Hendrik oli tyytyväinen menestykseensä. Hän odotti iloa siitä
hämmästyksestä, jonka hän saisi aikaan leirissä marssiessaan sinne
hirvineen -- sillä hän ei lainkaan epäillyt onnistumistaan.
Eikä todella ollutkaan syytä sitä epäillä. Härkä oli jo astunut solaan
ja liikkui sitä alaspäin, Hendrikin ja hänen kvaggansa kiiruhtaessa
jäljessä.
Metsästäjä oli saapunut muutaman sylen päähän solan suusta, kun hänen
korviinsa kaikui polkemiselta kuulostava ääni, ikäänkuin joukko
raskasjalkaisia elukoita olisi tulossa solaa ylös.
Hän kannusti kvaggaansa eteenpäin saapuakseen aukolle ja voidakseen
nähdä alas kuiluun. Ennenkuin hän ehti sinne, hämmästyi hän nähdessään
hirven laukkaavan takaisin jälleen ja koettavan päästä hänen ohitsensa
lakeudelle. Se oli nähtävästi uudelleen pelästynyt jotakin solassa
olevaa ja piti parempana kääntyä päin vanhaa vihollistansa kuin iskeä
yhteen uuden kanssa.
Hendrik ei kiinnittänyt huomiotansa hirveen. Hän voisi saavuttaa sen
ratsain milloin tahansa. Hän oli halukkaampi ensin tietämään, mikä
sen oli saanut lähtemään takaisinpäin; niinpä hän ponnisti eteenpäin
solansuulle.
Hän olisi voinut muistaa leijonia ja menetellä varovammin, mutta
kavioiden kopse, joka yhä kaikui ylös solasta, kertoi hänelle, etteivät
leijonat olleet syynä hirven säikähdykseen.
Vihdoin hän saapui paikalle, josta hän saattoi nähdä alas rinnettä.
Hänen ei tarvinnut kauas katsella, sillä eläimet, jotka melun
aiheuttivat, olivat jo hänen lähellänsä; ja hän huomasi, etteivät ne
olleet muita kuin kvaggajoukko.
Hän ei ollut liiaksi mielissään tästä _ajonsa_ keskeytyksestä; ja sitä
vähemmän hän siitä piti, kun häiritsijät olivat kvaggoja -- ilkeitä
lurjuksia kun olivat! Jos ne olisivat olleet riistaa, olisi hän ampunut
yhden, mutta ainoa vaikutin, joka olisi saattanut hänet ampumaan yhden
kvaggoista, olisi ollut vihantunne -- sillä sinä hetkenä hän oli
todella niille vihainen.
Tietämättänsä olivat nuo elukkaparat antaneet hänelle aihetta
luultavasti suureenkin vaivaan, sillä vaatisi paljon hommaa, ennenkuin
hän voisi pidättää hirven jälleen ja saisi sen takaisin solaan. Eipä
ihme, että hän oli hiukan harmissaan.
Hänen suuttumuksensa ei ollut niin katkera, että se olisi saanut hänet
laukaisemaan lähestyvää laumaa kohti, ja kääntyen sivulle hän ratsasti
hirven jälkeen.
Tuskin hän oli lähtenyt paikalta, kun kvaggat, luvultansa neljä- tai
viisikymmentä, tulivat esiin solasta peräkkäin. Jokainen niistä,
nähdessään ratsastavan metsämiehen, hätkähti pelosta ja karkasi
tiehensä, kunnes koko lauma ponnisteli voimainsa takaa pitkänä
rivinä lakeutta pitkin, korskuen ja päästäen kovan "kuaag"-huutonsa
juostessaan.
Hendrik olisi tavallisissa oloissa tuskin katsellut tätä menoa. Hän
oli usein nähnyt kvaggoja eikä millään tavoin ollut utelias niiden
takia. Mutta tämä lauma kiinnitti hänen huomiotansa, kun hän huomasi
niiden mennessä ohi, että neljältä oli häntä leikattu lyhyeksi; ja
siitä seikastahan tunsi ne niiksi neljäksi, jotka olivat joutuneet
salahautaan ja laskettu jälkeenpäin vapaiksi. Swartboy oli jossakin
omassa tarkoituksessaan typistänyt hännät, ennenkuin päästi ne menemään.
Hendrik ei epäillyt sitä, että nuo olivat samoja ja että lauma oli
se, jolla oli tapana käydä lammella, mutta joka sitä kohdanneen
pahoinpitelyn tähden ei senjälkeen ensinkään ollut näyttäytynyt
lähistöllä.
