Kvaggojen kesyttämisen jälkeen oli metsästystä harjoitettu
jommoisellakin menestyksellä. Viikkoa ei kulunut, jolloin ei olisi
saatu torahammasparia lisää -- toisinaan kaksi tahi kolme paria --
kokoelmaan, joka nyt alkoi ottaa pienen norsunluisen pyramiidin muodon
seisten lähellä nwanan runkoa.
Van Bloom ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen tähän edistymiseen. Hän
luuli, että he voisivat menestyä paljoa paremmin, jos heillä vain olisi
muutamia koiria.
Vaikka heillä oli kvaggoista suurta hyötyä ja he niiden avulla
usein saattoivat saavuttaa norsun, kadottivat he kuitenkin usein
suuren riistansa, ja se tapahtuikin helpommin kuin useimmat ihmiset
luulevatkaan.
Mutta jos olisi koiria metsästykseen osaa ottamassa, voisivat tulokset
olla vallan erilaisia. Totta on, etteivät nämä elukat voi raastaa
norsua maahan eikä vahingoittaa sitä rahtuakaan; mutta ne voivat
seurata sitä, minne tahansa se kulkeekin, ja haukkumisellaan saada sen
seisahtamaan.
Toinen arvokas palvelus, jonka koirat tekevät, on norsun huomion
kääntäminen pois metsämiehistä. Suunnaton nelijalkainen on
raivostuneena, kuten jo olemme nähneet, erittäin vaarallinen. Sellaisen
tilaisuuden sattuessa se hyökkää meluavien koirien kimppuun, luullen
niitä todellisiksi hätyyttäjiksensä. Tämä antaa luonnollisesti
metsästäjälle hyvän tilaisuuden ampua ja välttää elefantin tuhoisaa
hyökkäystä.
Metsästäjämme olivatkin olleet vähällä joutua pahaan vaaraan useilla
norsunjahdeilla, joita he äskettäin olivat suorittaneet. Heidän
kvaggansa eivät olleet niin mukautuvaisia eikä niin nopealiikkeisiä
kuin hevoset olisivat olleet, ja tämä teki vaaran vielä suuremmaksi.
Joku heistä voisi jonakin päivänä joutua uhriksi. Sitä van Bloom
pelkäsi, ja olisi mielellään antanut yhden torahampaan kappaleelta
muutamista koirista -- vaikka ne olisivat mitä arvottomimpia
rakkeja. Vain vähäinen merkitys onkin todella niiden laadulla.
Mikä koira tahansa, joka voi seurata norsun jälkiä ja kiusata sitä
haukkumisellansa, kelpaisi.
Van Bloom ajatteli myös kesyttää joitakin hyeenoja ja totuttaa _ne_
metsästykseen. Tämä tuuma ei millään lailla ollut eriskummainen.
Hyeenaa käytetään usein sellaiseen tarkoitukseen ja se suoriutuu
paremmin kuin eri lajiset koirat.
Eräänä päivänä van Bloom mietiskeli tätä asiata. Hän istui pienellä
lavalla, joka oli rakennettu hyvin korkealle -- lähelle puun latvaa
-- ja josta avautui näköala yli koko ympäröivän tienoon. Se oli
kenttäkornetin mielipaikka -- hänen tupakkahuoneensa todella -- jonne
hän joka ilta meni tupruttaakseen rauhassa suurta merenvahapiippuansa.
Hänen kasvonsa olivat käännetyt lakeudelle, joka ulottui pensaston
reunasta niin kauas kuin silmä kantoi.
Vedellessään rauhallisesti haikuja hän kiinnitti huomionsa muutamiin
elukkoihin, jotka seisoivat jonkun matkan päässä tasangolla. Niiden
ruumiitten loistava väri oli sattunut hänen silmäänsä.
Niiden selkä ja kyljet olivat heleätä sienna-väriä, alhaalla oli
valkoista, säärien ulkosivuilla oli musta juova, ja naamassa muutamia
mustia piirtoja niin säännöllisesti merkittyjä kuin maalarin siveltimen
vetäisemiä. Niillä oli hyvin epäsäännöllisen muotoiset sarvet,
karkeakuhmuiset -- kumpikin kaartunut jonkinlaisen sirpin muotoon,
ja ne kohosivat pystyyn mitä suorimman ja pisimmän pään laelta mitä
millään elukalla on. Nämä eläimet olivat kaukana siromuotoisista.
