Siihen saakka oli kenttäkornetti tuskin suvainnut huomata kvaggoja.
Hän tiesi mitä ne olivat ja oli usein nähnyt lauman niitä -- kenties
aina saman -- lähestyvän lampea ja juovan. Ei hän eikä kukaan hänen
perheestänsä ollut ahdistanut niitä, vaikka he olisivat voineet surmata
useita. He tiesivät, ettei näiden elukoiden keltainen, rasvainen liha
kelvannut ruuaksi ja että vain nälkäiset alkuasukkaat sitä syövät --
että niiden taljat, joskin niitä toisinaan käytetään viljasäkeiksi ja
muihin tavallisiin tarkoituksiin, ovat vähäiset arvoltansa. Näistä
syistä he olivat sallineet niiden tulla ja mennä rauhassa. He eivät
halunneet tuhlata niihin ruutia ja lyijyä; eivät he myöskään tahtoneet
turhan päiten tuhota moisia vaarattomia elukoita.
Joka ilta olivat siis kvaggat juoneet lammen rannalla ja menneet
jälleen tiehensä herättämättä vähintäkään mielenkiintoa.
Niin ei käynyt tällä kertaa. Suurenmoinen suunnitelma valtasi nyt
van Bloomin mielen. Kvaggajoukko sai äkkiä osakseen yhtä paljon
mielenkiintoa kuin jos se olisi ollut norsulauma. Kenttäkornetti oli
kavahtanut jaloilleen ja seisoi niitä katsellen -- silmät mielihyvästä
ja ihastuksesta säihkyen.
Hän ihaili niiden somajuovaisia päitä, niiden täyteläisiä
hyvinmuodostuneita ruumiita, niiden keveitä, siroja jäseniä, lyhyesti
sanoen, hän ihaili niissä kokoa, väriä ja suhteita. Milloinkaan ennen
eivät kvaggat olleet näyttäneet niin kauneilta vee-buurin silmissä.
Mistä johtui sitten tämä uusi ihastus halveksittuja kvaggoja kohtaan?
-- sillä halveksimista ne saavat Kap-maan farmarilta, joka ampuu niitä
vain ravinnoksi hottentottipalvelijoilleen. Miksi ne olivat äkkiä
tulleet kenttäkornetin suosikeiksi? Sen ymmärrät saadessasi tietää
mietteet, jotka juuri silloin täyttivät hänen mielensä.
Ne olivat seuraavanlaisia:
Eikö joitakuita näistä elukoista voisi ottaa kiinni ja kesyttää? --
Miksikä ei? Eikö niitä voisi totuttaa satulaan? -- Miksi ei? Eivätkö ne
auttaisi häntä norsunmetsästyksessä aivan yhtä hyvin kuin hevoset? --
Miksikä ei?
Van Bloom teki nämä kolme kysymystä itselleen. Puoli minuuttia
riitti antamaan niihin kaikkiin myönteisen vastauksen. Noissa
kolmessa ehdotuksessa ei ollut ainoassakaan mahdottomuutta eikä
epätodennäköisyyttä. Oli selvää, että ne voitaisiin suorittaa ja ilman
vaikeutta.
Uusi toivo syttyi kenttäkornetin sydämeen. Jälleen hänen kasvonsa
alkoivat ilosta loistaa.
Hän ilmaisi ajatuksensa sekä bushmannille että "pensastopojille" --
jotka kaikki kokonaan hyväksyivät tuuman ja ihmettelivät vain, ettei
kukaan heistä sitä ollut ennen ajatellut.
Nyt heräsi kysymys miten kvaggat voitaisiin ottaa kiinni. Se oli
ensimmäinen ratkaistava kohta; ja kaikki neljä -- van Bloom itse, Hans,
Hendrik ja Swartboy istahtivat miettiväisinä keksiäkseen jonkun
suunnitelman tämän työn suorittamiseksi.
Luonnollisesti he eivät juuri silloin voineet mitään tehdä, ja juomaan
tullut lauma sai rauhassa lähteä. Metsämiehet tiesivät, että ne
palaisivat huomispäivänä samaan aikaan, ja niiden paluuseen olivat
kaikkien ajatukset suunnatut.
Hendrik neuvoi "taittamista", mikä tarkoittaa luodin ampumista niskaan
lähelle säkää, jolla tavoin kvaggan saa kaatumaan ja vangittua.
Laukaus, jos se on oikein tähdätty, ei surmaa eläintä. Se toipuu pian
ja sen voi helposti kesyttää, jos kohta sen mieli tavallisesti masentuu
samalla. Se ei milloinkaan enää ole "oma itsensä". Hendrik ymmärsi
"taittamisen" tempun. Hän oli nähnyt buurimetsästäjäin sitä käyttävän.
