Van Bloom arveli nyt, että hyeenat luultavasti tulisivat suureksi
vitsaukseksi hänelle. Ei liha, ei mikään olisi turvassa niiltä --
yksinpä hänen lapsensakin olisivat vaarassa, jos ne jäisivät yksin
leiriin; ja epäilemättä hänen olisi usein pakko jättää heidät, koska
hän tarvitsisi vanhemmat mukaansa metsästysretkilleen.
Olipa siellä vielä pelättävämpiäkin eläimiä kuin hyeenat. Sinäkin yönä
he olivat kuulleet alhaalta lammelta leijonan karjuntaa; ja aamun
tullen osoittivat jäljet useiden tällaisten elukoiden käyneen veden
partaalla juomassa.
Kuinka saattaisi jättää pikku Trüeyn -- oman rakkaan pikku Trüeynsä,
-- tai Janin, joka ei ollut rahtustakaan suurempi -- kuinka saattaisi
hän jättää heidät avonaiseen leiriin, kun moisia hirviöitä kuljeskeli
ympärillä? Hän ei voinut sitä ajatellakaan.
Hän mietti, mihin suuntaan alkaisi toimia. Ensin hän ajatteli rakentaa
talon. Se olisi ehdottomasti aikaa kysyvä työ. Ei ollut hyvää eikä
sopivaa rakennusainetta. Kivirakennus vaatisi paljon vaivaa -- koska
kivet täytyisi tuoda lähes mailin päästä ja vielä käsin kantaa. Se ei
kävisi laatuun, sillä van Bloom viipyisi ehkä vain lyhyen ajan sillä
paikalla. Kenties hän ei löytäisi moniakaan norsuja siellä, ja silloin
hänen täytyisi lähteä muuanne.
Miksi ei voi rakentaa hirsimajaa? sanot sinä. Siinähän ei olisi niin
suurta puuhaa, kun seutu osaksi oli varsin metsäinen, ja heillä oli
kirves.
Tienoo oli osaksi metsäinen todella, mutta erikoisella tavalla.
Lukuunottamatta nwana-puita, jotka olivat pitkien matkojen päässä
toisistaan -- ja säännöllisesti ikäänkuin olisivat olleet istutettuja
-- ei siellä ollut mitään, joka olisi ansainnut rungon nimeä. Kaikki
muut olivat pelkkiä "pensaita" -- okaista viidakkoa, jossa kasvoi
mimoosia, euphorbioita, puuntapaisia aloeita, strelitziaa ja kauheita
zamia-kasveja, kauniita kyllä katsella, mutta vallan hyödyttömiä taloa
rakennettaessa. Nwanat olivat tietysti liian suuria seinähirsiksi.
Yhden sellaisen kaataminen olisi miltei ollut talonrakentamisen
vertainen työ; ja jotta niistä olisi saatu lautoja, olisi tarvittu
höyrysaha. Niinpä siis ei voinut ajatellakaan tehdä hirsimajaa.
Heikko paaluista ja kaisloista valmistettu rakennus ei olisi tarpeeksi
turvallinen. Vihastunut sarvikuono tai norsu hajoittaisi sellaisen
talon maan tasalle muutamassa hetkessä.
Otaksukaamme vielä, että lähistöllä oli _ihmissyöjiä_. Swartboy luuli
niitä olevan ja piti seutua siitä tunnettuna. Kun se ei ollut etäällä
Swartboyn syntymäpaikasta, oli van Bloom, jolla oli syytä luottaa
bushmannin sanoihin, taipuvainen sitä uskomaan. Mitä suojaa antaisi
heikko maja _ihmissyöjää_ vastaan? Ei paljoa todellakaan.
Van Bloom oli ymmällä ja neuvoton. Hän ei voinut alkaa
metsästysretkiänsä, ennenkuin tämä kysymys oli ratkaistu. Jonkinlainen
paikka täytyi valmistaa, missä lapset olisivat turvassa hänen
poissaollessaan.
Hautoessaan mielessään tätä asiaa hän sattui katsahtamaan ylös
nwana-puun oksiin. Hänen huomionsa kiintyi oitis noihin suunnattomiin
haaroihin, sillä ne olivat herättäneet hänessä eloon omituisen muiston.
Hän muisti kuulleensa, että maan joissakin osissa eikä kenties
kovinkaan kaukana hänen silloisesta olinpaikastaan alkuasukkaat _asuvat
puissa_. Että joskus kokonainen heimo, johon kuuluu viisikymmentä
henkeä tai enemmänkin, laittaa kotinsa yhteen ainoaan puuhun; ja sen he
tekevät ollakseen turvassa villeiltä eläimiltä ja joskus yhtä villeiltä
ihmisiltä. Että he rakentavat talonsa lavoille, jotka sovitetaan
vaakasuorille oksille; ja että he nousevat kotiinsa pitkin tikapuita,
jotka vedetään heidän jäljessään sisään yöksi, kun he menevät levolle.
Tuota kaikkea oli van Bloom kuullut, ja se kaikki on varmasti totta.
Luonnollisesti johtui hänen mieleensä ajatus, miksei _hän_ voisi
tehdä samoin. Miksi hän ei voisi rakentaa taloa jättiläismäiseen
nwanaan? Siellähän olisi kaikki hänen toivomansa turvallisuus. Siellä
he kaikki voisivat nukkua täysin luottaen hyvään suojaan. Metsälle
mennessään hän voisi jättää lapset sinne, saattaen olla varma
tapaavansa heidät palatessaan. Ihailtava ajatus! Millainen oli sen
toimeenpano-mahdollisuus?