Niiden takaosa laskeutui alemmas, kuten kirahvilla, vaikkakin paljon
vähemmässä määrin; niillä oli hyvin korkeat hartiat ja pitkät kapea
pää. Muuten niiden muodot olivat luiset ja kulmikkaat. Jokainen oli
viiden jalan korkuinen etukaviosta hartioihin ja runsaasti yhdeksän
jalkaa pitkä.
Ne olivat tietysti antilooppeja -- sitä lajia, jonka kapsiirtolaiset
tuntevat "hartebeestin" nimellä (_Acronotus caama_). Niitä oli laumassa
kaikkiansa noin viisikymmentä.
Kun van Bloom ne ensin huomasi, söivät ne rauhallisesti ruohoa
lakeudella. Seuraavassa hetkessä nähtiin niiden kuitenkin
juoksentelevan sinne tänne, kuin ne olisivat äkkiä säikähtäneet jotakin
lähestyvää vihollista.
Vihollinenpa siellä olikin, sillä vielä hetkisen kuluttua oli
lauma lähtenyt pakoon, ja nyt van Bloom näki, että niitä seurasi
_koiralauma!_ Sanon "koiralauma", sillä tuosta etäisyydestä elukat
muistuttivat juuri koiria enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei,
enemmän kuin muistuttivat, sillä se _oli_ todella koiralauma -- lauma
_villikoiria_.
Luonnollisesti van Bloom tunsi, mitä ne olivat. Hän tiesi, että siinä
oli "wilde-hondeja", joille viisaat luonnontutkijat varsin typerästi
antavat nimen "_Hyena venatica_" eli "metsästävä hyeena" ja toiset
yhtä typerästi nimen "metsästävä koira". Sanon näitä nimiä "typeriksi"
ensiksikin, koska kysymyksessä oleva eläin ei muistuta enemmän hyeenaa
kuin siiliä; ja toiseksi, koska "metsästävä koira" on varsin naurettava
nimitys, sillä mikä koira tahansa voi ansaita samanlaisen arvonimen.
Tahtoisin nyt kysyä, miksi nämä luonnontutkijat eivät ole voineet
pysyttää vain buurien nimitystä? Jos parempi nimi kuin "wilde-hond"
(villikoira) voidaan antaa näille eläimille, tahtoisin sen kuulla.
Sehän on vallan oivallinen nimi ja ilmaisee tarkalleen sen eläimen
luonteen, josta sitä käytetään -- tuon luonteen, joka niiden
jokapäiväistä elämää tarkastellessa on johdattanut mieleen tämän nimen.
On suorastaan herjausta sanoa tätä kaunista elukkaa hyeenaksi. Sillä ei
ole sen rumaa muotoa, karkeata karvaa, synkkää väriä eikä saastaisia
tapoja. Sano sitä "sudeksi" tai "villikoiraksi", jos haluat, mutta
se on samalla mitä somin susi tahi villikoira koko luomakunnassa. Me
nimitämme sitä kuitenkin, kuten buurit ovat tehneet, "villikoiraksi".
Se on sen oikea nimitys, luokittakoot luonnontutkijat sen kuten
haluavat.
Sen koko, sen sileä, puhdas turkki, yhtä hyvin kuin sen värikin,
lähentävät sen likemmäs koiraa kuin mitään muuta eläintä. Viimemainitun
puolesta -- jossa pohjalla on keltaisenruskea tahrittuna ja
pilkutettuna suurin mustin ja harmain läiskin -- se muistuttaa
silmäänpistävästi tavallista koiraa, ja sen korvien suuri koko näyttää
tekevän sen vielä yhdennäköisemmäksi tämän eläimen kanssa. Sen korvat
eivät kumminkaan, kuten kaikilla villeillä _Canis_-lajeilla, ole
riippuvat, vaan pystyt.
