Norsu seisoi _mokhala_puiden viidakossa. Näillä on, toisin kuin
vähäisillä mimoosilla, korkea alaston runko, jonka latvassa on tuuheat
lehvät, muistuttaen muodoltaan sateensuojaa tai päivänvarjoa. Sen
kirkkaan vihreät parittaiset lehdet ovat kirahvin mieliruokaa, mistä
johtuu niiden kasviopillinen nimitys _Acacia giraffae_; ja siitä johtuu
myös hollantilaisten metsästäjäin kesken yleinen nimi "cameldoorn".
Korkea kirahvi, jonka tarttumaan soveliaat huulet ovat lähes
parinkymmenen jalan korkeudella ilmassa, voi syödä näistä puista ilman
vaikeutta. Niin ei ole norsun laita, jonka kärsä ei voi ulottua niin
ylös; ja sen täytyisi usein jäljitellä sadun kettua, jollei sillä olisi
keinoja, millä saada houkutteleva suupala ulottuvillensa -- nimittäin
yksinkertaisesti katkaisten puun. Sen se suunnattoman voimansa avulla
saattaakin tehdä, jollei runko satu olemaan lajinsa suurimpia.
Kun metsämiehemme ensin loivat silmänsä norsuun, seisoi se kaadetun
mokhalan ääressä, jonka se oli katkaissut poikki juuren läheltä. Se
riipi lehtiä irti ja täytti niillä tilavaa vatsaansa.
Niin pian kuin Swartboy jälleen osasi hallita kieltänsä, sujahutti hän
kiireisesti kuiskaten:
"Passa päälle, baas Bloom -- varo kovin -- ei mennä liki sen -- se peto
vanha klow. Minä sano -- se ilkeä! -- Minä tunte se vanha härkä pahus!"
Tällä merkillisten lauseiden tulvalla Swartboy tahtoi varoittaa
isäntäänsä liian ripeästi lähestymästä elefanttia, koska hän tiesi sen
olevan ilkeätä lajia -- lyhyesti: irtolaisen.
Miten Swartboy sen tiesi, voisi näyttää arvoitukselta, koska eläimessä
ei ollut mitään erikoisia merkkejä, jotka olisivat erottaneet sen
toisista sukulaisistaan. Mutta bushmannin tottunut silmä näki jotakin
elefantin yleisissä piirteissä -- aivan kuten saattaa erottaa raivoisan
ja vaarallisen härän lempeämpiluontoisista tai häijyn ihmisen hyvästä,
jonkin ilmeen nojalla, jota ei voi määritellä.
Van Bloom itsekin ja myöskin Hendrik näkivät, että norsulla oli tuima
ja hurja ilme.
He eivät tarvinneet Swartboyn neuvoa menetelläkseen varovasti.
He viipyivät muutamia minuutteja tarkastellen pensasten lomitse
suunnatonta nelijalkaista. Kuta enemmän he tarkastelivat, sitä
varmemmaksi tuli päätös hyökätä sen kimppuun. Sen pitkien
torahampaitten näkeminen oli liian houkuttelevaa van Bloomille, jotta
hän olisi voinut hetkeäkään ajatella päästää sitä taistelutta menemään.
Pari luotia hän joka tapauksessa lennättäisi siihen; ja jos tilaisuutta
olisi, paljon useampiakin, jolleivät ne riittäisi. Van Bloom ei
jättäisi noita erinomaisia torahampaita ilman ottelua.
Hän ryhtyi heti miettimään turvallisinta hyökkäystapaa; mutta
hänelle ei jäänyt aikaa kypsyttää mitään suunnitelmaa. Norsu näytti
levottomalta ja oli nähtävästi aikeissa kulkea edelleen. Se voisi
hetkisen kuluttua olla tipo tiessään ja kuljettaa heitä perässään
maileja, tai kenties se hukkuisi heiltä vallan, sankan "odota-vähän"
suojassa.
Nämä arvelut saivat van Bloomin päättämään aloittaa oitis hyökkäyksen
ilman muuta suunnitelmaa kuin hiipimällä niin lähelle kuin olisi
turvallista ja laukaisemalla pyssynsä. Hän oli kuullut, että yksi ainoa
otsaan osunut luoti surmaisi minkä norsun tahansa; ja jos hän vain
pääsisi sellaiseen asemaan, että hyvin voisi ampua otusta edestäpäin,
uskoi hän olevansa kyllin hyvä tarkka-ampuja osatakseen luotinsa
oikeaan paikkaan.
