Van Bloom ja hänen perheensä olivat nyt olleet kuukausimääriä
ilman leipää. He eivät kuitenkaan olleet ilman vastiketta, koska
erilaiset juuret ja pähkinät antoivat heille ravinnon vaihtelua.
Viimemainituista heillä oli maa- eli sianpähkinä (_Arachis hypogea_),
jota kasvaa kaikkialla Etelä-Afrikassa ja joka on alkuasukkaiden
pääasiallisena ravintona. Kasviksina he käyttivät useiden _Ixias_
ja _Mesembryanthemum_-lajien mukuloita, muun muassa "hottentotin
viikunaa" (_Mesembryanthemum edule_). Heillä oli "kafferileipää"
-- erään _Zamia_-lajin rungon ydintä; ja "kafferikastanjia",
_Brabeium stellatumin_ hedelmiä; ja viimeksi paras, "elefantinjalan"
(_Testudinaria elephantipes_) suunnattomia juuria. Heillä oli myös
villiä sipulia ja kynsilaukkaa; ja kauniin vedessäkelluvan kasvin
(_Aponogeton distachys_) valkeissa kukkalatvoissa he tapasivat parsan
vastiketta.
Kaikkia näitä, juuria ja hedelmiä oli saatavissa lähistöllä,
eikä kukaan paremmin voinut niitä löytää ja "kangota" ylös niitä
löydettyänsä kuin bushmanni Swartboy. Luonnollista se olikin, sillä
varhaisempina päivinään oli Swartboyn usein ollut pakko elämää vain
juurilla viikkokausia, jopa kuukausiakin.
Mutta vaikkakin he voivat hankkia alituisen varaston näitä
luonnontuotteita, pitivät he niitä vain huonona leivän korvauksena;
ja kaikki he halusivat vielä kerran syödä sitä, mitä tavallisesti
sanotaan "elämän ylläpitäjäksi" -- joskaan Etelä-Afrikassa, missä niin
monet ihmiset elävät yksinomaan eläinten lihasta, leivälle tuskin voi
oikeutetusti antaa tuota nimitystä.
Leipää he nähtävästi saisivatkin pian. Muuttaessaan pois vanhalta
kraalilta he olivat tuoneet muassaan pienen säkillisen maissia. Ne
olivat viimeiset rippeet heidän edellisen vuoden varastostaan; ja
kaikkiansa siinä ei ollut bushelia [noin 36 litraa. Suom.] enempää.
Siinä oli kuitenkin kyllin siemeneksi ja se tuottaisi monta bushelia,
jos jyvät soveliaasti istutettaisiin ja taimia huolellisesti
hoidettaisiin.
Näin olikin tehty vähän aikaa sen jälkeen, kun he olivat saapuneet
nykyiseen kotiinsa. Oli valittu hedelmällinen maakaistale, joka oli
vain muutaman sadan kyynärän päässä nwanapuusta. Maa oli käännetty
lapiolla auran puutteessa ja siemenet kylvetty sopivain välimatkain
päähän.
Monta tuntia oli uhrattu perkaamiseen ja kuokkimiseen ja joka taimen
ympärille koottu pieni kumpu pehmeätä multaa ravitsemaan juuria ja
suojaamaan niitä auringon helteeltä. Taimia kasteltiinkin silloin
tällöin.
Osaksi tämän hoidon vuoksi ja osaksi koskemattoman maan
hedelmällisyyden tähden oli oivallinen kasvu tuloksena; korret olivat
runsaasti kaksitoista jalkaa korkeita ja tähät lähes jalan pituisia.
Ne olivat melkein kypsiä; ja kenttäkornetti aikoi viikon tai kymmenen
päivän kuluttua korjata sadon.
Sekä hän että hänen väkensä odottivat hauskoja pitoja, joissa saisivat
maissileipää ja "hominya" "soseen ja maidon" kera sekä useita muita
ruokalajeja, joita Tottyn taidolla voitaisiin valmistaa maissista.
Näihin aikoihin sattui tapaus, joka oli vähällä riistää ei ainoastaan
heidän koko maissi-istutustansa, vaan myöskin heidän rakkaan
taloudenhoitajansa Tottyn. Tapaus oli seuraavanlainen:
Totty oli suuren nwanapuun parvekkeella, johon näkyi maissitilkku ja
myös sen takana oleva lakeus aina kallion juurelle asti. Hän hommaili
kotiaskareissa, kun hänen huomiotansa vetivät puoleensa eräät omituiset
äänet, jotka tulivat siltä taholta. Hän erotti oksia toisistaan ja
katsoi niiden lomitse. Erikoinen näky oli hänen silmäinsä edessä --
harvinainen näytelmä.
