Seuraavana aamuna hyeenat ja sakaalit olivat kadonneet näyttämöltä,
ja kaikkein kummastukseksi ei oltu lihan rahtustakaan jätetty
elefantin luihin. Suunnaton luuranko oli siellä puhtaaksi kaluttuna,
olipa hyeenain karhea kieli hivuttanut luutkin valkoisiksi. Ja vielä
ihmeellisempää kertoa, kaksi hevosta -- nämä eläinparat oli jo kauan
sitten jätetty omiin hoiviinsa -- oli surmattu yön kuluessa, ja
niiden luurangot olivat lyhyen matkan päässä leiristä yhtä paljaiksi
kaluttuina kuin elefantinkin.
Kaikki tämä todisti sitä, että suurella saaliinhimoisten elukoiden
joukolla täytyi olla koti tässä seudussa -- todistaen myös, että
riistaa täytyi olla runsaasti, sillä missä sitä ei ole kosolta, siellä
eivät saalistavat pedot voi elää. Lammen rannoilla näkyvien jälkien
paljoudesta päättäen olikin todella silminnähtävää, että monenlaisia
eläimiä oli käynyt siellä juomassa yön kuluessa. Siellä oli kvaggan
pyöreä, luja kavio ja sen läheisen heimolaisen, "dauw"- eläimen;
ja siellä oli vuorikauriin somat kavionmerkit sekä hirviantiloopin
suuremmat jäljet; ja näiden joukossa van Bloom huomasi myös pelätyn
leijonan jälkiä. Vaikkakaan he eivät olleet kuulleet sen karjuntaa
sinä yönä, eivät he epäilleet sitä, että tässä osassa maata oli paljon
sen sukua. Sen mielisaaliin -- kvaggojen, vuorikauriiden ja hirvien --
sielläolo oli varma merkki siitä, ettei eläinten kuningas ollut kaukana.
Paljon työtä ei tehty sinä päivänä. Raskas puuha, biltongin
"suolaaminen", jossa he olivat ahertaneet koko edellisen päivän, ja
heidän häiritty leponsa teki heidät kaikki välinpitämättömiksi; eikä
van Bloomilla enempää kuin muillakaan ollut halua työhön. Niin he
liikuskelivat leirissä ja saivat varsin vähän aikaan.
Swartboy otti norsunjalkansa uunista ja puhdisti ne; hän otti myös
biltongin alas ja sovitti sen niin, että aurinko sai siihen paremmin
vaikuttaa. Van Bloom itse ampui kolme jäljellä olevaa hevosta,
ajettuaan ne hyvän matkan päähän leiristä. Hän teki sen lopettaakseen
eläinparkojen kärsimykset -- sillä jokaiselle oli selvää, etteivät ne
voisi elää päivää tai kahta kauemmin; ja lähettää luoti niiden jokaisen
sydämeen, -- se oli vain armeliaisuutta.
Kaikesta kenttäkornetin karjasta oli ainoastaan lehmä jäljellä, ja
sitä hoidettiin nyt mitä suurimmalla huolella. Ilman kallisarvoista
maitoa, jota se runsain mitoin antoi, olisi heidän ravintonsa ollut
kylläkin metsäläismäistä; ja he antoivat täyden arvon sen tekemälle
palvelukselle. Joka päivä se vietiin parhaalle laitumelle ja iltasella
suljettiin "odota-vähän"-orjantappuroista valmistettuun turvalliseen
kraaliin, joka oli rakennettu sitä varten vähän matkan päähän puusta.
Orjantappurat olivat sovitetut niin, että niiden varret olivat
säteittäin sisäänpäin, kun taas tiheät latvat olivat käännetyt
ulospäin, muodostaen teräväkärkisen paalutuksen, mistä tuskin ainoakaan
eläin olisi yrittänyt lävitse. Moinen muuri karkoittaa leijonankin,
jollei sitä ärsyttämällä ole saatu raivoon ja uhkarohkeaksi.
