Väsyneitä kun olivat, olisivat he pian vaipuneet uneen. Mutta sitä ei
sallittu. Heidän levätessään suljetuin silmin unenhorroksessa ennen
nukahtamista, saattoivat oudot äänet leirin lähellä heidät äkkiä
säpsähtämään.
Ne olivat kuin raikuvia naurunrähähdyksiä; eikä kukaan niihin
tottumaton olisi voinut väittää niiden olevan muuta kuin inhimillisten
olentojen ääniä. Ne muistuttivat sellaista kimakkaa ääntä, joka liittyy
mielettömän neekerin nauruun. Tuntui kuin olisi hulluinhuone-joukkio
neekereitä päästetty irti tänne päin.
Joka hetki äänet kuuluivat selvempinä ja kovempina; ja ilmeistä oli,
että mikä tahansa niihin aihetta antoikin, se oli tulossa lähemmäksi
leiriä.
Että siellä oli useampia kuin yksi olento, oli selvää -- niin, ja yhtä
selvää, että siellä oli useampia kuin yhtä _lajia_ olennoita; sillä
niin vaihtelevia olivat äänet, että vatsassapuhuja olisi joutunut
ymmälle yrittäessään jäljitellä niitä kaikkia. Sieltä kuului ulvontaa
ja vikinää, röhkimistä ja murinaa ja kuin tuskissaan olevan hiljaista,
alakuloista valitusta ja sähinää ja rääkymistä ja kuin haukkuvien
koirien lyhyitä, teräviä äännähdyksiä ja sitten hetkinen pari syvää
hiljaisuutta, ja jälleen tuo ihmismäinen naurukuoro, joka kammottavana
voitti kaikki muut äänet.
Otaksunet, että moisen raivoisan konsertin täytyi leirissä synnyttää
suurta levottomuutta. Ei laisinkaan. Kukaan ei vähintäkään peljästynyt
-- ei edes viaton pikku Trüey eikä vähäinen Jankaan.
Jos nämä äänet olisivat olleet heille outoja, olisivat he epäilemättä
pahastikin peljästyneet. He olisivat olleet niistä kauhuissaan; sillä
niiden tarkoitus oli aiheuttaa sellainen vaikutus jokaisessa, jonka
korville ne olivat uusia.
Mutta van Bloom ja hänen perheensä olivat eläneet liian kauan villillä
"karoolla" ollakseen tietämättömiä noista äänistä. Ulvonnassa ja
rääkymisessä ja haukunnassa he kuulivat vain sakaalin huudot; ja he
tunsivat hyvin ilkeän hyeenan raivoisan naurun.
Sen sijaan että olisivat säikähtäneet ja hypähtäneet vuoteistaan, he
makasivat hiljaa ja kuuntelivat -- pelkäämättä meluavien elukoiden
heitä ahdistavan.
Van Bloom ja lapset nukkuivat vankkureissa; Swartboy ja Totty maassa
-- mutta he makasivat lähellä tulta eivätkä sentähden pelänneet
minkäänlaisia villejä eläimiä.
Hyeenat ja sakaalit näyttivät kuitenkin tällä kertaa olevan sekä
lukuisat että rohkeat. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun niitä
ensin kuultiin, kohosivat niiden huudot ympäri leiriä joka taholta niin
läheltä ja niin äänekkäinä, että se oli suorastaan vastenmielistä --
vieläpä ottamatta huomioon näiden petojen luontoakaan.
Viimein ne tulivat niin likelle, että oli mahdotonta katsoa mihinkään
suuntaan näkemättä viheriäisen tai punaisen silmäparin kiiluvan tulien
valossa! Valkoisia hampaita saattoi myöskin huomata, kun hyeenat
avasivat kitansa päästäkseen viiltäviä nauruntapaisia huutojansa.
Moinen näky silmiensä edessä ja moiset äänet korvissaan ei van Bloom
eikä kukaan hänen väestään -- niin väsyneitä kuin olivatkin -- voinut
nukahtaa. Itse asiassa oli pahempaakin paitsi sitä, ettei uni tullut
kysymykseen; kaikki -- kenttäkornettikin itse -- alkoivat tuntea
levottomuutta, joskaan ei todellista pelkoa.
