Kenttäkornetti oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen päivätyöhönsä. Hänen
ensi yrityksensä norsunmetsästyksessä oli epäonnistunut. Tulisiko
kenties aina niin käymään?
Huolimatta mielenkiinnosta, jolla hän kuunteli Hansin kertomusta sen
päivän seikkailuista, hän tunsi levottomuutta mielessään ajatellessaan
omia kokemuksiaan.
Elefantti oli päässyt pakoon niin helposti. Heidän luotinsa eivät
olleet näyttäneet vahingoittavan sitä lainkaan. Ne olivat vain
auttaneet saattamaan sen raivokkaaksi ja vaaralliseksi. Vaikka
molemmat olivat osuneet sitä sellaisiin paikkoihin, joissa haavojen
olisi pitänyt olla kuolettavia, ei sellaista vaikutusta ilmennyt.
Norsu näytti kulkevan tiehensä yhtä eheänahkaisena kuin he olisivat
pommittaneet sitä vain keitetyillä herneillä!
Niinkö tulisi aina käymään?
Totta kyllä, he olivat ampuneet siihen vain kaksi laukausta. Kaksi,
jos ne ovat hyvin tähdättyjä, voi kaataa naarasnorsun ja toisinaan
norsuhäränkin, mutta useimmiten tarvitaan kymmenen kertaa kaksi,
ennenkuin vankka vanha härkä saadaan surmatuksi.
Mutta odottaisiko ainoakaan norsu, kunnes he voisivat ladata ja
laukaista riittävän ammusmäärän?
Se oli aloitteleville norsunmetsästäjillemme epävarma kohta.
Kielteisessä tapauksessa he olisivat todellakin avuttomia. Olisi
ikävää hommaa seurata jalkaisin riistaa sen jälkeen, kun sitä kerran
oli ammuttu. Sellaisissa tapauksissa elefantti tavallisesti kulkee
useita maileja ennenkuin jälleen pysähtyy; ja vain ratsastajat voivat
saavuttaa sen jotenkin helposti.
Miten van Bloom huokasikaan ajatellessaan hevosparkojansa! Enemmän kuin
koskaan ennen hän nyt tunsi niiden puutteen -- enemmän kuin milloinkaan
pahoitteli niiden menettämistä.
Hän oli kuitenkin kuullut, ettei norsu aina lähde tiehensä
sitä hätyytettäessä. Vanha härkä ei ollut osoittanut lainkaan
peräytymisaikeita, kun se oli saanut heidän laukauksensa. Swartboyn
merkillinen menettely oli aiheuttanut sen paon. Ilman sitä se olisi
epäilemättä jäänyt paikalle, kunnes he olisivat antaneet sille toisen
yhteislaukauksen ja kenties kuolettavan haavan.
Kenttäkornetti sai lohdutusta tästä viimeisestä ajatuksesta. Ehkäpä
heidän seuraava ottelunsa päättyisi toisin. Kenties palkitsisi heitä
torahammaspari.
Sellaisen tuloksen toivo, yhtä hyvin kuin levottomuus siitä, saattoi
van Bloomin aikaa hukkaamatta tekemään uuden yrityksen. Niinpä
olivat metsästäjät seuraavana aamuna ennen auringonnousua jälleen
jättiläismäisen riistansa jäljillä.
Erääseen varovaisuustoimenpiteeseen he olivat ryhtyneet, jota
eivät ennemmin olleet ajatelleet. He olivat kaikki kuulleet, ettei
tavallinen lyijyluoti voi tunkeutua suuren "paksunahkaisen" sitkeän,
vahvan nahan läpi. Kenties siinä oli syy heidän epäonnistumiseensa
edellisenä päivänä. Jos niin oli, olivat he pitäneet huolta, ettei
epäonnistumiseen olisi enää samaa syytä. He olivat valaneet uusia
kuulia kovemmasta aineesta -- juotosainetta olisi tarvittu, mutta sitä
heillä ei ollut. Heillä sattui kuitenkin olemaan hallussaan jotakin,
joka sopi yhtä hyvin tähän tarkoitukseen -- vanha pöytäkalusto, joka
usein oli koristanut kenttäkornetin pöytää menneinä parempina päivinä
Graaf Reinetissä. Siihen kuului kynttilän jalkoja ja niistinsaksia,
kulhonkansia ja mausteikkoja sekä vaihteleva joukko esineitä
todellisesta "hollantilaisesta metallista".
Muutamia näistä tuomittiin sulatuskauhaan; ja tavalliseen lyijyyn
sekoitettuna saatiin niistä joukko luoteja, jotka olivat kyllin kovia
itse sarvikuononkin nahalle -- joten metsämiesten ei tänään tarvinnut
pelätä epäonnistumista pehmeitten luotien vuoksi.
He kulkivat samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, kohti metsää eli
"pensastoa" (bosch), kuten he sitä nimittivät.
