-- No niin, jatkoi Hans hetken vaitiolon jälkeen, aloin pitää itseäni
onnellisena onnistuneen pakoni vuoksi; sillä olin varma, että ilman
muurahaiskekoa olisin ollut kuoliaaksi tallattu ja lävistetty. Härkä
oli lajinsa suurimpia ja hurjimpia ja aika vanha myöskin, kuten
saatoin päättää sen paksujen mustien sarvien juurista, jotka miltei
kohtasivat toisensa otsassa, kuten myös sen tummasta väristä. Minulla
oli yllinkyllin aikaa tehdä huomioita. Tunsin olevani turvassa
-- tiesin, ettei villihärkä enää pääsisi lähelleni, ja istuin
korkealla keskimmäisen kartion huipulla katsellen sen liikkeitä aivan
kylmäverisesti.
On totta, että se teki kaikkensa saavuttaakseen istumapaikkani.
Toistakymmentä kertaa se ryntäsi ylös kekoa ja useammin kuin kerran se
sai jalansijaa alempien tornien huipuilla, mutta pääkartio oli liian
jyrkkä sille. Ei ihmekään! Oli kysynyt minunkin voimiani sinne kiivetä.
Toisinaan se tuli hurjissa hyökkäyksissään niin lähelle minua, että
olisin voinut pyssyni suulla iskeä sen sarviin; ja olin valmistautunut
antamaan sille iskun kun vain saisin hyvän tilaisuuden. En ole koskaan
nähnyt elukan olevan niin raivoissaan. Tosiasia oli, että luotini oli
osunut siihen -- haava oli sen leukapielessä ja vuoti runsaasti verta.
Sen tuottama kipu teki sen vallan hulluksi; mutta se ei ollut ainoa syy
sen vimmaan, kuten jälkeenpäin huomasin.
No niin. Koetettuaan useita kertoja turhaan kiivetä keolle, se muutti
menettelytapaa ja alkoi puskea muurahaiskekoa kuin sortaakseen sen. Yhä
uudestaan se peräytyi ja sitten syöksyi kaikin voimin eteenpäin; ja
totta puhuakseni näytti vähän aikaa siltä kuin se onnistuisi.
Sen voimakkaat iskut kaatoivat useita pienemmistä kartioista; ja kova
sitkeä savi antoi perään sen teräville sarville, joita se käytti
ylösalaisin käännetyn kärkikuokan tavoin. Saatoin nähdä, että se
useissa kohdin oli avannut hyönteisten kammiot eli oikeastaan keon
ulompaan kuoreen sijoitetut tiet ja käytävät.
Tätä kaikkea en pelännyt. Uskoin sen pian tyhjentävän raivonsa ja
menevän tiehensä; ja silloin voisin laskeutua alas ilman vaaraa. Mutta
tarkasteltuani sitä hyvän rupeaman, en ollut niinkään vähän hämmästynyt
huomatessani sen tyyntymisen asemasta tulevan yhä raivokkaammaksi.
Olin ottanut esiin nenäliinani kuivatakseni hikeä kasvoiltani.
Istumapaikkani oli kuuma kuin pätsi. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään,
ja auringonsäteet, helottaen suoraan alas ja heijastuen takaisin
valkeasta savesta, saivat hien virtoina vuotamaan. Joka hetki täytyi
minun pyyhkiä silmiäni kuiviksi nenäliinalla.
Minä levitin nenäliinan aina auki, ennenkuin vein sen kasvoilleni;
ja joka kerran niin tehdessäni huomasin villihärän raivon
lisääntyvän. Silloin se todella jätti keon tonkimisen ja teki
uuden hyökkäysyrityksen minua kohti, mylvien kovimmalla äänellään
rynnätessään jyrkkää seinää vasten.
Olin tästä ymmällä ja kummissani. Kuinka saattoi kasvojen pyyhkiminen
ärsyttää villihärkää uudelleen? Ja siten oli kuitenkin selvästi
asian laita. Joka kerran niin tehdessäni se näytti paisuvan uudesta
kiukunpuuskasta. Selitys tuli vihdoin. Näin, ettei hien pyyhkiminen
sitä ärsyttänyt, vaan nenäliinan pudisteleminen auki. Se oli, kuten
tiedätte, kirkkaan helakanpunainen. Ajattelin sitä ja silloin ensi
kertaa huomasin kuulleeni, että mikä punainen tahansa vaikuttaa
kaikkein voimakkaimmin villihärkiin ja kiihoittaa sen hulluutta
muistuttavaan raivoon.
En tahtonut ylläpitää sen vimmaa. Käärin kokoon nenäliinan ja piilotin
sen taskuuni -- pitäen parempana kärsiä hikoilemista kuin jäädä sinne
kauemmaksi aikaa. Kätkemällä punaisen aloin toivoa sen sitä pikemmin
tyyntyvän ja menevän tiehensä.
Mutta olin herättänyt siinä liian hurjan paholaisen henkiin, jotta
se helposti olisi asettunut. Se ei näyttänyt tyyntymisen oireita!
