Tähän aikaan kiusasivat kenttäkornettia ja hänen väkeänsä villipedot
aikalailla. Mieluisat hajut, jotka päivittäin levisivät heidän
leiristänsä, kuin myöskin heidän ravinnokseen surmattujen antilooppien
jätteet vetivät näitä vierailijoita puoleensa. Hyeenoita ja sakaaleja
hiiviskeli alinomaa ympäristöllä ja öisin niitä tuli kymmenittäin
suuren nwanapuun ympärille, pitäen tuntikausin kauheata kuoroansa
kuultavana. On totta, ettei kukaan pelännyt näitä elukoita, koska
lapset yöllä olivat turvassa yläilmoissa olevassa kodissaan, mistä
hyeenat eivät voineet heitä saavuttaa. Mutta siitä huolimatta oli
petojen läsnäolo varsin kiusallista koska ei lihapalastakaan -- ei
taljaa, ei hihnaa, ei mitään nahkaista esinettä -- voinut jättää alas
niiden iskemättä siihen hampaitansa ja pureksimatta sitä. Suuria
riistamääriä ne olivat äskettäin varastaneet ja syöneet Swartboyn
satulan nahkaosan ja tehneet sen vallan kelvottomaksi joksikin
aikaa. Lyhyesti sanoen, niin suureksi maanvaivaksi olivat hyeenat
käyneet, että oli välttämätöntä ottaa käytäntöön jokin keino niiden
hävittämiseksi.
Ei ollut helppo saada niitä ammutuksi. Päivällä ne olivat varovaisia ja
joko kätkeytyivät kallioluoliin tahi muurahaissyöjien koloihin. Yöllä
ne olivat kylläkin uljaita ja tulivat itse leiriin; mutta silloin esti
pimeys kunnollisesti tähtäämästä, ja metsästäjät tiesivät liian hyvin
ruudin ja lyijyn arvon tuhlatakseen niitä sattumalaukaukseen, joskin he
silloin tällöin petojen ärsyttäminä yrittivät.
Jokin keino täytyi keksiä kuitenkin näiden lukumäärän vähentämiseksi
tahi päästäkseen niistä kokonaan vapaaksi. Se oli jokaisen mielipide.
Kahden- tahi kolmenlaisia loukkuja koetettiin, mutta ilman suurtakaan
menestystä. Haudasta ne saattoivat hypätä ulos ja ansasta ne voivat
vapautua katkaisemalla köyden poikki terävillä hampaillaan.
Vihdoin kenttäkornetti turvautui erääseen keinoon, jota Etelä-Afrikan
buurit paljon käyttävät vapauttaakseen farminsa näistä ja samanlaisista
"syöpäläisistä". Se oli "pyssyloukku".
On useampia tapoja rakentaa pyssyloukku. Pyssy on tietysti koneiston
ydin ja nuorasta vedetty liipasin keksinnön pääkohta. Muutamissa maissa
sidotaan syötti nuoraan, ja eläin tarttuessaan syöttiin pingoittaa
nuoraa, vetää liipasinta ja ampuu itsensä. Sillä tavoin on kuitenkin
tulos aina hiukan epävarma. Eläin ei kenties aseta ruumistansa oikeaan
asentoon pyssynsuuhun nähden ja voi joko välttää laukauksen kokonaan
tahi joutuu vain haavoitetuksi ja pääsee tietysti karkuun.
Etelä-afrikalainen pyssyloukun asettamistapa on parempi keino, ja
elukka, joka onnettomuudekseen vetää liipasinta, pääsee harvoin pakoon,
vaan joko kuolee paikalle tahi niin pahasti haavoittuu, että se estää
sen lähtemästä tiehensä.
Van Bloom rakensi loukkunsa hyväksytyn tavan mukaan seuraavasti: --
Lähellä leiriä valitsi hän paikan, jossa kasvoi kolme nuorta puuta,
yhdessä rivissä seisoen ja noin metrin päässä toisistansa. Jollei hän
olisi löytänyt kolmea siten sijaitsevaa puuta, olisivat lujasti maahan
isketyt seipäät vastanneet yhtä hyvin hänen tarkoitustansa.
