Metsämiehille oli aika tärkeä. Jos norsu palaisi sinä päivänä,
tapahtuisi se juuri ennen keskipäivän kuumimpia hetkiä. Heillä oli siis
tuskin tuntia puuhatakseen sitä varten -- valmistaakseen sille vuoteen,
kuten Swartboy oli leikkisästi sanonut. Niinpä he ryhtyivät ripeästi
työhön, bushmanni toimi ylijohtajana kahden toisen vastaanottaessa
hänen määräyksensä kuuliaisesti.
Ensimmäinen työ, jonka Swartboy heille määräsi, oli leikata ja
valmistaa kolme paalua kovasta puusta. Niiden tuli jokaisen olla noin
kolme jalkaa pitkä, miehen käsivarren paksuinen ja toisesta päästä
terävä.
Tämä oli pian tehty. Rautapuusta (_Olea undulata_), jota kasvoi
runsaasti lähistöllä, saatiin itse ainekset; ja kun kolme kyllin
pitkää pätkää oli kirveellä hakattu poikki, vuolivat metsästäjät ne
puukoillansa sopivan kokoisiksi ja teroittivat ne.
Sillävälin ei Swartboy ollut laiskotellut. Puukollansa oli hän ensin
leikannut suuren kappaleen kuorta elefantin puusta siltä puolelta,
jota vastaan eläimellä oli ollut tapana nojata, ja noin kolmen jalan
päähän maasta. Sitten hän teki kirveellä syvän uurteen siihen, mistä
kuori oli poistettu -- itse asiassa sellaisen uurteen, joka olisi
saanut puun kaatumaan, jos se olisi jätetty itsekseen. Mutta sitä ei
jätetty, sillä ennenkuin edistyi niin pitkälle työssänsä, oli Swartboy
ryhtynyt toimenpiteisiin sitä estääksensä. Hän oli tukenut puun
kiinnittämällä hihnan sen ylimpiin oksiin vastakkaisella puolella ja
sitten kuljettanut köyden sillä suunnalla olevan toisen puun haaroihin.
Täten järjestettynä pidätti elefantin puuta kaatumasta vain hihnatuki;
ja kevyt sysäys viimemainitun suuntaan olisi sen kaatanut.
Swartboy pani nyt jälleen paikoilleen kuorenkappaleen, jonka hän oli
säilyttänyt, ja kun oli huolellisesti koottu lastut, niin ilman tarkkaa
tutkimista ei kukaan olisi voinut väittää puun milloinkaan tunteneen
kirveen terää.
Toinen työ oli vielä suorittamatta -- niiden paalujen asettaminen,
jotka van Bloom ja Hendrik jo olivat valmistaneet. Syvät kolot täytyi
tehdä, jotta ne saatiin lujasti kiinni. Mutta Swartboy oli oikea mies
koloa tekemään; ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa hän oli
kaivanut kolme, joista kukin oli jalan syvyinen eikä puoltakaan tuumaa
laajempi kuin paalujen paksuus.
Olet kenties utelias tietämään, miten hän menetteli. Sinä olisit
kaivanut kolon lapiolla ja pakostakin yhtä leveän kuin itse lapio.
Mutta Swartboylla ei ollut lapiota eikä hän olisi sitä käyttänyt, jos
siellä olisi ollutkin koska se olisi tehnyt kolot liian suuriksi
hänen tarkoitustansa varten.
Swartboy kaivoi kolonsa "puhkomalla" -- minkä työn hän suoritti pienen
terävän kepin avulla. Sillä hän ensin pehmitti maata sopivan laajuisen
ympyrän alalta. Sitten hän otti irrallisen mullan, heitti sen pois ja
pisteli taas piikinkärjellä kuten ennenkin. Jälleen mullan poistamista,
jälleen kepin käyttämistä ja niin edelleen, kunnes pienen kolon
arveltiin olevan kyllin syvän.
Ne kaivettiin jonkinlaiseen kolmioon puun tyven lähettyville, mutta
päinvastaiselle sivulle kuin missä norsu seisoisi, jos se ottaisi
haltuunsa vanhan paikkansa.
Jokaiseen koloon Swartboy sovitti nyt paalun, paksu pää alas- ja kärki
ylöspäin; muutamat pikkukivet ja hiukan multaa ahdettuina sivuille
kiilasivat ne niin lujaan kuin ne olisivat kasvaneet siihen.
Paalut peitettiin nyt pehmeällä maalla, jotta puun valkea väri tulisi
salatuksi; jääneet lastut poimittiin pois ja kaikki työn jäljet
poistettiin täydelleen. Tämän tehtyänsä metsämiehet vetäytyivät pois
paikalta.
He eivät menneet kauas; valiten tuulen alla olevan suuren tuuhean puun
kaikki kolme kiipesivät siihen ja istuivat kätkeytyneinä sen oksien
sekaan.
Kenttäkornetti piti pitkän putkensa valmiina ja samoin Hendrik
rihlapyssynsä. Siinä tapauksessa, että Swartboyn sukkela ansa pettäisi,
he aikoivat käyttää pyssyjänsä, mutta ei muuten.
