PUUTTUVA METSÄMIES JA "VILLIHÄRÄT".

Tunnettu sananlasku sanoo, että "onnettomuus harvoin tulee yksin".

Lähestyessään leiriä saattoivat metsämiehet huomata, ettei kaikki ollut

siellä kunnossa. He näkivät Tottyn Trüeyn ja Janin kanssa seisovan

tikapuiden päässä; mutta heidän eleissään oli jotakin, joka kertoi,

ettei kaikki ollut hyvin. Missä oli Hans?

Niin pian kun metsästäjät tulivat näkyviin, riensivät Jan ja Trüey

alas maahan ja ulos heitä vastaan. Heidän katseensa ilmaisi huonoja

kuulumisia ja heidän sanansa pian todistivat tämän luulon.

Hans ei ollut siellä -- hän oli lähtenyt tuntikausia sitten -- he

eivät tienneet minne, he pelkäsivät jotakin tapahtuneen hänelle -- he

pelkäsivät hänen eksyneen!

"Mutta mikä sai hänet lähtemään leiristä?" kysyi van Bloom

hämmästyneenä ja pahoillaan uutisista.

Se ja se ainoastaan, saattoivat he vastata. Aika joukko kummallisen

näköisiä elukoita -- hyvin kummallisen näköisiä, sanoivat lapset --

oli tullut lammelle juomaan. Hans oli ottanut pyssynsä ja seurannut

niitä kiireesti, käskien Trüeyn ja Janin pysyä puussa tulematta alas,

ennenkuin hän palaisi. Hän menisi ainoastaan vähän matkan päähän,

heidän ei tarvitsisi pelätä.

Siinä kaikki, mitä he tiesivät. He eivät tainneet edes sanoa, mihin

suuntaan hän oli kulkenut. Hän meni lammen alemman pään kautta, mutta

pensasto peitti hänet pian heidän näkyvistään, eivätkä he häntä sitten

enää nähneet.

"Mihin aikaan se oli?"

Siitä oli monta tuntia -- se oli todella aivan aamusella -- ei kauan

sen jälkeen, kun metsästäjät itse olivat lähteneet. Kun häntä ei

kuulunut takaisin, tulivat lapset levottomiksi; mutta he luulivat hänen

tavanneen isän ja Hendrikin ja auttavan heitä metsästyksessä; ja sen he

uskoivat syyksi hänen pitkään viipymiseensä.

Olivatko he kuulleet mitään pyssynlaukausta?

Eivät -- he olivat kuunnelleet, mutta eivät olleet sellaista kuulleet.

Elukat olivat menneet pois, ennenkuin Hans oli saanut pyssynsä kuntoon;

ja he arvelivat hänen täytyneen seurata niitä jonkun matkaa, ennenkuin

hän voi ne saavuttaa -- sen vuoksi eivät he kenties olleet kuulleet

laukausta.

"Minkälaisia eläimiä ne olivat?"

He olivat kaikki nähneet ne vallan selvästi, kun ne joivat. Ne olivat

suuria elukoita, väriltään keltaisenruskeita, tuuheaharjaisia; pitkät

karvatupsut kasvoivat niiden rinnassa ja riippuivat alas etujalkojen

välissä. Ne olivat yhtä suuria kuin ponihevoset, sanoi Jan, ja hyvin

ponin näköisiä. Ne hyppelehtivät ja loikkivat sinne tänne aivan kuin

ponit toisinaan. Trüeyn mielestä ne olivat enemmän leijonan näköisiä!

"Leijonan!" huudahtivat hänen isänsä ja Hendrik levottomuutta

ilmaisevalla äänellä.

Niin todella, ne muistuttivat hänen mielestään leijonia, vahvisti Trüey

jälleen, ja Totty sanoi samaa. "Montako niitä oli?"

"Oi! Suuri lauma, ei viittäkymmentä vähempää." He eivät olleet voineet

laskea niitä, kun ne olivat alituisessa liikkeessä, laukaten paikasta

toiseen ja puskien toisiaan _sarvillansa_.

"Mitä! Niillä oli siis sarvet?" kysyi van Bloom tuon ilmoituksen

tyynnyttämänä.

Varmasti niillä oli sarvet, vastasivat kaikki kolme.

He olivat nähneet teräväkärkiset sarvet, jotka ensin taipuivat alaspäin

ja sitten kääntyivät ylös elukoiden kasvojen edessä. Niillä oli harjat

myös, vahvisti Jan; ja paksut kaulat, jotka kaartuivat kuin kauniilla

hevosella; ja kuonon yläpuolella harjan kaltaiset karvatupsut; ja

niillä oli somat pyöreät vartalot kuten poneilla, ja pitkät valkoiset

hännät, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, aivan kuten ponien

hännätkin, ja hienosti muodostuneet jäsenet niinkuin poneillakin.