Sen tavat kuitenkin täydentävät yhtäläisyyden. Luonnontilassa ei
villikoira koskaan ole saaliinpyynnissä yksin; vaan uljaasti ajaa se
riistansa uuvuksiin, seuraten sitä suuressa, järjestetyssä laumassa,
aivan kuten koirat tekevät. Metsästyksessään se osoittaa niin paljon
taitoa, kuin jos sillä olisi pahahenki ratsain kintereillään,
ohjaamassa piiskoin ja torvin.
Kenttäkornetilla oli onni nähdä tämän taidon näyte.
Koirat olivat äkkiarvaamatta tulleet ahdistamaan
kaama-antilooppilaumaa; ja miltei ensi hyökkäyksessä joutui yksi
antiloopeista muista erilleen ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Sitä
juuri viekkaat koirat halusivatkin; koko lauma kääntyi tuon yhden
ainoan perään ja juoksi häntä suorana, sensijaan että olisivat koko
joukkoa seuranneet.
Mutta "hartebeest" eli kaama, vaikka onkin rumanmuotoinen antilooppi,
on heimonsa nopeimpia, eikä villikoira voita sitä ilman ankaraa
ajoa. Itse asiassa se ei voisi saavuttaa ollenkaan, jos nopeus
tulisi vain kysymykseen näiden eläinten välillä. Mutta niin ei ole.
"Hartebeestillä" on luonteessaan heikkous, jota vastaan villikoira
panee viekkauden.
Edellinen ei pidä kauan suoraa suuntaa, kun sitä ajetaan, vaikka se
juokseekin hyvin suoraan. Silloin tällöin se poikkeaa toiselle tai
toiselle sivulle, kenties maanlaadun tai jonkun muun seikan johtamana.
Siinä tavassa on sen heikkous. Villikoira tietää sen hyvin ja käyttää
sitä edukseen tempulla, joka varmasti näyttää voimakkaalta ajatuskyvyn
ilmaukselta sen puolelta.
Kenttäkornettimme sai todisteen siitä ajoa katsellessaan. Korkealla
sijaitsevalta paikaltansa hän näki koko kentän ja saattoi huomata sekä
ahdistajan että ahdistetun jokaisen liikkeen.
Erotessaan muista kaama juoksi suoraviivaisesti ja koirat seurasivat
suoraan perässä. Ne eivät olleet kuitenkaan menneet kauaksi, ennenkuin
van Bloom huomasi yhden koirista voittavan muut ja juoksevan paljon
nopeammin kuin mikään niistä. Se olisi voinut olla muita ketterämpi,
mutta metsästäjä ei luullut asian niin olevan. Se näytti pikemminkin
juoksevan lujemmin kuin ne, ikäänkuin se olisi lähetetty _hätyyttämään_
"hartebeestiä" toisten säästäessä hengitystään.
Niin osoittautui asia olevankin; sillä koira oli epätoivoisesti
ponnistaen onnistunut lähestymään antilooppia ja saanut tämän hiukan
kääntymään alkuperäisestä suunnastansa; tämän huomattuansa lauma muutti
suuntaa samalla ja ponnisteli vinoviivaisesti eteenpäin, ikäänkuin
riistaa vastaan. Tällä tavoin ne välttivät sen mutkan, jonka sekä
antilooppi että niiden kumppani oli tehnyt.
Kaama juoksi nyt uutta suuntaa, ja kuten ennenkin nähtiin pian yhden
koirista johtavan laumaa ja ponnistelevan parhainta vauhtiansa. Se,
joka oli ensin johtanut, perääntyi niin pian kuin antilooppi poikkesi
alkuperäisestä suunnastansa, liittyi muuhun laumaan ja liikkui
vitkalleen takimmaisten joukossa. Sen velvollisuusvuoro oli suoritettu.
Jälleen antilooppi muutti suuntaa. Jälleen juoksi lauma vinosti ja
teki toisen oikaisun sitä kohden -- jälleen uusi koira otti johdon,
ja eteenpäin kiiti ajo kuten ennenkin -- villikoirien päästäessä
haukahduksia juostessaan.
Useita kertoja tekivät viekkaat koirat tämän tempun -- kunnes toivottu
tulos saavutettiin ja antilooppi oli täydelleen uuvutettu.
