Janin vaara oli uhkaava. Hän syöksyi hurjasti eteenpäin kiemurassa
makaavaa käärmettä kohti. Hän ei tiennyt sen olevan edessään. Trüey
ei ehtisi ajoissa varoittaa pysähdyttääkseen hänen kiirettänsä.
Seuraavassa hetkessä Jan olisi kapealla polulla, ja silloin ei mikään
mahti voisi häntä pelastaa kuolettavasta pistosta. Hänen olisi
mahdotonta hypähtää sivuun tahi yli matelijan, kuten antilooppi oli
tehnyt; sillä silloinkin oli Trüey huomannut kobran pitkän kaulan
syöksyvän useita jalkoja ylöspäin. Pikku Janiin se varmasti ulottuisi,
kenties se kääriytyisi hänen ympärillensä. Jan olisi hukassa!
Trüey oli hetken aikaa puhumattomana. Kauhu oli riistänyt häneltä
puhekyvyn. Hän saattoi vain huutaa ja heilutella hurjasti käsivarsiansa.
Sensijaan että nämä mielenosoitukset olivat varoittaneet Jania
vaarasta, ne tekivät sen vain yhä varmemmaksi. Hän liitti Trüeyn nyt
päästämät huudot siihen, joka oli hänet aluksi kutsunut paikalle.
Hänellä oli jokin vastus -- Jan ei tiennyt mikä; mutta kun hän
jatkuvasti huusi, luuli poika jonkun hyökänneen hänen kimppuunsa.
Se voisi olla käärme, ajatteli hän; mutta oli se mikä tahansa, ensi
vaikutin oli kiiruhtaa hänen avukseen. Hän ei saattaisi olla hyödyksi
ennenkuin olisi hänen luonaan, ja sentähden hän ei ajatellutkaan
pysähtyä, kunnes olisi ehtinyt paikalle, jossa oli sisko.
Trüeyn huudot siis ja niitä seuraavat hurjat liikkeet saivat hänet vain
sitä nopeammin juoksemaan; ja koska hänen silmänsä olivat huolestuneina
luodut siskoon, ei ollut vähintäkään toivoa, että hän havaitsisi
käärmeen, ennenkuin hän joko oli astunut sen päälle tahi tuntenut sen
turmiollisen pureman.
Trüey päästi viimeisen varoitushuudon saaden samalla esiin sanat.
"Oi, veli, takaisin! Käärme, käärme!"
Sanat olivat turhaan lausutut. Jan kuuli ne, muttei ymmärtänyt niiden
tarkoitusta. Hän kuuli "käärme"-sanan. Sitä hän juuri odottikin. Se oli
ahdistanut Trüeytä; ja vaikkei Jan nähnytkään sitä, oli se epäilemättä
kietoutunut hänen ympärillensä. Hän kiiruhti eteenpäin.
Nyt hän oli jo kuuden askeleen päässä pelottavasta matelijasta, joka
oli ojentanut pitkän kurottavan kaulansa ottaakseen hänet vastaan.
Vielä hetki, ja sen myrkkyhampaat tunkeutuisivat syvälle hänen lihaansa.
Epätoivoisesti huutaen syöksyi Trüey eteenpäin. Hän toivoi vetävänsä
hirviön huomion itseensä. Hän panisi oman henkensä alttiiksi
pelastaakseen veljensä.
Hän oli tullut kuuden askeleen päähän uhkaavasta matelijasta. Jan oli
jokseenkin saman matkan päässä vastakkaisella puolella. He olivat yhtä
suuressa vaarassa; ja toinen tai toinen -- kenties molemmat olisivat
joutuneet kuolettavan kobran uhriksi; mutta sillä hetkellä oli heidän
auttajansa lähellä. Tumma varjo liukui heidän silmäinsä editse --
heidän korviinsa kuului jysähdys kuten putoavan kappaleen synnyttämä --
ja samassa silmänräpäyksessä oli suuri lintu syössyt heidän välillensä.
Se ei jäänyt alas. Hetkeksi sen vankat leveät siivet tulvahuttivat
ilmavirtaa heidän kasvoillensa; mutta seuraavassa hetkessä lintu teki
äkkiponnistuksen ja nousi korkeuteen.