Nyt oli jo pian puolenpäivän aika ja päivästä oli tullut mitä
kuumin. Ilman lehvien luomaa varjoa olisi heistä tuntunut perin
tuskalliselta. Tämän johdosta Swartboy ennusti suotuisasti.
Suuri kuumuus todennäköisemmin kuin mikään muu toisi elefantin
mielinukkumispaikalleen viileään varjoon.
Oli tullut keskipäivän aika. Otus ei voinut kauaa viipyä, tuumivat he.
Varmasti se tulikin ja pian myös.
He olivat tuskin istuneet pariakymmentä minuuttia ylhäällä puussa, kun
kuulivat omituisen, jyrisevän äänen, jonka tiesivät tulevan norsun
vatsasta. Seuraavassa hetkessä he näkivät elukan sukeltavan esiin
viidakosta ja se tuli heti akaasian rungon viereen -- juuri siihen
asentoon ja sille puolelle kuin Swartboy oli väittänyt. Sen jäljistä
bushmanni ymmärsi sillä olleen tapana siinä seistä.
Sen pää oli käännetty poispäin metsämiehistä, ei kuitenkaan
niin paljon, että se olisi estänyt heitä näkemästä oivallista
torahammasparia, -- vähintään kuuden jalan pituisia.
Katsellessaan ihastuneina näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä, he
näkivät eläimen kohottavan kärsänsä ylös ja tyhjentävän suunnattoman
vesisuihkun lehdistöön, mistä se jälkeenpäin putoili, tippuen kirkkaina
pallosina sen ruumiille.
Swartboy sanoi sen ottavan tuon veden vatsastansa. Vaikka
kamari-luonnontutkijat kieltävät tämän, täytyi niin olla, sillä kohta
jälkeenpäin se toisti tämän tempun uudelleen ja uudelleen -- veden
määrän ollessa joka purkauksessa yhtä suuren kuin ennenkin. Oli selvää,
ettei sen kärsä, niin suuri kuin se olikin, voinut sisältää sitä
kaikkea.
Se näytti nauttivan tästä "suihkukylvystä". Metsämiehet eivät sitä
ihmetelleet, sillä itsekin he, kärsien silloin kuumuudesta ja janosta,
olisivat pitäneet jostakin samantapaisesta. Kristallipisaroiden
putoillessa akaasian lehdiltä, kuultiin mahtavan elukan päästävän
tyytyväisyyttä ilmaisevaa hiljaista murinaa. Metsästäjät toivoivat
tämän olevan alkusoittoa sen nukahtamiseen ja tarkastelivat sitä
jännittyneinä.
Niin kävikin.
Istuessaan ja katsellessaan he huomasivat sen pään hiukan painuvan, sen
korvat lakkasivat lepattamasta, sen häntä riippui liikkumattomana ja
sen kärsä, joka nyt oli kääräisty torahampaiden ympäri, oli levossa.
He katsoivat jännitettyinä. Nyt he huomaavat sen ruumiin kallistuvan
hiukan toiselle sivulle -- nyt se koskettaa puuta -- kuuluu kova
romahdus, jota seuraa sekava oksien ryske -- ja elefantin mahtava tumma
ruumis vaipuu kyljelleen.
Samassa silmänräpäyksessä kauhea kiljahdus hukuttaa kaikki muut äänet,
saattaen metsän kaikumaan ja lehdetkin värisemään. Sitten seuraa
sekavaa mylvintää, johon yhtyy katkeavien oksien ääni ja mahtavan
pedon taistelu sen maatessa sätkytellen jättiläisjäseniänsä maassa
kuolontuskassa.
Metsämiehet pysyvät puussa. He näkevät norsun kaatuneen -- sen olevan
keihästetyn. Ei tarvita heidän vähäisiä aseitansa. Heidän riistansa on
jo saanut kuolinhaavan.
Taistelu on lyhyt. Kuoleman edellä käyvä tuskallinen hengitys kuuluu
pitkästä kärsästä; ja sitten seuraa syvä hiljaisuus.
Metsämiehet hypähtävät alas ja lähestyvät maassa makaavaa ruumista.
He näkevät sen yhä makaavan kauhealla teräväkärkisellä paalutuksella,
johon se oli kaatunut. Paalut ovat tehneet tehtävänsä mitä
tehokkaimmin. Elefantti ei hengitä enää. Se on kuollut!
Muhkeitten torahampaitten leikkaaminen vei tunnin ajan. Sitä eivät
metsämiehemme pahoitelleet; he olivat vain sitä enemmän hyvillään, kun
havaitsivat kukin saavansa raskaan taakan -- niin raskaan kuin mies
jaksoi kantaa.
Van Bloom otti toisen olkapäälleen, Swartboy toisen, kun taas Hendrik
otti taakakseen pyssyt ja muut kojeet, ja kaikki kolme palasivat
riemuiten leirille, jättäen kuolleen norsun haaskan jälkeensä.