Heidän katsellessaan kvaggojen liikkeitä nousi van Bloom äkkiä
seisoalleen. Kaikki kääntyivät katsomaan häneen. He näkivät hänen
tavastansa että hän aikoi ehdottaa jotakin. Mitä se saattaisi olla?
Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että heidän pitäisi heti ryhtyä
hautaa kaivamaan.
Auringonlasku oli lähellä -- siitä puuttui vain puoli tuntia; olisi
luullut hänen tekevän viisaammin jättämällä työn seuraavaan aamuun.
Mutta ei. Oli hyvä syy, miksi heidän tuli ryhtyä siihen heti, ja se
oli, etteivät he kenties saisi ajoissa valmiiksi sitä, jolleivät he
tekisi osaa jo sinä iltana.
Ei olisi niinkään helppo asia kaivaa sopivan suuruista hautaa, sillä
he tarvitsisivat sellaisen, johon sopisi ainakin puolisen tusinaa
kvaggaa yhtaikaa. Sitten olisi vielä kannettava sieltä tuleva multa
pois, leikattava peitteeksi paaluja ja oksia ja asetettava ne sopivalla
tavalla.
Kaiken tämän tekeminen veisi paljon aikaa; ja kaiken pitäisi olla
valmiina kvaggojen palatessa, muutoin koko suunnitelma epäonnistuisi.
Jos elukat saapuisivat paikalle, ennenkuin hauta olisi peitetty ja
kaikki työn jäljet poistettu, lähtisivät ne tiehensä astumatta veteen
ja kenties eivät koskaan enää tulisi tälle lammelle.
Sellaisia olivat kenttäkornetin arvelut. Hans, Hendrik ja Swartboy
tunnustivat ne oikeiksi. Kaikki huomasivat välttämättömäksi mennä
työhön heti, ja työhön he kaikki lähtivät.
Onneksi oli työkalujen joukossa kaksi hyvää lapiota, "kihveli"-lapio ja
kärkikuokka, joten he kaikki saattoivat olla toimessa yhtaikaa. Heillä
oli myös koreja, joilla multa voitiin kantaa pois ja heittää lähellä
olevaan syvään uomaan, josta sitä ei huomaisi. Se oli myös onnellinen
asianhaara, sillä jos sitä olisi täytynyt kantaa pitkän matkan päähän,
olisi työ tullut vielä raskaammaksi ja vaikeammaksi suorittaa oikeassa
ajassa.
Merkittyänsä haudan ulkorajat he ryhtyivät työhön lapioin ja kuokin.
Maa osoittautui joltisenkin pehmeäksi eikä kuokkaa paljoa tarvittu.
Kenttäkornetti itse hoiteli toista lapiota, Hendrik toista, kun taas
Swartboy kihvelilapiollaan täytti koreja niin nopeaan kuin Hans ja
Totty, Trüeyn ja pikku Janin auttamina, ehtivät niitä tyhjentää.
Viimemainitut kantoivat omaa pientä koriansa ja avustivat varsin
tuntuvasti työn joutumista keventämällä Hansin ja Tottyn työtä.
Ja niin jatkui työ hilpeästi aina puoliyöhön asti ja senkin yli
täysikuun valossa. Silloin kaivajat olivat kaulaa myöten haudassa.
He olivat nyt väsyneitä. He tiesivät voivansa helposti päättää työn
huomenna; niinpä he panivat työkalunsa pois ja peseydyttyänsä virran
kristallivedessä vetäytyivät makuusijoilleen puuhun.
Varhain aamun koittaessa he olivat työssä jälleen, ahkerina kuin
mehiläiset, ja hauta edistyi niin nopeaan, että ennen aamiaisen syöntiä
van Bloom tuskin voi nähdä sieltä seisoen varpasillaan, ja Swartboyn
villainen päälaki oli lähes kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella.
Riittäisi kun hiukkasen vielä kaivettaisiin.
Aamiaisen jälkeen he ryhtyivät yhtä ripeästi kuin ennenkin työhön ja
työskentelivät, kunnes arvelivat, että kuoppa oli kaivettu kyllin
syväksi. Hyppykauriinkin olisi ollut vaikea hypätä ulos siitä, eikä
minkään kvaggan olisi mahdollista selviytyä moisesta haudasta.