Trüeyn silmät kääntyivät maahan. Kobraa ei ollut siinä enää.
Ilosta kirkaisten hän juoksi eteenpäin ja kietoen käsivartensa Janin
kaulaan huusi:
"Olemme pelastetut, veli! Olemme pelastetut!"
Jan oli hiukan ymmällä. Siihen saakka hän ei ollut nähnyt käärmettä.
Hän oli nähnyt linnun syöksyvän heidän väliinsä, mutta niin taitavasti
se oli siepannut kobran ja vienyt sen mennessään, ettei Jan, vain
Trüeytä katsellessaan, ollut huomannut käärmettä sen nokassa. Hän oli
ymmällä ja kauhuissaan, sillä hän luuli yhä Trüeyn olevan vaarassa.
Kun hän kuuli hänen huudahtavan: "Olemme pelastetut!" kävi hän yhä
enemmän ymmälle.
"Entä käärme!" huusi hän. "Missä käärme on?"
Näitä kysymyksiä tehdessään hän tarkasteli Trüeytä kiireestä
kantapäähän, ikäänkuin odottaen näkevänsä matelijan kietoutuneena hänen
jonkun raajansa ympäri.
"Käärmekö, Jan! Etkö nähnyt sitä? Se oli juuri tuossa jalkaisi edessä;
mutta nyt -- katsoppas! Tuolla se on. _Sihteeri_ sai sen, katso! Ne
tappelevat! Hyvä lintu! Toivon sen rankaisevan tuota lurjusta, joka
tahtoi rosvota somia kutojiani, kas niin, hyvä lintu! Anna sille! Kas,
Jan! Mikä tappelu!"
"Ah niin!" sanoi Jan, ymmärtäen nyt tilanteen. "Ah niin! Tuolla _on_
käärme varmasti ja löylyttäjä myöskin. Elä pelkää, Trüey! Luota
sihteeriini. Se antaa lurjuksen maistaa kynsiänsä. Siinä on aikamoinen
selkäsauna! Vielä toinen tuollainen isku ja suomuiseen roistoon ei jää
paljoa henkeä. Kas jälleen läiskis!"
Tällaisin ja samantapaisin huomautuksin seisoivat lapset katsellen
tulista ottelua, joka riehui linnun ja matelijan kesken.
Tämä lintu oli varsin omituinen -- niin omituinen, ettei koko
maailmassa ole toista sen veroista. Muodoltansa se muistutti kurkea
hyvin pitkine säärineen ja ollen sen korkuinen ja suuruinen. Sen pää ja
nokka olivat kuitenkin enemmän kotkan tai korppikotkan näköisiä. Sillä
oli hyvin kehittyneet siivet, pitkine suippokärkineen, ja varsin pitkä
pyrstö, jossa kaksi keskimmäistä sulkaa olivat muita pitemmät. Sen
yleisväri oli sinertävänharmaa, kaula ja rinta valkoiset, ja siipisulat
punertavaan vivahtavat. Mutta kenties kaikkein huomattavinta linnussa
oli sen höyhentöyhtö. Sen muodosti joukko pitkiä, mustahkoja sulkia,
jotka kasvoivat sen takaraivolla ja ulottuivat alas niskaa pitkin
miltei hartioille saakka. Nämä antoivat linnulle varsin omituisen
ulkonäön; ja kuviteltu yhdennäköisyys entisaikain sihteerin kanssa,
jolla oli pitkä sulkakynä korvan takana -- ennenkuin teräskynät tulivat
käytäntöön -- on syynä, miksi lintu on saanut tuon vallan sopimattoman
"sihteerilinnun" nimen.
Oikeammin sitä sanotaan "käärmeensyöjäksi", ja luonnontutkijat ovat
antaneet sille nimen _Gypogeranus_ eli kurkikotka. Toisinaan sitä myös
sanotaan "lähettilääksi" sen vakavan, juhlallisen käynnin vuoksi, kun
se astelee yli tasangon.
