He eivät olleet kulkeneet enempää kuin sata kyynärää eteenpäin, kun
tulivat yhdelle noista lammikoista, joista jo on puhuttu. Se oli
verrattain suuri; ja sen reunoilla olevassa liejussa oli monien
eläinten sorkanjälkiä. Sen metsästäjät näkivät jo kaukaa, mutta
paikalle saavuttaessa Swartboy, joka kulki hiukkasen edellä, kääntyi
äkkiä ja pyörivin silmin ja vapisevin huulin maksutti esiin sanat:
"Mun baas! mun baas! Se klow! Iso olifantti jälki!"
Ei ollut syytä erehtyä sekoittamaan elefantin ja jonkin muun eläimen
jälkiä. Siinä oli varmasti nuo suuret pyöreät jäljet -- runsaasti
neljänkolmatta tuuman pituiset ja miltei yhtä leveät -- syvään
painettuina liejuun eläimen ruumiin suunnattoman painon vaikutuksesta.
Kukin muodosti valtavan kolon, kylliksi suuren, jotta olisi voinut
portinpylvään siihen asettaa.
Metsämiehet tarkastelivat jälkiä mielihyväntuntein -- sitäkin enemmän,
kun jäljet näyttivät äsken tehdyiltä. Se oli ilmeistä. Siirtynyt lieju
ei ollut vielä kovettunut vaan näytti kostealta ja tuoreelta. Sitä oli
viimeisen tunnin kuluessa liikuteltu.
Ainoastaan yksi norsu oli sinä yönä käynyt lammikolla. Siellä oli
vanhoja jälkiä runsaasti, mutta ainoastaan yhdet tuoreet -- ja ne
olivat vanhan ja aika suuren uroksen.
Jäljet luonnollisesti kertoivat näin paljon. Tekemään neljänkolmatta
tuuman pituisia jälkiä tarvitaan varsin suuri eläin; ja ollakseen
oikein suuri täytyy sen olla uros ja lisäksi vanha.
No niin, mitä vanhempi ja suurempi, sitä parempi, edellyttäen etteivät
sen torahampaat ole tapaturmassa katkenneet. Jos niin käy, ei niitä
milloinkaan saa takaisin. Norsu tosin pudottaa torahampaansa, mutta
vain nuorena, jolloin ne eivät ole hummerin pihtejä suuremmat; niitä
seuraava pari on pysyvä, ja sen täytyy kestää läpi elämän -- kenties
_vuosisatoja_ -- sillä ei tiedetä, kuinka kauan mahtava norsu samoilee
tällä kiertotähdellä.
Jos torahampaat katkeavat -- ei niinkään harvinainen seikka -- täytyy
sen jäädä hampaattomaksi eli "torahampaattomaksi" elämänsä loppuajaksi.
Vaikka elefantti pitänee valtavien torahampaittensa menettämistä
suurena onnettomuutena, taittaisi se ne ensimmäistä puuta vastaan,
jos se olisi hiukan viisaampi. Tämä keino luultavasti pidentäisi sen
elämää; sillä metsästäjä ei silloin pitäisi sitä niiden ampumatarpeiden
arvoisena, jotka sen surmaaminen vaatii.
Kun metsämiehet olivat kotvan aikaa neuvotelleet, lähti Swartboy
seuraamaan jälkiä, van Bloomin ja Hendrikin seuratessa. Ne veivät
suoraan pois uomasta ja poikki viidakon.
Tavallisesti osoittavat pensaat norsun kulkusuunnan siellä, missä ne
ovat sen laatuisia, joita se syö. Tässä tapauksessa se ei ollut syönyt;
mutta bushmanni, joka saattoi seurata jälkiä koiran tavoin, pysyi ilman
vaikeutta jäljillä, kulkien niin nopeasti kuin nuo kolme saattoivat
taivaltaa.
He sukeltausivat esiin avoimille metsäniityille ja kuljettuaan
useiden sellaisten läpi saapuivat suurelle muurahaiskeolle, joka oli
erään aukeaman keskellä. Norsu oli kulkenut läheltä kekoa -- se oli
pysähtynyt sinne hetkeksi -- maltahan, sen oli täytynyt maata siellä!
Van Bloom ei tiennyt, että norsuilla oli tapana laskeutua makaamaan.
Hän oli aina kuullut sanottavan, että ne nukkuivat seisaallaan.
Swartboy tiesi asian paremmin. Hän sanoi niiden joskus nukkuvan
seisoallaan, mutta useammin makuullaan, etenkin seuduissa, joissa niitä
ei oltu metsästetty. Swartboy piti sitä hyvänä merkkinä, että tämä oli
laskeutunut makuulle. Hän päätti siitä, ettei norsuja lähiseuduilla
oltu ahdistettu, ja että niitä oli sitä helpompi lähestyä ja surmata.
Oli vähemmän luultavaa, että ne lähtisivät tiehensä niiltä tienoilta,
ennenkuin he -- metsästäjät -- olisivat aimolailla "nykäisseet" niitä.
