Van Bloomin mieli ei ollut levollinen huolimatta sen päivän
metsästyksen onnistumisesta. He olivat "pistäneet pussiin" riistan,
se on totta, mutta millä tavoin? Heidän menestyksensä oli pelkkä
sattuma eikä antanut heille mitään vakuutta siitä, mitä tulevaisuudessa
saattoi odottaa. He saisivat kenties kulkea pitkälti, ennenkuin
löytäisivät toisen norsujen "nukkumispuun" ja voisivat uudistaa helpon
saalistamisensa.
Sellaisia olivat kenttäkornetin perin vähän ilahuttavat mietteet sinä
iltana, jolloin he olivat palanneet onnistuneelta metsästykseltään.
Mutta vielä vähemmän ilahuttavia ne olivat kaksi viikkoa myöhemmin
hänen katsahtaessaan taaksepäin moniin onnistumattomiin retkiin,
joilta he olivat palanneet -- kun he, vietettyänsä kaksitoista päivää
elefantinajossa, olivat lisänneet varastoonsa vain yhden ainoan
torahammasparin, ja nekin olivat naarasnorsun torahampaat, tuskin
kahden jalan pituiset ja arvoltaan vähäiset.
Se ajatus ei ollut sitä vähemmän tuskallinen, että he lähes joka päivä
olivat tavanneet norsuja ja saaneet ammutuksi yhden tahi pari laukausta
näihin eläimiin. Se ei parantanut asiaa rahtustakaan. Se päinvastoin
opetti metsästäjille, kuinka helposti norsut saattoivat paeta, kuten ne
aina tekivät. Se opetti heille, kuinka vähäiset heidän mahdollisuutensa
olivat tuollaisen riistan voittamiseen niin kauan kuin saattoivat
seurata niitä vain _jalkaisin_.
Jalan kulkevalla metsämiehellä on ainoastaan pienet mahdollisuudet
norsuun nähden. Saavuttaa se hiipien on kylläkin helppoa, ja kenties
päästä ampumaan yksi ainoa laukaus; mutta elukan pötkiessä tiehensä
tiheän viidakon läpi on sen seuraaminen ikävää työtä. Se voi kulkea
maileja pysähtymättä, ja jos metsästäjän onnistuisikin saavuttaa
se, olisi se kenties vain hänen ampuaksensa toisen laukauksen ja
nähdäksensä riistan vielä kerran katoavan pensaikkoon -- kenties
voimatta enää sen jälkiä seurata.
Ratsastavalla metsämiehellä on tämä etu. Hänen hevosensa voi
_saavuttaa_ norsun; ja tämän eläimen omituisuuksia on, että sinä
hetkenä, jolloin se huomaa vihollisensa, mikä se sitten lieneekin,
olevan itseään nopeamman, se hylkää enemmän pakenemisen ja seisahtuu
oitis tekemään vastarintaa; metsästäjä voi silloin ampua niin monta
laukausta kuin tahtoo.
Siinä on tuo suuri etu, joka ratsain kulkevalla metsämiehellä on.
Toinen etu on se turvallisuus, minkä hevonen tuottaa, tehdessään
ratsastajan kykeneväksi välttämään vihastuneen norsun hyökkäyksiä.
Ei ihme siis, että van Bloom hartaasti halusi hevosta. Ei ihme, että
hän tunsi surua ollen jalon toverin puutteessa, joka olisi voinut niin
paljon auttaa häntä metsästyksessä.
Hän oli sitä enemmän pahoillaan nyt tutustuttuaan tienooseen ja
huomattuaan sen olevan vallan _täynnä_ norsuja. Oli nähty satakin
eläintä yhdessä joukossa, ja ne eivät suinkaan olleet arkoja tai
halukkaita pakenemaan yhden tai kahden laukauksen jälkeen. Kenties ne
eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet pyssynpamausta, ennenkuin hänen
oman pitkän putkensa laukaisu paukkui niiden suunnattomissa korvissa.
Kenttäkornetti arveli, että hän hevosen avulla oli voinut surmata monta
ja saada paljon arvokasta norsunluuta. _Ilman_ hevosta oli hänellä
varsin vähäiset mahdollisuudet toteuttaa aiettansa. Hänen toiveensa
päättyisivät luultavasti pettymykseen.
Haikeasti hän tunsi tämän. Valoisat toiveet, joihin hän niin palavasti
oli antautunut, peittyivät pilviin; ja tulevaisuuden pelko kiusasi
häntä jälleen. Hän kuluttaisi turhaan aikansa tässä erämaassa. Hänen
lastensa täytyi elää ilman kirjoja, ilman kasvatusta, ilman seuraa.
Jos hänet äkkiä kutsuttaisiin pois, mikä heistä tulisi? Hänen sievä
Gertrudensa ei olisi sen paremmassa asemassa kuin pieni villi-ihminen
-- hänen pojistaan tulisi, ei leikillä, kuten hänellä oli tapana heitä
nimittää, vaan todella "pensastopoikien" kolmikko.
