ELEFANTIN VUODETTA VALMISTAMASSA.

Metsämiehille oli aika tärkeä. Jos norsu palaisi sinä päivänä,

tapahtuisi se juuri ennen keskipäivän kuumimpia hetkiä. Heillä oli siis

tuskin tuntia puuhatakseen sitä varten -- valmistaakseen sille vuoteen,

kuten Swartboy oli leikkisästi sanonut. Niinpä he ryhtyivät ripeästi

työhön, bushmanni toimi ylijohtajana kahden toisen vastaanottaessa

hänen määräyksensä kuuliaisesti.

Ensimmäinen työ, jonka Swartboy heille määräsi, oli leikata ja

valmistaa kolme paalua kovasta puusta. Niiden tuli jokaisen olla noin

kolme jalkaa pitkä, miehen käsivarren paksuinen ja toisesta päästä

terävä.

Tämä oli pian tehty. Rautapuusta (_Olea undulata_), jota kasvoi

runsaasti lähistöllä, saatiin itse ainekset; ja kun kolme kyllin

pitkää pätkää oli kirveellä hakattu poikki, vuolivat metsästäjät ne

puukoillansa sopivan kokoisiksi ja teroittivat ne.

Sillävälin ei Swartboy ollut laiskotellut. Puukollansa oli hän ensin

leikannut suuren kappaleen kuorta elefantin puusta siltä puolelta,

jota vastaan eläimellä oli ollut tapana nojata, ja noin kolmen jalan

päähän maasta. Sitten hän teki kirveellä syvän uurteen siihen, mistä

kuori oli poistettu -- itse asiassa sellaisen uurteen, joka olisi

saanut puun kaatumaan, jos se olisi jätetty itsekseen. Mutta sitä ei

jätetty, sillä ennenkuin edistyi niin pitkälle työssänsä, oli Swartboy

ryhtynyt toimenpiteisiin sitä estääksensä. Hän oli tukenut puun

kiinnittämällä hihnan sen ylimpiin oksiin vastakkaisella puolella ja

sitten kuljettanut köyden sillä suunnalla olevan toisen puun haaroihin.

Täten järjestettynä pidätti elefantin puuta kaatumasta vain hihnatuki;

ja kevyt sysäys viimemainitun suuntaan olisi sen kaatanut.

Swartboy pani nyt jälleen paikoilleen kuorenkappaleen, jonka hän oli

säilyttänyt, ja kun oli huolellisesti koottu lastut, niin ilman tarkkaa

tutkimista ei kukaan olisi voinut väittää puun milloinkaan tunteneen

kirveen terää.

Toinen työ oli vielä suorittamatta -- niiden paalujen asettaminen,

jotka van Bloom ja Hendrik jo olivat valmistaneet. Syvät kolot täytyi

tehdä, jotta ne saatiin lujasti kiinni. Mutta Swartboy oli oikea mies

koloa tekemään; ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa hän oli

kaivanut kolme, joista kukin oli jalan syvyinen eikä puoltakaan tuumaa

laajempi kuin paalujen paksuus.

Olet kenties utelias tietämään, miten hän menetteli. Sinä olisit

kaivanut kolon lapiolla ja pakostakin yhtä leveän kuin itse lapio.

Mutta Swartboylla ei ollut lapiota eikä hän olisi sitä käyttänyt, jos

siellä olisi ollutkin – koska se olisi tehnyt kolot liian suuriksi

hänen tarkoitustansa varten.

Swartboy kaivoi kolonsa "puhkomalla" -- minkä työn hän suoritti pienen

terävän kepin avulla. Sillä hän ensin pehmitti maata sopivan laajuisen

ympyrän alalta. Sitten hän otti irrallisen mullan, heitti sen pois ja

pisteli taas piikinkärjellä kuten ennenkin. Jälleen mullan poistamista,

jälleen kepin käyttämistä ja niin edelleen, kunnes pienen kolon

arveltiin olevan kyllin syvän.

Ne kaivettiin jonkinlaiseen kolmioon puun tyven lähettyville, mutta

päinvastaiselle sivulle kuin missä norsu seisoisi, jos se ottaisi

haltuunsa vanhan paikkansa.

Jokaiseen koloon Swartboy sovitti nyt paalun, paksu pää alas- ja kärki

ylöspäin; muutamat pikkukivet ja hiukan multaa ahdettuina sivuille

kiilasivat ne niin lujaan kuin ne olisivat kasvaneet siihen.

Paalut peitettiin nyt pehmeällä maalla, jotta puun valkea väri tulisi

salatuksi; jääneet lastut poimittiin pois ja kaikki työn jäljet

poistettiin täydelleen. Tämän tehtyänsä metsämiehet vetäytyivät pois

paikalta.

He eivät menneet kauas; valiten tuulen alla olevan suuren tuuhean puun

kaikki kolme kiipesivät siihen ja istuivat kätkeytyneinä sen oksien

sekaan.

