Useita vuosia vietti van Bloom norsunmetsästäjänä. Useita vuosia oli
suuri nwanapuu hänen kotinansa, ja hänen lapsensa ja palkollisensa
hänen ainoita seuralaisiansa. Kenties eivät nämä vuodet kuitenkaan
olleet vähimmän onnellisia hänen elämässänsä, koska hän ja hänen
perheensä olivat kaiken aikaa nauttineet arvokkainta maallista hyvää --
terveyttä.
Hän _ei_ ollut antanut lastensa varttua opetuksetta. Hän ei ollut
sallinut heidän vaipua pelkkien "pensastopoikain" arvoisiksi. Hän oli
opettanut heille paljon luonnon kirjasta -- monta taitoa, jotka voidaan
hankkia yhtä hyvin "karoolla" kuin koulussakin. Hän oli opettanut heitä
rakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiansa. Hän oli kylvänyt heidän
mieliinsä hyvien periaatteiden -- rehellisyyden ja siveellisyyden --
siemeniä, joita ilman kaikki kasvatus on arvotonta. Hän oli painanut
heidän mieleensä tottumuksen ahkeruuteen ja itseluottamuksen, hän
oli perehdyttänyt heitä sivistyneen elämän moniin avuihin -- jotta
he palatessaan seuraelämään olisivat sen vaatimusten tasalla. Kaiken
kaikkiansa eivät nämä maanpakolaiselämän vuodet, jotka hän vietti
erämaakodissaan, olleet kuluneet häneltä tyhjään. Hän saattoi silmätä
taaksepäin tyytyväisyyden ja mielihyvän tuntein.
Ihminen on kuitenkin luotu seuraarakastavaksi. Ihmissydän,
luonnollisesti kehittynyt, etsii yhteyttä ihmissydämen kanssa, ja
ihmismieli, etenkin kasvatuksen hienostamana ja sivistämänä, rakastaa
seurusteluyhteyttä ja, jos siltä se on riistetty, ikävöi sitä aina.
Niin oli kenttäkornetinkin laita. Hän halusi vielä kerran palata
sivistyneen yhteiskunnan helmaan. Häntä halutti vielä kerran
käydä paikoissa, joissa hän oli niin kauan elänyt rauhallista
onnea nauttien; hän halusi vielä kerran asettua asumaan entisten
ystäviensä ja tuttaviensa joukkoon Graaf Reinetin ihanassa seudussa.
Eipä olisi todellakaan ollut mitään hyötyä jäädä kauemmaksi aikaa
tänne erämaakotiin. Tosin hän oli hyvin kiintynyt vapaaseen
metsämiehen-elämäänsä, mutta se ei luultavasti enää olisi tuottavaa.
Elefantit olivat kokonaan hyljänneet leirin lähiseudun, eikä
ainoatakaan voinut löytää parinkymmenen mailin alalla. Ne olivat
oppineet hyvin tuntemaan pitkän putken pamauksen ja tunsivat tuon
aseen vaarallisen luonteen; ne olivat oppineet, että kaikista niiden
vihollisista tuli ihmistä erityisesti pelätä ja karttaa, tulleet
ihmisen läsnäolosta niin aroiksi, että metsästäjiltä usein kului
kokonaisia viikkoja, jolloin eivät nähneet vilaukseltakaan yhtään
norsua.
Tämä ei kuitenkaan enää huolestuttanut van Bloomia. Muut tuumat
täyttivät hänen mielensä, eikä hän olisi paljon välittänyt, vaikkei
hän koskaan enää pääsisi minkään tällaisen suunnattoman nelijalkaisen
jäljille. Palata Graaf Reinetiin ja asettua sinne asumaan -- se oli
hänen toiveittensa viimeinen päämäärä.
Aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin hän voisi toteuttaa tämän
aikeen, ja sen yltäkylläisen ja täydellisen toteuttamisen tiellä ei
enää näyttänyt olevan mitään.
Hänen maanpakotuomionsa oli jo kauan sitten peruutettu. Hallitus oli
antanut yleisen armahduksen, ja hänet oli vapautettu muiden muassa.
Tosin ei hänen omaisuuttansa oltu hänelle palautettu; mutta se merkitsi
nyt vähän. Hän oli luonut uuden omaisuuden, kuten suuren nwanapuun
varjossa oleva suunnaton norsunluupyramiidi todisti.
Jäljellä ei ollut muuta kuin kuljettaa tämä loistava pino markkinoille,
ja aimo varallisuus olisi tuloksena.
Ja van Bloomin kekseliäisyys löysi keinoja, joilla se saatiin
markkinoille.
Näihin aikoihin kaivettiin toinen suuri _salahauta_ lähelle
kalliosolaa, ja siihen joutui monta kvaggaa satimeen; ja sitten seurasi
jännittäviä näytelmiä, kun näitä villiä elukoita kesytettiin valjaita
kantamaan ja opetettiin vetämään vankkureita.