Orjantappurapensaita leikattiin ja niistä rakennettiin kraali
tavalliseen malliin -- nimittäin pensaitten latvat ulospäin
käännettyinä. Kraalin koolla ei ollut väliä; ja luonnollisesti tehtiin
siitä pieni työtä säästäen.
Yksi seikka otettiin kuitenkin huomioon kraalia tehtäessä. Sen ovi
eli aukko asetettiin niin, että kaksi noista kolmesta nuoresta puusta
oli kuin ovenpielinä, yksi kummallakin puolen, ja eläimen, joka meni
aituukseen, täytyi välttämättä kulkea näiden kahden puun välistä.
Nyt käsiksi siihen, mikä osa pyssyllä oli.
Ase sijoitettiin vaakasuoraan asentoon kahta puuta vasten -- nimittäen
pyssynperä ulkopuolella kraalia olevaa puuta ja piippu toista
ovenpieltä vastaan, ja siihen se lujasti köytettiin. Siinä asennossa
oli pyssynsuu aivan sisäänkäytävän reunassa ja tähtäsi suoraan
vastapäätä olevaa nuorta puuta. Se oli niin korkealla, että se olisi
ulottunut aukossa seisovan hyeenan sydämen kohdalle.
Seuraava hanke oli nuoran sovittaminen. Usean tuuman pituinen kepinpala
oli jo kiinnitetty pyssynperään ja luonnollisesti liipasimen _taakse_.
Se oli pantu poikittain, muttei sillä tavoin, että se olisi estänyt
kaiken liikunnan. Jotenkin löysä kiinnitys antoi sille tarpeellisen
vapauden toimia vipuna -- sillä se oli sen tarkoitus.
Tämän pienen kepin kumpaankin päähän oli sidottu nauha. Toinen näistä
nauhoista oli kiinnitetty liipasimeen; toinen, pistettynä latasimen
renkaitten läpi, kulki poikki kraalin sisäänkäytävän ja solmittiin
vastapäätä olevaan nuoreen puuhun. Tämä nuora seurasi piipun
vaakasuoraa suuntaa ja oli juuri niin tiukka, että mikä lisäpingoitus
tahansa siinä vaikuttaisi pieneen vipuun ja siten vetäisi liipasinta;
ja sitten tietysti pyssy pamahtaisi.
Kun nuora oli kiinnitetty, pyssy ladattu ja hana viritetty, oli loukku
valmis.
Ei jäänyt muuta tehtävää kuin varustaa se syötillä. Se ei ollut vaikea
työ. Oli vain yksinkertaisesti pantava lihapala tahi haaska aituuksen
sisään ja jätettävä se houkuttelemaan saalistavia petoja paikalle.
Kun pyssy oli valmiina, kantoi Swartboy syötin -- sinä päivänä surmatun
antiloopin tähteet -- ja heitti sen kraaliin; ja sitten seurue meni
hiljaa levolle ajattelematta sen enempää koko asiata.
He eivät olleet kuitenkaan nukkuneet silmänräpäystäkään, kun heidät sai
pyssyn kova pamaus hätkähtämään, sitä seurasi lyhyt tukahutettu huuto,
joka kertoi pyssyloukun tehneen tehtävänsä.
Hankittiin tulisoihtu ja neljä metsämiestä lähti paikalle. Siellä
he löysivät suunnattoman "tiikerisuden" elottoman ruumiin makaavan
kaksin kerroin oviaukossa, aivan pyssynsuun alla. Se ei ollut
kulkenut askeltakaan saatuansa luodin -- oli tuskin potkinutkaan
ennen kuolemaansa -- koska luoti, etupanos ja kaikki olivat menneet
aivan läpi sen kylkien ja osuneet sydämeen, tehtyänsä suuren ruman
läven sen sivuun. Sen oli tietysti täytynyt olla muutaman tuuman
päässä pyssynsuusta, kun sen rinta painamalla nuoraa aiheutti pyssyn
laukeamisen.
Ladattuansa uudelleen putkensa palasivat metsästäjät vuoteisiin.
Voisi luulla että he olisivat raahanneet itsemurhan tehneen hyeenan
pois paikalta, jottei sen ruumis olisi varoituksena sen tovereille
ja pitäisi niitä loitolla loukusta. Mutta Swartboy tiesi paremmin.
