Nyt ei mikään enää estänyt kenttäkornettia alkamasta uuden elämänsä
todellista tehtävää, nim. elefantinmetsästystä. Hän päätti siis
alkaa heti; sillä hänen mielensä ei ollut levollinen, kunnes hänen
onnistuisi "pistää pussiin" joitakin näistä jättiläiseläimistä.
Kenties hän ei saisi surmatuksi ainoatakaan; ja mitä tulisi sitten
hänen suurenmoisista toiveistaan ja laskelmistaan? Ne päättyisivät
pettymykseen, ja hän huomaisi olevansa yhtä vaikeassa asemassa kuin
konsanaan. Vieläpä vaikeammassakin: sillä epäonnistuminen jossakin
yrityksessä ei merkitse vain ajan, vaan myöskin tarmokkaisuuden
menetystä. Menestys synnyttää kykyä, rohkeutta ja itseluottamusta
-- jotka kaikki osaltansa auttavat uuteen menestymiseen; kun taas
epäonnistuminen tekee araksi ja johtaa epätoivoon. Sielutieteelliseltä
kannalta katsoen on vaarallista epäonnistua jossakin yrityksessä; ja
sen vuoksi tulisi, ennenkuin mihinkään ryhtyy, olla täysi varmuus sen
mahdollisuudesta ja kelvollisuudesta käytäntöön.
Nyt van Bloom _ei_ ollut varma, että hänen suunnittelemansa suuri hanke
oli mahdollinen. Mutta tässä tapauksessa ei hänellä ollut varaa valita.
Muita toimeentulon keinoja ei hänelle ollut tarjona silloin; ja hän
oli päättänyt koettaa tätä. Hän uskoi omiin laskelmiinsa ja hänellä
oli myös hyvät syyt toivoa onnistuvansa; mutta vielä ei oltu kokeiltu.
Eipä ihme, että hän halusi kiireesti ryhtyä hommaan -- halusi kiireesti
tietää omat menestymismahdollisuutensa.
Varhain aamulla hän oli siis ylhäällä ja liikkeellä. Hendrik ja
Swartboy vain seurasivat häntä, sillä hän ei voinut vielä taivuttaa
itseänsä jättämään lapsia ilman muuta suojaa kuin Tottyn -- joka oli
miltei yhtä lapsekas kuin hekin. Hans jäi siis leirille.
Metsämiehet seurasivat aluksi sitä pientä puroa, joka juoksi
lähteestä ja lammesta. Näin he tekivät, koska sillä taholla oli
enemmän "pensastoa", ja he tiesivät, että olisi luultavampaa tavata
norsuja metsiköissä kuin avoimilla tasangoilla. Ainoastaan virran
reunamilla olikin todella isompia metsiköitä nähtävinä. Leveä
viidakkovyö ulottui sen kummallekin puolen. Sen ulkopuolella oli
hajanaisia lehtoja ja puuryhmiä; ja sitten alkoivat avoimet tasangot,
miltei puuttomina, vaikka runsas ruohopeite verhosikin niitä vielä
jonkun matkaa kauemmaksi. Tähän yhtyivät villit "karoot", ulottuen
silmänkantamattomiin itää ja länttä kohden. Pohjoisessa kulki, kuten
jo mainittu, jono jyrkkää "kalliotörmää"; ja niiden toisella puolen ei
ollut muuta kuin paahtavaa ja vedetöntä erämaata. Etelässä olivat nuo
ainoat, joita saattoi "metsiköiksi" nimittää; ja vaikkakaan tuollainen
matala viidakko ei voinut vaatia "metsän" nimeä, oli se siitä
huolimatta hyvinkin luultavasti norsujen oleskelupaikka.
Puut olivat pääasiassa mimoosia -- useita lajeja; sen lehtiä, juuria ja
pehmeitä vesoja tuo suuri märehtijä mielellään syö. Oli siellä muutamia
"camel-doorn"-puitakin, varjoisine sateensuojan tapaisine latvoineen.