Suurella vaivalla ne saatiin kuitenkin opetetuiksi -- vanhat
pyörät, yhä erinomaisessa kunnossa, tekivät pakkorattaiden virkaa.
Sitten laskettiin vankkureiden runko alas puusta ja se sai vielä
kerran uudistaa tuttavuutensa vanhojen toveriensa, pyörien, kanssa;
kuomuteltta levitti suojelevan varjonsa kaiken yli; ja valkeat ja
keltaiset puolikuut ahdettiin sisään; ja kvaggat valjastettiin, ja
Swartboy, nousten "voor-kistille", paukautteli vielä kerran pitkää
bambupiiskaansa; ja pyörät, hyvin voideltuina norsunrasvalla, pyörivät
jälleen iloisesti!
Miten hämmästyneitä olivatkaan Graaf Reinetin kelpo asukkaat,
kun eräänä aamuna kuomuverhoiset vankkurit, kahdentoista kvaggan
vetäminä ja neljän samanlaisten eläinten selkään nousseen ratsastajan
seuraamina, pysähtyivät heidän pikku kaupunkinsa torille. Miten
hämmästyneitä he olivat nähdessään, että nämä vankkurit olivat
täpötäynnä norsunluuta, lukuunottamatta pientä nurkkaa, jossa istui
kaunis tyttö kirsikkaposkineen ja vaaleine pellavatukkineen; ja miten
he ilostuivat saadessaan tietää, että sekä norsunluun että kauniin
tytön omistaja ei ollut kukaan muu kuin heidän vanha ystävänsä ja
suuresti kunnioittamansa oman kaupungin asukas, kenttäkornetti van
Bloom!
Lämpimät tervetuliaiset sai norsunmetsästäjä Graaf Reinetin torilla ja,
mikä myös oli tärkeätä, vilkkaan menekin norsunluulleen.
Siihen aikaan juuri sattui norsunluu olemaan korkeassa hinnassa. Eräitä
esineitä -- en muista mitä -- joiden pääosan piti olla valmistettu
puhtaasta norsunluusta, oli tullut muotiin ja yleiseen käytäntöön
Euroopan maissa, ja siitä oli seurauksena tämän arvokkaan kauppatavaran
lisääntynyt kysyntä. Se oli onnellinen sattuma takaisin tulleelle
metsämiehelle, joka saattoi heti myydä varastonsa, ei ainoastaan
puhtaasta rahasta, vaan niin erinomaiseen hintaan, että tuotti hänelle
lähes kaksi sen vertaa kuin hän oli arvioinut saavansa!
Hän ei ollut tuonut sitä kaikkea mukanansa, koska sitä oli enemmän kuin
mihinkään vankkureihin olisi mahtunut. Toinen kuormallinen oli jäänyt,
kätkettynä lähelle nwanapuuta, ja sen vuoksi oli tehtävä sinne matka.
Se tehtiin ajallansa ja loputkin saapuivat onnellisesti Graaf
Reinetiin, ja luovutettiin norsunluukauppiaille, jotka olivat sen jo
ostaneet.
Tuloksena oli mainio omaisuus puhtaassa rahassa. Kenttäkornetti oli
taas rikas!
Nyt emme voi seurata hänen tarinaansa kauemmaksi kuin sanoa, että hän
suuren metsästyksensä tuloilla saattoi ostaa takaisin vanhan tilansa
ja varustaa sen erinomaisesti mitä parasta rotua olevilla hevosilla,
sarvikarjalla ja lampailla; että hän nopeasti kohosi varallisuudessa
ja maallisessa arvossa; että hallitus antoi hänelle luottamuksensa
ja palautettuaan hänet ensin vanhaan kenttäkornetin toimeen pian
senjälkeen ylensi hänet "landdrostiksi" eli alueen ylimmäksi
hallitusmieheksi.
Hans palasi opintoihinsa. Rajun Hendrikin taas sallittiin antautua
sille alalle, johon hän oli sopivin ja joka juuri sopi hänelle, kun hän
sai kornetinpaikan "Kap-maan ratsastavissa tarkk'ampujissa".
Pikku Jan lähetettiin kouluun opiskelemaan kielioppia ja maantietoa.
Kaunis Trüey taas jäi kotiin sulostuttamaan kunnioitetun isänsä
kartanoa ja pitämään huolta hänen taloudestansa.
Totty vallitsi yhä keittiötä. Ja luonnollisesti oli Swartboy tärkeä
mies talossa, ja monta vuotta vielä hän paukahutteli suurta piiskaansa
ja heilutteli jambokiansa rikkaan landdrostin pitkäsarvisten härkäin
parissa.
Mutta tämä riittäköön -- riittäköön yhden vuoden seikkailuiksi.
Toivokaamme, nuori lukija, että ennenkuin sinä ja minä olemme vielä
kerran kiertäneet auringon ympäri, pistäydymme uudelleen buurien maahan
ja jälleen kohtaamme arvoisan van Bloomin, hänen bushmanninsa ja
"pensastopoikansa".