Joukko oudonnäköisiä eläimiä, luvultaan kaksisataa tai enemmänkin,
oli tulossa kallioitten taholta. Ne olivat kummallisen muotoisia
elukoita -- rakenteeltansa ja kooltansa muistuttaen suuria, rumia
koiria -- väriltään vihertävänruskeita. Niiden kasvot ja korvat vain
olivat mustat, ja ne olivat paljaat, kun taas niiden ruumis oli
karhean, kankean karvan peittämä. Niillä oli pitkät hännät, joita
muutamat niistä pitivät korkealla ilmassa ja heiluttelivat mitä
eriskummaisimmalla tavalla.
Totty ei millään muotoa ollut levoton. Hän tiesi, mitä lajia eläimiä ne
olivat. Hän tiesi, että ne olivat _paviaaneja_. Ne olivat sitä lajia,
joka tunnetaan nimellä "siankuono"-paviaani eli "chacma" (_Cynocephalus
porcarius_), ja jota tavataan miltei Etelä-Afrikan joka osassa, missä
vain on korkeita kallioita luolineen ja halkeamineen -- paviaanien
mieluisia asuinpaikkoja.
Kaikista apinoista ovat paviaanit, koiranmuotoisiin apinoihin
(_Cynocephali_) kuuluva suku, inhoittavimpia tavoiltansa ja
ulkomuodoltaan. Ken ei tuntisi inhoa katsellessaan rumaa mandrillia
-- drilliä -- hamadryasta -- tai myöskin chacmaa? Ja kaikki ne ovat
paviaaneja.
Paviaanit ovat Afrikalle ominaisia, ja niitä on kuusi tunnettua lajia:
Pohjois-Afrikan tavallinen paviaani, etelä- ja länsirannan "papion",
Abessinian "hamadryas" eli "tartarin", Guinean "mandrilli" ja "drilli"
ja Kap-maan "chacma".
Näiden eläinten tavat ovat yhtä inhoittavia kuin niiden ulkomuoto.
Niitä voidaan kesyttää ja tehdä niistä "lempielukoita"; mutta
vaarallisia suosikeita ne ovat, sillä ne voivat vähimmästäkin
ärsytyksestä purra kättä, joka niitä ruokkii.
Niiden ruumiin ja leukojen suuri vankkuus ja niiden pitkät
koiranhampaat antavat niille vaarallisen voiman, jota ne usein
käyttävät. Ei yksikään koira vedä paviaanille vertoja, ja hyeena ja
leopardi usein jäävät alakynteen taistellessaan sen kanssa.
Paviaanit eivät kuitenkaan ole lihansyöjiä, ne vain repivät
vihollisensa kappaleiksi syömättä sitä. Niiden ravintona ovat hedelmät
ja sipulinkaltaiset juuret, joita ne hyvin ymmärtävät kaivaa maasta
_kätensä_ terävillä kynsillä.
Joskaan ne eivät käy ihmisen kimppuun saadessaan olla häiritsemättä,
tulee niistä vaarallisia hyökkääjiä, kun niitä metsästetään ja ne
pakotetaan pitämään puoliansa.
Etelä-Afrikan siirtolaisten kesken kerrotaan paljon omituisia
juttuja chacma-paviaaneista, kuinka ne esim. ryöstävät matkailijalta
hänen ruokansa ja sitten, mennen jonkun matkan päähän, pilkkaavat
häntä sitä ahmiessaan. Alkuasukkaat sanovat myös, että ne joskus
kävellessään käyttävät keppiä, "kangoten" sillä juuria ja käyttäen
sitä itsepuolustukseen. Myöskin kuinka nuoren paviaanin onnistuessa
löytämään hyvän juuren vanhempi ja vankempi sen huomattuaan riistää
sen itselleen; mutta jos nuorempi on sen jo nielaissut, silloin
tuo riitelijä ottaa nuoremman kiinni, kääntää sen pää alaspäin ja
ravistelee sitä, kunnes sen on pakko antaa ylen mitä on nielaissut!
Paljon tuollaisia juttuja on buurien maassa liikkeellä, eivätkä ne ole
kaikki perättömiä, sillä näillä elukoilla on aivan varmasti suuressa
määrin _ajatus_kykyä.
Totty näki "orreltansa" kylliksi ollakseen tästä varma, jos hän olisi
ollut taipuvainen filosofoimaan. Mutta hän ei ollut. Hän oli vain
hiukan utelias eläinten metkuja näkemään ja huusi Trüeyn ja pikku Janin
ylös puuhun, jotta he hänen kanssansa yhdessä katselisivat näytelmää.
Kaikki muut olivat poissa metsästämässä.
Jan oli mielissään ja juoksi heti ylös tikapuita. Samoin teki Trüeykin,
ja kaikki kolme seisoivat katsellen noiden nelikätisten olentojen
omituisia liikkeitä.
He havaitsivat, että joukko todellakin marssi järjestyksessä; ei
_rivissä_, vaan jonkinlaisessa ymmärrettävässä ryhmityksessä.
