PIKKU JANIN SEIKKAILU.

Olisi ollut parempi, ettei Jan olisi milloinkaan nähnyt pientä "urebiä"

-- parempi sekä Janille että antiloopille, sillä sinä yönä tuo viaton

olento aiheutti hurjan säikähdyksen leirissä.

He olivat kaikki menneet levolle, kuten edellisenäkin iltana --

van Bloom ja neljä lasta vankkureihin, kun taas bushmanni ja Totty

nukkuivat ulkosalla. Viimemainittu makasi vankkurien alla; mutta

Swartboy oli sytyttänyt suuren tulen jonkun matkan päähän niistä ja

ojentautunut sen vierelle, kääriytyneenä lammasnahkaiseen vaippaansa.

He olivat kaikki vaipuneet uneen, eivätkä hyeenat olleet heitä

häirinneet. Tämä oli helposti selitettävissä. Kolme sinä päivänä

ammuttua hevosta kiinnitti tuon herrasväen huomiota, sillä niiden

ilkeitä ääniä voi kuulla siltä suunnalta, missä haaskat olivat. Kun

niillä oli kylliksi illallista, eivät ne huomanneet olevan aihetta

uskaltautua leirin läheisyyteen, missä ne olivat saaneet kokea moisen

vihamielisen vastaanoton edellisenä iltana. Niin tuumiskeli van Bloom

kääntyessään kyljelleen ja nukahtaessaan.

Hän ei kuitenkaan arveluissaan ollut oikeassa. Oli totta, että hyeenat

juuri silloin aterioivat hevosten ääressä; mutta oli erehdys otaksua

sen tyydyttävän noita saaliinhimoisia petoja, jotka eivät koskaan

näytä saavan kyllikseen. Kauan ennen aamua olisi van Bloom, jos hän

olisi ollut valveilla, kuullut tuon raivoisen naurun leiriä lähempänä

ja voinut nähdä hyeenain viheriäisten silmien kiiluvan Swartboyn

leiritulen sammuvassa leimussa.

Tosin hän kuulikin kerran herätessään petojen ääniä; mutta tietäen,

että biltong oli sinä iltana asetettu pois ulottuvilta, ja ajatellen,

ettei siellä ollut mitään, jota ne voisivat vahingoittaa, hän ei pannut

mitään merkitystä niiden meluaville mielenilmaisuille, vaan nukahti

uudelleen. Hänet havahdutti kuitenkin kimeä parkaisu, kuulostaen kuin

joku eläin olisi kuolemantuskassa; ja sitten seurasi toinen parkaisu,

joka tuntui äkkiä katkeavan, kun elukan huuto tukahutettiin.

Näissä huudoissa van Bloom kuten toisetkin -- jotka nyt myöskin olivat

valveilla -- tunsivat urebin määkimisen, sillä he olivat useita kertoja

kuulleet sitä iltapäivän kuluessa.

"Hyeenat tappavat sen!" ajattelivat he. Mutta heillä ei ollut aikaa

sitä sanoa, ennenkuin toinen ja vallan erilainen huuto kuului heidän

korviinsa ja sai heidät kaikki hypähtämään ikäänkuin olisi pommi

räjähtänyt vankkurien alla. Tuo huuto oli Janin ääni ja kuului samalta

suunnalta, mistä tukahutetun antiloopin parkaisu tuli.

"Taivaan tähden! Mitä se saattoi merkitä?"

Lapsen ääni kaikui ensin heidän korvissaan äkillisenä hätähuutona --

sitten seurasi sekavaa hälinää, muistuttaen tappelun rymäkkää -- ja

jälleen kuultiin Janin kovasti huutavan apua, ja samalla hänen äänensä

katkesi, ja joka kirkaisu tuntui tulevan yhä kauempaa. _Jokin tai joku

kuljetti häntä pois!_

Tämä ajatus juolahti van Bloomin, Hansin ja Hendrikin mieleen samalla

kertaa. Luonnollisesti se täytti heidät kauhistuksella; ja kun he

tuskin vielä olivat hereillä, eivät he tienneet mitä tehdä.

