"No niin", alkoi Hans, "ei ollut kulunut enempää kuin tunti
lähdöstänne, kun villihärkäjoukon nähtiin lähestyvän lammikkoa. Ne
likenivät yhdessä ainoassa rivissä; mutta ne olivat rikkoneet jononsa
ja loiskuttelivat sinne tänne vedessä, ennenkuin juolahti mieleeni
ahdistaa niitä millään tavoin."
Luonnollisesti tunsin, mitä ne olivat ja että ne olivat oikeata
riistaa; mutta olin niin innostunut katselemaan niiden hullunkurisia
loikkauksia, etten tullut ajatelleeksi pyssyäni, ennenkuin koko lauma
oli miltei lopettanut juomisen. Silloin muistin elävämme kuivalla
biltongilla ja ettei vaihtelu ensinkään haittaisi. Huomasin lisäksi,
että gnuulaumassa oli muutamia nuoriakin -- jotka saatoin erottaa
niiden pienemmästä koosta ja vaaleammasta väristä. Tiesin niiden lihan
olevan mitä oivallisinta syötävää ja päätin siis, että söisimme kaikki
sitä päivälliseksi.
Syöksyin ylös tikapuita hakeakseni pyssyni; ja silloin huomasin kuinka
ajattelematon olin ollut, kun en ollut sitä ladannut teidän mentyänne.
En ollut ajatellut mitään odottamatonta tapausta -- mutta se oli perin
typerää, sillä miten saatoin tietää, mitä tapahtuisi yhdessä ainoassa
tunnissa, jopa minuutissakin.
Latasin pyssyni suurella kiireellä, sillä näin villihärkien lähtevän
vedestä; ja niin pian kuin olin työntänyt kuulan sisään, juoksin alas
tikapuita. Ennenkuin olin saapunut maahan, huomasin unohtaneeni ottaa
mukaan sekä ruutisarven että patruunalaukun. Minulla oli liian tulinen
kiire mennäkseni niitä hakemaan, sillä näin viimeisen villihärän
lähtevän pois ja kuvittelin tulevani liian myöhään. Minulla ei ollut
kuitenkaan aikomustakaan kulkea pitkää matkaa niitä ajaen. Halusin vain
kerran laukaista niihin, ja pyssyssä oleva panos riittäisi siihen.
Kiirehdin riistan jälkeen pysytellen mikäli mahdollista piilossa.
Huomasin hetken kuluttua, ettei minun olisi tarvinnut olla niin
varovainen. Villihärät, olematta arkoja -- kuten olin nähnyt niiden
olevan vanhan asuntomme tienoilla -- näyttivät varsin vähän pelkäävän
minua. Niin oli asianlaita etenkin vanhojen härkien osalta, jotka
loikkivat ja juoksentelivat sinne tänne noin sadan kyynärän päässä ja
toisinaan antoivat minun tulla vielä lähemmäksikin. Oli selvää, ettei
niitä koskaan oltu metsästetty.
Kerran tai kahdesti olin ampumamatkan päässä parista vanhasta härästä,
jotka näyttivät olevan jälkijoukkona. En halunnut kuitenkaan niitä
ampua. Tiesin, että niiden liha osoittautuisi sitkeäksi. Halusin
jotakin mureampaa. Halusin lennättää luodin hiehoon tai yhteen nuorista
häristä, joiden sarvet eivät vielä olleet alkaneet kivertyä. Näin niitä
useita laumassa.
Niin kesyjä kuin eläimet olivatkin, en silti päässyt yhtään niistä
kyllin lähelle. Etupäässä olevat vanhat härät johtivat ne aina pois
pyssynkantaman päästä; ja ne kaksi, jotka päättivät joukon, näyttivät
ajavan niitä eteenpäin minun lähestyessäni.
No niin, tällä tavoin ne houkuttelivat minut kauemmas kuin mailin
päähän; ja ajon jännitys sai minut unohtamaan, kuinka väärin tein
mennessäni niin kauas leiriltä. Mutta ajatellen lihaa ja yhä toivoen
voivani laukaista jatkoin yhä edelleen.