Hän tiesi kohdan, johon luodin tuli osua. Hän uskoi helposti sen
voivansa suorittaa.
Hans piti "taittamista" liian julmana keinona. He surmaisivat
kenties useita kvaggoja, ennenkuin saisivat yhden johon oli osunut
oikeaan paikkaan. Sitäpaitsi se olisi ruudin ja luotien tuhlausta --
huomioonotettava seikka. Miksi he eivät pyytäisi paulalla elukoita? Hän
oli kuullut ansoja asetettavan kvaggan suuruisille eläimille ja useita
joutuneen satimeen sillä tavoin.
Hendrikin mielestä ei ansa-ajatus ollut hyvä. He voisivat saada yhden
sillä tavoin -- lauman etummaisen; mutta kaikki muut, nähdessään
johtajan satimessa, laukkaisivat tiehensä eivätkä enää palaisi
lammelle; ja minne he sitten asettaisivat ansan saadakseen toisen?
Voisi kulua pitkä aika, ennenkuin he löytäisivät näiden eläinten
toisen juomapaikan, kun he taas voisivat niitä hiipien lähestyä ja
"taittamalla" saada milloin tahansa lakeudella.
Swartboy ilmaisi nyt suunnitelmansa. Se oli _salahauta_. Sillä tavoin
bushmannit yleisimmin pyydystivät suuria elukoita, ja Swartboy ymmärsi
täydelleen miten tuli valmistaa hauta kvaggoja varten.
Hendrikillä oli vastaväitteitä tähän ilmaistavana. Etummainen kvagga
joutuisi kenties kiinni, mutta toiset eivät olisi niin hölmöjä, että
marssisivat hautaan -- niiden johtajan pudottua ja paljastettua loukun.
Ne luonnollisesti laukkaisivat pois eivätkä koskaan enää tulisi sitä
tietä.
Jos se voitaisiin tehdä yön aikana, myönsi Hendrik, voisi asia olla
toinen. Pimeässä voisi useita syöksyä sisään, ennen kuin huomaisivat
varoitusta. Mutta ei -- kvaggat olivat aina tulleet juomaan
päivän aikaan -- yksi vain voi joutua loukkuun, ja silloin toiset
säikähtyneinä pysyisivät loitolla.
Hendrikin sanoissa olisi saattanut olla järkeä, jollei olisi ollut
muuatta tosiasiaa, jonka kenttäkornetti itse oli pannut merkille
kvaggojen tullessa järvelle juomaan. Se oli, että eläimet olivat aina
tulleet veden luo yhdestä paikasta ja menneet pois toisesta. Oli
luonnollisesti pelkkä sattuma, että ne niin tekivät, ja se johtui
maaperän laadusta, mutta sellainen oli asianlaita ja van Bloom oli
pannut sen useana kertana merkille. Niillä oli tapana tulla jo
kuvatusta solasta; juotuansa ne kahlasivat matalaa rantaa muutaman
sylen ja sitten menivät pois rantatörmän toisen halkeaman kautta.
Tämän seikan tunteminen oli mitä tärkein, ja kaikki sen heti
käsittivät. Salahauta kaivettuna sille polulle, jota pitkin eläimet
tulivat järvelle, vaikuttaisi epäilemättä Hendrikin sanojen mukaan
-- yksi voitaisiin saada kiinni ja toiset karkaisivat pelästyneinä.
Mutta ulos johtaville jäljille asetettu samanlainen loukku aiheuttaisi
toisenlaisen tuloksen. Kun kvaggat kerran olisivat lopettaneet
juontinsa, ja juuri sillä hetkellä, jolloin ne lähtisivät pois vedestä,
voisivat metsästäjät näyttäytyä vastakkaisella puolella, saattaa lauman
nopeaan liikkeeseen ja _panna ne laukkaamaan loukkuun_. Tällä tavoin
voitaisiin vangita koko haudallinen samalla kertaa eikä vain yhtä!
Kaikki tämä näytti niin mahdolliselta, ettei mitään muuta ehdotusta
tehty -- _salahauta_suunnitelma hyväksyttiin heti ja yksimielisesti.
Tuli vain kaivaa hauta, peittää se sopivasti ja sitten odottaa tulosta.