Nyt johtivat nämä seikat, jotka sinä hetkenä tulivat Hendrikin mieleen,
häntä katselemaan kvaggoja jonkinlaisen uteliaisuuden vallassa.
Elukoiden äkillinen pelästys hänet nähdessään ja hullunkurinen näky,
jonka nuo neljä töpöhäntäistä tarjosivat, taivutti Hendrikin iloiselle
tuulelle, ja hän nauroi karahuttaessaan eteenpäin.
Kun kvaggat juoksivat samaan suuntaan kuin hirvikin, oli luonnollisesti
Hendrikin ja heidän tiensä niin kauan yhteinen; ja eteenpäin hän
laukkasi niiden kintereillä. Hän oli utelias koettamaan sitä seikkaa --
hevosten suhteen siitä on paljon kiistelty -- kuinka kauan ratsastajaa
kantava kvagga saattoi kilpailla vapaana juoksevan kanssa. Sen lisäksi
hän oli utelias tietämään, oliko hänen oma kvaggansa yhdenkään vanhan
kumppaninsa vertainen. Eteenpäin kävi siis ajo -- hirvi johtaen,
kvaggat perässä ja Hendrik jälkijoukkona.
Hendrikin ei tarvinnut käyttää kannuksia. Hänen oiva ratsunsa
lensi kuin tuuli. Se näytti tuntevan, että sen kuntoa koeteltiin
kilpa-ajossa. Joka hypähdyksellä se pääsi laumasta voitolle.
Raskaskulkuinen hirvi saavutettiin pian ja sen hölkyttäessä toiselle
sivulle mentiin sen ohi. Se pysähtyi, mutta kvaggat jatkoivat menoa.
Ei ainoastaan lauma jatkanut, vaan Hendrikin kvaggakin seurasi aivan
sen kintereillä. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa ne olivat
jättäneet hirven runsaan mailin päähän taaksensa ja yhä painalsivat
eteenpäin yli laajan tasangon.
Mitä Hendrik aikoi? Aikoiko hän jättää hirven ja antaa sen paeta? Oliko
hän niin innostunut kilpa-ajoon? Oliko hän ylpeä kvaggansa nopeudesta
päättäen antaa sen näyttää voittavansa kaikki muut?
Siltä olisi näyttänyt kenestä tahansa, joka olisi nähnyt kilpa-ajon
jonkun matkan päästä. Mutta se, joka olisi saanut katsella lähempää,
olisi antanut toisenlaisen selityksen Hendrikin menettelystä.
Tosiasia oli, että kohta kun hirvi pysähtyi, aikoi Hendrik myös
pysähtyä; ja siinä tarkoituksessa hän veti lujasti suitsista. Mutta
ihmeeksensä hän huomasi, ettei hänen kvaggansa ottanut osaa hänen
aikomukseensa. Sensijaan että olisi totellut suitsia, eläin kiristi
kuolaimia hampaittensa väliin ja luimistaen korvansa taaksepäin
laukkasi suoraan edelleen!
Hendrik koetti silloin kääntää kvaggaa toiselle sivulle ja siinä
tarkoituksessa veti oikeasta ohjaksesta, mutta niin rajusti, että
vanha kuolaimen rengas antoi perään -- kuolaimet luiskahtivat eläimen
kidasta -- päitset irtaantuivat äkkiarvaamatta -- ja kvagga oli vallan
suitsettomana!
Eläin oli nyt luonnollisesti valtoimena menemään juuri minne halusi;
ja selvää oli, että se halusi mennä vanhojen kumppaniensa kanssa.
Vanhoiksi kumppaneikseen se ne hyvin tunsi, kuten sen korskunta ja
ajoittainen tuttavallinen hirnuminen todistivat.
Aluksi Hendrik oli taipuvainen pitämään kuolaimien katkeamista pienenä
onnettomuutena. Ollakseen poika hän oli Etelä-Afrikan parhaita
ratsastajia eikä tarvinnut suitsia taltuttaakseen ratsua. Hän saattoi
pysyä satulassa ilmankin. Kvagga pysähtyisi pian, ja silloin hän voisi
korjata kuolaimet ja sovittaa paikoilleen suitset, joita hän yhä piteli
kädessään. Niin hän ensin tuumi.
Mutta ajatusten laatu alkoi muuttua, kun hän huomasi kvaggan, sensijaan
että se olisi hiljentänyt vauhtiansa, jatkavan yhtä kiivaasti
kuin ennenkin ja lauman juoksevan hurjasti sen edellä näyttämättä
pienintäkään merkkiä pysähtymisaikeista.