Janin huudot saivat heidät kuitenkin pian järkiinsä; ja heidän kaikkien

ensi ajatus oli juosta siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat.

Pyssyjen tapaileminen olisi vienyt aikaa, ja kaikki kolme hyppäsivät

vankkureista ilman niitä.

Totty oli jalkeilla ja soperteli, muttei tiennyt enempää kuin hekään,

mitä oli tapahtunut.

He eivät kauvan viivähtäneet häneltä kyselemässä. Swartboyn ääni, joka

kuului kovana haukkumisena, kutsui heitä muuanne; ja nyt he näkivät

punaisena loimuavan kekäleen ryntävän pimeyden halki, epäilemättä tuon

kelpo miehen käsien kantamana.

He hyökkäsivät loimuavan soihdun osoittamaan suuntaan ja juoksivat

niin nopeaan kuin voivat. He kuulivat yhä bushmannin äänen ja

kauhistuksekseen Janin kirkaisut _etäämpänä siitä_.

Tietysti he eivät ymmärtäneet, mikä tämän kaiken aiheutti. He vain

ponnistelivat eteenpäin pelottavien epäluulojen vallassa.

Saavuttuaan jonkun viidenkymmenen askeleen päähän kekäleestä, he

huomasivat sen äkkiä laskevan, sitten nousevan jälleen ja taas

laskevan, nopeaan ja kiivaasti. He saattoivat kuulla bushmannin äänen

haukkuvan kovemmin kuin ennen, ikäänkuin hän paraikaa kurittaisi

jotakin elukkaa.

Mutta Janin ääntä he eivät enää kuulleet -- hän ei parkunut enää --

oliko hän kuollut?

Hirvittävin aavistuksin he ryntäsivät edelleen.

Heidän saapuessaan paikalle tarjoutui omituinen näky heidän

katseilleen. Jan makasi maassa, pitäen lujalla otteella kiinni

pensaista, joiden juurella hän oli. Hänen toisesta ranteestaan lähti

tukeva nahkahihna, joka kulki pensaikon lävitse usean jalan päähän;

ja sen toisessa päässä oli kiinni urebi-kili, kuolleena ja julmasti

runneltuna. Sen ääressä seisoi Swartboy palavine kekäleineen, joka

leimahteli sitä kirkkaammin, kun hän oli juuri hotaissut sillä

saaliinhimoista hyeenaa selkään. Tämä ei ollut näkyvissä. Se oli kauan

sitten hiipinyt tiehensä, mutta kukaan ei ajatellutkaan takaa-ajoa,

koska kaikki olivat liian huolissaan Janin vuoksi.

Lapsi nostettiin viivyttelemättä pystyyn. Kaikkien silmät tarkastelivat

häntä innokkaasti, nähdäkseen mihin hän oli haavoittunut; ja

ilonhuudahdus kaikui pian ilmoille heidän huomatessaan, ettei mitään

haavan kaltaista voinut havaita hänen pienoisessa ruumiissaan, paitsi

orjantappuroiden naarmuja ja syvää hihnanjälkeä hänen ranteessaan. Hän

oli nyt tointunut ja vakuutti heille kaikille, ettei hän ollut lainkaan

vahingoittunut. Eläköön! Jan oli pelastettu!

Nyt jäi Janin osaksi selittää tämä salaperäinen juttu kaikille.

Hän oli maannut vankkureissa muiden kanssa, mutta ei nukuksissa kuten

he. Ei, hän ei voinut silmänräpäystäkään nukkua ajatellessaan uutta

lemmikkiään, joka oli alhaalla pyörään sidottuna, koska vankkureissa ei

ollut tilaa.