Mutta yli kaikkien kohosivat nwanapuiden tuuheat latvat, antaen
maisemalle erikoisen luonteen.
Kulkiessaan eteenpäin huomasivat metsästäjät, että puron uoma tuli
leveämmäksi ja suuremmaksi, ja että aika-ajoin -- kaiketi suurten
sateitten jälkeen -- oli suuria vesimääriä täytynyt juosta sen uraa
pitkin, muodostaen melkoisen joen. Mutta uoman tullessa suuremmaksi oli
asianlaita päinvastainen juoksevan veden määrään nähden. Kuta kauemmas
he tulivat, sitä vähemmäksi se kävi, kunnes noin mailin päässä leiriltä
virta loppui kokonaan.
Puolisen mailia eteenpäin he löysivät vettä seisovissa lätäköissä,
mutta ei juoksevana. Leveä, kuiva uoma jatkui kuitenkin, kuten
ennenkin; ja "pensasto" levisi keskeymättömänä kummallekin puolelle
niin tiheänä, että he saattoivat vain kulkea pysyttelemällä itse
uomassa.
Heidän käydessään eteenpäin lähti monenlaista pienempää riistaa
liikkeelle. Hendrik olisi mielellään ampunut joitakin niistä, mutta
hänen isänsä ei sallinut hänen juuri silloin laukaista. Se voisi
säikähdyttää pois ison "riistan", jota he etsivät ja voisivat kohdata
minä hetkenä hyvänsä. Paluumatkalla Hendrik voisi tehdä parhaansa; ja
silloin aikoi kenttäkornettikin auttaa häntä hankkimaan antiloopin,
koska leirissä ei ollut lainkaan tuoretta metsänriistaa. Tällä oli
kuitenkin toisarvoinen merkitys; tärkein tehtävä oli koettaa hankkia
torahammaspari.
Swartboyn jousen käyttämistä vastaan ei ollut mitään muistuttamista,
koska tuo hiljainen ase ei aiheuttaisi mitään hälinää. Swartboy oli
otettu mukaan kantamaan kirvestä ja muita kapistuksia sekä myöskin
avustamaan metsästyksessä. Hän oli luonnollisesti ottanut mukaan
jousensa ja viinensä; ja alituisesti hän valppaana tarkasteli
löytääkseen jotakin, mihin lennättää yhden pienistä myrkytetyistä
nuolistaan.
Vihdoin hän löysi huomion arvoisen maalitaulun. Mennessään tasangon
poikki välttääksensä suurta uoman tekemää mutkaa he tulivat melkoisen
suurelle metsäniitylle eli aukeamalle, ja keskellä tätä ahoa oli
tavattoman suuri lintu suorana seisomassa.
"Kamelikurki!" huudahti Hendrik.
"Ei", vastasi Swartboy; "se olla pauw".
"Niin on", sanoi van Bloom, vahvistaen Swartboyn väitteen, "se on pauw".
Tämä hollanninkielinen "pauw" merkitsee "riikinkukko". Mutta
Afrikassa ei ole riikinkukkoja. Villinä tavataan riikinkukkoja vain
Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa. Siispä ei heidän näkemänsä lintu
voinut olla riikinkukko.
Eikä se ollutkaan. Ja kuitenkin se muistutti jossakin määrin
riikinkukkoa, pitkine tuuheine pyrstöineen ja silmäänpistävän kirjavine
ja täplikkäine siipineen; sillä oli myös riikinkukon selkää koristavien
"marmoroitujen" sulkien yhdenkaltaisuutta, mutta ei kuitenkaan tuon
linnuista ylpeimmän loistavia värejä, vaikka se oli yhtä uhkea sekä
paljon suurempi ja korkeampi. Sen suuren koon ja pystyn asennon
tähden olikin Hendrik ensi silmäyksellä pitänyt sitä kamelikurkena.