Kaikista sen nimistä on "käärmeensyöjä" parhaiten soveltuva linnun
luonteeseen. On totta, että muutkin linnut surmaavat ja syövät
käärmeitä -- kuten Etelä-Amerikan "guaco"-lintu ja useat haukat
ja poutahaukat -- mutta sihteeri on ainoa siivekäs eläin, joka
saalistaa yksinomaan tähän luokkaan kuuluvia matelijoita ja ylläpitää
alituista sotaa niitä vastaan. Ei ole vallan oikein sanoa, että se
syö käärmeitä yksinomaan. Se syö myöskin sisiliskoja, kilpikonnia ja
heinäsirkkojakin; mutta käärmeet ovat varmasti sen mieliravintoa, ja
niitä saadakseen se uskaltaa henkensä verisiin kamppailuihin varsin
suurikokoistenkin käärmeitten kanssa.
Käärmeensyöjä on afrikalainen lintu eikä vain Etelä-Afrikalle
ominainen, koska sitä on Gambiassakin. Se on myös Filippinien-saarten
asukas. On epätietoisuutta siitä, onko Filippinien saarten laji
sama kuin afrikalainen. Höyhenpeitteessä on eroavaisuutta, vaikka
varsin vähäistä. Höyhentöyhdön järjestys eroaa noilla kahdella, ja
pyrstösulat ovat eri lailla asettuneet. Afrikalaisella lajilla on
kaksi keskimmäistä pisimmät, kun taas Filippinien käärmeensyöjällä
kaksi syrjimmäistä pistää esiin -- antaen linnun pyrstölle "haara"-
eli pääskyspyrstön muodon. Muutamia eroavaisuuksia on myös havaittu
etelä-afrikalaisen ja Gambian linnun välillä.
Käärmeensyöjä on kuitenkin varsin ainoalaatuinen lintu; ja
luonnontutkijat, voimatta luokittaa sitä joko haukkojen, kotkien,
korppikotkien, kanalintujen tahi kurkien joukkoon, ovat kohottaneet sen
muodostamaan eri heimon suvun ja lajin yksikseen.
Etelä-Afrikassa se asustaa mielellään suurilla tasangoilla ja
kuivalla "karoolla", astuskellen sinne tänne saalista etsimässä. Se
ei elä parvissa, vaan yksin tai parittain, tehden pesänsä puihin --
tavallisesti tiheisiin, oksisiin lajeihin -- mikä tekee perin vaikeaksi
pesää lähestyä. Koko rakennus on noin kolme jalkaa läpimitaten ja
muistuttaa puihin rakentavien kotkien pesiä. Se on tavallisesti
verhottu höyhenillä ja untuvilla, ja kaksi tai kolme munaa haudotaan
yhdellä kertaa.
Käärmeensyöjä on oivallinen juoksija ja viettää enemmän aikansa maassa
kuin lentäen. Se on arka, varovainen lintu, mutta siitä huolimatta
sen helposti voi kesyttää; eikä ole lainkaan harvinaista nähdä niitä
Kap-maan farmarien talojen luona, joissa niitä pidetään kesyinä,
koska ne ovat hyödyllisiä hävittäessään käärmeitä, sisiliskoja ja
muita tuhoeläimiä. Niitä on kauan sitten viety Ranskan Länsi-Intian
saarille ja totutettu sikäläiseen ilmanalaan -- jotta ne kävisivät
sotaa vaarallista "keltaista käärmettä" (_Trigonocephalus lanceolatus_)
vastaan, joka on noiden seutujen viljelysmaiden vaivana.
Se lintu, joka niin otolliseen aikaan oli ilmestynyt Janin ja Trüeyn
väliin ja epäilemättä pelastanut toisen tai toisen tahi kumpaisenkin
_spuugh-slangin_ kuolettavasta puremasta, oli käärmeensyöjä -- se
oli kesytetty ja tehnyt asuntonsa suuren nwanapuun oksien sekaan.
Metsästäjät olivat löytäneet sen lakeudelta jonkun eläimen -- kenties
oikein suuren käärmeen -- haavoittamana ja tuoneet sen harvinaisuutena
kotiin. Ajan tullen se parani kokonaan haavoistansa, mutta se ystävyys,
jota se oli saanut osakseen sairaana ollessaan, ei ollut turhaan
heitettyä. Kun se jälleen saattoi käyttää siipiänsä, kieltäytyi se
lähtemästä pois suojelijoittensa luota, vaan jäi tottumuksesta leiriin
-- vaikka se tekikin usein retkiä ympäröiville tasangoille etsien
mieliruokaansa. Se palasi kuitenkin aina illalla ja nukkui suuren
nwanapuun oksien seassa. Se oli tietysti Janin suosikki ja Jan oli
sille perin hyvä; nyt se maksoi takaisin kaiken hänen hyvyytensä
pelastaessaan hänet kuolettavan kobran hampaista.
