Näiden kahden suuren nelijalkaisen välinen ottelu ei kestänyt kauempaa
kuin kymmenen minuuttia. Tämän ajan kuluessa eivät metsästäjät
ryhtyneet mihinkään yrityksiin hyökätäkseen niiden kummankaan kimppuun
-- niin kiintyneitä he olivat tarkastamaan harvinaista kamppailua.
Vasta sarvikuonon paettua ja elefantin palattua veteen, he vielä
kerran alkoivat neuvotella jostakin suunnitelmasta käydäkseen tämän
Afrikan mahtavimman eläimen kimppuun. Hans otti nyt pyssynsä ja liittyi
joukkoon.
Elefantti, etsiskeltyänsä vihollistaan, oli tullut takaisin ja
seisoi polvia myöten järvessä. Se näytti levottomalta ja suuresti
kiihtyneeltä. Sen häntä oli alituiseen liikkeessä, ja aika ajoin se
kajahutti läpitunkevan, alakuloisen huudon -- aivan erilaisen kuin sen
tavallinen torventapainen mylvintä. Se kohotti suunnattomia jäseniänsä
ja upotti ne sitten jälleen pohjaan, kunnes vesi vaahtosi tästä
jatkuvasta kirnuamisesta.
Mutta omituisin sen puuhista oli tapa, jolla se käytti pitkää
torvenmuotoista kärsäänsä. Sillä se imi melkoisia vesimääriä ja sitten
suunnaten sen taaksepäin tyhjensi nesteen yli selkänsä ja hartiainsa
kuten äärettömästä ruiskusta. Tämän suihkukylvyn se uudisti kerta
kerran jälkeen vaikka oli selvää, ettei sen ollut hyvä olla.
Kaikki he tiesivät sen olevan vihoissaan. Swartboy sanoi, että olisi
ylen vaarallista tällä hetkellä joutua sen huomion esineeksi, jollei
olisi hevosta, millä karahuttaa pois sen tieltä. Tämän vuoksi oli
jokainen heistä piilottautunut nwanapuun rungon taakse, van Bloom
kurkistellen toiselta ja Hendrik toiselta puolen, pitääkseen silmällä
sen liikkeitä.
Huolimatta vaarasta he päättivät vihdoin ryhtyä sitä ahdistamaan. He
arvelivat, että jolleivät sitä pian tee, se, kulkee tiehensä ja jättää
heidät ilman illallista -- sillä he toivoivat saavansa syödä iltaseksi
kappaleen sen kärsää. Aika oli siis kallis, ja he päättivät käydä sen
kimppuun pitkittä puheitta.
He aikoivat hiipiä niin lähelle kuin turvallista oli. Kaikki kolme
laukaisisivat yht'aikaa ja makaisivat sitten piiloutuneina pensaisiin,
kunnes näkisivät ampumisensa seurauksen.
Enempää keskustelematta van Bloom, Hans ja Hendrik jättäen puun
hiipivät pensaikon läpi järven länsipäätä kohden. Siinä ei ollut
yhtäjaksoista tiheikköä, vaan ainoastaan joukko pensaita ja puuryhmiä,
niin että täytyi hiipiä perin varovaisesti toisesta toiseen. Van
Bloom johti kulkua ja pojat pysyttelivät jäljessä, seuraten hänen
kintereillään.
Kun joku viisi minuuttia oli näin kulutettu, saapuivat he
pienen puuryhmän suojaan lähelle vedenrajaa, kylliksi likelle
jättiläisriistaansa. Nelinkontin he nyt lähestyivät viidakon reunaa;
ja erottaen lehvät toisistaan katselivat niiden lomitse. Mahtava
nelijalkainen oli suoraan heidän silmiensä edessä, noin kolmenkymmenen
kyynärän päässä.
Se loiskutteli yhä uutterasti ja puhalteli vesimääriä ruumiinsa yli. Se
ei näyttänyt merkkiäkään, että sillä oli vihiä heidän läsnäolostaan.
Heillä oli siis hyvää aikaa valita sen suunnattomasta ruumiista paikka,
johon tähtäisivät pyssyillään.
Kun he uudesta asemastaan sen ensin näkivät, seisoi se peräpuoli heitä
kohti. Van Bloom arveli, ettei ollut sopiva aika laukaista, koska he
eivät voisi tästä asemasta saada siihen kuolettavaa haavaa. He siis
odottivat, kunnes se ehkä kääntyisi sivuttain, ennenkuin ampuisivat
yhteislaukauksensa. Kaiken aikaa he pitivät silmänsä tarkasti
suunnattuina siihen.
Vihdoin se lakkasi "kirnuamasta" jaloillaan eikä enää nostanut vettä
kärsäänsä; ja nyt metsästäjät huomasivat, että järvi oli punaisena sen
ympärillä! Sen veri oli veden punannut.
He eivät enää epäilleet sitä, että sarvikuono oli sitä haavoittanut;
mutta oliko haava paha, sitä he eivät voineet sanoa. Se oli sen
kyljessä, ja he saattoivat yhä nähdä vain sen leveän peräpuolen siitä
asennosta, jossa se yhä seisoi. Mutta he odottivat hyvässä uskossa --
koska he tiesivät, että mennessään pois vedestä sen täytyisi kääntää
kylkensä heihin päin.
