Tunnettu sananlasku sanoo, että "onnettomuus harvoin tulee yksin".
Lähestyessään leiriä saattoivat metsämiehet huomata, ettei kaikki ollut
siellä kunnossa. He näkivät Tottyn Trüeyn ja Janin kanssa seisovan
tikapuiden päässä; mutta heidän eleissään oli jotakin, joka kertoi,
ettei kaikki ollut hyvin. Missä oli Hans?
Niin pian kun metsästäjät tulivat näkyviin, riensivät Jan ja Trüey
alas maahan ja ulos heitä vastaan. Heidän katseensa ilmaisi huonoja
kuulumisia ja heidän sanansa pian todistivat tämän luulon.
Hans ei ollut siellä -- hän oli lähtenyt tuntikausia sitten -- he
eivät tienneet minne, he pelkäsivät jotakin tapahtuneen hänelle -- he
pelkäsivät hänen eksyneen!
"Mutta mikä sai hänet lähtemään leiristä?" kysyi van Bloom
hämmästyneenä ja pahoillaan uutisista.
Se ja se ainoastaan, saattoivat he vastata. Aika joukko kummallisen
näköisiä elukoita -- hyvin kummallisen näköisiä, sanoivat lapset --
oli tullut lammelle juomaan. Hans oli ottanut pyssynsä ja seurannut
niitä kiireesti, käskien Trüeyn ja Janin pysyä puussa tulematta alas,
ennenkuin hän palaisi. Hän menisi ainoastaan vähän matkan päähän,
heidän ei tarvitsisi pelätä.
Siinä kaikki, mitä he tiesivät. He eivät tainneet edes sanoa, mihin
suuntaan hän oli kulkenut. Hän meni lammen alemman pään kautta, mutta
pensasto peitti hänet pian heidän näkyvistään, eivätkä he häntä sitten
enää nähneet.
"Mihin aikaan se oli?"
Siitä oli monta tuntia -- se oli todella aivan aamusella -- ei kauan
sen jälkeen, kun metsästäjät itse olivat lähteneet. Kun häntä ei
kuulunut takaisin, tulivat lapset levottomiksi; mutta he luulivat hänen
tavanneen isän ja Hendrikin ja auttavan heitä metsästyksessä; ja sen he
uskoivat syyksi hänen pitkään viipymiseensä.
Olivatko he kuulleet mitään pyssynlaukausta?
Eivät -- he olivat kuunnelleet, mutta eivät olleet sellaista kuulleet.
Elukat olivat menneet pois, ennenkuin Hans oli saanut pyssynsä kuntoon;
ja he arvelivat hänen täytyneen seurata niitä jonkun matkaa, ennenkuin
hän voi ne saavuttaa -- sen vuoksi eivät he kenties olleet kuulleet
laukausta.
"Minkälaisia eläimiä ne olivat?"
He olivat kaikki nähneet ne vallan selvästi, kun ne joivat. Ne olivat
suuria elukoita, väriltään keltaisenruskeita, tuuheaharjaisia; pitkät
karvatupsut kasvoivat niiden rinnassa ja riippuivat alas etujalkojen
välissä. Ne olivat yhtä suuria kuin ponihevoset, sanoi Jan, ja hyvin
ponin näköisiä. Ne hyppelehtivät ja loikkivat sinne tänne aivan kuin
ponit toisinaan. Trüeyn mielestä ne olivat enemmän leijonan näköisiä!
"Leijonan!" huudahtivat hänen isänsä ja Hendrik levottomuutta
ilmaisevalla äänellä.
Niin todella, ne muistuttivat hänen mielestään leijonia, vahvisti Trüey
jälleen, ja Totty sanoi samaa. "Montako niitä oli?"
"Oi! Suuri lauma, ei viittäkymmentä vähempää." He eivät olleet voineet
laskea niitä, kun ne olivat alituisessa liikkeessä, laukaten paikasta
toiseen ja puskien toisiaan _sarvillansa_.
"Mitä! Niillä oli siis sarvet?" kysyi van Bloom tuon ilmoituksen
tyynnyttämänä.
Varmasti niillä oli sarvet, vastasivat kaikki kolme.
He olivat nähneet teräväkärkiset sarvet, jotka ensin taipuivat alaspäin
ja sitten kääntyivät ylös elukoiden kasvojen edessä. Niillä oli harjat
myös, vahvisti Jan; ja paksut kaulat, jotka kaartuivat kuin kauniilla
hevosella; ja kuonon yläpuolella harjan kaltaiset karvatupsut; ja
niillä oli somat pyöreät vartalot kuten poneilla, ja pitkät valkoiset
hännät, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, aivan kuten ponien
hännätkin, ja hienosti muodostuneet jäsenet niinkuin poneillakin.