Viimeinen arvelu oli varsin tärkeä. Seudulla, jossa norsuja on paljon
metsästetty ja jossa ne ovat oppineet ymmärtämään, mitä pyssynpamaus
merkitsee, saattaa yhden ainoan päivän ajo ne usein matkaamaan
tiehensä; eivätkä ne pysähdy uudelleen, ennenkuin ovat ehtineet kauas
pois metsästäjien ulottuvilta. Eivät ainoastaan ne määrätyt yksilöt,
joita on ahdistettu, menettele näin, vaan kaikki muutkin -- ikäänkuin
toveriensa varoittamina -- kunnes alueelle ei jää ainoatakaan norsua.
Tämä vaeltamistapa on päävaikeuksia, joita elefantinmetsästäjän täytyy
kestää; ja kun niin sattuu, ei hänellä ole muuta neuvoa kuin vaihtaa
_omaa_ toimintapiiriä.
Toiselta puolen, missä elefantit ovat kauan saaneet olla
häiriintymättä, siellä ei pyssynpamaus niitä kauhista; ja ne sietävät
koko paljon metsästystä, ennenkuin ne lähtevät käpälämäkeen ja
poistuvat paikalta.
Swartboy oli siis iloinen huomatessaan vanhan norsun laskeutuneen
makuulle. Bushmanni teki siitä seikasta aika joukon johtopäätöksiä.
Että elefantti oli maannut, se oli selvää. Muurahaiskeon pois
kehnääntynyt tahmea savi osoitti, missä sen selkä oli levännyt -- sen
ruumiin jälki näkyi pölyssä, ja sen muhkea torahammas oli uurtanut
kourankaltaisen vaon mättääseen. Suunnaton elukka sen oli täytynyt
olla, kuten sen jättämä jälki todisti bushmannin tarkoille silmille.
Swartboy kertoi eräitä omituisia tosiasioita tästä suuresta
nelijalkaisesta -- ainakin hän väitti niiden olevan tosia. Ne olivat
-- että norsu ei milloinkaan yritä laskeutua makuulle, jollei sillä
ole jotakin, mitä vasten nojata olkaansa, kallio, muurahaiskeko tai
puu; että se menettelee näin estääkseen itseänsä vierimästä selälleen
-- että jos se sattumalta joutuu tähän asentoon, sen on perin vaikea
nousta jälleen, ja se on miltei yhtä avuton kuin kilpikonna; ja
viimeksi, että se usein nukkuu seisoen puun vieressä, koko ruumiinsa
painolla nojaten runkoa vasten.
Swartboy ei uskonut sen nojaavan runkoa vastaan, kun se ensin valitsee
tuon aseman; vaan uskoi sen valitsevan puun sen suoman varjon vuoksi,
ja kun uni sen voittaa, kallistuu se sitä kohti huomaten sen tukevan ja
kannattavan itseänsä.
Bushmanni väitti vielä, että joillakuilla norsuilla on mielipuunsa,
joiden luo yhä palaavat torkahtaakseen hiukan kuumina keskipäivän
hetkinä -- sillä se on niiden lepoaika. Öisin ne eivät nuku.
Päinvastoin, yön hetket vietetään kuljeskelemalla sinne ja tänne,
matkaamalla etäisille juomapaikoille ja syöden; vaikka etäisissä ja
hiljaisissa seuduissa ne syövät päivisinkin -- joten on luultavaa, että
suurin osa niiden yöllisestä toiminnasta on seuraus niiden pelosta
valpasta vihollista, ihmistä, kohtaan.
Swartboy kertoili näitä, kaikkien metsämiesten yhdessä seuratessa
jälkiä.
Elefantin jättämät merkit olivat nyt toisenluontoisia kuin ne
olivat olleet ennen muurahaiskeolle saapumista. Se oli syönyt
kulkiessaan. Pieni torkahdus oli tuonut sille ruokahalun takaisin; ja
"odota-vähän"-orjantappurat osoittivat sen kouraisevan kärsän merkkejä.
Siellä täällä olivat oksat katkaistut, lehdet oli riivitty pois ja
puiset osat jätetty maahan. Useissa paikoin oli kokonaisia puita
revitty juurineen ylös ja melkoisen suuriakin. Noin norsu toisinaan
tekee päästäkseen käsiksi lehviin, jotka sellaisissa puissa eivät ole
sen kärsän ulottuvilla. Kaatamalla ne se saa tietysti kaikki lehvät
mukavan matkan päähän joustavasta kärsästään ja voi riipiä niitä pois
mielin määrin. Toisinaan se kuitenkin raastaa irti puun syödäkseen sen
juuria -- koska on useita lajeja, joilla on makeat, mehevät juuret,
joista norsu erittäin paljon pitää. Se vetää ne ylös maasta kärsällään,
ensin irroitettuaan ne torahampaillaan, joita se käyttää kuin
rautakankea. Toisinaan se epäonnistuu aikeissaan; ja ainoastaan maan
ollessa pehmeä ja märkä, kuten suurten sateitten jälkeen, se saattaa
kiskoa juurineen suurempia mimoosalajeja. Joskus se on oikullinen;
vedettyään puun maasta se kuljettaa sitä mukanaan useita kyynäriä,
viskaa sen maahan juuret ylöspäin, ja heittää sen siihen siepattuaan
yhden ainoan suupalan. Metsää hävittävä on norsujoukon läpikulku.
