Olisi ollut parempi, ettei Jan olisi milloinkaan nähnyt pientä "urebiä"
-- parempi sekä Janille että antiloopille, sillä sinä yönä tuo viaton
olento aiheutti hurjan säikähdyksen leirissä.
He olivat kaikki menneet levolle, kuten edellisenäkin iltana --
van Bloom ja neljä lasta vankkureihin, kun taas bushmanni ja Totty
nukkuivat ulkosalla. Viimemainittu makasi vankkurien alla; mutta
Swartboy oli sytyttänyt suuren tulen jonkun matkan päähän niistä ja
ojentautunut sen vierelle, kääriytyneenä lammasnahkaiseen vaippaansa.
He olivat kaikki vaipuneet uneen, eivätkä hyeenat olleet heitä
häirinneet. Tämä oli helposti selitettävissä. Kolme sinä päivänä
ammuttua hevosta kiinnitti tuon herrasväen huomiota, sillä niiden
ilkeitä ääniä voi kuulla siltä suunnalta, missä haaskat olivat. Kun
niillä oli kylliksi illallista, eivät ne huomanneet olevan aihetta
uskaltautua leirin läheisyyteen, missä ne olivat saaneet kokea moisen
vihamielisen vastaanoton edellisenä iltana. Niin tuumiskeli van Bloom
kääntyessään kyljelleen ja nukahtaessaan.
Hän ei kuitenkaan arveluissaan ollut oikeassa. Oli totta, että hyeenat
juuri silloin aterioivat hevosten ääressä; mutta oli erehdys otaksua
sen tyydyttävän noita saaliinhimoisia petoja, jotka eivät koskaan
näytä saavan kyllikseen. Kauan ennen aamua olisi van Bloom, jos hän
olisi ollut valveilla, kuullut tuon raivoisen naurun leiriä lähempänä
ja voinut nähdä hyeenain viheriäisten silmien kiiluvan Swartboyn
leiritulen sammuvassa leimussa.
Tosin hän kuulikin kerran herätessään petojen ääniä; mutta tietäen,
että biltong oli sinä iltana asetettu pois ulottuvilta, ja ajatellen,
ettei siellä ollut mitään, jota ne voisivat vahingoittaa, hän ei pannut
mitään merkitystä niiden meluaville mielenilmaisuille, vaan nukahti
uudelleen. Hänet havahdutti kuitenkin kimeä parkaisu, kuulostaen kuin
joku eläin olisi kuolemantuskassa; ja sitten seurasi toinen parkaisu,
joka tuntui äkkiä katkeavan, kun elukan huuto tukahutettiin.
Näissä huudoissa van Bloom kuten toisetkin -- jotka nyt myöskin olivat
valveilla -- tunsivat urebin määkimisen, sillä he olivat useita kertoja
kuulleet sitä iltapäivän kuluessa.
"Hyeenat tappavat sen!" ajattelivat he. Mutta heillä ei ollut aikaa
sitä sanoa, ennenkuin toinen ja vallan erilainen huuto kuului heidän
korviinsa ja sai heidät kaikki hypähtämään ikäänkuin olisi pommi
räjähtänyt vankkurien alla. Tuo huuto oli Janin ääni ja kuului samalta
suunnalta, mistä tukahutetun antiloopin parkaisu tuli.
"Taivaan tähden! Mitä se saattoi merkitä?"
Lapsen ääni kaikui ensin heidän korvissaan äkillisenä hätähuutona --
sitten seurasi sekavaa hälinää, muistuttaen tappelun rymäkkää -- ja
jälleen kuultiin Janin kovasti huutavan apua, ja samalla hänen äänensä
katkesi, ja joka kirkaisu tuntui tulevan yhä kauempaa. _Jokin tai joku
kuljetti häntä pois!_
Tämä ajatus juolahti van Bloomin, Hansin ja Hendrikin mieleen samalla
kertaa. Luonnollisesti se täytti heidät kauhistuksella; ja kun he
tuskin vielä olivat hereillä, eivät he tienneet mitä tehdä.
Janin huudot saivat heidät kuitenkin pian järkiinsä; ja heidän kaikkien
ensi ajatus oli juosta siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat.
Pyssyjen tapaileminen olisi vienyt aikaa, ja kaikki kolme hyppäsivät
vankkureista ilman niitä.
Totty oli jalkeilla ja soperteli, muttei tiennyt enempää kuin hekään,
mitä oli tapahtunut.
He eivät kauvan viivähtäneet häneltä kyselemässä. Swartboyn ääni, joka
kuului kovana haukkumisena, kutsui heitä muuanne; ja nyt he näkivät
punaisena loimuavan kekäleen ryntävän pimeyden halki, epäilemättä tuon
kelpo miehen käsien kantamana.
He hyökkäsivät loimuavan soihdun osoittamaan suuntaan ja juoksivat
niin nopeaan kuin voivat. He kuulivat yhä bushmannin äänen ja
kauhistuksekseen Janin kirkaisut _etäämpänä siitä_.
Tietysti he eivät ymmärtäneet, mikä tämän kaiken aiheutti. He vain
ponnistelivat eteenpäin pelottavien epäluulojen vallassa.
Saavuttuaan jonkun viidenkymmenen askeleen päähän kekäleestä, he
huomasivat sen äkkiä laskevan, sitten nousevan jälleen ja taas
laskevan, nopeaan ja kiivaasti. He saattoivat kuulla bushmannin äänen
haukkuvan kovemmin kuin ennen, ikäänkuin hän paraikaa kurittaisi
jotakin elukkaa.
Mutta Janin ääntä he eivät enää kuulleet -- hän ei parkunut enää --
oliko hän kuollut?
Hirvittävin aavistuksin he ryntäsivät edelleen.