He eivät koskaan olleet nähneet hyeenajoukkoa niin lukuisana ja
raivokkaana. Niitä oli ainakin pari tusinaa leirin ympärillä sekä kaksi
sen vertaa sakaaleja.
Van Bloom tiesi, että vaikka hyeena tavallisissa oloissa ei olekaan
vaarallinen eläin, on kuitenkin paikkoja ja hetkiä, jolloin se ahdistaa
ihmisiä. Swartboy tiesi sen hyvin ja Hans myöskin, joka oli sellaisesta
asiasta lukenut. Ei ihme siis, että he kaikki tunsivat hiukan
levottomuutta. Hyeenat käyttäytyivät nyt niin julkeasti ja näyttivät
niin saaliinhimoisilta, ettei uni tullut kysymykseenkään. Johonkin
täytyi ryhtyä karkoittaakseen pedot leirin luota.
Van Bloom, Hans ja Hendrik tarttuivat pyssyihinsä ja menivät ulos
vankkureista, kun taas Swartboy varusti itsensä jousellaan ja
vasamillaan. Kaikki neljä seisoivat lähellä nwanan runkoa, toisella
puolen nuotioita. Tässä paikassa he olivat varjossa. Siitä he parhaiten
saattoivat tarkata kaikkea, mikä tulisi tulien valoon, joutumatta itse
huomatuiksi. Heidän asemansa oli hyvin valittu.
He olivat tuskin asettuneet sinne, kun havaitsivat, mihin suureen
laiminlyöntiin olivat joutuneet syypäiksi. Ensi kertaa johtui nyt
heidän mieleensä, mikä oli tuonut hyeenoita niin lukuisasti heidän
ympärilleen. Epäilemättä se oli norsunliha -- _biltong_.
Sitä pedot ajoivat takaa; ja kaikki huomasivat nyt, että oli tehty
virhe ripustamalla liha liian matalalle. Hyeenat voisivat helposti
ulottua siihen.
Tämä olikin pian silminnähtävää; sillä heidän juuri seistessään
ja tarkastellessaan punaisia kiehkuroita, jotka selvästi näkyivät
Swartboyn tulien valossa, kohosi pörröinen, kirjava peto
takajaloilleen, tarttui yhteen kaistaleeseen, veti sen alas paalulta ja
juoksi sitten saaliineen pois pimeyteen.
Toisia petoja syöksi sen luo saadakseen osansa ryöstöstä; ja
epäilemättä oli tuo palanen nautittu vähemmässä kuin puolessa
minuutissa, sillä sen ajan kuluttua osoittivat kiiluvat silmät ja
hohtavat hampaat koko lauman tulleen takaisin ja olevan valmiin
tekemään uuden anastuksen.
Kukaan metsästäjistä ei ollut laukaissut, koska petojen ketteryys teki
vaikeaksi tähdätä ainoaankaan niistä; ja kaikki tiesivät ruudin ja
lyijyn olevan liian kalliita tuhlattaviksi "lennosta" ampumiseen.
Rohkaistuneina menestyksestään hyeenat olivat nyt tulleet lähemmäksi
ja olisivat seuraavassa hetkessä tehneet yleisen hyökkäyksen
lihatelineille ja epäilemättä saaneetkin raastetuksi pois suuret
määrät lihaa. Mutta juuri silloin pälkähti van Bloomin päähän, että
olisi parasta panna pyssyt syrjään ja korjata heidän tekemänsä erehdys
asettamalla biltong pois ulottuvilta. Jolleivät he niin tekisi,
täytyisi heidän joko valvoa koko yö sitä vartioiden tai menettää joka
kaistale.
Kuinka se saataisiin pois ulottuvilta?
Ensin he ajattelivat koota sen läjään ja tallettaa sen vankkureihin.
Se ei olisi ainoastaan ikävä homma, vaan tekisi myös haittaa heidän
makuupaikoilleen.
Ilmaantui kuitenkin toinen vaihtoehto. He huomasivat, että jos telineet
vain olisivat kyllin korkeat, voisi lihan helposti ripustaa niin,
etteivät hyeenat siihen ulottuisi. Ainoa kysymys oli, miten saisi
poikkipaalut vähän korkeammalle. Pimeässä he eivät saisi kuntoon uusia
pystypaaluja, ja siinäpä olikin pulma. Kuinka siitä selvittäisiin? Hans
kunnostautui ehdottomalla erästä keinoa: tuli ottaa muutamia pysty
paaluja irti, kiinnittää ne toisiin, sakaraiset päät ylöspäin, ja panna
sitten poikkipaalut ylimmäisiin haaroihin. Silloin saataisiin kyllin
korkea teline, jotta liha voitaisiin ripustaa sekä sakaalien että
hyeenain ulottuvilta.