Luonnollisesti oli lehmälle jätetty aukko, josta se voi kulkea sisään
ja ulos, ja se suljettiin erinomaisen suurella pensaalla, joka teki
veräjän virkaa. Sellainen oli "vanhan kreivin" kraali. Paitsi lehmää
oli ainoa leiriin jäänyt elävä Trüeyn pieni lemmikki, gasellinvasikka.
Mutta juuri sinä päivänä tuli lisäksi toinen suosikki, pieni rakas
olento, ei vähemmän kaunis kuin hyppykauris ja vielä pienempi
mittasuhteiltaan. Se oli "urebin" poikanen, noita pieniä siroja
antiloopeja, joita on niin moninaisia eteläisen Afrikan tasangoilla ja
pensastoissa.
Hendrikille he olivat kiitollisuudenvelassa ei ainoastaan tästä
lemmikistä, vaan myöskin sinä päivänä päivälliseksi saamastaan
herkullisesta metsänriistasta, josta he kaikki, Swartboyta
lukuunottamatta, pitivät enemmän kuin norsunlihasta. Hendrik oli
hankkinut riistan laukauksella rihlapyssystään seuraavalla tavalla: --
Noin puolenpäivän aikaan hän lähti liikkeelle -- kuvitellen leirin
läheisellä suurella rehevällä niityllä nähneensä jonkun eläimen.
Käveltyänsä puolen mailin verran ja pysytellen niityn pientareita
kiertävässä pensaikossa hän saapui kyllin lähelle ollakseen varma, että
se _oli_ eläin, jonka hän oli huomannut -- sillä hän näki nyt _kaksi_
merkille panemassaan paikassa.
Ne olivat jotakin lajia, jota hän ei ennemmin ollut tavannut. Ne
olivat varsin pieniä elukoita, -- vielä pienempiä kuin hyppykauriit --
mutta niiden yleisestä muodosta ja ulkonäöstä päättäen Hendrik tiesi
niiden olevan joko antilooppeja tahi saksanhirviä; ja koska Hans oli
kertonut hänelle, _ettei Etelä-Afrikassa ole ensinkään saksanhirviä_,
päätteli hän niiden olevan jotakin antilooppilajia. Siinä oli
koiras ja naaras -- sen hän tiesi, koska vain toisella oli sarvet.
Koiras oli korkeudeltaan _alle kaksi jalkaa_, hoikkarakenteinen ja
vaaleankeltaisenruskea väriltään. Sillä oli valkoinen vatsa, silmien
yläpuolella valkeat kaaret ja hiukan valkoista pitkää karvaa kurkussa.
Polvien alapuolella oli kellertävät pitkät karvatupsut; sen sarvet --
olematta lyyran muotoiset, kuten hyppykauriilla -- kohosivat miltei
pystysuoraan neljän tuuman pituisina. Ne olivat väriltään mustat,
muodoltaan pyöreät ja hiukan renkaisiin uurretut. Naaras oli sarveton
ja kooltaan paljoa pienempi puolisoansa.
Kaikista näistä merkeistä arveli Hendrik pienten antilooppien olevan
"urebeja"; ja niitä ne olivatkin.
Hän hiipi edelleen niitä kohden, kunnes oli niin lähellä kuin saattoi
päästä. Mutta hän oli vieläkin runsaasti kolmensadan kyynärän päässä
niistä, ja luonnollisesti oli ampumamatka vielä liian pitkä, kun
hänellä oli pieni rihlapyssy.
Tiheä _jong dora_-pensas peitti hänet, mutta hän ei uskaltanut mennä
edemmäs; muutoin riista olisi säikähtänyt. Hän saattoi havaita niiden
olevan arkoja elukoita.