Jälleen täyttivät nämä ajatukset isän sydämen tuskalla. Oi, mitäpä hän
olisikaan antanut sillä hetkellä parista hevosesta, millaisista tahansa!
Tätä miettiessään istui kenttäkornetti suuressa nwana-puussa, järven
puoleiselle sivulle rakennetulla lavalla josta saattoi nähdä veden
kokonaisuudessaan. Tältä kohdalta sai myös erinomaisen näköalan järven
itäpuolella olevasta seudusta. Jonkun matkan päässä se oli metsäistä,
mutta lähempänä lampea levittäytyi silmien eteen ruohoinen tasanko kuin
viheriä niitty.
Metsämiehen silmät olivat luodut tälle tasangolle, ja juuri silloin
osui hänen katseensa eläinjoukkoon, joka kulki aukeaman poikki ja
lähestyi lampea.
Ne olivat suuria elukoita -- melkein pienen hevosen muotoisia ja
kokoisia -- ja kulkivat yhdessä rivissä; siten näytti joukko matkan
päästä jonkinlaiselta "cafilalta" eli karavaanilta. Kaikkiansa oli noin
viisikymmentä yksilöä rivissä ja ne marssivat eteenpäin tasaista ja
tyyntä vauhtia, kuten jonkun viisaan johtajan ohjaamina ja määrääminä.
Kuinka suuresti se erosikaan gnuu-eläimen oikukkaista ja kummallisista
liikkeistä.
Viimemainittua eläintä ne kukin erikseen jonkun verran muistuttivat.
Ruumiittensa ja häntänsä muodon puolesta, yleiseltä pääväriltään sekä
niiden leukapielissä, niskassa ja hartioilla huomattavien kirjavien
eli tiikerintapaisten juovien vuoksi. Nämä juovat olivat täydelleen
samanlaisia muodoltaan kuin seebralla, mutta vähemmän selviä eivätkä
ulottuneet vartaloon eikä raajoihin, kuten varsinaisella seebralla.
Yleiseltä väriltään ja muutamissa muissakin suhteissa muistuttivat
elukat aasia; mutta niiden pää, kaula ja ruumiin yläosa olivat
tummempaa väriä vivahtaen heikosti punertavanruskeaan. Itse asiassa
muistuttivat tulokkaat jossakin kohdin kaikkia neljää -- hevosta,
aasia, gnuu-eläintä ja seebraa -- ja kuitenkin ne selvästi erosivat
jokaisesta. Seebraa ne eniten muistuttivat -- sillä todellisuudessa ne
olivat erästä seebralajia -- ne olivat _kvaggoja_.
Nykyisten luonnontutkijan on tapa jakaa _Equidae_ eli hevosen
heimo kahteen sukuun -- hevonen (_equus_) ja aasi (_asinus_);
pääeroavaisuudet ovat, että hevosen sukuisilla eläimillä on pitkä
aaltoileva harja, leveä häntä ja känsät sekä taka- että etujaloissa;
aasilla sitävastoin on lyhyt, harva ja pysty harja, hoikka häntä, jonka
päässä vain on pitkiä karvoja, ja sen takajaloista puuttuu känsiä.
Etujaloissa niitä on kuten hevosella.
Vaikka hevosen sukua onkin useita lajeja -- kymmenittäin,
suuresti toisistaan eroavia -- voi ne kaikki helposti tuntea
näistä luonteenomaisista merkeistä, "Suffolk Punchista", suuresta
lontoolaisesta työhevosesta, sen vähäiseen pikkuserkkuun, "Shetland
poniin", saakka.
Aasilajeja on miltei yhtä paljon, vaikka tätä tosiasiaa ei yleisesti
tunneta.
Ensiksi meillä on tavallinen aasi (_Asinus vulgaris_), suvun
perusmuoto; ja siitä on eri maissa useita lajeja, joista muutamat ovat
lähes yhtä oivallisia ja paljon kiitettyjä kuin hevoset. Sitten on
"onager", "koulan" eli "villiaasi" (_A. onager_), jonka luullaan olevan
tavallisen aasin kantaisä. Se on Aasian asukas, joskin sitä tavataan
myös Afrikan koillisosassa. On myös "dshiggetai" eli "suuri villiaasi"
(_A. hemionus_) Keski- ja Etelä-Aasiassa, ja toinen pienempi laji,
"ghur" (_A. Hamar_), Persiassa. Vielä on "kiang" (_A. kiang_), jota
tavataan Ladakhissa, ja "jo-to-tse" (_A. equulus_), Kiinan tataarien
maan asukas.
Kaikki nämä ovat aasialaisia lajeja, jotka elävät villeinä ja eroavat
toisistaan värin, suuruuden, muodon ja tapojenkin puolesta. Useat
niistä ovat siromuotoisia nopeita kuin nopein hevonen.
Tässä kirjasessa ei meillä ole tilaa kuvataksemme kutakin niistä, vaan
täytyy rajoittua huomauttamaan siitä, mikä oikeammin kuuluu aiheeseemme
-- _Afrikan villeistä aaseista_. Näitä on kuusi tahi seitsemän lajia --
kenties enemmänkin.