Pieniä puita se voi kiskoa ylös pelkällä kärsällään, mutta suuremmissa
se käyttää torahampaittensa mahtavampaa vipuvoimaa. Ne se työntää
juurien alle, jotka tavallisesti ovat peittyneet löyhään hietaiseen
maahan, ja sitten se nopealla nykäisyllä keikahuttaa juuret, rungon ja
oksat korkealle ilmaan -- jättiläisvoimien ihmeellinen näyte.
Metsämiehet näkivät siitä todistuksia seuratessaan jälkiä. Norsun
voiman merkkejä oli katseltavana pitkin tietä.
Se riitti synnyttämään pelkoa ja kunnioitusta, eikä yksikään heistä
ollutkaan vapaa noista tunteista. Kyeten noin aikaansaamaan hävitystä
ja tuhoa ollessaan häiritsemättömänä, mitä olisi moinen elukka
ärsytyksen ja vihan hetkellä? Ei ihme, että metsämiesten mielissä oli
pelkoa, tottumattomia kun eräät heistä olivat.
Vielä eräs toinenkin syy vaikutti heidän mieleensä, etenkin bushmannin.
Oli täysi syy olettaa, että eläin oli "kuljeksija" (_rodeur_) --
joita intialaiset metsästäjät nimittävät "irtolaisiksi". Siihen
lajiin kuuluvia norsuja on paljon vaarallisempi lähestyä kuin toisia.
Tavallisten olosuhteiden vallitessa ei ole todellakaan vaarallisempaa
kulkea elefanttilauman lävitse kuin olisi mennä kesyn härkäjoukon
sivutse. Ainoastaan, kun norsua on ahdistettu tai haavoitettu, käy se
vaaralliseksi viholliseksi.
"Kuljeksijaan" eli "irtolaiseen" nähden on toisin laita. Se on
tavallisesti pahantapainen ja hyökkää joko ihmisen tai minkä eläimen
kimppuun tahansa heidät nähdessään ja ilman vähintäkään ärsytystä. Se
näyttää nauttivan tuhoamisesta, ja voi sitä olentoa, joka joutuu sen
tielle olematta nopsempi jaloiltaan kuin se!
"Kuljeksija" viettää yksinäistä elämää, samoillen yksin läpi metsien,
koskaan liittymättä toisiin heimolaisiinsa. Se näyttää olevan
jonkinlainen sukunsa henkipatto, joka on ajettu maanpakoon pahan
sisun tai jonkun muun vian tähden, tullakseen yhä raivokkaammaksi ja
ilkeämmäksi maanpakolaisuudessaan.
Oli täysi syy otaksua, että elefantti, jonka jälkiä he seurasivat, oli
"kuljeksija". Sen yksinolo oli jo sinänsä epäiltävä asianhaara, koska
elefantit tavallisesti käyvät laumoissa, kahdesta kahteenkymmeneen,
jopa viiteenkymmeneenkin luvultaan. Hävityksen merkit, joita se oli
jättänyt taaksensa, sen mahtavat jäljet, kaikki osoittivat sen kuuluvan
noihin raivoisiin elukkoihin. Että niitä oli tällä seudulla, siitä
heillä oli jo todisteita. Swartboy väitti, että sarvikuonon tappama oli
sitä lajia, muutoin se ei olisi hyökännyt tämän kimppuun, kuten se oli
tehnyt. Bushmannin arvelussa oli varsin paljon todenperäisyyttä.
Näine vaikutteineen on siis vähemmän ihmeteltävää, että metsästäjämme
tunsivat hiukan pelkoa ajamaansa otusta kohtaan.
Jäljet tulivat yhä vain tuoreemmiksi. Metsämiehet näkivät puita tyvet
käännettyinä ylöspäin, juuret näyttäen norsun hampaiden merkkejä ja
vielä märkinä sen suunnattomasta suusta vuotaneesta syljestä. He
näkivät tuoksuavia taitettuja mimoosan oksia, joiden haju ei ollut
vielä ehtinyt haihtua. He päättelivät, ettei otus voinut olla kaukana.
He kiersivät metsänkielekettä -- bushmanni hiukan edellä.
Äkkiä Swartboy pysähtyi ja astui askeleen taaksepäin. Hän käänsi
kasvonsa seuralaisiansa kohti. Hänen silmänsä pyörivät entistä
nopeammin; mutta vaikka hänen huulensa näyttivät liikkuvan ja kielensä
heiluvan oli hän liian kiihtynyt saadakseen sanaakaan suustaan.
Naksutusten ja sihinän ryöppy tulvasi esiin, muttei mitään selvästi
äännettyä!
Toiset eivät kuitenkaan tarvinneet sanoja ymmärtääkseen, mitä
tarkoitettiin. He tiesivät Swartboyn aikovan kuiskata, että hän oli
nähnyt "se olifantti"; niinpä molemmat kurkistivat hiljaa pensaan takaa
ja näkivät omin silmin tuon mahtavan nelijalkaisen.