Jan oli saanut päähänsä, että hän tahtoi vielä kerran katsella urebia,

ennenkuin hän nukkuisi. Niinpä hän sanomatta sanaakaan hiipi ulos

katoksesta ja laskeutui sinne, missä antilooppi oli sidottuna. Hän

päästi sen hiljaa irti ja vei sen sitten tulen valoon, johon istahti

ihailemaan elukkaa.

Silmäiltyään sitä ihastuneena kotvan aikaa hän tuumi, ettei Swartboy

voisi muuta kuin ottaa osaa hänen tunteeseensa; ja ilman muuta hän

ravisteli bushmannin hereille.

Tällä ei ollut suurtakaan halua joutua herätetyksi unestaan katsomaan

eläintä, jollaisia hän oli aikoinaan syönyt satoja. Mutta Jan ja

Swartboy olivat hyvät ystävykset, eikä bushmanni ollut vihainen. Hän

siis noudatti nuoren herransa päähänpistoa, ja nuo kaksi istuivat

hetkisen keskustellen lemmikistä.

Vihdoin Swartboy ehdotti nukkumista. Jan suostui siihen vain sillä

ehdolla, että Swartboy antaisi hänen nukkua vieressään. Hän noutaisi

huopapeitteensä vankkureista eikä vaivaisi Swartboyta pyytämällä osaa

tämän vaipasta.

Swartboy vastusti ensin; mutta Jan väitti tunteneensa vilua

vankkureissa ja osaksi juuri sentähden tulleensa alas tulen luo. Kaikki

tämä oli pelkkää viekkautta pikku veitikassa. Mutta Swartboy ei voinut

häneltä mitään kieltää ja suostui viimein. Hän ei nähnyt siinä mitään

vaaraa, kun ei ollut sateenkaan merkkiä.

Jan palasi sitten vankkureihin, kiipesi äänettömästi ylös, otti omat

huopapeitteensä ja toi ne tulen ääreen. Sitten hän kietoutui niihin

ja laskeutui Swartboyn viereen, urebi seisoen lähellä ja sellaisessa

asennossa, että hän vielä maatessaankin saattoi sitä silmäillä.

Estääkseen sitä lähtemästä pois, hän oli kiinnittänyt lujan nahkahihnan

sen kaulaan ja toisen pään sitonut ranteeseensa.

Hän loikoili hetkisen tarkastellen somaa lemmikkiään. Mutta uni voitti

hänet vihdoin, ja urebin kuva häipyi hänen silmistään.

Paitsi tätä, Jan osasi vallan vähän kertoa, mitä hänelle oli

tapahtunut. Hän oli herännyt äkilliseen nykäykseen ranteessaan ja

kuullut antiloopin parkaisun. Mutta hän ei ollut vielä oikein avannut

silmiään, ennenkuin tunsi itseään voimakkaasti vedettävän pitkin maata.

Hän luuli ensin, että Swartboy kujeili hänen kanssaan; mutta

kulkiessaan tulen ohi hän näki sen valossa, että suuri musta eläin oli

tarttunut urebiin ja veti sekä häntä että sitä mukanaan.

Luonnollisesti hän silloin alkoi huutaa apua ja tarttui kaikkeen

mahdolliseen estääkseen petoa viemästä itseään. Mutta hän ei saanut

mistään kiinni, ennenkuin huomasi olevansa tiheässä pensaikossa ja

siihen hän tarttui ja piti kiinni kaikin voimin.

Hän ei olisi kauan jaksanut pitää puoliansa hyeenan voimaa vastaan;

mutta juuri silloin Swartboy tuli paikalle tulisoihtuineen ja ajoi

ryövärin pois oikealla sivallusten ryöpyllä.

Tullessaan takaisin tulen valoon he huomasivat Janin voivan mainiosti.

Mutta poloinen urebi -- se oli surkeasti raadeltu eikä nyt ollut

enemmän arvoinen kuin kuollut rotta.

Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla · 第 53 / 100 题