Vihdoin ajo vei minut sellaiselle maalle, jossa ei enää ollut
pensastoa; siellä oli kuitenkin siitä huolimatta hyvää suojaa
muurahaiskeoista, jotka suurten telttojen tavoin seisoivat yhtä
pitkien matkojen päässä toisistaan hajallaan pitkin lakeutta. Ne
olivat hyvin suuria -- muutamat yli kahdentoista jalan korkuisia -- ja
erosivat kaikkialla yleisestä kupoolinmuotoisesta lajista. Ne olivat
suurten kartioiden eli pyöristettyjen pyramiidien muotoisia, joukko
pienempiä kartioita kohosi niiden perustan ympärillä ja kierteli niiden
sivuja pienten tornien tavoin. Tiesin niiden olevan erään valkoisen
muurahaislajin kekoja ja hyönteistutkijain antaneen sille nimen _Termes
bellicosus_.
Siellä oli toisiakin kekoja, lieriön muotoisia pyöristetyin päin, jotka
olivat vain noin kyynärän korkuisia; ne olivat kuin pystyyn asetettuja
kääröjä valkaisematonta pellavakangasta -- kullakin ylösalaisin
käännetty vati päällimmäisenä. Ne olivat kokonaan eroavan lajin,
hyönteistutkijain _Termes mordaxin_ koteja, vaikka vielä toinenkin
laji, _Termes atrox_, rakentaa pesänsä samanmuotoiseksi.
En silloin pysähtynyt tarkastelemaan näitä omituisia rakennuksia.
Mainitsen niistä vain nyt, jotta saisitte käsityksen, millainen paikka
oli, voidaksenne ymmärtää mitä seurasi.
Kartion- ja lieriönmuotoiset keot peittivät tasangon jotenkin tiheään.
Toisia tai toisia tapasi joka kahdensadan kyynärän päässä; ja
kuvittelin käyttämällä niitä suojanani pääseväni suuritta vaikeuksitta
ampumaan gnuu-eläimiä.
Tein kierroksen päästäkseni niitä vastaan ja hiivin suuren
kartionmuotoisen keon taa, jonka lähellä tihein lauma liikuskeli.
Kun kurkistin pienten tornien lomitse, näin harmikseni, että lehmät
ja nuoremmat elukat oli ajettu pois ulottuvilta, ja nuo kaksi vanhaa
härkää hyppelivät kuten ennenkin minun ja lauman välillä.
Uudistin tuon tempun ja hiivin toisen suuren kartion taakse, jonka
likellä elukat söivät. Noustessani laukaistakseni, olin jälleen
pettynyt. Lauma oli kulkenut pois kuten ennenkin, ja härkäparvi piti
vahtia takana.
Minua alkoi suututtaa. Härkien menettely harmitti minua tavattomasti,
ja kuvittelin todella niiden sen tietävän. Niiden temput olivat mitä
omituisimpia ja jotkut näyttivät kuin minua pilkatakseen tehdyiltä.
Joskus ne ryntäsivät varsin lähelle -- pää pantuna uhkaavaan asentoon;
ja täytyy tunnustaa, että ne mustine pörröisine rintoineen, terävine
sarvineen ja hehkuvine punaisine silmineen näyttivät kaikkea muuta kuin
miellyttäviltä naapureilta.
Olin viimein niihin niin suuttunut, että päätin olla enää kärsimättä
niiden kiusaa. Jolleivät ne sallisi minun ampua yhtä laumasta, olin
päättänyt, jotteivät ne itse pääsisi ilman laukausta, vaan saisivat
kalliisti maksaa pelottomuutensa ja julkeutensa. Tein päätöksen
lähettää luodin yhteen niistä ainakin.
Kun juuri olin nostamaisillani pyssyni laukaistakseni, huomasin niiden
asettuneen asentoon uutta tappelua varten. Sen ne tekivät pudottautuen
polvilleen ja hiipaillen eteenpäin, kunnes niiden päät olivat yhdessä.
Silloin ne hypähtivät ylös, tekivät äkkiloikkauksen eteenpäin ikäänkuin
päästäkseen päällimmäiseksi ja polkivat toisiaan kavioillaan.
Epäonnistuttuaan tässä molemmat syöksyivät toistensa ohi, kunnes olivat
usean kyynärän päässä erillään; sitten ne kääntyivät, lankesivat vielä
kerran polvilleen ja lähenivät kuten ennenkin.
