Hansia tervehdittiin kysymysten tulvalla: "Missä olet ollut? Mikä
sinua pidätti? Mitä sinulle on tapahtunut? Olethan vahingoittumaton ja
terve? Et suinkaan ole loukkaantunut, toivoakseni?" Näitä ja joitakuita
muitakin kysymyksiä tehtiin samassa hengenvedossa.
"Olen terve kuin pukki", sanoi Hans; "ja muihin kysymyksiinne vastaan
niin pian kuin Swartboy on nylkenyt tämän 'aard-varkin' ja Totty
keittänyt palasen sitä illalliseksi. Mutta nyt olen liian nälkäinen
puhellakseni, joten suotte kai anteeksi."
Näin vastatessaan Hans heitti olaltansa miltei lampaan kokoisen elukan,
jota peitti pitkä harjaksinen punertavanharmaa turkki ja jolla oli
tavaton häntä, juuresta paksu ja porkkanan tavoin kapeneva; lähes
jalan pituinen kuono, mutta aivan hoikka ja paljas; varsin pieni suu;
pystyssä seisovat korvat, jotka muistuttivat sarvia; matala, litteä
vartalo; lyhyet voimakkaat jalat ja äärettömän pitkät kynnet, etenkin
etujaloissa, joissa ne ojentautumatta ulos olivat kääntyneet taaksepäin
kaksin kerroin, kiinnipuristetun nyrkin tavoin tahi kuten apinan kädet.
Kauttaaltaan perin omituinen oli tuo otus, jota Hans oli nimittänyt
"aard-varkiksi" ja toivoi keitettävän illalliseksi.
"No niin, poikaseni", vastasi van Bloom, "annamme sinulle anteeksi
sitäkin mieluummin, kun itse olemme jokseenkin yhtä nälkäisiä
kuin sinäkin, luulisin. Mutta arvelen, että voimme yhtä hyvin
jättää aard-varkin huomiseen päivälliseksi. Meillä on täällä pari
riikinkukkoa, ja Totty saa toisen niistä valmiiksi sukkelammin kuin
tuon."
"Mitä siihen tulee", vastasi Hans, "on minulle yhdentekevää. Olen juuri
sellaisessa tilassa, että syön mitä tahansa -- vaikkapa vanhan sitkeän
kvaggan paistia, jos sitä olisi; mutta luulen, ettei olisi pahaksi, jos
Swartboy -- nimittäin, jollet ole liian väsynyt, vanha Swart -- nylkisi
tämän otuksen nahan."
Hans osoitti aard-varkia.
"Ja valmista se niin, ettei se pilaannu", jatkoi hän; "sillä _sinä_
tiedät, Swartboy, että se on herkkupala -- oikea makupala -- ja olisi
vahinko antaa sen pahentua tällaisella kuumalla ilmalla. Aard-varkia ei
pannakaan pussiin joka päivä."
"Mynheer Hans puhuu tosi -- Swartboy sen kaikki tietää. Hän nylkee ja
laittaa goupin."
Näin sanoen Swartboy otti puukon ja ryhtyi ruhon nylkemiseen.
Tämä kummallisen näköinen elukka, jota Hans nimitti aard-varkiksi ja
Swartboy goupiksi, ei ollut enempää eikä vähempää kuin afrikalainen
muurahaissyöjä (_Orycteropus capensis_).
Vaikka siirtolaiset sanovat sitä aard-varkiksi, mikä on "maa-sian"
hollantilainen nimitys, on eläimellä varsin vähän yhteistä sian
suvun kanssa. Se muistuttaa tosin hiukan sikaa kärsänsä ja poskiensa
puolesta; ja se ynnä sen harjaksinen turkki sekä tapa kaivella ovat
epäilemättä antaneet aihetta erehdyttävään nimeen. "Maa"-yhdysosa on
nimeen tullut senvuoksi, että se on maatakaivava elukka -- todella
maailman parhaita kuopantekijöitä. Se voi tehdä tietänsä maan alle
nopeammin kuin mitä lapio voi sitä seurata ja nopeammin kuin mikään
mäyrä. Kokonsa, tapojensa ja useissa kohdin ruumiinsa muodon puolesta
se muistuttaa suuresti etelä-amerikalaista serkkuansa, muurahaiskarhua
(_Myrmecophaga jubata_), joka viime aikoina on tullut niin kuuluisaksi,
että se on miltei vallannut "muurahaissyöjän" nimen. Mutta "aard-vark"
on yhtä hyvin muurahaissyöjä kuin sekin -- voi puuhkaista yhtä
paksuseinäisiä taloja, tonkia esiin ja ahmia yhtä paljon termiittejä
kuin mikään muurahaiskarhu Amazonin laaksossa kautta koko sen pituuden
ja leveyden. Sillä on lisäksi yhtä suuri häntä kuin muurahaiskarhulla,
melkein yhtä pitkä kuono, yhtä pieni suu ja yhtä kauas ulottuva
ja venyvä kieli. Kynsien suhteen sitä voi verrata amerikkalaiseen
serkkuunsa milloin tahansa, ja se voi kävellä juuri yhtä omituisesti
etukäpäliensä syrjillä "varpaat sisäänpäin".
Voi siis kysyä, miksi kuulemme niin paljon puhuttavan
muurahaiskarhusta, kun taas maasiasta ei sanota sanaakaan. Jokainen
museo ja eläintarha kerskailee omistavansa kappaleen edellistä, kun
kukaan ei välitä ilmoittaa jälkimmäistä omistavansa. Mistä tämä
kateellinen ero? Mielestäni se on Barnumin metkuja. Senvuoksi, että
"aard-vark" on hollantilainen -- Kap-maan buuri -- ja buureja on viime
aikoina varsin pahoin pidelty. Siinä syy, miksi eläintieteilijät ja
näyttäjät ovat kohdelleet paksuhäntäistä poikaansa niin nurjasti.