"Sen sanon", jatkoi Jan innoissaan, "jollei niillä olisi ollut

sarvia ja pitkiä karvatöyhtöjä rinnassa ja kuonossa, olisin ennen

kaikkea pitänyt niitä poneina. Ne laukkasivat ympäri aivan kuten

ponit leikkiessään ja juoksivat pää alhaalla, kaartaen kaulaansa

ja huiskuttaen harjaansa -- niin ja pärskivät, kuten olen kuullut

ponien tekevän; mutta toisinaan ne mylvivät enemmän härkien lailla;

ja tunnustan niiden pääpuolen olleen aika paljon härän näköisen;

sitäpaitsi huomasin, että niillä oli halkinaiset kaviot kuten karjalla.

Oi, minä näin ne vallan hyvin Hansin ladatessa pyssyänsä. Ne viipyivät

veden partaalla, kunnes hän oli melkein valmis; ja kun ne laukkasivat

tiehensä, kulkivat ne pitkässä rivissä toinen toisensa perässä, suurin

etummaisena ja toinen suurikokoinen viimeisenä."

"Villihärkiä!" huudahti Hendrik.

"Gnuu!" huusi Swartboy.

"Niin, niiden on täytynyt olla villihärkiä", sanoi van Bloom. "Janin

kuvaus sopii niihin kerrassaan."

Se oli vallan totta. Jan oli varsin oikein antanut monta

luonteenomaista tunnusmerkkiä kenties kummallisimmasta kaikista

märehtijöistä, "villihärästä" eli gnuu-eläimestä (_Catoblepas gnoo_).

Harjan tapainen töyhtö kuonossa, etujalkojen väliset pitkät karvat, yli

kasvojen alastaipuvat sarvet, jotka sitten jyrkästi kääntyvät ylöspäin,

paksu kaareva kaula, pyöreä, täyteläinen, hevosenmuotoinen vartalo,

pitkä valkeahko häntä ja tuuheana heilahteleva harja -- kaikki sopi

gnuu-eläimeen.

Eipä Trüeykään ollut tehnyt anteeksiantamatonta erehdystä.

Gnuu-eläimet, etenkin vanhat härät, muistuttavat sattuvasti leijonaa

niin paljon, että terävimmätkin metsästäjät matkan päästä tuskin voivat

erottaa toista toisesta.

Jan oli kuitenkin tarkastanut niitä paremmin kuin Trüey; ja jos ne

olisivat olleet lähempänä, olisi hän vielä huomannut, että elukoilla

oli punaiset hehkuvat silmät ja hurja katse; että niiden pää ja sarvet

eivät olleet kovinkaan erilaiset kuin afrikalaisella puhvelilla; että

niiden jäsenet muistuttivat uroshirveä, kun taas muu sopi hyvin yhteen

hänen "poninsa" kanssa. Hän olisi lisäksi voinut havaita uroksien

olevan naaraita suurempia ja tummemman ruskeita. Jos laumassa olisi

ollut "vasikoita", olisi hän nähnyt niiden olevan vielä vaaleampia

väriltään -- todella valkoisia tai vaaleankeltaisia.

Gnuu-eläimet, joita oli nähty, olivat tavallista lajia; hollantilaiset

siirtolaiset ovat niille antaneet nimen "wildebeest" eli villihärkä

ja hottentotit "gnoo" eli "gnu" kumean valittavan äänen vuoksi, joka

näistä elukoista toisinaan lähtee ja jota "gnoo-o-oo"-sana kuvailee.

Ne samoilevat äärettömissä laumoissa Etelä-Afrikan villeillä

tasangoilla; ovat vaarattomia eläimiä, paitsi haavoittuneina; silloin

vanhat härät ovat tavattoman vaarallisia ja ahdistavat metsästäjää sekä

sarvin että kavioin. Ne voivat juosta perin nopeasti, vaikkeivät juuri

koskaan mene suoraan tiehensä, vaan pysytellen varovaisen välimatkan

päässä kiertelevät metsästäjän ympärillä, hypähdellen joka suuntaan,

uhaten pää painettuna maata kohden, kuopien jaloillaan tomua ilmaan

ja mylvien härkien lailla tai todella kuten leijona -- sillä niiden

"meteli" muistuttaa leijonan karjumista.

Vanhat härät ovat vahteina lauman syödessä ja puolustavat sitä sekä

edestä että takaa. Kun ne juoksevat pois, kulkevat ne tavallisesti

yhdessä rivissä, kuten Jan oli esittänyt.