Nyt leikattiin keppejä ja pensaita ja niillä peitettiin hauta sievästi,
ja siihen sekä suureen osaan läheistä maanpintaa siroteltiin korsia ja
ruohoa. Älykkäimmänkin elukan olisi ulkokuori pettänyt; ei edes kettu
olisi voinut loukkua havaita, ennenkuin olisi vierähtänyt sinne.
He olivat lopettaneet työn ennen päivällistä -- joka sentähden olikin
myöhäinen sinä päivänä --, joten muuta ei jäänyt tehtäväksi kuin syödä
ja odottaa kvaggojen tuloa.
Päivällistä syödessä he kaikki olivat perin iloisia, huolimatta
suunnattoman väsyttävästä hommasta, joka heillä oli ollut. Mahdollisuus
saada kvaggoja vangituksi oli varsin kiihoittava ja piti seuruetta
hyvällä tuulella.
Kukin tarjoutui ennustamaan, millainen tulos olisi. Jotkut sanoivat,
että he saisivat vähintään kolme kvaggaa ansaan; toiset taas olivat
toivehikkaampia ja uskoivat heidän ottavan kaksi kertaa sellaisen
määrän. Jan ei ymmärtänyt, miksei hauta voisi olla täynnä; Hendrikin
mielestä se oli kylläkin mahdollista -- ottaen huomioon tavan, jolla he
aikoivat ajaa kvaggoja sinne.
Siltä todella näyttikin. Hauta oli tehty kyllin leveä, jotta se
estäisi eläinten mahdollisen hyppäämisen sen yli, samalla kun se oli
kaivettu pitkinpäin polun poikki, joten ne eivät voisi sivuuttaa sitä.
Maanpinnan laatu johtaisi ne suoraan sinne.
On totta, että jos ne jätettäisiin itsekseen ja niiden annettaisiin
seurata tavallista kulkutapaansa -- yhdessä rivissä nimittäin --
saataisiin kenties vain yksi, johtaja. Muut, nähdessään sen putoavan
sisään, kääntyisivät varmasti ympäri ja laukkaisivat pois toiseen
suuntaan.
Mutta metsästäjä ei aikonut jättää asioita sille kannalle. He olivat
suunnitelleet keinon, jonka avulla kvaggat määrättynä hetkenä
saataisiin sikin-sokin hautaan. Siihen he perustivat toiveensa saada
suuren joukon näitä eläimiä.
Neljä he tarvitsisivat. Yhden kullekin metsämiehelle. Neljä riittäisi,
mutta luonnollisesti ei haitannut, vaikka enemmänkin jäisi hautaan.
Mitä enemmän, sitä parempi, koska suuri lukumäärä soisi heille edun
valita mielin määrin.
Kun päivällinen oli syöty, ryhtyivät metsästäjät valmistamaan
odottamiensa vieraitten vastaanottoa. Kuten jo sanottu, oli päivällinen
ollut tavallista myöhäisempi; ja nyt oli likellä se hetki, jolloin
kvaggoja voi odottaa.
Ollaksensa ajoissa valmiina kävi kukin paikallensa. Hans, Hendrik ja
Swartboy asettautuivat väijyksiin järven ympärille -- välimatkojen
päähän toisistaan; mutta matala sivu, josta elukat tavallisesti
lähestyivät ja lähtivät pois, jätettiin aivan avonaiseksi. Van Bloom
jäi puussa olevalle lavalle huomatakseen kvaggojen tulon ja antaakseen
toisille varoitusmerkin. Näiden valitsemat asemat olivat sellaiset,
että he saattoivat ohjata laumaa hautaa kohden tulemalla vain esiin
pensaikosta, missä he olivat piiloutuneina. Jotta he voisivat
näyttäytyä yhtaikaa ja oikealla hetkellä, tuli heidän odottaa puusta
merkkiä. Se olisi suuren "putken" laukaiseminen tyhjin panoksin. Hansin
ja Hendrikin piti myös laukaista tyhjät panokset ilmestyessään esiin,
ja sillä tavoin saataisiin toivottu pakokauhu aikaan.
Koko suunnitelma oli hyvin keksitty ja onnistui oivallisesti. Lauma
näyttäytyi kulkien rivissä yli tasangon aivan kuten edellisinäkin
päivinä. Van Bloom ilmoitti niiden lähestymisen noille kolmelle
väijyksissä olevalle toistamalla hiljennetyllä äänellä sanat: --
"Kvaggat tulevat!"