Kvaggat juoksivat itse asiassa pelon kannustamina. Ne näkivät
ratsastajan perässään kiivaassa takaa-ajossa; ja vaikka niiden vanha
kumppani tiesi, keitä ne olivat, kuinka olisivat ne voineet sanoa, kuka
se oli, moinen suuri kyttyrä selässänsä? Ei mikään kvagga, vaan jokin
kauhistuttava hirviö, kuvittelivat ne, janoten heidän henkeänsä ja
ahnaana nielaisemaan heidät kaikki!
Eipä ihme, että ne parhaimmalla tavallansa pötkivät pakoon; ja niin
hyvin ne sen tekivät, ettei Hendrikin kvagga -- huolimatta hartaasta
halustaan päästä eteenpäin niiden sekaan ja poistaa tuo omituinen esine
selästänsä -- voinut päästä tuumaakaan lähemmäksi.
Se ei kuitenkaan menettänyt malttiansa. Sen palava into päästä vanhojen
kumppaniensa yhteyteen -- päästä vielä kerran osalliseksi niiden
villistä vapaudesta -- sillä se oli epätoivoisen väsynyt sivistyneeseen
seuraan ja kaikkeen norsunmetsästykseen -- kaikki nämä ajatukset
tulvahtivat sen mieleen sinä hetkenä ja karkaisivat sitä äärimmäiseen
ponnistukseen. Jos se vain voisi päästä lauman keskelle -- sillä joukko
juoksi nyt ryhmässä -- muutama vikinä riittäisi selittämään -- ne
pysähtyisivät heti -- ne kerääntyisivät sen ympärille ja auttaisivat
sekä kavioilla että hampailla pudottamaan tuon ilkeän kaksijalkaisen
otuksen, joka tarrautui niin tiukasti sen selkärankaan.
Mutta niin ei käynyt. Vaikka se oli niin lähellä niiden kintereitä,
että ne heittivät pölyä sen silmille ja pieniä kiviä sen ratsastajan
kasvoihin, ei niinkään pieneksi haitaksi viimemainitulle; vaikka
se "vikisi" niin usein kuin se hengitykseltänsä saattoi ja päästi
"kuaag-kuaag"-huutonsa, kutsuen niitä itse asiassa nimeltä, ei se
käynyt laatuun. Ne eivät tahtoneet pysähtyä. Ne eivät tahtoneet
kuunnella.
Ja mitä teki Hendrik kaiken aikaa? Ei mitään -- hän ei voinut
tehdä mitään. Hän ei voinut pysähdyttää ratsunsa kiivasta pakoa.
Hän ei uskaltanut hypätä selästä. Hän olisi loukkaantunut teräviin
kallionlohkareihin, jos hän olisi sitä yrittänyt. Hän olisi katkaissut
niskansa. Hän ei voinut tehdä mitään -- ei mitään muuta kuin pysyä
satulassa.
Mitä hän ajatteli? Aluksi ei paljoa. Ensin hän katseli seikkailua
kevyesti. Kun hän oli päättämäisillään kolmannen mailinsa, alkoi hän
arvostella sitä vakavammin; ja kun hän aloitti viidettä, tuli hän
siihen uskoon, että oli joutunut suorastaan varsin omituiseen pulaan.
Mutta viides maili jäi taakse ja sitten kuudes ja seitsemäs; ja yhä
kvaggat laukkasivat hurjasti eteenpäin -- lauman pani liikkeelle
vapauden menettämisen pelko ja vanhan kumppanin toivo päästä jälleen
vapauteen.
Hendrik tunsi nyt todellista levottomuutta. Minne ne menivät? Mihin
lurjus aikoi hänet viedä? Kenties erämaahan, jossa hän eksyisi ja
nääntyisi nälkään ja janoon! Nyt hän oli jo monen mailin päässä
kallioista eikä enää tiennyt niiden suuntaa. Vaikkapa hän olisi
pysähtynyt siihen paikkaan, ei hän tiennyt mihin päin kääntyä. Hän
olisi mennyttä miestä!
Hän oli enemmän kuin levoton. Hän oli todella peloissaan.
Mitä tuli hänen tehdä? Hypätä alas ja panna niskansa alttiiksi
pudotessaan? Hän menettäisi kvaggansa yhtä hyvin kuin satulansakin
-- hirveä hän piti jo menetettynä -- hänen täytyisi kävellä leiriin
takaisin ja hänelle naurettaisiin hänen palatessansa.