"Sen sanon", jatkoi Jan innoissaan, "jollei niillä olisi ollut
sarvia ja pitkiä karvatöyhtöjä rinnassa ja kuonossa, olisin ennen
kaikkea pitänyt niitä poneina. Ne laukkasivat ympäri aivan kuten
ponit leikkiessään ja juoksivat pää alhaalla, kaartaen kaulaansa
ja huiskuttaen harjaansa -- niin ja pärskivät, kuten olen kuullut
ponien tekevän; mutta toisinaan ne mylvivät enemmän härkien lailla;
ja tunnustan niiden pääpuolen olleen aika paljon härän näköisen;
sitäpaitsi huomasin, että niillä oli halkinaiset kaviot kuten karjalla.
Oi, minä näin ne vallan hyvin Hansin ladatessa pyssyänsä. Ne viipyivät
veden partaalla, kunnes hän oli melkein valmis; ja kun ne laukkasivat
tiehensä, kulkivat ne pitkässä rivissä toinen toisensa perässä, suurin
etummaisena ja toinen suurikokoinen viimeisenä."
"Villihärkiä!" huudahti Hendrik.
"Gnuu!" huusi Swartboy.
"Niin, niiden on täytynyt olla villihärkiä", sanoi van Bloom. "Janin
kuvaus sopii niihin kerrassaan."
Se oli vallan totta. Jan oli varsin oikein antanut monta
luonteenomaista tunnusmerkkiä kenties kummallisimmasta kaikista
märehtijöistä, "villihärästä" eli gnuu-eläimestä (_Catoblepas gnoo_).
Harjan tapainen töyhtö kuonossa, etujalkojen väliset pitkät karvat, yli
kasvojen alastaipuvat sarvet, jotka sitten jyrkästi kääntyvät ylöspäin,
paksu kaareva kaula, pyöreä, täyteläinen, hevosenmuotoinen vartalo,
pitkä valkeahko häntä ja tuuheana heilahteleva harja -- kaikki sopi
gnuu-eläimeen.
Eipä Trüeykään ollut tehnyt anteeksiantamatonta erehdystä.
Gnuu-eläimet, etenkin vanhat härät, muistuttavat sattuvasti leijonaa
niin paljon, että terävimmätkin metsästäjät matkan päästä tuskin voivat
erottaa toista toisesta.
Jan oli kuitenkin tarkastanut niitä paremmin kuin Trüey; ja jos ne
olisivat olleet lähempänä, olisi hän vielä huomannut, että elukoilla
oli punaiset hehkuvat silmät ja hurja katse; että niiden pää ja sarvet
eivät olleet kovinkaan erilaiset kuin afrikalaisella puhvelilla; että
niiden jäsenet muistuttivat uroshirveä, kun taas muu sopi hyvin yhteen
hänen "poninsa" kanssa. Hän olisi lisäksi voinut havaita uroksien
olevan naaraita suurempia ja tummemman ruskeita. Jos laumassa olisi
ollut "vasikoita", olisi hän nähnyt niiden olevan vielä vaaleampia
väriltään -- todella valkoisia tai vaaleankeltaisia.
Gnuu-eläimet, joita oli nähty, olivat tavallista lajia; hollantilaiset
siirtolaiset ovat niille antaneet nimen "wildebeest" eli villihärkä
ja hottentotit "gnoo" eli "gnu" kumean valittavan äänen vuoksi, joka
näistä elukoista toisinaan lähtee ja jota "gnoo-o-oo"-sana kuvailee.
Ne samoilevat äärettömissä laumoissa Etelä-Afrikan villeillä
tasangoilla; ovat vaarattomia eläimiä, paitsi haavoittuneina; silloin
vanhat härät ovat tavattoman vaarallisia ja ahdistavat metsästäjää sekä
sarvin että kavioin. Ne voivat juosta perin nopeasti, vaikkeivät juuri
koskaan mene suoraan tiehensä, vaan pysytellen varovaisen välimatkan
päässä kiertelevät metsästäjän ympärillä, hypähdellen joka suuntaan,
uhaten pää painettuna maata kohden, kuopien jaloillaan tomua ilmaan
ja mylvien härkien lailla tai todella kuten leijona -- sillä niiden
"meteli" muistuttaa leijonan karjumista.
Vanhat härät ovat vahteina lauman syödessä ja puolustavat sitä sekä
edestä että takaa. Kun ne juoksevat pois, kulkevat ne tavallisesti
yhdessä rivissä, kuten Jan oli esittänyt.