Hän erehtyi luullessaan voivansa surmata norsun ampumalla otsaan. Se
on sellaisten herrasmiesten käsitys, jotka ovat metsästäneet norsuja
kammioissaan, vaikkakin toiset kamariherrat, anatoomikot -- joille
annettakoon heille tuleva kunnia -- ovat osoittaneet sen olevan
mahdotonta, elefantin pääkallon erikoisen rakenteen ja sen aivojen
aseman tähden.
Van Bloom oli tähän aikaan tuossa väärässä käsityksessä ja teki sen
vuoksi suuren virheen. Sen sijaan, että olisi yrittänyt sivulaukausta,
jonka olisi voinut ampua paljon vähemmällä vaivalla -- hän päätti
hiipien kiertää norsun eteen ja ampua eläintä päin silmiä.
Jättäen Hendrikin ja Swartboyn ahdistamaan sitä takaa hän teki
kaarroksen pensasten suojassa ja saapui vihdoin sille polulle, jota
elefantti luultavasti kulkisi.
Tuskin hän oli päässyt paikoilleen, kun hän näki suunnattoman otuksen
tulevan hiljaisin ja majesteettisin askelin itseänsä kohti; ja vaikka
elefantti vain käveli, toi puolisen tusinaa jättiläismäistä askelta
sen piiloutuneen metsästäjän lähelle. Siihen saakka ei eläin ollut
päästänyt ääntäkään; mutta sen liikkuessa saattoi van Bloom kuulla
jymisevän pulputtavan äänen, kuin olisi vesi loiskinut edestakaisin sen
laajassa vatsassa.
Van Bloom oli asettunut suuren puunrungon taakse. Norsu ei ollut vielä
huomannut häntä ja olisi kenties kulkenut ohi tietämättä, että hän
siellä olikaan, jos metsästäjä olisi sallinut. Tämä ajattelikin jo
olla hiljaa, sillä vaikka hän oli rohkea mies, saattoi metsän suuren
jättiläisen näkeminen hänet hetkisen vitkastelemaan.
Mutta jälleen välkkyi kaartuva norsunluu hänen silmissään -- jälleen
hän muisti tarkoituksen, joka oli saattanut hänet tähän asemaan; hän
ajatteli menetettyä omaisuuttaan -- päätöstään voittaa se takaisin --
lastensa menestystä.
Nämä ajatukset ratkaisivat. Pitkä putki tuettiin rungossa olevaan
kyhmyyn -- sen suu tähdättiin lähenevän norsun otsaan -- hänen silmänsä
tirkisti tähtäimen lävitse -- seurasi kova räjähdys -- ja savupilvi
peitti kaikki hänen silmiltään hetkiseksi.
Hän saattoi kuulla käheän, mylvivän, torventapaisen äänen -- hän
saattoi kuulla oksien rysähtelyn ja veden pulputuksen; ja kun savu
haihtui, näki hän harmikseen elefantin olevan yhä jalkeilla eikä
nähtävästi lainkaan vahingoittuneena!
Laukaus oli sattunut eläimeen juuri siihen, johon metsästäjä oli
tähdännyt; mutta tekemättä kuolettavaa haavaa se oli vain ärsyttänyt
elukan äärettömään raivoon. Se hyökkäili sinne tänne, iski puita
torahampaillaan, repi irti oksia ja sinkahutti niitä korkealle
kärsällään -- joskin koko ajan ilmeisesti tietämättä, mikä oli
kutkuttanut sitä niin nenäkkäästi otsaan.
Onneksi van Bloomille peitti hyvin paksu puu hänet norsun näkyviltä.
Jos raivostunut eläin olisi sillä hetkellä huomannut hänet, olisivat
hänen hetkensä olleet luetut; metsästäjä tiesi sen ja hänellä oli
kylmäverisyyttä pysyä paikoillaan ja olla hiljaa.
Niin ei ollut Swartboyn laita. Kun norsu kulki eteenpäin, olivat hän
ja Hendrik hiipineet perässä mokhalaviidakon läpi. He olivat myöskin
seuranneet sitä aukeaman poikki pensaikkoon, missä van Bloom sitä
odotteli. Kuultuaan laukauksen ja nähtyään, että elefantti yhä oli
vahingoittumatta, loppui Swartboyn rohkeus; jättäen Hendrikin hän
juoksi takaisin mokhala-viidakkoa kohden, huutaen juostessaan.
