-- Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin välttää molempia vihollisiani?
Jos hyppäisin alas, surmaisi villihärkä minut varmasti. Se oli siinä
yhä, hurjat silmät keskeytymättä minuun tähdättyinä. Jos jäisin sinne,
missä olin, peittäisivät parveilevat, ilkeät hyönteiset minut pian ja
söisivät minut kuin vanhan rievun.
Tunsin jo niiden kauheat hampaat. Olin koettanut pyyhkäistä pois niitä,
jotka ensin olivat ryömineet jaloilleni; mutta muutamia oli päässyt
nilkkoihini ja ne purivat minua paksujen villaisten sukkieni lävitse.
Vaatteistani ei olisi mitään suojaa.
Olin noussut kartion korkeimmalle kohdalle ja seisoin sen huipulla.
Se oli niin terävä, että saatoin tuskin pysyä tasapainossa, mutta
hyönteisten tuskalliset pistot saivat minut tanssimaan siinä kuin
minkäkin temppuilijan.
Mitä merkitsivät kuitenkaan nuo, jotka jo olivat pistäneet nilkkojani,
niihin lukemattomiin nähden, jotka luultavasti pian lävistäisivät minut
myrkyllisillä nuolillansa? Ne parveilivat jo ylös viimeistä penkerettä.
Pian ne peittäisivät kartion huipun, jolla seisoin. Ne ryömisivät
pitkin jäseniäni äärettömissä joukoissa -- ne --
En voinut enää ajatella, mitä ne tekisivät. Pidin parempana koettaa
onneani villihärän suhteen. Hyppäisin alas. Ehkäpä joku onnellinen
sattuma auttaisi minua. Taistelisin gnuun kanssa pyssyäni käyttäen.
Kenties onnistuisin pääsemään pakoon jollekin toiselle keolle.
Kenties --
Olin todella valmiina hyppyyn loikatakseni alas, kun uusi tuuma
pälkähti päähäni; ja ihmettelin typeryyttäni, etten sitä ennemmin ollut
ajatellut. Mikä estäisi minua pitämästä termiittejä loitolla? Niillä ei
ollut siipiä -- sotilailla ei niitä ole -- eikä työeläimillä myöskään,
mitä siihen tulee. Ne eivät voisi lentää päälleni. Ne saattoivat vain
ryömiä kartiota ylös. Nutullani voisin pyyhkiä ne pois. Varmasti voisin
-- kuinka en sitä ennen tullut ajatelleeksi?
En viivytellyt riisuessani nuttuani. Laskin syrjään hyödyttömän
pyssyni, pudottaen sen eräälle alemmalle penkereelle. Tartuin kiinni
takkini kauluksesta; ja käyttäen sitä luutana puhdistin kartion sivut
muutamassa hetkessä lähettäen tuhansia termiittejä suin päin vyörymään
alas.
Pyh! kuinka yksinkertaisesti se kävi! Miksi en ollut tehnyt sitä ennen?
Vaati tuskin mitään ponnistusta lakaista nuo lukemattomat joukot alas,
ja varsin vähällä vaivalla pysyttäisin ne poissa niin kauan kuin minua
haluttaisi.
Ainoa tuntemani kiusa johtui niistä muutamista, jotka olivat päässeet
housuihini ja yhä purivat minua; mutta niistä vapautuisin aikanansa.
No niin, jäin huipulle ja kumarruin nyt alas pyyhkäistäkseni takaisin
yhä ylöspäin parveilevia sotilaita, sitten puuhailin koettaen vapautua
niistä muutamista, jotka ryömivät minua pitkin. En enää tuntenut
levottomuutta hyönteisten vuoksi -- vaikken ollut lainkaan paremmassa
asemassa härkään nähden, joka yhä piti vahtia alhaalla. Kuvittelin
kuitenkin sen nyt osoittavan väsymyksen merkkejä ja pian jättävän
piirityksen; ja tämä mahdollisuus sai minut iloisemmalle mielelle.
Äkillinen muutos tapahtui. Uusi kauhunväristys odotti minua.
Hypätessäni sinne tänne kartionhuipulla antoi pohja äkkiä perään --
kuivunut savi murtui kumisevasti ryskyen, ja minä vajosin katon läpi.