Silloin tällöin koiras ojensi siron kaulansa täyteen pituuteen, päästi
heikon määkivän äänen ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Näistä
merkeistä Hendrik päätti niiden olevan arkaa riistaa eikä helposti
lähestyttäviä.
Hendrik loikoili hetkisen ajatellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli
tuulen alla riistaan nähden, koska oli tahallaan siten kulkenut; mutta
kotvasen kuluttua hän näki harmikseen, että eläimet kävivät syödessään
_tuulta vastaan_ ja siten luonnollisesti laajensivat välimatkaa itsensä
ja hänen välillään.
Hendrikin mieleen johtui, että niiden tapana kenties on syödessään
kulkea vasten tuulta, kuten hyppykauriit ja jotkut muut lajit tekevät.
Jos niin on, saattoi hän yhtä hyvin luopua koko hommasta tai muussa
tapauksessa tehdä pitkän kierroksen ja hiipiä niitä vastaan. Tämä
olisi sekä vaivaa että aikaa kysyvä työ ja lopultakin perin epävarmaa
metsästystä. Kaiken hänen pitkän kulkemisensa, hiivintänsä ja
ryömimisensä jälkeen riista luultavasti vainuaisi hänet, ennenkuin se
olisi pyssynkantaman päässä -- sillä juuri tästä syystä vaisto neuvoi
niitä syödessä kulkemaan _vasta_- eikä _myötä_tuuleen.
Koska lakeus oli suuri ja piilopaikka etäinen, lannistui Hendrik ja
jätti sikseen puoleksi muodostamansa suunnitelman koettaa kulkea niitä
vastaan.
Hän oli nousemaisillaan jaloilleen palatakseen kotiin, kun
hänen päähänsä pälkähti, että hän kenties voisi keksiä sopivan
houkuttelukeinon. Hän tiesi olevan useita antilooppilajeja, joissa
uteliaisuus oli pelkoa suurempi. Hän oli usein houkutellut hyppykauriin
sopivan matkan päähän. Miksi eivät nämä seuraisi samaa vaikutinta?
Hän päätti koettaa. Pahimmassa tapauksessa hän epäonnistuisi, eikä
hänellä muutoinkaan olisi tilaisuutta päästä ampumaan.
Hetkeäkään viivyttelemättä hän pisti käden taskuunsa. Hänen piti sieltä
saada suuri punainen nenäliina, jota useammin kuin kerran oli käyttänyt
samanlaiseen tarkoitukseen. Hänen harmikseen se ei ollut siellä!
Hän tutki tarkkaan molemmat takkinsa taskut, sitten laajat housunsa,
sitten povensa liivien alta. Ei. Nenäliinaa ei löytynyt. Valitettavasti
se oli jäänyt vankkureihin. Se oli perin kiusallista.
Mitä muuta hän voisi käyttää? Riisua nuttunsa ja pitää sitä ylhäällä?
Se ei ollut kyllin kirkkaan värinen. Se ei kelvannut.
Nostaisiko hän hattunsa pyssynsä nenään? Se voisi olla parempi, mutta
se olisi kuitenkin liiaksi ihmismuodon kaltainen, ja Hendrik tiesi
kaikkien elukoiden sitä pelkäävän.
Onnellinen ajatus juolahti vihdoin hänen mieleensä. Hän oli kuullut,
että uteliaita antilooppeja vetävät puoleensa omituiset muodot ja
liikkeet miltei yhtä paljon kuin räikeät värit. Hän muisti erästä
metkua, jota metsästäjien sanottiin hyvällä menestyksellä käyttäneen.
Se oli kylläkin helppo: metsästäjä seisoi käsillään ja päällään ja
sätkytteli koipiaan ilmassa.
Nyt sattui Hendrik olemaan juuri noita poikia, jotka usein olivat
huvikseen harjoitelleet tätä pientä voimistelutemppua; ja hän osasi
seisoa päällään kuin paras voimistelija.