Hänen huutonsa saapuivat norsun korviin, ja oitis tämä ryntäsi siihen
suuntaan, mistä ne kuuluivat. Silmänräpäyksessä se sukelsi esiin
pensastosta, ja nähden Swartboyn aukeamalla, hyökkäsi vimmoissaan
pakenevan bushmannin perään. Hendrik, -- joka oli pysynyt paikoillaan
ja jota otus ei pensasten suojasta huomannut -- laukaisi pyssynsä
eläimen kulkiessa hänen ohitsensa. Hänen kuulansa osui hartiaan, mutta
se oli vain omiansa lisäämään norsun raivoa. Pysähtymättä se ryntäsi
Swartboyn jälkeen, epäilemättä luullen bushmanni-paran olevan syypään
saamiinsa vammoihin, joiden laatua se varsin huonosti tajusi.
Oli kulunut vain muutamia hetkiä ensi laukauksesta, kun asiat saivat
tämän käänteen. Swartboy oli tuskin selvinnyt pensastosta, ennenkuin
norsukin sukelsi esiin; ja ponnistellessaan mokhala-puita kohden hän
oli tuskin kuutta askelta edellä vainoojastaan.
Swartboyn tarkoitus oli päästä viidakkoon, jonka keskellä oli useita
suuria puita. Yhteen niistä hän aikoi kiivetä -- koska se näytti hänen
ainoalta pelastusmahdollisuudeltansa.
Hän ei ollut ehtinyt puoliväliinkään aukeamaa huomatessaan joutuvansa
perille liian myöhään. Hän kuuli suunnattoman hirviön raskaan
rynnistyksen takanaan -- hän kuuli sen kovan kostonhimoisen mylvinän
-- hän luuli tuntevansa sen kuuman henkäyksen. Oli vielä hyvä matka
juostavana. Veisi aikaa kiivetä puuhun, norsun kärsän ulottumista
korkeammalle. Ei ollut toivoa päästä pakoon puuhun.
Nämä ajatukset välähtivät mielessä miltei silmänräpäyksessä. Kymmenessä
sekunnissa Swartboy ehti loppupäätelmään, ettei puulle juokseminen
häntä pelastaisi; ja äkkiä hän pysähtyi juoksussaan, kääntyi ympäri ja
kohden elefanttia!
Ei sillä, että hän olisi tehnyt jonkun suunnitelman pelastuakseen. Ei
rohkeus, vaan epätoivo saattoi hänet kääntymään kohti vainoojatansa.
Hän tiesi, että juoksemalla edelleen hänet varmasti voitettaisiin. Ei
siis saattaisi käydä pahemmin, jos hän kääntyisi päin, ja kenties hän
välttäisi turmiotatuottavan rynnäkön jollakin kekseliäällä juonella.
Bushmanni oli nyt aivan aukeaman keskustassa; elefantti syöksyi suoraan
häntä kohti.
Edellisellä ei ollut ainoatakaan asetta jättiläismäisen ahdistajansa
varalle. Hän oli heittänyt pois jousensa -- kirveensä myös --
juostakseen keveämmin. Mutta kummastakaan ei olisi ollut mitään
hyötyä moisen vastustajan varalle. Hänellä ei ollut muuta kuin
lammasnahkavaippansa. Se oli ollut haittana hänen paetessaan, mutta hän
oli tahallaan sen pitänyt.
Hänen tarkoituksensa ilmeni pian.
Hän seisoi paikallaan, kunnes ojennettu kärsä oli kolmen jalan päässä
hänen kasvoistaan; ja sitten, heittäen vaipan niin, että se putosi tuon
pitkän lieriön päälle, hypähti hän ketterästi sivulle ja alkoi juosta
takaisin.
Hän olisi epäilemättä onnistunut pääsemään norsun taakse ja siten
pakoon, mutta vaipan pudotessa suurelle kärsälle eläin sieppasikin sen
kiinni, ja se hulmahti äkkiä ympäri. Onnettomuudeksi eivät Swartboyn
sääret olleet vielä selvinneet norsun piiristä -- vaippa kietoutui
niiden ympärille -- ja sätkyttelevä bushmanni paiskautui tantereeseen.
Silmänräpäyksessä ketterä Swartboy pääsi taas jalkeille ja aikoi
rynnätä uuteen suuntaan. Mutta elefantti, huomattuaan vaippapetoksen,
oli pudottanut sen ja kääntyi kiireesti hänen peräänsä. Swartboy oli
tuskin ottanut kolmea askelta, kun pitkä norsunluinen kaari tunkeutui
takaapäin hänen sääriensä väliin, ja seuraavassa hetkessä heitettiin
hänen ruumiinsa korkealle ilmaan.