Jalkani tunkeutuivat alas onttoon kupuun -- kunnes ajattelin, että
minun oli täytynyt musertaa suuri kuningatar kammioonsa -- ja seisoin
kaulaa myöten hautautuneena.
Olin kummastunut ja hiukan kauhuissani, en äkillisessä putoamisessa
saamastani kolhaisusta. Sehän oli luonnollista kylläkin, ja muutamassa
hetkessä olisi tyyneyteni palannut; mutta jokin muu minua pelotti.
Jotakin liikkui jalkojeni alla, kun ne "ottivat pohjaan" -- jotakin
liikkui ja kohosi niiden alla ja livahti sitten nopeasti pois laskien
minut yhä alemmas!
Mitä se saattoi olla? Poljinko elävien muurahaisten suurta parvea? En
luullut niin olevan. Se ei _tuntunut sentapaiselta_. Se näytti olevan
jotakin paksua ja vankkaa, sillä se kannatti koko painoani hetken tai
pari ennenkuin luiskahti altani.
Mitä tahansa se olikin, se pelästytti minua melkolailla; enkä jättänyt
jalkojani sen seuraan viidenkään sekunnin ajaksi. Ei, kuuminkaan ahjo
olisi tuskin ehtinyt kärventää niitä siinä ajassa, jonka ne viipyivät
pimeän kuvun sisällä. Viidessä sekunnissa ne olivat seinämällä jälleen
-- murtuneilla reunoilla, jonne olin kohonnut ja jossa nyt seisoin
hämmästyksestä vallan mykkänä!
Mitä sitten? En voisi enää pitää muurahaisia loitolla. Katsahdin alas
pimeään onkaloon; niitä tuli sitä tietä ylös sankoin joukoin. En voisi
enää lakaista niitä pois.
Sillä hetkellä sattuivat silmäni osumaan härkään. Se seisoi kolmen
tai neljän askeleen päässä keon juurelta. Se seisoi sivuttain pää
käännettynä sitä kohden ja katsellen sitä hurjin silmäyksin. Sen asento
oli vallan muuttunut ja niin oli mielestäni sen silmien ilmekin. Näytti
siltä kuin se olisi juuri syöksynyt uuteen asentoonsa ja olisi valmis
tekemään toisen kirmaisun. Näytti siltä kuin jokin olisi _sitäkin_
kauhistuttanut!
Ilmeisesti oli niin; sillä seuraavassa hetkessä se päästi kimeän
mylvähdyksen, laukkasi useita askeleita kauemmaksi, kääntyi jälleen,
pysähtyi ja seisoi tuijottaen kuten ennen!
Mitä tuo saattoi merkitä? Oliko laen murtuminen ja äkillinen
putoamiseni sitä pelottanut?
Ensin luulin niin, mutta sitten huomasin, ettei se katsellut ylös
huippua kohti. Se näytti katsoa tuijottavan jotakin keon juurella
olevaa esinettä -- vaikken paikaltani voinut nähdä siellä mitään, joka
sitä olisi voinut pelottaa.
Minulla ei ollut aikaa tuumiskella, mitä se saattoi olla, -- ennenkuin
härkä uudelleen korskui ja nostaen häntänsä korkealle ilmaan kiiti pois
täyttä laukkaa poikki lakeuden!
Hyvilläni tästä näystä en enää ajatellut, mikä minut oli sen seurasta
vapauttanut. Omituinen putoamiseni varmaan, päättelin; mutta eipä
väliä, kun otus nyt oli mennyt. Niinpä tarttuen pyssyyni valmistauduin
laskeutumaan korkealta asemaltani, johon olin perinpohjin kyllästynyt.
Tultuani juuri puoliväliin, satuin katsahtamaan alas; ja siinäpä
olikin se, joka oli vanhaa härkää kauhistuttanut. Eikä ihme. Se olisi
voinut ketä tahansa pelottaa -- kummallisen näköinen elukka kun oli.
Saviseinässä olevasta aukosta pisti esiin pitkä, paljas lieriömäinen
kuono, josta kohosi pari miltei sen pituista korvaa seisoen pystyssä
kuin kauriin sarvet ja antaen niitä kantavalle eläimelle villin
ja ilkeän näön. Se olisi aika lailla minua pelästyttänyt, jollen
olisi tiennyt mikä se oli; mutta tunsin sen heti yhdeksi maailman
vaarattomimmista olennoista -- aardvarkiksi.