Hän alkoi miettiä sitä. Jos hänellä vain olisi lautoja valmistaakseen
lavalaitteet eli permannon, olisi muu helppoa. Mikä ohut katto tahansa
riittäisi tuolla ylhäällä. Lehvät muodostivat miltei katon. Mutta
lattia-ainekset -- ne olivat vaikeutena. Mistä saisi lautoja? Ei
mistään lähitienoilta.
Hänen silmänsä sattuivat juuri silloin osumaan vankkureihin. Ah, niissä
oli lautoja; mutta ajoittaako nuo kauniit vankkurit? Ei -- ei -- ei!
Sellaista ei voinut ajatellakaan.
Mutta seis! Ei ollutkaan välttämätöntä _hajoittaa_ niitä --
ei tarvinnut kiskoa irti ainoatakaan naulaa. Ne täyttäisivät
tarkoituksensa, vaikkei niistä lohkaistaisi siruakaan. Mainiot
ajoneuvot olivat niin tehdyt, että ne voitiin irroittaa osiin ja panna
mielen mukaan jälleen kokoon.
Hän voisi ottaa ne kappaleiksi. Leveä pohja jäisi vain kokonaiseksi.
Siitä juuri tulisi permanto. Eläköön!
Innostuneena tämän mainion suunnitelman kehittymisestä kenttäkornetti
ilmaisi sen nyt toisille. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli
erinomainen asia, ja koska heillä oli päivä edessään, ryhtyivät he
ilman muuta hankettaan toteuttamaan.
Ensin oli valmistettava kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Se vei
hyvän aikaa; mutta vihdoin oli lyöty kokoon tukeva, alkuperäinen
tekele, joka ihailtavan hyvin täytti tarkoituksensa. Sen avulla he
pääsivät alimmalle haaralle ja saattoivat sieltä rakentaa portaita
toisille.
Van Bloom kapusi ylös ja huolellisen tarkastuksen jälkeen valitsi lavan
aseman. Se tulisi nojaamaan kahteen vankkaan yhtä korkealla olevaan
vaakasuoraan haaraan, jotka erosivat toisistaan hyvin vähitellen.
Suuren puun paksujen oksien paljous salli hänen vapaasti valita.
Vankkurit otettiin nyt kappaleiksi -- vain muutaman minuutin työ --
ja pohja hinattiin ensimmäisenä ylös. Se ei ollut helppo tehtävä ja
vaati leirin koko voiman. Vankat hihnat kiinnitettiin toiseen päähän,
ja ne sovitettiin kulkemaan erään puunhaaran päällitse, joka oli vielä
korkeammalla kuin ne, jotka tulisivat lavaa kannattamaan. Yksi heistä
oli ylhäällä ohjatakseen mahtavaa lankkulaitetta, sillä välin kun
toiset ponnistelivat voimiansa köysien kimpussa alhaalla. Yksinpä pikku
Jankin veti kaikin voimin -- vaikka yksi ainoa tavallisten mittojen
mukainen naula olisi suunnilleen vastannut hänen voimansa määrää.
Laitetta hinattiin, kunnes se kauniisti lepäsi kannattavien haarojen
tukemana; silloin kuului alhaalta hurraahuuto, ja siihen vastasi
Swartboy oksien seasta.
Raskain osa työtä oli suoritettu. Vankkuriarkut kuljetettiin ylös pala
palalta ja asetettiin aivan entisille paikoilleen. Muutamia oksia
hakattiin poikki, jotta saataisiin tilaa katokselle; sitten sekin
hinattiin ylös ja nostettiin paikoilleen.
Auringon laskiessa oli kaikki kunnossa ja ilmamaja valmiina nukkumista
varten. Ja todella he nukkuivatkin jo sinä yönä siellä, tai kuten Hans
leikillisesti sanoi, he menivät kaikki "yöpuulle".
He eivät kuitenkaan pitäneet uutta asumustaan aivan täydellisenä vielä.
Seuraavana päivänä he jatkoivat sen valmistelua. Suurten paalujen
avulla he laajensivat lavansa vankkureista aivan puun runkoon saakka,
jotta heillä olisi leveä ala, millä liikkua.
Paalut punottiin yhteen vitsaksilla; näitä saatiin tältä seudulta
kotoisin olevasta, kauniista riippaoksaisesta pajusta (_Salix
babylonica_), jota kasvoi useita puita lammen rannalla. Kaiken päälle
pantiin paksu savipäällystys, joka saatiin järven rannasta, niin
että he tarpeen vaatiessa voisivat todella sytyttää tulen ja keittää
illallisensa puussa.
Tehdäkseen permannon vielä hienommaksi he hankkivat jonkun verran sitä
ainetta, josta muurahaiskeot ovat rakennetut; kun se on laadultaan
tahmeata, tulee siitä melkein yhtä kestävää muurilaastia kuin
roomalainen sementti.
Kun _päärakennus_ oli viimeistelty, laittoi Swartboy lavan itselleen
ja toisen Tottylle tilavan nwanan toiseen osaan. Kummankin lavan
yläpuolelle hän oli rakentanut katon eli suojuksen turvaamaan niiden
haltijoita sateelta tai kasteelta.
Jotenkin omituisilta näyttivät nuo kaksi suojusta, jotka kumpikin
olivat suunnilleen tavallisen sateenvarjon suuruisia. Niiden omituisuus
johtui siitä tosiasiasta, että ne olivat norsunkorvia!