Hansin ehdotus hyväksyttiin heti. Puolet pystypaaluista otettiin irti
ja kiinnitettiin toisiin siten, että niiden haarat kohosivat runsaasti
kaksitoista jalkaa korkealle ilmaan; ja sitten sovitettiin poikkipaalut
niiden yläpäähän. Seisomalla eräällä vankkurien arkulla van Bloom
saattoi heittää lihakaistaleet vaakasuorille paaluille ja sillä tavoin,
että ne riippuivat vain pari tuumaa alas eivätkä saaliinhimoiset pedot
mitenkään niihin ulottuneet.
Kun työ oli päätetty, meni joukkue takaisin paikalleen puun varjoon,
aikoen hetkisen vartioida ja katsoa, kuinka susimaiset tungettelijat
menettelisivät.
Heidän ei tarvinnut kauan vartioida. Vähemmän kuin viiden minuutin
kuluttua lauma lähestyi biltongia ulvoen ja rähisten ja nauraen kuten
ennenkin; tällä kertaa kuitenkin päästäen erikoisia huutoja kuin
tyytymättömyyttä ilmaisten. Ne näkivät yhdellä silmäyksellä, etteivät
houkuttelevat kiehkurat olleet enää niiden ulottuvilla.
Ne eivät kuitenkaan tahtoneet poistua, ennenkuin ottaisivat asiasta
täyden selon, ja useita suurimmista lähestyi rohkeasti telinettä
hyppien ylös ja koettaen sen korkeutta.
Useiden yritysten jälkeen, hyppien joka kerta niin korkealle kuin
suinkin, ne näyttivät menettävän rohkeutensa; epäilemättä ne olisivat
ajan tullen jäljitelleet kettua pihlajanmarjoineen ja menneet
hiljalleen tiehensä. Mutta van Bloom suuttuneena siitä, että hänet
tällä tavoin oli ajettu liikkeelle mieluisasta levosta, päätti jollakin
lailla kostaa kiusanhengilleen; niinpä hän kuiskasi sanasen toisille,
ja yhteislaukaus pamahti puun takaa.
Odottamaton laukaus aiheutti sekä hyeenain että sakaalien nopean
hajaantumisen, ja saattoi kuulla niiden monien jalkain sipsutusta,
kun ne juoksivat tiehensä. Kun telineiden alustaa tarkastettiin,
huomattiin, että näistä saaliinhimoisista nelijalkaisista oli kaksi
suurempaa ja yksi pienempi saanut surmansa.
Swartboy oli laukaissut nuolensa yhtä aikaa pyssyjen kanssa ja
kaatanut sakaalin, sillä myrkytetty varsi näkyi pistävän esiin eläimen
kylkiluiden välistä.
Pyssyt ladattiin uudelleen, ja joukko meni entisille paikoilleen; mutta
vaikka he odottivat puolisen tuntia, ei hyeenaa eikä sakaalia näkynyt.
Ne eivät kuitenkaan olleet menneet kauas, kuten niiden villi musiikki
todisti; mutta syy, miksi ne eivät palanneet, oli se, että ne olivat
nyt keksineet järvessä olevan elefantinhaaskan puolikkaan, ja sen
ääressä ne nyt illastivat. Leiriin saattoi selvästi kuulla niiden
syöksyvän veteen, ja koko yön ne riitelivät ja murisivat, nauroivat ja
kirkuivat ahtaessaan itseensä runsasta saalistaan.
Luonnollisesti eivät van Bloom eikä hänen väkensä istuneet koko yötä
kuuntelemassa tätä äänten sekasotkua. Niin pian kuin he huomasivat,
etteivät pedot luultavasti enää tulisi leirin lähettyville, panivat
he aseensa pois, palasivat makuusuojallensa ja olivat pian kaikki
vaipuneet suloiseen lepoon, joka seuraa terveellisessä ponnistuksessa
vietettyä päivää.