Pahaa aavistamattomat elukat kulkivat rivissä solan läpi, hajaantuivat
veteen, joivat kylliksensä ja alkoivat sitten vetäytyä pois pitkin
polkua, jolla hauta oli.
Kiivettyänsä rannalle ja nähdessään polulle siroitellun tuoreen ruohon
ja korret, johtaja päästi korskuvan haukahduksen ja näytti puoleksi
olevan aikeissa kääntyä ympäri. Mutta juuri sillä hetkellä jymähti
putken kova paukahdus ja sitten, kuin pienemmät kaiut, vähäisempien
pyssyjen pamaukset oikealta ja vasemmalta, samalla kun Swartboy kiljui
kovemmalla äänellänsä toisella taholla. Katsahtaessaan taaksensa
kvaggat huomasivat, että miltei joka puolella oli outoja vihollisia.
Vain yksi suunta näytti avoimelta niille -- tie, jota he olivat
tottuneet kulkemaan; ja pelosta haukahdellen syöksyi koko lauma rantaa
ylös ja sulloutui hautaa kohden.
Sitten kuultiin sekavaa meteliä -- paalujen ryskettä -- monien
kavioiden töminää -- kumahtelevia ääniä raskaitten ruumiitten pudotessa
yhdessä ja sekoittuen lakkaamattomassa taistelussa -- ja hurjaa
korskuntaa elukoiden kiitäessä peloissaan eteenpäin. Muutamien nähtiin
hypähtävän korkealle ilmaan ikäänkuin loikatakseen haudan yli. Toiset
kohosivat takajaloilleen ja kääntyen ympäri juoksivat takaisin järveen.
Jotkut syöksyivät pois pensaikon kautta ja pääjoukko tuli juosten
takaisin ja syösten veden läpi laittautui tiehensä solan kautta,
josta oli tullutkin. Muutaman minuutin kuluttua ei ainoatakaan ollut
näkyvissä.
Pojat luulivat niiden kaikkien päässeen pakoon; mutta van Bloom
saattoi, korkeammalta asemapaikaltaan puussa, nähdä useiden kuonojen
työntyvän esiin haudanreunan yläpuolella.
Saapuessaan paikalle metsästäjät huomasivat suureksi tyydytyksekseen
kokonaista kahdeksan täysikasvuista kvaggaa haudassa -- juuri kaksi sen
vertaa kuin mitä seurue tarvitsi päästäkseen ratsain kulkemaan.
Vähemmässä kuin kahdessa viikossa sen jälkeen oli neljä kvaggaa
kesytetty satulaa kantamaan, ja ne tottelivat täydellisesti suitsia.
Luonnollisesti oli saatu kestää aikalailla potkimista ja heittämistä ja
vikuroimista, monta ankaraa laukkaa ja joitakuita ilkeitä putoamisia,
ennenkuin päästiin niin pitkälle; mutta sekä bushmanni Swartboy että
"pensastopoika" Hendrik olivat taitavia hevosten harjoittamisessa, ja
pian he kesyttivät kvaggat tarpeenmukaiseen taipuvaisuuteen.
Aivan ensi kerralla, jolloin näitä elukoita käytettiin
norsunmetsästyksessä, ne suorittivat sen palveluksen, jota heiltä
odotettiin. Elefantti, kuten tavallisesti, karkasi ensi laukauksen
saatuansa. Mutta kvaggan selässä metsämiehet kykenivät pitämään
sitä näkyvissään ja seuraamaan nopeasti sen kintereillä. Niin
pian kuin norsu huomasi, että juoksusta ei ollut apua, hylkäsi se
enemmän pakenemisen ja seisahtui vastarintaa tekemään, antaen heille
tilaisuuden ampua laukauksen toisensa jälkeen, kunnes kuolettava haava
kaatoi sen suunnattoman ruumiin maahan.
Van Bloom oli ihastuksissaan. Hänen toiveensa olivat suuret, hänen
suopea tähtensä oli jälleen nousemassa.
Hän täyttäisi vielä aikeensa. Hänestä tulisi vielä rikas. Muutamat
vuodet auttaisivat häntä rakentamaan onnensa -- rakentamaan
norsunluisen pyramiidin!