Hetkeäkään viivyttelemättä hän laski pyssynsä maahan kättensä väliin,
ja heittäen säärensä ylös alkoi sätkytellä niitä, kopistellen niitä
yhteen ja asettaen ne ristiin mitä eriskummaisimmalla tavalla.
Hän oli asettunut niin, että hänen kasvonsa olivat käännetyt eläimiin
päin hänen seistessään päällänsä. Luonnollisesti hän ei siinä asennossa
voinut nähdä niitä, koska ruoho oli jalan korkuista; mutta aika ajoin
hän antoi jalkojensa laskeutua maahan ja silloin, katsomalla sääriensä
välistä, saattoi erottaa, kuinka kepponen onnistui.
Se onnistui todella. Koiras, ensin huomaten omituisen esineen, päästi
terävän vihellyksen ja kiiti pois nopeana kuin lintu -- sillä "urebi"
on nopeimpia Afrikan antiloopeista. Naaras seurasi, vaikkei niin
sukkelaan, ja jäi pian jälkeen.
Huomatessaan tämän koiras äkkiä pysähtyi -- ikäänkuin häveten
ritarillisuudenpuutettaan -- kääntyi ympäri ja laukkasi takaisin,
kunnes jälleen oli naaraksen ja tuon kummallisen sitä säikähdyttäneen
esineen välissä.
Mikähän tuo omituinen esine saattoi olla? näytti se nyt kysyvän
itseltään. Se ei ollut leijona eikä leopardi, ei hyeena eikä myöskään
sakaali. Se ei ollut kettu eikä "fennec", ei maasusi eikä villikoira,
ei mikään sen tutuista vihollisista. Ei se myöskään ollut bushmanni,
sillä he eivät ole kaksipäisiä, kuten tämä näytti olevan. Mitä ihmettä
se oli? Se oli pysynyt paikallaan -- se ei ollut ajanut takaa. Kenties
se ei ollut vaarallinen lainkaan. Epäilemättä se oli vallan viaton.
Niin tuumaili urebi. Sen uteliaisuus voitti pelon. Hän menisi hiukan
lähemmäksi. Hän tahtoisi nähdä esineen paremmin, ennenkuin lähtisi
pakoon. Samantekevää mikä se oli, se ei voinut vahingoittaa tuollaisen
matkan päästä; ja _saavuttaa hänet_, puh! ei ollut koko Afrikassa
olentoa, kaksi- tai nelijalkaista, jolle hän ei voisi heittää pölyä
vasten naamaa.
Niin se kulki hiukan lähemmäksi ja sitten vielä hiukan lähemmäksi ja
jatkoi etenemistään, juoksu seuraten juoksua, nyt tätä, nyt tuota
tietä, mutkitellen yli lakeuden, kunnes se oli vähemmän kuin sadan
askeleen päässä tuosta omituisesta esineestä, joka ensi näkemällä oli
sitä niin kauhistuttanut.
Sen toveri, naaras, pysytteli sen kintereillä; se näytti vallan yhtä
uteliaalta -- suuret loistavat silmät ihan avoimina sen pysähtyessä
aika ajoin katsoa tuijottamaan. Toisinaan nuo kaksi kohtasivat
toisensa risteillessään ja pysähtyivät hetkiseksi ikäänkuin kuiskaten
neuvotellakseen, ja kysyivät toisiltaan, oliko jo saanut selville tuon
oudon ilmiön laatua.
Oli kuitenkin ilmeistä, ettei näin ollut asian laita -- koska ne yhä
jatkoivat lähenemistään kyselevin ja ihmettelevin ilmein ja liikkein.
Vihdoin outo esine katosi hetkeksi ruohikkoon; sitten ilmestyi jälleen
-- mutta nyt muuttuneessa muodossa. Jotakin sen lähellä kimalteli
kirkkaasti auringossa, ja tuo kimallus aivan lumosi koiraksen, jottei
se voinut paikaltaan liikahtaa, vaan seisoi sitä järkähtämättä
silmäten. Kohtalokas lumous! Se oli sen viimeinen katse. Kirkas leimaus
välähti -- jotakin tunkeutui sen sydämeen; se ei nähnyt enää tuota
välkkyvää esinettä.