Tuolla kaikella ei väliä, hänen henkensä oli vaarassa, jos hän
jatkoi edelleen. Kvaggat laukkaisivat ehkä kaksikymmentä -- kenties
viisikymmentäkin mailia, ennenkuin pysähtyisivät. Ne eivät näyttäneet
väsymyksen merkkiäkään -- ei luopumisaikeita. Hänen täytyy heittäytyä
maahan ja antaa kvaggan ja satulan mennä.
Hän oli tehnyt tämän päätöksen ja oli todella aikeissa panna sen
täytäntöön. Hän mietti juuri, miten hän välttäisi pahan putoamisen --
etsi pehmeätä paikkaa -- kun aivan äkkiä mainio tuuma juolahti hänen
mieleensä.
Hän muisti, että kesyttäessään tätä samaa kvaggaa ja totuttaessaan
sitä satulaan auttoi häntä suuresti eräs yksinkertainen keksintö --
se oli "kaihdin". Kaihdin ei ollut muuta kuin palanen pehmeätä nahkaa
sidottuna eläimen silmille; mutta niin täydellinen oli sen vaikutus
ollut, että se oli heti muuttanut kvaggan potkivasta, kiljuvasta
elukasta taipuvaiseksi ratsuksi.
Nyt Hendrik muisti kaihtimen.
Totta oli, ettei hänellä sellaista ollut. Eikö hänellä ollut yllänsä
mitään, jota olisi voinut sellaisena käyttää? Hänen nenäliinansa? Ei,
se olisi liian ohut. Eläköön! Hänen takkinsa kelpaisi!
Hänen pyssynsä oli tiellä. Siitä täytyi päästä. Täytyi pudottaa se
maahan. Hän voisi palatessaan sen noutaa.
Sen annettiin luisua alas niin varovasti kuin suinkin, ja pian se jäi
kauas taakse.
Tuossa tuokiossa Hendrik riisti yltään nuttunsa. Miten se oli pantava
kvaggalle kaihtimeksi? _Sitä_ ei sopinut pudottaa.
Hetken miettiminen riitti neuvokkaalle pojalle selventämään
suunnitelmaa. Hetkisen kuluttua hän kumartui alas, pisti hihan
kummaltakin puolen kvaggan kaulan ympäri ja solmi ne sitten yhteen.
Siten nuttu oli elukan harjalla, kaulus lähellä sen säkää ja nurkat eli
liepeet kaulan sivuilla.
Sitten Hendrik nojautui niin kauas eteen kuin saattoi ja ojennetuin
käsivarsin työnsi nuttua eteenpäin eläimen niskasta, lieve meni korvien
yli ja putosi alas sen kasvoille.
Ratsastaja saattoi vain vaivoin, kumartuneena kun oli, pysyä satulassa;
sillä niin pian kuin vaatteen paksu kaistale tuli alas kvaggan
silmille, pysähtyi se kuin siihen paikkaan kuoliaaksi ammuttuna. Se ei
kuitenkaan kaatunut, vaan seisoi vain hiljaa, väristen kauhusta. Sen
laukkaaminen oli päättynyt!
Hendrik hyppäsi maahan. Hän ei enää pelännyt, että kvagga, sokaistuna
kun oli, yrittäisi päästä pakoon; eikä se yrittänytkään.
Muutamassa minuutissa oli katkennut kuolainrengas korvattu vanhalla
nahkahihnalla; kuolaimet pistettiin kvaggan hampaitten väliin, päitset
kiinnitettiin huolellisesti, ja taas oli Hendrik satulassa, nuttu
selässänsä.
Kvagga tunsi olevansa voitettu. Sen vanhat kumppanit eivät enää
olleet näkyvissä houkuttelemassa sitä kuuliaisuuden tieltä; ja näine
tuumineen, pienen suitsi- ja kannusannoksen auttelemana, se käänsi
päänsä ja lähti jurosti paluumatkalle.
Hendrik ei tiennyt, mitä tietä hänen tuli kulkea. Hän seurasi kvaggojen
jälkiä takaisin siihen paikkaan, jonne oli pudottanut pyssynsä, ja
tämän hän löysikin ratsastettuansa mailin tai kaksi.
Kun ei aurinkoa näkynyt taivaalla eikä ollut mitään muutakaan häntä
ohjaamassa, tuumi hän, ettei voinut viisaammin tehdä kuin seurata
jälkiä takaisin; ja vaikka ne veivät häntä monia harhailevia polkuja
eikä hän enää nähnyt hirveänsä, saapui hän ennen iltaa kalliosolalle
ja istui pian senjälkeen suuren nwanapuun varjossa kestiten mitä
innostuneinta kuulijakuntaa kertomuksella sen päivän seikkailuista.