Sen ilmestyminen selitti härän pakenemisen ja valaisi myöskin, miksi
muurahaiset olivat liikkeellä ensin tullessani keolle.
Sanomatta sanaakaan tai vähintäkään meluamatta tartuin pyssyyni
kuin nuijaan; ja kumartuen alas annoin esiinpistävälle kuonolle
iskun pyssynperällä. Se oli ilkeä isku; ja ottaen huomioon elukan
minulle tekemän palveluksen, kun se pelotti pois villihärän, mitä
kiittämättömin vastapalvelus. Mutta en silloin hallinnut tunteitani. En
miettinyt -- tiesin ainoastaan pitäväni maasian lihasta -- ja isku oli
annettu.
Elukka rukka! Se sai surmansa. Miltei nytkähtämättä se kaatui kuolleena
aukkoon, jonka se omin kynsin oli kaivanut.
No niin, sen päivän seikkailut eivät vielä päättyneet. Ne eivät
näyttäneet milloinkaan loppuvan. Olin ottanut maasian olalleni ja olin
aikeissa kääntyä kotia kohden, kun ihmeekseni huomasin -- ei minua
piirittäneen, vaan sen entisen vastustajan -- vielä olevan lakeudella
siinä, missä sen olin viimeksi nähnyt! Havaitsin sen vielä olevan yhä
jonkinlaisessa puolimakaavassa, puoleksi polvistuvassa asennossa, pää
aivan lähellä maata.
Sen omituiset liikkeet näyttivät kaikkea muuta kummallisemmilta. Luulin
toisen sitä pahoin vioittaneen ja sen olevan kykenemättömän pääsemään
pois.
Ensin varoin menemästä sen lähelle -- muistaen äsken päässeeni hädin
tuskin pakoon -- ja ajattelin pysytellä etäällä siitä ja jättää sen
yksin. Vaikka se olisikin haavoitettu, voisi se olla kyllin voimakas
hyökätäkseen kimppuuni; ja tyhjä pyssyni olisi, kuten jo olin kokenut,
vain huono puolustautumisase.
Epäröin mennä sen lähelle, mutta uteliaisuus kasvoi suureksi
katsellessani sen omituisia temppuja, kunnes menin kymmenkunnan
kyynärän päähän paikasta, jossa se oli polvillaan.
Kuvitelkaa hämmästystäni huomatessani syyn sen salaperäisiin
liikkeisiin. Se ei ollut millään tavoin vahingoittunut -- siinä ei
ollut naarmuakaan; mutta siitä huolimatta se oli yhtä täydellisesti
raajarikko kuin jos olisi menettänyt parhaan jalkaparinsa.
Perin omituisella tavalla se oli tehty niin avuttomaksi. Sen tapellessa
toisen härän kanssa oli sen toinen etujalka tavalla tai toisella
joutunut sarven päälle; ja siinä se pysyi -- se ei ainoastaan estänyt
itse jäsenen käyttöä, vaan piti sen päätä niin likellä maata, ettei se
voinut paikalta liikahtaa!
Ensin päätin auttaa sitä pulasta ja antaa sen sitten mennä menojaan.
Toistamiseen ajateltuani muistin jutun maanmiehestä ja jäätyneestä
käärmeestä, ja se muutti kokonaan aikeeni.
Sitten ajattelin surmata sen saadakseni riistaa; mutta kun minulla ei
ollut luotia, en ollut halukas iskemään sitä pyssylläni kuoliaaksi.
Sitäpaitsi oli maasika kantamuksenani leirille, ja tiesin, että
sakaalit söisivät härän, ennenkuin ehtisimme sitä hakea. Pidin
luultavana, että se olisi turvatumpi, jos jättäisin sen sillensä --
koska nuo saaliinhimoiset pedot eivät kenties niin kärkkäästi sitä
lähestyisi nähdessään sen olevan elossa.
Niin jätin sen pää käsivarren alla toivoen löytävämme sen sieltä
huomenna.
Niin päättyi Hansin kertomus sen päivän seikkailuista.