Se ei ollut riikinkukko eikä kamelikurki, vaan kuului eri sukuun kuin
kumpikaan niistä -- _Otis_ eli trappilinnun sukuun. Se oli suuri
Etelä-Afrikan trappi -- _Otis kori_.
Sekä Swartboy että van Bloom tiesivät pauw-lintujen olevan mitä
herkullisinta siivekästä metsänriistaa. Mutta samalla he tiesivät, että
se on arimpia lintuja -- niin arka, että on vaikeata saada edes pitkän
matkan päästä sitä ampua. Kuinka voisi sitä siis lähestyä bushmannin
nuolenkantaman päähän? Sitä seikkaa sieti miettiä.
Seisomapaikallaan se oli runsaan kolmensadan kyynärän päässä heistä;
ja jos se olisi heidän huomannut, olisi se pian pidentänyt matkaa
juoksemalla poispäin toiset kolmesataa. Sanon _juoksemalla_, sillä
trappien sukuun kuuluvat linnut harvoin lentävät, käyttävät vain
pitkiä sääriään välttääksensä vihollista. Tämän vuoksi niitä usein
metsästetään koirien avulla ja saadaan kiinni ankaran ajon jälkeen.
Vaikka ovatkin kehnoja lentäjiä, ovat ne oivallisia juoksijoita --
miltei yhtä nopeita kuin itse kamelikurki.
Pauw-lintu ei ollut kuitenkaan vielä huomannut metsästäjiä. Nämä olivat
nähneet vilahduksen siitä, ennenkuin ilmestyivät esiin pensaikosta, ja
olivat pysähtyneet oitis sen nähtyänsä.
Miten tulisi Swartboyn lähestyä sitä? Se oli kolmensadan kyynärän
päässä jokaisesta piilopaikasta, ja maa oli niin puhdas kuin
vastaharavoitu niitty. On totta, ettei aukeama ollut suuri. Swartboy
olikin todella hiukan hämmästynyt nähdessään pauw-linnun näin pienellä
aukiolla, sillä nämä linnut elävät vain laajoilla avonaisilla
tasangoilla, missä ne voivat huomata vihollisensa pitkän matkan
päästä. Aho ei ollut suuri, mutta katseltuansa trappia muutaman
minuutin metsämiehet näkivät sen päättäneen pysytellä keskustassa,
eikä se osoittanut mitään halua syödessään kulkea kummankaan puoleista
tiheikköä kohti.
Kuka muu tahansa, paitsi bushmanni, olisi ollut toivoton, mitä tämän
linnun ampumiseen tuli; mutta Swartboy ei heittänyt toivoaan.
Pyytäen toisia olemaan hiljaa hän hiipi edelleen viidakon reunaan ja
asettui tuuhean lehtevän pensaan taakse. Sitten hän alkoi päästää
kuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin trappiuros haastaessaan
vastustajaa taisteluun.
Kuten teerensuku, on trappikin moniavioinen ja tietysti kauhean
mustasukkainen ja taisteluhaluinen eräinä vuodenaikoina. Swartboy
tiesi juuri silloin olevan pauw-lintujen "taistelukauden" ja toivoi
matkimalla niiden otteluhaastetta vetävänsä linnun -- hän näki, että se
oli kukko -- nuolensa ulottuville.
Niin pian kuin trappi kuuli äänen, kohoutui se täyteen mittaansa,
levitti mahtavan pyrstönsä, laski siipensä, kunnes pisimmät sulat
laahasivat pitkin ruohoa, ja vastasi huutoon.
Mutta Swartboyta hämmästytti nyt se, että hän luuli kuulevansa _kaksi_
yhtaikaa päästettyä huutoa, yhden vastauksen asemasta!