Vanhat härät ovat lauman jälkijoukon ja metsästäjän välissä; ja lauma
hyppelee eteen- ja taaksepäin, puskien toisiaan sarvillansa ja usein
näyttäen tappelevan oikein vakavissaan! Ennenkuin metsästäjä kuitenkaan
tulee pyssynkantaman päähän, heittävät ne riitansa ja laukkaavat
pois hänen tieltään. Mikään ei vedä vertoja niille oikukkaille
hullutteluille, joita nämä eläimet harrastavat parveillessaan yli
tasangon.
Toinenkin laji samaa sukua on yleinen Etelä-Afrikassa, ja kolmas
asustaa vielä kauempana pohjoisessa; mutta viimemainittua tunnetaan
varsin vähän. Molemmat lajit ovat "wildebeestiä" suurempia, kummankin
yksilöt ovat lähes viiden jalan korkuisia, kun taas tavallinen gnuu on
tuskin neljää.
Nuo kolme lajia eroavat selvästi eivätkä koskaan ole samassa laumassa,
vaikka kutakin niistä usein tavataan muiden eläinten seurassa. Kaikki
kolme ovat Afrikan mantereelle ominaisia eikä niitä tavata missään
muualla.
"Juomuinen gnuu" (_Catoblepas gorgon_) on toinen Etelä-Afrikassa
tavattava laji. Metsästäjät ja siirtolaiset tuntevat sen "blauw
wildebeest" (sininen villihärkä) nimisenä. Sen väri on sinertävä --
siitä nimi, ja se on "juomuinen" eli juovikas sivuiltaan. Sen tavat
ovat hyvin samanlaisia kuin tavallisen gnuun, mutta se on kauttaaltaan
raskaampi ja hitaampi otus ja sillä on vielä eriskummaisempia ja
kömpelömpiä temppuja.
Kolmas laji (_Catoblepas tuarina_) on alkuasukkaiden "kokoon". Se
lähenee enemmän muodoltaan ja tavoiltaan juovikasta gnuu-eläintä; mutta
kun sitä ei tavata muualla kuin keskisissä ja vähemmän tunnetuissa
Afrikan osissa, tiedetään siitä vähemmän kuin kummastakaan toisesta.
Se on kuitenkin samaa lajia; ja noista kolmesta lajista, jotka eroavat
suuresti kaikista tunnetuista eläimistä, muodostetaan oikeutetusti
selvä ja erikoinen suku.
Niitä on näihin asti luokiteltu yhteen antilooppien kanssa, vaikka
vaikeata on sanoa mistä syystä. Niillä on paljon vähemmän sukulaisuutta
antiloopin kuin härän kanssa; ja metsästäjän ja rajamaiden buurin
jokapäiväiset havainnot ovat johtaneet heidät samanlaiseen
johtopäätökseen -- kuten heidän näille eläimille antamansa nimitys
(villihärät) edellyttävät.
Gnuu on kauan ollut rajamaiden farmarien ja metsästäjäin mieliruokaa.
Sen liha on hyvänmakuista ja gnuuvasikan vallan herkkua. Taljasta
valmistetaan erilaisia valjaita ja hihnoja; ja pitkä silkinhieno häntä
on kauppatavaraa. Jokaisen rajamaafarmin ympärillä voi nähdä suuria
kasoja gnuun ja hyppykauriin sarvia -- jäännöksiä metsästettäessä
saaduista elukoista.
"Jaging de wildebeest" (gnuumetsästys) on nuorien buurien suosittu
ajanviete. Suuria parvia näitä eläimiä ajetaan toisinaan laaksoihin,
joihin ne piiritetään, ja sitten kaadetaan niitä mielin määrin. Ne voi
myös viekoitella pyssynkantaman päähän näyttämällä punaista nenäliinaa
tai jotakin punaista vaatetta -- jota väriä kohtaan niillä on suuri
vastenmielisyys. Ne voidaan helposti kesyttää kotieläimiksi; mutta ne
eivät ole farmarin suosikkeja, sillä hän pelkää niiden tuovan hänen
karjaansa erään onnettoman ihotaudin, jota gnuu-eläimissä on ja joka
tuhoaa tuhansittain niitä joka vuosi.
Luonnollisesti eivät van Bloom ja hänen seuralaisensa jääneet
juttelemaan näistä seikoista. He olivat liian huolissaan kadonneen
Hansin kohtalosta voidakseen mitään muuta ajatella.
He olivat aikeissa lähteä häntä etsimään, kun juuri silloin nähtiin
herrasmiehemme tulevan järven pään ympäri, tallustaen perin hitaasti
eteenpäin olkapäällänsä kantaman suuren ja raskaan esineen painon alla.
Riemuhuuto kajahutettiin, ja muutamassa hetkessä oli Hans heidän
keskellänsä.