Toinnuttuaan säikähdyksestänsä lapset seisoivat katsellen harvinaista
taistelua käärmeen ja käärmeensyöjän välillä.
Siepatessaan ensin matelijan lintu oli ottanut sen niskasta nokkaansa.
Se ei kenties olisi tehnyt sitä niin nopeasti, jollei käärmeen huomio
olisi ollut käännettynä lapsiin, siten estäen sitä olemasta varuillaan.
Onnistuttuansa sieppaamaan matelijan lintu nousi melkein kohtisuoraan
monen sylen korkeuteen ja sitten, avaten nokkansa, antoi käärmeen
pudota maahan. Sen tarkoitus oli huumata tämä putoamisella; ja
voidakseen tehdä sen vielä vaikuttavammin se olisi kantanut kobran
korkeammalle, jollei tämä olisi estänyt sitä koettamalla kietoutua
siipien ympärille.
Annettuansa saaliinsa pudota ei käärmeensyöjä jäänyt ilmaan.
Päinvastoin se syöksyi putoavan matelijan perässä, ja samassa kun
tämä kosketti maata ja ennenkuin se ehti asettua puolustusasentoon,
kävi lintu sen kimppuun levitetyin jaloin antaen sille ankaran iskun
niskan paikkeille. Käärme ei ollut vielä kuin vähäisen vahingoittunut
ja heittäytyen kiemuraan se oli valmis puolustautumaan. Sen kita
oli avattu laajimmilleen, sen kieli ojennettu esiin, sen hampaat
olivat pystyssä ja sen silmät säihkyivät raivoa ja myrkkyä. Kauhealta
vastustajalta se näytti, ja hetken aikaa näytti sihteerikin niin
ajattelevan seistessään maassa vastatusten sen kanssa.
Pian lintu kuitenkin alkoi lähestyä sitä uudistaakseen hyökkäyksensä,
joskin tuo läheneminen tapahtui varovaisella tavalla. Toisen vankan
siipensä sulat levitettyinä laajaksi kilveksi se lähestyi matelijaa
sivuittain ja, tultuansa kyllin lähelle, pyörähti äkkiä, kääntyen
säärillänsä kuin akselin ympäri, ja läimähytti voimakkaasti toisella
siivellänsä. Isku annettiin hyvin tuloksin. Se osui käärmeen päähän
ja näytti huumanneen sen. Sen kaula painui ja kiemurat heltisivät.
Ennenkuin se saattoi toipua, oli se vielä kerran käärmeensyöjän nokassa
ja sitä laahattiin ilman halki.
Tällä kertaa lintu nousi paljon korkeammalle kuin edellisellä --
koska sitä ei käärmeen kiemurtelu estänyt -- ja kuten ennen se antoi
matelijan pudota ja syöksyi sitten äkisti perässä.
Kun käärme tuli maahan toisen kerran, makasi se pitkin pituuttaan
hetkisen, kuin huumaantuneena tahi kuolleena. Se ei kuitenkaan ollut
kuollut ja olisi vielä kerran käynyt kiemuralle, mutta ennenkuin se
ehti niin tehdä, iski lintu yhä uudelleen sen niskaan levitettyine
känsäisine jalkoineen ja vihdoin odottaen tilaisuutta, jolloin käärmeen
pää oli maassa, antoi sille terävällä nokallaan niin voimakkaan iskun,
että se halkaisi matelijan kallon kahtia! Henki oli nyt mennyt ja
hirveä ruumis, täyteen pituuteensa ojentautuneena, makasi velttona ja
liikkumattomana ruohikossa.
Jan ja Trüey taputtivat käsiänsä ja kirkuivat ilosta.
Käärmeensyöjä ei välittänyt heidän mielenosoituksestansa, vaan
lähestyen kuollutta kobraa kumartui sen yli ja alkoi tyynesti syödä
päivällistänsä.