Ensiksikin siellä on "villiaasi" (_A. onager_) jonka alue, kuten
sanottu, ulottuu Aasiasta Afrikan koillisosiin, lähellä ensinmainittua
maanosaa.
Sitten siellä on "kumra", josta varsin vähän tiedetään, paitsi että
se asuu Pohjois-Afrikan metsissä ja on tavoiltansa yksinelävä, toisin
kuin useimmat muut lajit. Kumraa on kuvattu "villihevoseksi", mutta
luultavimmin se kuuluu aasin sukuun.
Sitten on Afrikassa vielä neljä muuta "villiaasi"-lajia -- toiset
sanovat niitä villihevosiksi -- ja matkailijat ovat kertoneet
viidennestä, mutta siitä ollaan vielä epävarmoja. Nämä lajit
muistuttavat niin paljon toisiansa muodoltansa, ruumiinsa erikoisten
merkkien, suuruuden ja yleisten tapojen puolesta, että ne voidaan
luokittaa yhteen _seebran_ suvun nimellä. Ensiksi on oikea seebra
(_Equus zebra_), kaunein kaikista nelijalkaisista kenties, josta ei
mitään kuvausta kaivata. Toiseksi "duw" eli "Burchellin seebra", kuten
sitä useimmin nimitetään (_E. Burchellii_). Kolmanneksi "congo dauw"
(_E. hippotigris_), joka läheisesti muistuttaa "dauwia". Neljänneksi
"kvagga" (_E. quagga_), ja viidenneksi epävarma laji, joka tunnetaan
"valkoisen seebran" (_E. isabellinus_) nimellä sen vaaleankellertävän
eli isabellavärin vuoksi.
Nämä neljä lajia ovat nähtävästi läheistä sukua toisilleen -- kaikille
ovat enemmän tai vähemmän luonteenomaista omituiset poikittaiset
vanteet eli juovat, jotka ovat seebran yleisesti tutut tuntomerkit.
Myöskin kvaggalla on samanlaiset juovat päässä ja ruumiin yläosissa.
Oikea seebra on juovikas kuonon päästä aina kavioihin asti ja
juovat ovat tasaisen mustia, kun taas pohjaväri on miltei valkoinen
eli vaaleankeltaiseen vivahtava valkoinen. Dauw-eläinten raajat
eivät taaskaan ole juovaiset; säteet eivät ole niin tummia tahi
selväpiirteisiä eikä pohjaväri ole niin sekoittamaton eli puhtaan
värinen. Muuten ovat kaikki nämä kolme lajia varsin samanlaisia; on
enemmän kuin luultavaa, että joko "Burchellin" tahi "congo dauw" oli
se laji, jota seebra-nimellä ensin tarkoitettiin; sillä se, jota nyt
nimitetään "varsinaiseksi seebraksi", asustaa sellaisissa Afrikan
osissa, että se vähemmän luultavasti joutui ensinnä huomatuksi
suvustansa. Joka tapauksessa on "congo dauw" roomalaisten "hippotigris"
eli tiikerihevonen; ja tämän johtopäätöksen teemme siitä, että se elää
pohjoisemmissa Afrikan osissa kuin toiset, jotka kaikki kuuluvat tämän
maanosan eteläiselle puolelle. Seebran kotipaikan sanotaan ulottuvan
niin kauas pohjoiseen kuin Abessiniaan; mutta kenties on erehdytty
pitämään "congo dauwia", joka varmasti elää Abessiniassa, varsinaisena
seebrana.
Etelä-Afrikan neljästä lajista on seebra vuoristoeläin ja asustaa
kallioitten keskellä, kun taas "dauw" ja kvagga kuljeksivat tasangoilla
ja autioissa karoo-erämaissa. Samanlaisessa asuinpaikassa kuin nämä on
"valkea seebra" huomattu -- vaikka ainoastaan matkailija Le Vaillant on
niitä nähnyt --, ja siitä johtuu epäilyksiä, että sitä on eri lajina
olemassa.
Mitkään näistä lajeista eivät liity yhteen, vaikka kukin elää laumoissa
muitten eläinten kanssa. Kvagga liittyy gnuu-eläimeen, "dauw"
juovikkaaseen gnuuhun, kun taas iso kamelikurki ylväästi astelee
kumpienkin laumojen keskellä!
Eri lajien luonteissa ja taipumuksissa on suurta eroavaisuutta.
Vuoristoseebra on perin arka ja hurja; "dauw" on miltei mahdoton
kesyttää; kvagga taas on luonteeltansa arka ja taipuvainen ja sen voi
totuttaa valjaisiin yhtä helposti kuin hevosen.
Syy, miksi sitä ei ole tehty, on yksinkertaisesti se, että
Etelä-Afrikan farmeilla on runsaasti hevosia eivätkä he siis tarvitse
kvaggaa ratsuksi tai valjaita varten.
Mutta joskaan _farmari_ van Bloom ei ollut milloinkaan aikonut kesyttää
kvaggaa, teki sen _metsämies_ van Bloom.