Päinvastoin se jatkoi ryntäilyä, puskemista ja mylvimistä yhtä
kostonhimoisesti kuin konsanaan -- vaikkei punainen ollutkaan enää sen
silmien edessä.
Aloin tuntea itseni todella vaivaantuneeksi. En ollut ajatellut, että
gnuu on niin leppymätön raivossaan. Härkä tunsi nähtävästi haavansa
aiheuttamaa kipua. Saatoin huomata sen sitä valittavan. Se tiesi
kylläkin hyvin, että minä olin tuottanut sille tuon tuskan.
Se näytti päättäneen olla laskematta minua kostoltaan pakoon. Se ei
osoittanut merkkiäkään aikomuksesta lähteä paikalta, vaan työskenteli
kavioin ja sarvin kuin tahtoisi hajoittaa töyrään.
Minua alkoi asemani väsyttää. Vaikken pelännytkään, että härkä minuun
ulottuisi, huolestutti minua ajatus, että viivyin niin kauan poissa
leiriltä. Tiesin, että minun olisi tullut olla siellä. Ajattelin pientä
siskoani ja veikkoani. Joku onnettomuus voisi heitä kohdata. Olin hyvin
pahoillani siitä, vaikka siihen saakka olin vähän tai en ollenkaan
pelännyt itseni vuoksi. Toivoin yhä villihärän väsyvän ja jättävän
minut ja silloin voisin pian juosta kotiin.
Sanon, etten siihen saakka ollut vakavasti pelännyt itseni tähden --
paitsi noina hetkinä, jolloin härkä ajoi minua kummulle, mutta se pieni
pelko meni pian ohi.
Nyt ilmaantui kuitenkin toinen pelon aihe -- toinen vihollinen, yhtä
kauhea kuin raivostunut härkä -- ja se miltei sai minut hyppäämään alas
viimemainitun sarville ensi säikähdyksen hetkenä!
Sanoin, että villihärkä oli murtanut useita pienemmistä torneista --
muurahaiskeon ulkorakenteista ja oli avannut sisällä olevia onttoja
lokeroita. Se ei ollut päässyt tunkeutumaan pääholviin, vaan ainoastaan
ulkoseiniä kiertäviin käytäviin ja teihin.
Huomasin, että niin pian kuin ne olivat murretut auki, oli jokaisesta
rynnännyt esiin joukko muurahaisia. Olinpa todella havainnut monien
näistä elukoista ryömivän kukkulan ulkosivulla, kun ensin lähestyin
sitä, ja olin ihmetellyt tätä -- koska tiesin niiden tavallisesti
pysyvän maan alla mennessään ja tullessaan pesistään. Olin havainnut
tuon kaiken panematta siihen silloin huomiota -- olin liian kiihkeässä
touhussa ajatellakseni mitään muuta. Viimeisenä puolena tuntina olin
liian uutterasti tarkastellut villihärän temppuja ottaakseni katseeni
siitä irti hetkeksikään.
Jokin suoraan allani liikehtivä sattui vihdoin silmiini, ja katsahdin
alas nähdäkseni mitä se oli. Ensi silmäys sai minut hypähtämään
jaloilleni ja, kuten jo olen maininnut, miltei pakotti minut hyppäämään
alas härän sarville!
Parveilemassa pitkin kekoa, keräytyneinä jo kenkiinikin ja yhä
ylemmäs ryömien, oli joukoittain vihaisia muurahaisia. Jokainen härän
tekemä kolo luovutti laumansa ilkeitä hyönteisiä; ja kaikki näyttivät
liikkuvan minua kohti!
Niin pieniä kuin elukat olivatkin, kuvittelin näkeväni suunnitelmaa
niiden liikkeissä. Ne näytti ajaneen liikkeelle sama tunne -- sama
vaikutin -- minun kimppuuni hyökkääminen. En voinut erehtyä niiden
aikeista. Ne kulkivat kaikki yhdessä kuin järkevien olentojen ohjaamina
ja johtamina; ja ne lähestyivät sitä kohtaa, missä minä seisoin.
Näin myöskin, että ne olivat _sotilaita_. Erotin ne työeläimistä niiden
suuremman pään ja pitkien sarvimaisten leukojen nojalla. Tiesin niiden
voivan purra vimmatusti ja tuskallisesti.
Tuo ajatus täytti minut kauhulla. Tunnustan, etten milloinkaan ennen
ole ollut niin kauhuissani. Äskeinen yhteentörmäykseni leijonan kanssa
ei ollut mitään tähän verrattuna.
Ensi vaikute oli, että termiitit tuhoisivat minut. Olin kuullut
sellaisesta -- muistin kuulleeni. Se se epäilemättä olikin minua niin
pahoin pelästyttänyt. Olin kuullut valkoisten muurahaisten hyökänneen
nukkuvien ihmisten kimppuun ja purreen heidät kuoliaiksi. Moisia
muistoja kasaantui mieleeni sillä hetkellä, kunnes tunsin varmasti,
että muurahaiset _pistäisivät minut kuoliaaksi ja söisivät minut_,
jollen pian pääsisi pakoon siitä paikasta!