Tähän asti olin pitänyt näitä otteluita vain leikkinä; ja niin luulen
useimpien olleenkin. Mutta tällä kertaa näyttivät härät olevan
tosissaan. Niiden kypäräpeitteisten otsien kova paukahtelu toisiansa
vastaan, niiden raju korskunta ja mylvintä ja varsinkin niiden
kiukkuinen tapa vakuuttivat minulle niiden todella joutuneen riitaan.
Vihdoin toinen niistä näytti yhä uudelleen kaatuvan maahan. Joka kerta
sen osaksi noustua jaloilleen ja ehtimättä oikein päästä pystyyn
vastustaja syöksyi sen kimppuun ja puski sen takaisin kyljelleen.
Nähdessäni ne niin vakavissa hommissa luulin voivani ampua varmemmin
menemällä hiukan lähemmäs; niin astuin esiin muurahaiskeon takaa ja
kävelin tappelijoita kohti. Kumpikaan ei välittänyt lähenemisestäni
-- toinen, koska sillä oli kylliksi tekemistä suojellakseen itseään
hirveiltä iskuilta, ja toinen, koska oli niiden antamispuuhassa.
Ollessani noin parinkymmenen askeleen päässä tähtäsin pyssylläni.
Valitsin sen härän, joka näytti voittajalta, osaksi rangaistakseni
sitä tylyydestä, se kun yhä iski kaatunutta vastustajaa, mutta kenties
enemmän siitä syystä, että sen sivu oli minua kohden ja tarjosi
paremman maalitaulun.
Laukasin.
Sauhu peitti molemmat hetkiseksi. Sen haihduttaa näin voitetun härän
yhä vielä polvistuvassa asennossa, mutta suureksi kummakseni oli
se, johon olin tähdännyt, jalkeilla, nähtävästi yhtä ripeänä ja
vahingoittumattomana kuin konsanaan! Tiesin osuneeni siihen johonkin
paikkaan -- koska olin kuullut luodin moksahtavan sen lihavaan
ruumiiseen -- mutta oli ilmeistä, etten ollut tuottanut sille vauriota.
Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, mihin olin sitä haavoittanut. Ei
todella hetkeäkään, sillä samassa kun savu haihtui, näin -- sen sijaan,
että härätkin olisivat haihtuneet tiehensä -- sen, jota olin tähdännyt,
nostavan ylös häntänsä, laskevan pörröisen päänsä ja hyökkäävän suoraan
minua kohden!
Sen hurjat silmät katsoivat kostonhaluisesti ja sen mylvintä oli
kylliksi kauhistaakseen minua rohkeampaakin. Vakuutan teille, että
pelkäsin vähemmän sinä päivänä, jolloin äkkiä kohtasin leijonan.
Muutamaan silmänräpäykseen en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin asettautua
puolustusasentoon ja olin tahdottomasti kääntänyt tyhjän pyssyni --
aikoen käyttää sitä nuijana. Mutta huomasin heti, että se heikko isku,
jonka voisin antaa, ei pysähdyttäisi moisen vahvan raivoisan otuksen
hyökkäystä, että se puskisi minut kumoon ja lävistäisi minut varmasti.
Käänsin katsettani nähdäkseni, mitä hyötyä olisi paosta. Onneksi
sattuivat silmäni muurahaiskekoon -- juuri siihen, jonka takaa olin
pujahtanut esiin. Näin ensi silmäyksellä, että kiipeämällä sinne olisin
poissa raivoisan villihärän ulottuvilta. Olisiko minulla aikaa päästä
sinne, ennenkuin se saavuttaisi minut?
Juoksin kuin pelästynyt kettu. Sinä, Hendrik, voitat minut juoksussa
tavallisesti. En luule, että olisit voinut joutua nopeammin tuolle
muurahaiskeolle kuin minä.
En tullut sekuntiakaan liian varhain. Kun tartuin pieneen torniin ja
vedin itseni ylös, saatoin kuulla villihärän kavioiden kopseen takaani
ja kuvittelin tuntevani sen kuumaa hengitystä kantapäilläni.
Mutta saavutin vahingoittumatta kartion huipun; sitten käännyin
ja katsoin alas ahdistajaani. Näin, ettei se sinne voisi minua
seurata. Niin terävät kuin sen sarvet olivatkin, olin turvassa niiden
ulottuvilta.