Heidän suunnitellessaan pysyi kvaggalauma kaiken aikaa näkyvissä
huvitellen avoimella tasangolla. Se oli kiusaava näky Hendrikille, joka
olisi suuresti halunnut näyttää tarkka-ampujataitoansa "taittamalla"
yhden. Nuori metsämies ymmärsi kuitenkin, että olisi ollut typerää
ampua niitä nyt siellä, koska se olisi estänyt niitä palaamasta
lammelle; niinpä hän hillitsi itsensä ja jäi muiden kanssa katselemaan
kvaggoja -- kaikki tarkastelivat niitä sellaisella mielenkiinnolla,
jommoista he eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet nähdessään lauman
näitä eläimiä.
Kvaggat eivät ensinkään heitä nähneet, vaikka olivat aivan lähellä
suurta nwanapuuta. He -- metsästäjät -- olivat ylhäällä oksien
keskellä, johon elukat eivät ajatelleetkaan vilkaista, ja puun tyven
tienoilla ei ollut mitään, joka olisi pelkoa aiheuttanut. Vankkurien
pyörät olivat kauan sitten toimitetut pensastoon, osaksi auringolta
suojaan ja osaksi sentähden, että metsänriistaa usein tuli ampumamatkan
päähän puusta ja sitä sillä tavoin sai ilman mitään vaivaa. Maassa oli
tuskin mitään jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet puussa sijaitsevan
leirin olemassaoloa; ja ihminen olisi voinut kulkea ohi hyvinkin
läheltä huomaamatta metsästäjäperheen omituista ilma-asuntoa.
Kaikki tämä oli tarkoituksellista kenttäkornetin puolelta. Vielä hän
tunsi vähän ympäröivää seutua. Hän ei tiennyt, oliko siellä ehkä
pahempia vihollisia kuin hyeenat ja leijonat.
Heidän tarkastellessaan kvaggojen temppuja teki yksi niistä
omituisemman liikkeen kuin mitä he vielä olivat huomanneet.
Kysymyksessä oleva elukka söi rauhallisesti kulkien eteenpäin ja
lähestyi vihdoin pientä pensasryhmää, joka oli avonaisella kentällä.
Kun se oli pensaikon lähellä, nähtiin sen äkkiä loikkaavan eteenpäin,
ja miltei samassa silmänräpäyksessä hypähti pörröinen elukka ulos
pensaikosta ja alkoi juosta tiehensä. Viimemainittu ei ollut mikään
muu kuin ruma juovikas hyeena. Sensijaan että se olisi kääntynyt päin
kvaggaa ja alkanut taistella, kuten olisi luullut niin vahvan ja
raivoisan pedon tekevän, päästi se hätäulvonnan ja pakeni niin nopeaan
kuin sen koivet kantoivat.
Ne eivät kantaneet sitä pitkälle. Se pyrki nähtävästi suurempaan
pensastoon, joka kasvoi lähellä, mutta ennenkuin se ehti puoliväliin
aukeamaa, saavutti kvagga sen takaapäin ja päästäen kimakan
"kuaag"-huutonsa kohosi pystyyn ja iski etukavionsa hyeenan selkään.
Samassa hetkessä tarttui märehtijä hampainensa raatelueläimen niskaan
ja piti kiinni yhtä lujasti kuin pihdeissä.
Kaikki katselivat nähdäkseen hyeenan vapauttavan itsensä ja pakenevan
uudelleen. Turhaan he katselivat. Kyynärääkään se ei enää juossut. Se
ei hengissä päässyt noiden kauheiden hampaitten otteesta.
Kvagga piteli yhä vastaan sätkyttelevää uhriansa lujin ottein --
tallaten sitä kavioillaan ja ravistellen sitä vankoissa leuoissaan,
kunnes hyeenan huudot lakkasivat muutamissa minuuteissa, ja sen
runneltu ruumis makasi liikkumattomana aukeamalla.
Luulisi tuon tapauksen riittäneen muistuttamaan metsämiehiämme olemaan
varovaisia joutuessaan kvaggan kanssa tekemisiin. Moinen terävä purija
ei olisi mikään hauska hevonen suistaa ja hillitä.
Mutta kaikki tiesivät vastenmielisyyden vallitsevan villihevosen
ja hyeenan välillä, ja vaikka yhden tuollaisen elukan näkeminen
saattaa kvaggan raivoon, on se vallan toisenlainen käytöksessään
ihmistä kohtaan. Niin voimakas on todella tämä vastenmielisyys
ja niin täydellinen märehtijän etevämmyys peto-eläimen rinnalla,
että rajaseudun farmarit usein käyttävät hyväkseen tätä omituista
tosiseikkaa, pitäen hyeenoita loitolla karjasta tuomalla laumaan joukon
kvaggoja, jotka toimivat vahteina ja suojelijoina!