Ikäänkuin ne olisivat tunteneet, että se oli niiden vallassa ja ettei
enempää sotataitoa tarvittu, syöksyi koko lauma sitten yhtaikaa
eteenpäin ja piiritti nopeasti riistan.
Antilooppi teki viimeisen epätoivoisen pakenemisyrityksen, mutta
huomaten, ettei nopeus enää hyödyttäisi, kääntyi eläin äkkiä ja
asettui puolustusasentoon -- vaahto huulilta valuen ja punaiset silmät
säkenöiden kuin tulikekäleet.
Seuraavassa hetkessä olivat koirat sen ympärillä.
"Mikä mainio lauma!" huudahti van Bloom. "Olisipa minulla sellainen!"
"Ahaa!" jatkoi hän kuin olisi uusi ajatus iskenyt hänen mieleensä, "ja
miksi ei, juuri tuollainen? -- miksi ei?"
Kenttäkornetin mielessä kulkeneet ajatukset olivat seuraavanlaisia:
Että villikoiria voisi kesyttää ja totuttaa metsästykseen -- kaikkein
helpoimmin norsunajoon. Hän tiesi, että sen voisi tehdä, sillä
buuri-metsästäjät olivat usein niin tehneet. Tosin täytyi koirat ottaa
nuorina, mutta mistä oli poikasia saatavissa? Ei ole niinkään helppo
saada vangiksi villikoiran pentuja. Ennenkuin ne osaavat hyvin juosta,
ei niiden emä salli niiden kulkea kauas luolista, joissa ne ovat
syntyneet; ja ne ovat tavallisesti vuorissa olevia rotkoja, joihin
ihmisen on aivan mahdoton päästä. Kuinka hän voisi saada niitä joukon?
Hän oli jo tehnyt sellaisen päätöksen. Missä saattoi niiden synnyinsija
olla?
Tässä kohden keskeytyivät hänen mietteensä, sillä villikoirat
menettelivät varsin omituisella tavalla, joka antoi hänelle uuden
käsityksen niiden älykkäisyydestä ja vallan innostutti häntä.
Kun antilooppi seisahtui tekemään vastarintaa ja koirat sen
saavuttivat, odotti van Bloom aivan luonnollisesti näkevänsä näiden
hyökkäävän riistansa kimppuun ja heti kaatavan sen maahan. Hän tiesi,
että se oli niiden yleinen tapa. Kuinka hän hämmästyikään nähdessään
koko lauman seisahtavan toiselle puolelle, kuten aikoen jättää
antiloopin yksikseen. Jopa muutamat niistä laskeutuivat lepäämäänkin,
kun taas toiset seisoivat avoimin kidoin ja riippuvin kielin, mutta
osoittamatta merkkiäkään, että ne aikoisivat enempää ahdistaa
huohottavaa saalistansa.
Kenttäkornetti saattoi tarkastaa hyvin tilannetta, sillä antilooppi oli
hänen puolellansa -- nimittäin kallioiden taholla -- kun taas koirat
olivat kauempana lakeudella. Toinen seikka, joka häntä hämmästytti,
oli se, että koirat saavutettuansa eläimen ja juostuansa sen ympärillä
olivat todella vetäytyneet nykyiseen asemaansa.
Mitä se voi merkitä? Pelkäsivätkö ne sen rumia sarvia? Lepäsivätkö ne,
ennenkuin tekisivät verisen rynnäkkönsä?
Metsämiehen katse oli herkeämättä kiinnitettynä mielenkiintoiseen
ryhmään.
Hetken kuluttua antilooppi, saatuansa hiukan hengähtää ja nähdessään
lauman olevan niin etäällä, lähti uudelleen liikkeelle.
Tällä kertaa se juoksi sivullepäin, aikoen nähtävästi joutua sillä
taholla olevalle kukkulalle, jonka rinteitä se epäilemättä arveli
voivansa käyttää hyödyksensä. Mutta tuskin oli eläin pyyhkäissyt
liikkeelle, kun koirat hyökkäsivät sen jälkeen ja viidensadan kyynärän
juoksun jälkeen saivat sen taas pysähtymään. Jälleen asettui lauma
vähän matkan päähän, ja kaama-antilooppi seisoi yksin lakeudella!