Mutta niin ei saa kauemmin olla; minä nousen puolustamaan maasikaa; ja
vaikkakin muurahaiskarhulla on erityisesti nimitys _Myrmecophaga_ eli
muurahaissyöjä, väitän, että _Orycteropus_ on yhtä hyvä muurahaissyöjä
kuin sekin. Se voi murtautua läpi yhtä suurien ja suurempienkin
muurahaiskekojen -- muutamat ovat kaksikymmentä jalkaa korkeita -- se
voi työntää esiin yhtä pitkän ja yhtä tahmean kielen -- parikymmentä
tuumaa pitkän -- se voi liikuttaa sitä yhtä ketterästi ja "nuolaista"
yhtä paljon valkoisia muurahaisia kuin mikään muurahaiskarhu. Se voi
tulla myöskin yhtä lihavaksi ja painaa yhtä paljon ja, mikä on suuresti
sen kunniaksi, se voi hankkia sinulle mitä herkullisinta paistia, kun
suvaitset sen surmata ja syödä. On totta, että se _maistuu hiukan
muurahaishapolta_, mutta juuri sitä herkkusuut ihailevat. Ja kun tulet
puhuneeksi "suolatusta liikkiöstä" -- ah, maistapa _tämän_ liikkiötä!
Suolaa se hyvin ja parhaiksi ja syö sitä, etkä enää koskaan puhu
muunlaisesta.
Hans tiesi tämän "suolatun liikkiön" maun -- sen hän tiesi ja Swartboy
myös; siksipä viimemainittu ryhtyikin "goupia" teurastamaan, ei vasten
tahtoaan, vaan mielihalusta.
Swartboy tiesi kuinka kallisarvoista herkkua hän piti sormiensa välissä
-- kallisarvoista ei ainoastaan sen todellisen hyvyyden vuoksi,
vaan sen harvinaisuuden tähden; sillä joskin maasika on tavallinen
Etelä-Afrikassa, jopa joillakin seuduilla lukuisasti tavattavissa, ei
metsästäjä joka päivä niitä saakaan surmatuksi. Päinvastoin otus on
varsin vaikeasti saatavissa, vaikka tappaminen ei ole vaikeata, sillä
kuonoon tähdätty isku sen surmaa.
Mutta juuri kuten sen voi helposti surmata sen kiinni saatuansa, on
sitä toisaalta vaikea saada kiinni. Se on arka ja varovainen, tulee
tuskin muulloin kolostansa esiin kuin yöllä; ja silloinkin se hiipii
niin hiljaa ja vartioi ympäristöään niin terävästi, ettei mikään
vihollinen voi sen tietämättä sitä lähestyä. Sen silmät ovat hyvin
pienet, ja kuten useimmat yöeläimet, näkee se huonosti; mutta kaksi
aistia, haju ja kuulo, on sillä mitä tarkimmat. Pitkien pystyjen
korviensa avulla se kuulee jokaisen lähistöltä tulevan äänen, vaikka
kuinka hiljaisen.
Maasika ei ole ainoa muurahaisia syövä Etelä-Afrikan nelijalkainen.
Siellä on toinenkin elukka, joka pitää yhtä paljon valkoisista
muurahaisista kuin se; mutta se on vallan toisennäköinen eläin. Se
on karvapeitettä vailla oleva elukka; mutta sen sijaan on sen ruumis
kokonaan säännöllisen suomupeitteen verhoama, ja joka suomu on viiden
shillingin rahan suuruinen. Nämä suomut ovat limittäin, ja eläin voi ne
tahtoessaan nostaa pystyyn. Se muistuttaa muodoltaan suurta sisiliskoa
tai pientä krokodiiliä enemmän kuin tavalliset nelijalkaiset, mutta sen
tavat ovat miltei aivan samanlaiset kuin maasian. Se tekee kuoppia,
kaivaa muurahaiskekoja auki yön aikaan, työntää pitkän tahmean kielen
hyönteisten sekaan ja ahmii niitä kiihkeästi.
Kun se äkkiä yllätetään eikä ole maanalaisen pakopaikkansa ulottuvilla,
paneutuu se kerälle kuin siili ja muutamat lajit Etelä-Amerikan
vyötiäisiä -- jota viimemainittua eläintä se huomattavasti muistuttaa
suomuisen panssaripeitteensä tähden.
Tämä muurahaissyöjä tunnetaan muurahaiskävyn eli muurahaissiilin
nimellä, mutta useita lajeja muurahaiskäpyjä on muuallakin kuin
Afrikassa. Muutamia on Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa.
Etelä-Afrikassa tavattava tunnetaan luonnontutkijain kesken nimellä
"pitkähäntäinen" eli "Temminck" muurahaiskäpy (_Manis Temminckii_).
Totty tarjosi pian paahdettua "riikinkukkoa" eli oikeastaan
hiillostettua trappia. Vaikka se kenties ei ollutkaan parhaimmalla
tavalla valmistettua, oli se kyllin hyvin tehtyä tyydyttääkseen niiden
vatsoja, joille se oli aiottu. He olivat kaikki liian nälkäisiä
ollakseen turhantarkkoja, ja sanomatta arvostelevaa sanaa he söivät
päivällisensä.
Sitten Hans alkoi kertoa juttua tämänpäiväisistä seikkailuistansa.