Sivustoilla oli tiedustelijoita ja johtajat etummaisina. Nämä
olivat muita vanhempia ja kookkaampia paviaaneja. Kuului huutoja ja
merkkejä, ja korostuksen ja sävyn vaihtelu olisi saanut kenet tahansa
vakuutetuksi, että siellä oli oikea keskustelu käynnissä. Naarakset
ja poikaset marssivat keskellä paremman turvallisuuden vuoksi. Emot
kantoivat lapsiansa selässänsä tai olkapäillään. Tuolla pysähtyi eräs
emo imettämään pienokaistansa -- puhdistaen sen karvaa samalla -- ja
sitten laukkasi eteenpäin ottaakseen takaisin ajanhukan. Toisen taas
nähtiin kurittavan lastansa, joka oli jollakin tavoin antanut syytä
harmiin. Taikka pari nuorta naarasta riiteli, mustasukkaisuudesta tai
jostakin muusta syystä, ja sitten seurasi kauhea suunpieksentä, jonka
joku päälliköistä vaiensi kovalla uhkaavalla karjaisulla!
Siten ne etenivät tasangon poikki, lörpötellen ja huutaen ja karjuen,
kuten vain apinat voivat.
Mitä niillä oli tekeillä?
Siihen kysymykseen saatiin varsin pian vastaus. Trüey ja Jan ja Totty
näkivät kauhukseen, etteivät paviaanit olleet turhalla asialla. Ne
olivat maissia hakemassa!
Muutaman minuutin kuluttua oli suurin osa joukkoa mennyt viljapellolle
ja hävinnyt näkyvistä pitkien varsien ja laveiden lehtien sekaan.
Muutamia vain saattoi nähdä -- suuria, vanhoja roikaleita, jotka
asettuivat ulkopuolelle vartijoiksi ja ylläpitivät alituista
keskenäistä merkkien vaihtoa. Pääjoukko oli jo ryöstämässä kasvien
kallisarvoista hedelmää.
Mutta omituinen näky tarjoutui viljapellon toisella puolen, jossa
oli rivi paviaaneja, asettuneina yhtä pitkien välimatkojen päähän
toisistaan ja ulottuen aina kallioiden juurelle asti. Nämä olivat
jätetyt muun parven kulkiessa lakeuden poikki pellolle. Mitä
tarkoitusta varten?
Se selvisi pian. Tuskin kahta minuuttia sen jälkeen, kun joukko oli
kadonnut maissin suojaan, nähtiin pitkien latvojen lentelevän tuota
riviä kohden kuin ihmiskäden sinkauttamina. Rivin lähimmässä päässä
olijat ottivat ne heti kiinni, heittivät ne seuraavalle ja nämä
seuraavalle ja niin edelleen, kunnes varsin lyhyen ajan kuluttua siitä,
kun tähkä oli siepattu varresta, se oli toimitettu kaukana kallioitten
keskellä olevaan paviaanien varastoon!
Jos tätä työtä olisi jatkunut paljoa kauemmin, olisi kenttäkornetilla
ollut vain huono sato viljaa korjatessaan. Paviaanit pitivät viljaa
kyllin kypsänä ja olisivat pian sen korjanneet, mutta sillä hetkellä
keskeytettiin niiden hommat.
Totty tiesi vähän siitä vaarasta, johon hän antautui, kun hän juoksi
ajamaan pois chacma-joukkoa vain pitkällä luudanvarrella. Hän ajatteli
vain sitä tappiota, jonka hänen hyvä isäntänsä saisi kärsiä; ja alas
tikapuita hän kiiruhti ja juoksi suoraan viljapellolle.
Sen reunalla hän kohtasi monta vartijaa, jotka irvistelivät, soittivat
suutansa, kiljuivat, karjuivat ja näyttivät pitkiä koiranhampaitansa;
mutta ne saivat vain luudanvarresta iskun rumille kuonoillensa.
Niiden huudot kutsuivat toisia paikalle; ja hetken kuluttua seisoi
hottentottiparka vihaisen chacmaparven keskellä, ja näitä esti
hyökkäämästä hänen kimppuunsa vain se taitava tapa, jolla hän
jatkuvasti käytteli luudanvartta.
Tämä huono ase ei kuitenkaan olisi paljoa kauemmin hyödyttänyt, ja
Tottyn kohtalo -- joutua kappaleiksi revityksi -- olisi pian täyttynyt,
jollei neljä hevosmiestä tai oikeammin "kvaggamiestä" olisi samassa
karahuttanut hänen avuksensa.
Ne olivat ajosta palaavat metsämiehet; heidän pyssyjensä yhteislaukaus
hajoitti heti inhoittavat chacmat ja ajoi ne ulvoen takaisin luoliinsa.
Senjälkeen kenttäkornetti vartioi huolellisesti maissiansa, kunnes se
oli kypsää korjattavaksi; silloin se tuotiin kotiin ja talletettiin
turvaan sekä lintujen, matelijain, nelijalkaisten että _nelikätisten_
ulottuvilta.