Vielä kerran se koetti päästä pakoon ja pyyhälsi menemään niin
nopeasti, kuin koivet vielä jaksoivat, koirat kuten ennenkin parvessa
perässä.
Tällä kertaa antilooppi juoksi uuteen suuntaan pyrkien vuorta kohden;
ja kun ajo nyt kävi varsin läheltä nwanapuuta, näki jokainen sen
mainiosti.
Kaama näytti juoksevan entistä nopeammin, tahi joka tapauksessa eivät
koirat nyt näyttäneet sitä saavuttavan. Kenttäkornetti, kuten kaikki
nuorempikin väki, toivoi, että eläinparka pääsisi pakoon väsymättömiltä
takaa-ajajiltaan.
He katselivat ajoa, kunnes juuri saattoivat nähdä antiloopin heleän
ruumiin kaukana, näyttäen keltaiselta pisteeltä vuorenseinää vasten,
mutta koiria ei enää näkynyt. Sitten keltainen piste äkkiä katosi,
kuten kynttilä olisi sammunut, eivätkä he voineet enää sitä nähdä.
Epäilemättä oli antilooppi sysätty alas!
Omituinen epäilys tuli van Bloomin mieleen ja käskien satuloida kvaggat
hän ratsasti Hansin ja Hendrikin kanssa sitä paikkaa kohden, missä
antilooppi oli viimeksi nähty.
He lähestyivät paikkaa varovasti; ja eräiden pensaiden suojassa heidän
onnistui päästä kahdensadan kyynärän päähän siitä kohdasta tulematta
huomatuiksi. Erikoinen näytelmä palkitsi heidän vaivansa.
Noin kuuden sylen päässä kallion takana oli antiloopin ruumis, jonka
koirat olivat sinne syösseet. Sen olivat jo puoleksi syöneet, ei
koirat, jotka sitä olivat ajaneet, vaan niiden kaikenikäiset penikat,
joita luvultansa runsaasti kuutisenkymmentä seisoi haaskan ympärillä,
kiskoen irti sen lihaa ja äristen toisillensa. Muutamia täysikasvuisia
koiria, jotka olivat ottaneet ajoon osaa, nähtiin makaamassa maassa
vielä huohottaen ankaran juoksun perästä; mutta useimmat niistä
olivat kadonneet, epäilemättä niihin lukemattomiin pieniin luoliin ja
rotkoihin, joita kallion pohjalla aukesi.
Ei voinut epäillä omituista tosiasiaa, -- että villikoirat olivat
järjestystä noudattaen ajaneet antiloopin pesäpaikallensa poikastensa
ravinnoksi, ja että ne olivat pidättäytyneet sitä tappamasta lakeudella
säästääkseen itseltänsä vaivan laahata sitä matkan päästä.
Näillä eläimillä ei todella olekaan -- toisin kuin _Felidae_-suvulla --
voimaa kuljettaa suurta taakkaa pitemmän matkan päähän; siitä johtui
niiden ihmeellinen vaisto, joka sai ne ohjaamaan antiloopin juuri sille
paikalle, missä sen lihaa tarvittiin.
Että ne tätä omituista tapaa noudattivat alinomaa, sitä todistivat
suurten erilaisten antiloopien lukemattomat luut ja sarvet, joita oli
hajallaan paikalla.
Van Bloom piti silmällä nuoria pentuja, ja kaikki kolme hyökkäsivät
niitä kohden. Mutta se oli turhaa. Yhtä viekkaina kuin niiden isät ja
emot, jättivät pikku veitikat heti ateriansa nähdessään tunkeilijat ja
ryntäsivät pois luoliinsa!
Ne eivät kuitenkaan olleet kyllin ovelia välttääkseen ansoja, joita
niille asetettiin joka päivä viikon kuluessa; ja ennenkuin tuo aika
oli kulunut, oli niitä toistakymmentä kaikessa turvassa kesytettyinä
pienessä kopissa, joka oli niille erikoisesti rakennettu suuren
nwanapuun varjoon.
* * * * *
Ei ollut kulunut kuutta kuukautta tästä, kun niitä oli useita
metsästysmatkalla, opetettuina norsunajoon, jonka työn ne
suorittivatkin niin rohkeasti ja taitavasti kuin puhtainta rotua olevat
koirat.