He eivät olleet käyneet mailiakaan eteenpäin, kun he joutuivat miltei
tuoreille norsun jäljille. Ne kulkivat läpi kaikkein tiheimmän okaisen
viidakon -- missä muut olennot kuin elefantti, sarvikuono tai kirveellä
varustettu ihminen eivät olisi voineet raivata tietänsä. Siitä oli
täytynyt kulkea kokonaisen perhekunnan, johon kuului uros, naaras
tahi parikin ja useita eri-ikäisiä poikasia. Ne olivat kulkeneet
yhdessä rivissä, kuten norsut tavallisesti tekevät; ne olivat tehneet
säännöllisen, usean jalan levyisen polun, josta pensaat olivat poissa
ja johon niiden suunnattomat jalanjäljet olivat tallautuneet. Vanha
härkä, sanoi Swartboy, oli kulkenut edellä ja poistanut tieltä kaikki
esteet kärsänsä ja torahampaittensa avulla. Niin oli epäilemättä ollut
asianlaita, sillä metsämiehet huomasivat mahtavia oksia taitettuina
tahi vielä roikkuvina ja sivulle käännettyinä, pois tieltä -- aivan
kuin ihmiskäden toimesta.
Swartboy vakuutti vielä, että tällaiset norsunpolut tavallisesti
johtavat veden luo kaikkein helpointa ja lyhyintä tietä -- kuten
taitavan insinöörin suunnitelman mukaan -- näyttäen näiden eläinten
harvinaista vaistoa tahi älyä.
Senpä vuoksi metsästäjät odottivat pian saapuvansa jollekin
juomapaikalle; mutta yhtä luultavaa oli, että jäljet johtivat heidät
_pois_ veden luota.
He eivät olleet seuranneet niitä pitemmältä kuin neljännesmailin,
kun he saapuivat toiselle samanlaiselle polulle, joka kulki heidän
noudattamiensa jälkien poikitse. Sen olivat myös useat norsut tehneet
-- luultavasti perhekunta -- ja siinä olevat jäljet olivat yhtä tuoreet
kuin heidän seuraamansa.
He epäröivät hetkisen kumpaa kulkea, mutta päättivät vihdoin pitkittää
suoraan eteenpäin; ja niin he taivalsivat edelleen kuten ennenkin.
Heidän suureksi harmikseen johtivat jäljet viimein avonaisemmalle
maalle, missä norsut olivat hajaantuneet; ja seurattuansa yhden jälkiä
ja sitten toisen tuloksetta he eksyivät ja kadottivat jäljet kokonaan.
Kääntyessään ympäri löytääkseen ne paikassa, missä pensaikko oli harvaa
ja hajanaista, Swartboy äkkiä juoksi toiselle sivulle huutaen toisia
seuraamaan itseänsä. Van Bloom ja Hendrik menivät perässä nähdäkseen
mitä bushmanni aikoi. He arvelivat hänen nähneen elefantin, ja molemmat
olivat jo melkoisen kiihtyneinä vetäneet koteloista pyssynsä.
Elefanttia ei siellä kuitenkaan ollut. Kun he saavuttivat Swartboyn,
seisoi tämä erään puun alla ja osoitti sen juurella olevaa maata.
Metsämiehet katsoivat alas. He näkivät maan toisella puolella puuta
olevan tallatun, ikään kuin hevosia tahi muita elukoita olisi pidetty
sidottuina siellä pitkän aikaa ja ne olisivat kuluttaneet turpeen ja
survoneet sen pölyksi kavioillaan. Puun -- tuuhealatvaisen varjoisan
akaasian -- kuori oli toiselta puolen jonkun matkaa ylöspäin kulunut
sileäksi, aivan kuin olisi karja käyttänyt sitä hankaamispaaluna.
"Mikä sen on tehnyt?" kysyivät kenttäkornetti ja Hendrik samassa
hengenvedossa.
"Olifantin nukkupuomi" (elefantin nukkumispuu), vastasi Swartboy.
Enemmät selitykset eivät olleet tarpeellisia. Metsämiehet muistivat
mitä heille oli kerrottu omituisesta tavasta, joka norsulla on --
nojata puuta vastaan nukkuessaan. Tämä oli siis yksi noiden elukoiden
nukkumapuista.
Mitä muuta hyötyä siitä kuitenkaan oli heille kuin pienen uteliaisuuden
tyydyttäminen? Norsua ei siinä ollut.
"Vanha poika tulla taas", sanoi Swartboy.
"Aha! luuletko niin, Swart?" kysyi van Bloom.
"Jaa, baas, katto täs! jälki tuore -- suuri olifantti nukku täs eilen."
"Mitä nyt sitten? Arvelet että meidän tulisi olla väijyksissä ja ampua
se, kun se palaa."
"Ei, baas, hyvempi kuin ampua, me tehdä sille vuode -- sitte vartto
nähdä se nukkuu."
Swartboy nauraa irvisteli antaessaan neuvonsa.
"Tehdä sille vuode! Mitä tarkoitat?" kysyi hänen isäntänsä.
"Minä sano, baas, me saada varmasti olifantti, jos sinä jättää puuha
vanha Swartille. Minä antaa keino saada se, ei tuhlaa ruuti, ei tuhlaa
kuula."
Bushmanni ryhtyi ilmaisemaan suunnitelmaansa, johon hänen isäntänsä --
muistaen eilisen epäonnistumisen -- mielellään suostui.
Onneksi oli heillä kaikki kojeet, joita tarvittaisiin tuuman
toteuttamiseksi -- terävä kirves, vahva vuodasta tehty remmi ja
puukkonsa -- ja he ryhtyivät työhön aikaa tuhlaamatta.