Heidän saapuessaan paikalle tarjoutui omituinen näky heidän
katseilleen. Jan makasi maassa, pitäen lujalla otteella kiinni
pensaista, joiden juurella hän oli. Hänen toisesta ranteestaan lähti
tukeva nahkahihna, joka kulki pensaikon lävitse usean jalan päähän;
ja sen toisessa päässä oli kiinni urebi-kili, kuolleena ja julmasti
runneltuna. Sen ääressä seisoi Swartboy palavine kekäleineen, joka
leimahteli sitä kirkkaammin, kun hän oli juuri hotaissut sillä
saaliinhimoista hyeenaa selkään. Tämä ei ollut näkyvissä. Se oli kauan
sitten hiipinyt tiehensä, mutta kukaan ei ajatellutkaan takaa-ajoa,
koska kaikki olivat liian huolissaan Janin vuoksi.
Lapsi nostettiin viivyttelemättä pystyyn. Kaikkien silmät tarkastelivat
häntä innokkaasti, nähdäkseen mihin hän oli haavoittunut; ja
ilonhuudahdus kaikui pian ilmoille heidän huomatessaan, ettei mitään
haavan kaltaista voinut havaita hänen pienoisessa ruumiissaan, paitsi
orjantappuroiden naarmuja ja syvää hihnanjälkeä hänen ranteessaan. Hän
oli nyt tointunut ja vakuutti heille kaikille, ettei hän ollut lainkaan
vahingoittunut. Eläköön! Jan oli pelastettu!
Nyt jäi Janin osaksi selittää tämä salaperäinen juttu kaikille.
Hän oli maannut vankkureissa muiden kanssa, mutta ei nukuksissa kuten
he. Ei, hän ei voinut silmänräpäystäkään nukkua ajatellessaan uutta
lemmikkiään, joka oli alhaalla pyörään sidottuna, koska vankkureissa ei
ollut tilaa.
Jan oli saanut päähänsä, että hän tahtoi vielä kerran katsella urebia,
ennenkuin hän nukkuisi. Niinpä hän sanomatta sanaakaan hiipi ulos
katoksesta ja laskeutui sinne, missä antilooppi oli sidottuna. Hän
päästi sen hiljaa irti ja vei sen sitten tulen valoon, johon istahti
ihailemaan elukkaa.
Silmäiltyään sitä ihastuneena kotvan aikaa hän tuumi, ettei Swartboy
voisi muuta kuin ottaa osaa hänen tunteeseensa; ja ilman muuta hän
ravisteli bushmannin hereille.
Tällä ei ollut suurtakaan halua joutua herätetyksi unestaan katsomaan
eläintä, jollaisia hän oli aikoinaan syönyt satoja. Mutta Jan ja
Swartboy olivat hyvät ystävykset, eikä bushmanni ollut vihainen. Hän
siis noudatti nuoren herransa päähänpistoa, ja nuo kaksi istuivat
hetkisen keskustellen lemmikistä.
Vihdoin Swartboy ehdotti nukkumista. Jan suostui siihen vain sillä
ehdolla, että Swartboy antaisi hänen nukkua vieressään. Hän noutaisi
huopapeitteensä vankkureista eikä vaivaisi Swartboyta pyytämällä osaa
tämän vaipasta.
Swartboy vastusti ensin; mutta Jan väitti tunteneensa vilua
vankkureissa ja osaksi juuri sentähden tulleensa alas tulen luo. Kaikki
tämä oli pelkkää viekkautta pikku veitikassa. Mutta Swartboy ei voinut
häneltä mitään kieltää ja suostui viimein. Hän ei nähnyt siinä mitään
vaaraa, kun ei ollut sateenkaan merkkiä.
Jan palasi sitten vankkureihin, kiipesi äänettömästi ylös, otti omat
huopapeitteensä ja toi ne tulen ääreen. Sitten hän kietoutui niihin
ja laskeutui Swartboyn viereen, urebi seisoen lähellä ja sellaisessa
asennossa, että hän vielä maatessaankin saattoi sitä silmäillä.
Estääkseen sitä lähtemästä pois, hän oli kiinnittänyt lujan nahkahihnan
sen kaulaan ja toisen pään sitonut ranteeseensa.
Hän loikoili hetkisen tarkastellen somaa lemmikkiään. Mutta uni voitti
hänet vihdoin, ja urebin kuva häipyi hänen silmistään.
Paitsi tätä, Jan osasi vallan vähän kertoa, mitä hänelle oli
tapahtunut. Hän oli herännyt äkilliseen nykäykseen ranteessaan ja
kuullut antiloopin parkaisun. Mutta hän ei ollut vielä oikein avannut
silmiään, ennenkuin tunsi itseään voimakkaasti vedettävän pitkin maata.
Hän luuli ensin, että Swartboy kujeili hänen kanssaan; mutta
kulkiessaan tulen ohi hän näki sen valossa, että suuri musta eläin oli
tarttunut urebiin ja veti sekä häntä että sitä mukanaan.
Luonnollisesti hän silloin alkoi huutaa apua ja tarttui kaikkeen
mahdolliseen estääkseen petoa viemästä itseään. Mutta hän ei saanut
mistään kiinni, ennenkuin huomasi olevansa tiheässä pensaikossa ja
siihen hän tarttui ja piti kiinni kaikin voimin.
Hän ei olisi kauan jaksanut pitää puoliansa hyeenan voimaa vastaan;
mutta juuri silloin Swartboy tuli paikalle tulisoihtuineen ja ajoi
ryövärin pois oikealla sivallusten ryöpyllä.
Tullessaan takaisin tulen valoon he huomasivat Janin voivan mainiosti.
Mutta poloinen urebi -- se oli surkeasti raadeltu eikä nyt ollut
enemmän arvoinen kuin kuollut rotta.