Van Bloom ja Hendrik, jotka juuri silloin tulivat aukeaman reunalle,
näkivät hänen singahtavan ylös; mutta heidän hämmästyksekseen hän
ei tullut takaisin maahan! Oliko hän pudonnut takaisin norsun
torahampaille ja pitikö kärsä häntä siellä kiinni? Ei. He näkivät
otuksen pään. Bushmannia ei ollut siellä, ei sen selässä eikä missään
muualla näkyvissä. Elefantti näytti todella yhtä hämmästyneeltä kuin
hekin uhrinsa äkillisen katoamisen vuoksi! Suunnaton peto käänsi
silmänsä joka taholle ikäänkuin etsien raivonsa esinettä!
Mihin oli Swartboy saattanut joutua? Mihin? Sillä hetkellä norsu päästi
kovan karjaisun, sen nähtiin hyökkäävän erästä puuta kohti, jonka
ympäri se kiersi kärsänsä pudistellen sitä vimmatusti. Van Bloom ja
Hendrik kohottivat katseensa sen latvaan odottaen näkevänsä Swartboyn
siellä.
Sielläpä hän olikin istuen lehvien ja oksien seassa, jonne oli
lennähtänyt. Kauhu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä hän tiesi, ettei
ollut turvassa. Mutta hänellä oli tuskin aikaa ilmaista pelkoansa;
sillä seuraavassa hetkessä puu taittui jysähtäen ja kaatui maahan
tuoden bushmannin mukanaan oksiensa seassa.
Sattui, että norsun kärsän taittama puu kaatui elukkaa kohden. Jopa
Swartboy kosketti elefantin ruumiiseenkin pudotessaan ja liukui
alas sen peräpuolta. Oksat olivat ehkäisseet putoamisen nopeutta,
ja bushmanni oli yhä vahingoittumatta; mutta hän tunsi nyt olevansa
kokonaan vastustajansa armoilla. Hän ei nähnyt mitään pakoonpääsyn
mahdollisuutta. Hän oli mennyttä miestä!
Juuri silloin muuan ajatus iski hänen mieleensä -- jonkinlainen
epätoivoinen vaisto -- ja hypähtäen elukan toisen takajalan luo hän
kiersi käsivartensa sen ympäri ja piti kiinni lujasti! Samalla hän pani
paljaat jalkansa eläimen kaviomaisten kynsien päälle, joten hän niiden
tukemana saattoi pitää otteensa, kulkekoon otus miten tahtoi!
Suunnaton otus, voimatta pudistaa häntä pois, saavuttamatta
häntä kärsällään ja ennen kaikkea kauhistuneena tästä oudosta
hyökkäystavasta, päästi kimeän kirkaisun ja häntä suorana ja kärsä
korkealla ilmassa syöksyi pois viidakkoon!
Swartboy piti kiinni jalasta, kunnes oli miltei pensastossa ja sitten,
vaanien tilaisuutta, liukui hiljalleen pois. Niin pian kuin hän jälleen
kosketti maankamaraan, nousi hän jaloilleen ja juoksi kaikin voimin
päinvastaiseen suuntaan.
Hänen ei olisi tarvinnut juosta ainoatakaan askelta, sillä elefantti,
yhtä pelästyneenä kuin hänkin, jatkoi kulkuaan viidakon läpi hävittäen
puita ja oksia eteenpäin rientäessään. Ääretön nelijalkainen ei
pysähtynyt, ennenkuin oli saanut useita maileja itsensä ja ikävän
seikkailunsa näyttämön väliin!
Van Bloom ja Hendrik olivat tällä välin ladanneet uudelleen ja lähtivät
Swartboyn avuksi; mutta nopeasti kiitävä bushmanni ryöpsähti heille
aivan vasten silmiä, palatessaan ihmeelliseltä pakomatkaltaan.
Metsämiehet, jotka nyt olivat työstänsä lämminneitä, ehdottivat, että
seurattaisiin jälkiä; mutta Swartboy, joka oli saanut tarpeekseen
"vanhasta irtolaisesta", selitti, ettei ollut pienintäkään
mahdollisuutta saavuttaa sitä ilman hevosia tai koiria; ja kun heillä
ei ollut kumpiakaan, olisi aivan hyödytöntä seurata sitä kauemmin.
Van Bloom näki, että huomautuksessa oli perää, ja enemmän kuin
milloinkaan hän suri hevostensa menettämistä. Elefantti, vaikka sen
helposti saavuttaa hevosella ratsastaen tai koirien umpikujaan ajamana,
voi helposti päästä pakoon jalan kulkevalta metsämieheltä; ja kun se
kerran on päättänyt paeta, on vallan turha vaiva seurata sitä enää.
Nyt oli jo liian myöhäistä etsiä toisia norsuja; ja tyytymättöminä
metsästäjät jättivät ajon sikseen ja käänsivät askeleensa leiriä kohden.