Kenttäkornetti piti pitkän putkensa valmiina ja samoin Hendrik

rihlapyssynsä. Siinä tapauksessa, että Swartboyn sukkela ansa pettäisi,

he aikoivat käyttää pyssyjänsä, mutta ei muuten.

Nyt oli jo pian puolenpäivän aika ja päivästä oli tullut mitä

kuumin. Ilman lehvien luomaa varjoa olisi heistä tuntunut perin

tuskalliselta. Tämän johdosta Swartboy ennusti suotuisasti.

Suuri kuumuus todennäköisemmin kuin mikään muu toisi elefantin

mielinukkumispaikalleen viileään varjoon.

Oli tullut keskipäivän aika. Otus ei voinut kauaa viipyä, tuumivat he.

Varmasti se tulikin ja pian myös.

He olivat tuskin istuneet pariakymmentä minuuttia ylhäällä puussa, kun

kuulivat omituisen, jyrisevän äänen, jonka tiesivät tulevan norsun

vatsasta. Seuraavassa hetkessä he näkivät elukan sukeltavan esiin

viidakosta ja se tuli heti akaasian rungon viereen -- juuri siihen

asentoon ja sille puolelle kuin Swartboy oli väittänyt. Sen jäljistä

bushmanni ymmärsi sillä olleen tapana siinä seistä.

Sen pää oli käännetty poispäin metsämiehistä, ei kuitenkaan

niin paljon, että se olisi estänyt heitä näkemästä oivallista

torahammasparia, -- vähintään kuuden jalan pituisia.

Katsellessaan ihastuneina näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä, he

näkivät eläimen kohottavan kärsänsä ylös ja tyhjentävän suunnattoman

vesisuihkun lehdistöön, mistä se jälkeenpäin putoili, tippuen kirkkaina

pallosina sen ruumiille.

Swartboy sanoi sen ottavan tuon veden vatsastansa. Vaikka

kamari-luonnontutkijat kieltävät tämän, täytyi niin olla, sillä kohta

jälkeenpäin se toisti tämän tempun uudelleen ja uudelleen -- veden

määrän ollessa joka purkauksessa yhtä suuren kuin ennenkin. Oli selvää,

ettei sen kärsä, niin suuri kuin se olikin, voinut sisältää sitä

kaikkea.

Se näytti nauttivan tästä "suihkukylvystä". Metsämiehet eivät sitä

ihmetelleet, sillä itsekin he, kärsien silloin kuumuudesta ja janosta,

olisivat pitäneet jostakin samantapaisesta. Kristallipisaroiden

putoillessa akaasian lehdiltä, kuultiin mahtavan elukan päästävän

tyytyväisyyttä ilmaisevaa hiljaista murinaa. Metsästäjät toivoivat

tämän olevan alkusoittoa sen nukahtamiseen ja tarkastelivat sitä

jännittyneinä.

Niin kävikin.

Istuessaan ja katsellessaan he huomasivat sen pään hiukan painuvan, sen

korvat lakkasivat lepattamasta, sen häntä riippui liikkumattomana ja

sen kärsä, joka nyt oli kääräisty torahampaiden ympäri, oli levossa.

He katsoivat jännitettyinä. Nyt he huomaavat sen ruumiin kallistuvan

hiukan toiselle sivulle -- nyt se koskettaa puuta -- kuuluu kova

romahdus, jota seuraa sekava oksien ryske -- ja elefantin mahtava tumma

ruumis vaipuu kyljelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kauhea kiljahdus hukuttaa kaikki muut äänet,

saattaen metsän kaikumaan ja lehdetkin värisemään. Sitten seuraa

sekavaa mylvintää, johon yhtyy katkeavien oksien ääni ja mahtavan

pedon taistelu sen maatessa sätkytellen jättiläisjäseniänsä maassa

kuolontuskassa.

Metsämiehet pysyvät puussa. He näkevät norsun kaatuneen -- sen olevan

keihästetyn. Ei tarvita heidän vähäisiä aseitansa. Heidän riistansa on

jo saanut kuolinhaavan.

Taistelu on lyhyt. Kuoleman edellä käyvä tuskallinen hengitys kuuluu

pitkästä kärsästä; ja sitten seuraa syvä hiljaisuus.

Metsämiehet hypähtävät alas ja lähestyvät maassa makaavaa ruumista.

He näkevät sen yhä makaavan kauhealla teräväkärkisellä paalutuksella,

johon se oli kaatunut. Paalut ovat tehneet tehtävänsä mitä

tehokkaimmin. Elefantti ei hengitä enää. Se on kuollut!

Muhkeitten torahampaitten leikkaaminen vei tunnin ajan. Sitä eivät

metsämiehemme pahoitelleet; he olivat vain sitä enemmän hyvillään, kun

havaitsivat kukin saavansa raskaan taakan -- niin raskaan kuin mies

jaksoi kantaa.

Van Bloom otti toisen olkapäälleen, Swartboy toisen, kun taas Hendrik

otti taakakseen pyssyt ja muut kojeet, ja kaikki kolme palasivat

riemuiten leirille, jättäen kuolleen norsun haaskan jälkeensä.

Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla · 第 77 / 100 题