Vanhat härät ovat lauman jälkijoukon ja metsästäjän välissä; ja lauma

hyppelee eteen- ja taaksepäin, puskien toisiaan sarvillansa ja usein

näyttäen tappelevan oikein vakavissaan! Ennenkuin metsästäjä kuitenkaan

tulee pyssynkantaman päähän, heittävät ne riitansa ja laukkaavat

pois hänen tieltään. Mikään ei vedä vertoja niille oikukkaille

hullutteluille, joita nämä eläimet harrastavat parveillessaan yli

tasangon.

Toinenkin laji samaa sukua on yleinen Etelä-Afrikassa, ja kolmas

asustaa vielä kauempana pohjoisessa; mutta viimemainittua tunnetaan

varsin vähän. Molemmat lajit ovat "wildebeestiä" suurempia, kummankin

yksilöt ovat lähes viiden jalan korkuisia, kun taas tavallinen gnuu on

tuskin neljää.

Nuo kolme lajia eroavat selvästi eivätkä koskaan ole samassa laumassa,

vaikka kutakin niistä usein tavataan muiden eläinten seurassa. Kaikki

kolme ovat Afrikan mantereelle ominaisia eikä niitä tavata missään

muualla.

"Juomuinen gnuu" (_Catoblepas gorgon_) on toinen Etelä-Afrikassa

tavattava laji. Metsästäjät ja siirtolaiset tuntevat sen "blauw

wildebeest" (sininen villihärkä) nimisenä. Sen väri on sinertävä --

siitä nimi, ja se on "juomuinen" eli juovikas sivuiltaan. Sen tavat

ovat hyvin samanlaisia kuin tavallisen gnuun, mutta se on kauttaaltaan

raskaampi ja hitaampi otus ja sillä on vielä eriskummaisempia ja

kömpelömpiä temppuja.

Kolmas laji (_Catoblepas tuarina_) on alkuasukkaiden "kokoon". Se

lähenee enemmän muodoltaan ja tavoiltaan juovikasta gnuu-eläintä; mutta

kun sitä ei tavata muualla kuin keskisissä ja vähemmän tunnetuissa

Afrikan osissa, tiedetään siitä vähemmän kuin kummastakaan toisesta.

Se on kuitenkin samaa lajia; ja noista kolmesta lajista, jotka eroavat

suuresti kaikista tunnetuista eläimistä, muodostetaan oikeutetusti

selvä ja erikoinen suku.

Niitä on näihin asti luokiteltu yhteen antilooppien kanssa, vaikka

vaikeata on sanoa mistä syystä. Niillä on paljon vähemmän sukulaisuutta

antiloopin kuin härän kanssa; ja metsästäjän ja rajamaiden buurin

jokapäiväiset havainnot ovat johtaneet heidät samanlaiseen

johtopäätökseen -- kuten heidän näille eläimille antamansa nimitys

(villihärät) edellyttävät.

Gnuu on kauan ollut rajamaiden farmarien ja metsästäjäin mieliruokaa.

Sen liha on hyvänmakuista ja gnuuvasikan vallan herkkua. Taljasta

valmistetaan erilaisia valjaita ja hihnoja; ja pitkä silkinhieno häntä

on kauppatavaraa. Jokaisen rajamaafarmin ympärillä voi nähdä suuria

kasoja gnuun ja hyppykauriin sarvia -- jäännöksiä metsästettäessä

saaduista elukoista.

"Jaging de wildebeest" (gnuumetsästys) on nuorien buurien suosittu

ajanviete. Suuria parvia näitä eläimiä ajetaan toisinaan laaksoihin,

joihin ne piiritetään, ja sitten kaadetaan niitä mielin määrin. Ne voi

myös viekoitella pyssynkantaman päähän näyttämällä punaista nenäliinaa

tai jotakin punaista vaatetta -- jota väriä kohtaan niillä on suuri

vastenmielisyys. Ne voidaan helposti kesyttää kotieläimiksi; mutta ne

eivät ole farmarin suosikkeja, sillä hän pelkää niiden tuovan hänen

karjaansa erään onnettoman ihotaudin, jota gnuu-eläimissä on ja joka

tuhoaa tuhansittain niitä joka vuosi.

Luonnollisesti eivät van Bloom ja hänen seuralaisensa jääneet

juttelemaan näistä seikoista. He olivat liian huolissaan kadonneen

Hansin kohtalosta voidakseen mitään muuta ajatella.

He olivat aikeissa lähteä häntä etsimään, kun juuri silloin nähtiin

herrasmiehemme tulevan järven pään ympäri, tallustaen perin hitaasti

eteenpäin olkapäällänsä kantaman suuren ja raskaan esineen painon alla.

Riemuhuuto kajahutettiin, ja muutamassa hetkessä oli Hans heidän

keskellänsä.

Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla · 第 65 / 100 题