Naaras oli hypähtänyt sinne, johon sen puoliso oli kaatunut, ja seisoi
määkien sen vieressä. Se ei tiennyt sen äkillisen kuoleman syytä,
mutta näki, että se oli kuollut. Sen kyljessä oleva haava -- punainen
verivirta -- olivat sen silmien edessä. Se ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt kuolemaa tässä muodossa, mutta tiesi armaansa kuolleen. Tämän
hiljaisuus -- ruohikkoon ojentautunut liikkumaton ja hervoton vartalo
-- lasittuneet silmät -- kaikki kertoi, että sen elämä oli päättynyt.
Naaras olisi paennut, mutta se ei voinut jättää sitä -- se ei voinut
erota tuosta hengettömästä ruumiistakaan. Se tahtoi viipyä kotvasen ja
murehtia sitä.
Sen leskeys oli lyhyt. Jälleen leimahti sytytin -- jälleen paukahti
välkkyvä putki -- ja sureva antilooppi kaatui puolisonsa ruumiin yli.
Nuori metsästäjä nousi ja juoksi eteenpäin. Hän ei, yleisen tavan
mukaan, pysähtynyt lataamaan, ennenkuin oli tullut saaliinsa luo.
Lakeus oli aivan tasaista eikä hän nähnyt sillä ainoatakaan muuta
eläintä. Kuinka hän hämmästyikään saapuessaan antilooppien luo ja
huomatessaan, että joukosta oli _kolmas_ vielä elossa!
Niin, pieni kili, ei kaniinia suurempi, hyppeli ruohikossa, juoksenteli
kaatuneen emonsa ruumiin ympärillä ja määki hennolla äänellä.
Hendrik oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut havainnut tätä olentoa
ennemmin; mutta hän ei todellakaan ollut paljoa nähnyt antiloopeista
siihen hetkeen saakka, jolloin hän tähtäsi, ja ruoho oli kätkenyt
pienoisen.
Niin metsästäjä kuin olikin, Hendrik ei voinut olla tuntematta
liikutusta katsellessaan edessään olevaa kuvaa. Mutta hän tiesi, ettei
hän ollut kevytmielisesti surmannut näitä elukoita pelkän huvin vuoksi,
ja se tyynnytti hänen omaatuntoaan.
Pikku kili olisi oivallinen lemmikki Janille, joka oli usein toivonut
sellaista, koska hänen sisarellaankin oli omansa. Sitä voisi ruokkia
lehmän maidolla, ja vaikka se oli kadottanut niin hyvin isän kuin
emonkin, päätti Hendrik, että sitä hoidettaisiin huolellisesti. Hänen
ei ollut vaikea saada sitä kiinni, kun se ei tahtonut lähteä pois
paikasta, missä sen emo makasi, ja pian Hendrik piteli sylissään tuota
sävyisää olentoa.
Sitten hän sitoi yhteen koiraksen ja naaraksen; ja kiinnitettyään
vankan nuoran edellisen sarviin hän lähti liikkeelle vetäen kahta
antilooppia perässään.
Kun nämä olivat maassa päät edellä, vedettiin niitä _myötäkarvaan_,
mikä teki sen paljon helpommaksi; ja koska ei ollut muuta kuin
ruohoturpeita, joiden yli tuli mennä, sai nuori metsästäjä koko
riistansa leiriin suuremmitta vaikeuksitta.
Kaikkien ilo oli suuri, kun he näkivät moisen sievän määrän
metsänriistaa, mutta Janin riemu oli yli kaikkien muiden; eikä hän enää
kadehtinut Trüeytä pienen gasellin takia.