Se ei osoittautunutkaan mielikuvitukseksi, sillä ennenkuin hän ehti
uudistaa houkuttelun, kuului jälleen linnun uhmaava vaatimus, ja siihen
vastattiin samanlaisin huudoin toiselta taholta.
Swartboy katsahti siihen suuntaan, josta jälkimmäinen tuli; ja siellä
oli varmasti toinen trappi, joka näytti kuin pilvistä pudonneen tai
luultavammin oli juossut esiin pensaitten suojasta. Se oli joka
tapauksessa kulkenut hyvän matkan aukeaman keskustaa kohti, ennenkuin
metsästäjä sen huomasi.
Nuo kaksi näkivät nyt toisensa täydellisesti; ja niiden liikkeistä
saattoi kuka tahansa päättää, että taistelu varmasti syntyisi.
Siitä varmana Swartboy ei enää päästänyt ääntä kuuluviin, vaan oli
hiljaa pensaan takana.
Hyvän ajan kuluttua tepastelussa ja ympäri pyörimisessä,
asettauduttaessa mitä uhkaavimpiin asentoihin ja päästettäessä mitä
loukkaavimpia mielenilmaisuja nuo kaksi trappia olivat kylliksi
ärsyyntyneitä alkaakseen tapella. Ne "kävivät kiinni" uljaasti, käyttäen
kaikkia kolmea asetta -- siipiä, nokkaa ja jalkoja. Milloin ne löivät
toisiaan siivillä, milloin iskivät nokillaan; ja toisinaan, hyvän
tilaisuuden sattuessa, antoivat toisilleen taitavan potkun -- jonka
ne pitkillä, voimakkailla säärillään saattoivat suorittaa melkoisen
pontevasti.
Swartboy tiesi, että niiden joutuessa tappelun tuoksinaan hän voisi
hiipiä huomaamatta niiden lähelle; niinpä hän kärsivällisesti odotti,
kunnes oikea hetki tulisi.
Pian selvisikin, ettei hänen tarvitsisi liikahtaa piilostaan, sillä
linnut kulkivat tapellessaan häntä kohden. Hän sovitti nuolen
jousenjänteelle ja odotti.
Viiden minuutin kuluttua linnut ottelivat viidenkymmenen kyynärän
päässä siitä paikasta, missä bushmanni oli. Toinen trapeista olisi
voinut kuulla jousenjänteen helähdyksen, jos se olisi kuunnellut.
Toinen ei olisi sitä voinut kuulla, sillä ennenkuin ääni olisi voinut
sen saavuttaa, pisti myrkytetty nuoli läpi sen korvien. Väkänen oli
mennyt lävitse, ja varsi jäi päähän, tunkeutuen sen puhki.
Lintu kaatui tietysti kuolleena ruohikkoon, vähemmän kummissaan kuin
sen vastustaja.
Tämä kuvitteli ensin, että se _itse_ oli sen aikaansaanut, ja alkoi
voitonriemuisasti tepastella kaatuneen vihollisensa ympärillä.
Mutta sitten sen silmään osui nuoli, joka pisti toisen pään lävitse.
Siitä se ei mitään tiennyt. _Tuota_ se ei ollut tehnyt. Mitä ihmettä --
Jos sille olisi annettu vielä hetkinen ajatusaikaa, olisi se kenties
lähtenyt käpälämäkeen; mutta ennenkuin se ehti päättää asian, kuului
toinen jousenjänteen helähdys, toinen vasama viuhui ilmassa, ja toinen
trappi makasi ruohikkoon ojentuneena.
Swartboy syöksyi nyt esiin ja otti riistan haltuunsa; molemmat nuoret
kukot näkyivät olevan mainiossa lihassa paahtamista varten.
Ripustettuansa linnut korkealle oksalle, varjellakseen niitä
sakaaleilta ja hyeenoilta, metsämiehet jatkoivat matkaansa; ja pian
jälleen astuttuaan virran uomaan seurasivat sitä yhä alemmas.