Sensijaan että niiden oman heimolaisen eloton ruumis niitä peloittaisi,
hyeenat pitävät sitä vain oikeana saaliina ja ahmaisevat sen samoin
kuin tekisivät pehmeän antiloopin jäännöksille.
Tämän tietäen ei Swartboy ottanut kuollutta hyeenaa pois, vaan veti
sen ainoastaan kraalin sisään hyödyttämään lisäviekoittimena toisille,
jotta ne yrittäisivät sisälle.
Ennen aamua herätti heidät vielä kerran suuren pyssyn pamaus. Tällä
kertaa he makasivat paikoillaan; mutta aamunkoitteessa he tarkastivat
ansaansa ja huomasivat, että toinenkin hyeena oli liian rivakasti
painanut rintaansa tuhoatuottavaa nuoraa vasten.
Yö yön jälkeen he jatkoivat sodankäyntiänsä hyeenoita vastaan, muuttaen
loukku-kraalia lähiseudun eri paikkoihin.
Vihdoin olivat nämä elukat miltei sukupuuttoon hävitettyjä tahi ne
tulivat ainakin niin harvinaisiksi ja aroiksi, ettei niiden leirin
luona olosta ollut millään tavoin harmia.
Tähän aikaan ilmaantui sinne kuitenkin toinen vierasjoukkue, jonka
läsnäoloa sai paljon enemmän pelätä ja jonka hävittämistä metsästäjät
innokkaammin halusivat. Se oli _leijonaperhe_.
Niiden jälkiä oli usein nähty lähiseuduilla, mutta kului jonkun aikaa,
ennenkuin ne alkoivat käydä leirillä. Niihin aikoihin kuitenkin,
jolloin hyeenoista oli jotakuinkin päästy, tulivat leijonat niiden
sijaan ja kulkivat joka yö karjuen mitä kauheimmalla tavalla ympäri
leiriä.
Niin kauhistavia kun nuo äänet olivatkin, ei kenttäkornetin väki niitä
kuitenkaan niin paljon pelännyt kuin olisi luullut. He tiesivät hyvin,
etteivät leijonat pääsisi heidän kimppuunsa puuhun. Jos ne olisivat
olleet leopardeja, olisivat he kenties tunteneet itsensä vähemmän
turvallisiksi, koska viimemainitut ovat oikeita puukiipijöitä; mutta
he eivät olleet nähneet leopardeja niillä seuduin eivätkä he niitä
ajatelleet.
He eivät kuitenkaan olleet aivan pelottomia leijoniin nähden. Heitä
kiusasi lisäksi, etteivät he voineet illansuussa turvallisesti
laskeutua alas puusta, vaan olivat joka yö _piiritettyinä_
auringonlaskusta päivänkoittoon. Sitäpaitsi, joskin lehmä ja kvaggat
olivat suljettuina vankkoihin kraaleihin, pelkäsivät he joka yö, että
leijonat sieppaisivat yhden tai toisen näistä elukoista; ja niiden
jokaisen menettäminen, mutta etenkin heidän kallisarvoisen ystävänsä
"vanhan Kreivin", olisi ollut varsin suuri onnettomuus.
Päätettiin siis koettaa pyssyloukkua jalopeurojakin vastaan, koska se
oli hyeenoihin niin hyvin tehonnut. Ei ollut mitään eroitusta loukun
rakentamisessa eikä muussa. Pyssy asetettiin vain korkeammalle tasolle,
jotta sen suu olisi leijonan sydämen tienoilla, ja oikea paikka saatiin
helposti. Syöttinä ei kuitenkaan ollut haaska, vaan äsken tapettu
eläin; ja siihen tarkoitukseen hankittiin antilooppi.
Seuraus oli toiveen mukainen. Ensi yönä vanha urosleijona kävi päin
tuhoatuottavaa nuoraa ja sai surmansa. Seuraavana yönä naaras tuhoutui
samalla tavoin, ja pian jälkeenpäin täysikasvuinen nuori uros.
Loukku oli sitten jonkun aikaa hyödytön; mutta noin viikon kuluttua
ampui Hendrik puolikasvuisen pennun lähellä leiriä, epäilemättä
viimeisen siitä perhekunnasta, koska mitään leijonia ei nähty pitkään
aikaan jälkeenpäin.
Yöllisille rosvoille oli tämä pyssyloukku paha vihollinen.