolella,

eikä täällä ole muuta metsää kuin koivupensaita. Kun lisäksi ei vielä

ollut ainoatakaan ihmisolentoa, paitsi minua ja matkakumppaneitani,

lähempänä kuin kahden penikulman päässä, en päästänyt kyytimiehiäni

lähtemään, ennenkuin olivat koonneet melkoisia kasoja parin kolmen

kyynärän pituisia koivuja, joiden oksat usein olivat yhtä pitkiä ja

paksuja kuin runkokin. Yhdeksänä päivänä heidän lähtemisensä jälkeen

en nähnyt muita ihmisiä kuin ne kaksi palvelijaa, jotka olin tuonut

muassani. Kymmenentenä päivänä saapui rahvas jumalanpalvelukseen.

Utsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset,

he ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin

heidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli

uskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti

löytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin

samoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä

jokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin

muuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen

laumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat

turpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa

jäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan

virkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja

hartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin

mitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen

toinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran

pyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset

ovat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut

laulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan

kodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki

perheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain

saarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti

10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut

Inariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja

silloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin

pidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska

useimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä,

lähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan

norjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas

Norjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle,

siellä käyttävät pappia.

Lappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin

lomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä

ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt

kesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi

silmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja

rotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä

tavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä

kuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä,

jotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat

silloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu

pitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta

saattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja,

paitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse

pelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä

sitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät

ne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden,

että ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.

Kesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa

olenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin

ja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta

usein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee

uudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat

ja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun

ensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko

ja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka

syvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä,

jäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen

pakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä,

mutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt

unettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun,

näet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja

puhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat

kertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä

vastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla

seuduilla viehätystään vailla.

Vähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin

kantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen

kuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt

kirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha?

Elääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt

rauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja

30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan

yli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se,

jolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta.

Mikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät

säteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä

voinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta

niitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten

seurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita

jollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä.

— Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.

Varmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin

muuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja

retiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan

venäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on

yllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi

Oulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku

ei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa,

niin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen

vaikeuksia täällä.

Paitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten

Outakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään

220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee

noin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella

taivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.

Palaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset

toimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät

lappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin

sitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi

ja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän,

koska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä

jo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä

maasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin

herkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä

tahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot

kisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa

unettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä,

jossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut

mitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat

kipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria

puroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun

päivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli

siksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään

muodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät

henkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä

tapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta

taivaanrannan yläpuolella.

Pitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä,

kun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka

aamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon

korsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella

lintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä

estänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut

ajattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista

kaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan

näin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan

se, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni

nähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin

kotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa

lähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden

lehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua

kertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi

minua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja

kuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle

vieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle

riekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla

heidän ääntään.

Juhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4

penikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului

vähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni

toimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa.

Suvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun

tienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin

kulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea

Inarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin

ennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan

pituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita

läheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani

Patsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt.

Matkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan

ikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä

paljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia

jos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja

yksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää

Kyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10

penikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä

pitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona,

kuljettuani 72 penikulmaa.

Lappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen

viikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään,

jolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä

henkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää

pimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset

osaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa.

Rippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti

nimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien

tuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.

Tämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona

joulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa

Inariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä

Mierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella

hyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin

matkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies

ilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi

parasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan

jatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin

löysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme

rasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin

rajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.

Inarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä

paluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä.

Rahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan

loppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka

tuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi

vuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani

Lapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.

Kuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä,

iloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä

mielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta

rukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti

kuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli

Matinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin

hartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka

ulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin

tuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi.

Pitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka

Laiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra

Högmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän

jatkoi: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi

sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "_Vähä ja paha on minun

elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan_. Siunaan

teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja

vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei

minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja

että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa

vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti

oli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden

pienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi

porolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka

aiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta

rakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat.

(Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)

Tuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli

täynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella

Helander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha

ja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan

minulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen

suoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti

seurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa

oli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoi _paapa puorastet_

(tervehtää pappia).

Kello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli

lähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä,

vaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin

150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko

kumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä

lapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi

avaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti

rukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa.

Seurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten

astuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin

alttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät

äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa

sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella

äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä.

Alttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä

Laiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä

saarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän

nousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin

korvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani

saarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana

silmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat: _Katso, nyt

on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä_. Ja heti kun olin

sanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä

lapiksi: _Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda

peivve!_ Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani,

noudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko

seurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä

liikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet

kuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä

seurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen

loputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin

kuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi

puoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen

saarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen

tulkita Jumalan sanaa.

Kokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla

seuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita,

osaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä

yhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama

kerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa.

Tammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28

p:nä vain 7 henkeä.