Useita minuutteja se pysyi samassa asennossa; mutta he huomasivat,
ettei se enää piessyt hännällänsä ja että sen ryhti oli veltto ja
lamaantunut. Silloin tällöin se käänsi kärsänsä sitä paikkaa kohti,
johon se oli saanut piston kobaoban sarvesta. Oli ilmeistä, että
haava vaivasi sitä, ja tämä ilmeni vielä selvemmin sen kärsän kautta
tulevassa äänekkäässä, tuskallisessa hengityksessä.
Nuo kolme alkoivat käydä kärsimättömiksi. Hendrik pyysi lupaa hiipiä
toiseen paikkaan ampuakseen sitä, jotta se käännähtäisi.
Juuri sillä hetkellä elefantti liikahti kuin aikoen tulla ylös vedestä.
Se oli kääntynyt miltei ympäri -- sen pää ja eturuumis olivat kuivalla
maalla -- kolme pyssyä ojennettiin -- kolmen metsästäjän silmät olivat
katsomaisillaan pyssyjensä tähtäimien läpi, kun äkkiä nähtiin sen
horjahtavan -- ja sitten vierähtävän kumoon! Valtavasti loiskahtaen sen
suunnaton ruumis vaipui veteen, vyöryttäen suuria aaltoja järven joka
kolkkaan.
Metsästäjät laskivat hanan vireestä ja hypähtäen väijyksistään
ryntäsivät esiin rannalle. Yhdellä silmäyksellä he näkivät, että
elefantti oli kuollut. He näkivät sen kyljessä olevan haavan --
sarvikuonon sarven tekemän läven. Se ei ollut kovin suuri, mutta kauhea
ase oli tunkeutunut syvälle sen ruumiiseen, sisäelimiin asti. Ei ihme
siis sen aiheuttama seuraus -- mahtavimman nelijalkaisen kuolema.
Niin pian kun elefantin kuolema tuli tiedoksi, nähtiin kaikkien
ryntäävän paikalle. Pikku Trüey ja Jan kutsuttiin pois piilopaikasta
-- sillä he olivat kumpikin olleet kätkössä vankkureissa -- ja Totty
meni myös rannalle muiden joukossa. Swartboy oli ensimmäisenä paikalla
tuoden muassaan kirveen ja suuren puukon -- sillä Swartboylla oli
aikeita ruhoon nähden -- Hans ja Hendrik riisuivat yltään nuttunsa
auttaakseen tässä teurastuspuuhassa. Ja mitä puuhaili van Bloom sillä
välin? Oi, se on tärkeämpi kysymys kuin luuletkaan. Se oli tärkeä hetki
-- suuren ratkaisun hetki kenttäkornetin elämässä.
Hän seisoi käsivarret ristissä järven rannalla, juuri sillä kohdalla,
johon elefantti oli kaatunut. Hän näytti vaipuneen hiljaiseen
mietiskelyyn, silmät käännettyinä eläimen suunnatonta ruhoa kohti. Ei,
ei ruhoa kohti. Tarkka vaarinottaja olisi havainnut, etteivät hänen
silmänsä harhailleet yli tuon paksun nahan ja lihan muodostaman vuoren,
vaan lepäsivät määrätyssä kohdassa.
Eläimen kyljessäkö olevassa haavassa? Miettikö van Bloom, kuinka pisto
oli aiheuttanut noin suunnattoman elukan kuoleman?
Ei kumpaakaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat aivan eri aiheeseen.
Elefantti oli kaatunut niin, että sen pää oli veden yläpuolella,
leväten pienellä hiekkasärkällä; sitä pitkin sen pehmeä ja taipuisa
kärsä ojentui koko pituudessaan. Keltaiset kiiltävät torahampaat
kaartuivat juurestaan kuin pari jättiläissuuruista käyrämiekkaa, nuo
norsunluiset käsivarret, jotka vuosia -- jopa vuosisatoja kenties --
olivat sitä palvelleet sen repiessä metsän puita juurineen ja tonkiessa
vastustajiaan monessa kauheassa taistelussa. Kallisarvoiset ja kauniit
voitonmerkit ne olivat, mutta valitettavasti oli niiden maailmanmaine
niin kallis, että se oli vienyt hengen monilta tuhansilta sen rodusta.
Loistaen koko komeudessaan olivat siinä nuo yhteenkuuluvat puolikuut
tasaisesti kaartuen ja pehmeästi pyöristyen. _Näihin_ olivat
kenttäkornetin silmät luodut.
Niin, ja hänen luomassaan katseessa oli myös harvinainen into. Hänen
huulensa olivat yhteenpuristetut, hänen rintansa kohoili huomattavasti.
Oi, kokonainen ajatusten maailma risteili sillä hetkellä van Bloomin
mielessä.
Olivatko ne tuskaisia ajatuksia? Hänen kasvojensa ilme kertoi
päinvastaista. Pilvi, joka kaiken päivää oli varjostanut hänen
otsaansa, oli kadonnut. Siitä ei ollut rahtuakaan jäljellä, vaan sen
sijalla saattoi nähdä toivon ja ilon piirteet, ja nämä tunteet saivat
vihdoin ilmaisun sanoissa.
"Se on taivaan apu!" huudahti hän ääneen. "Onni -- onni!"
"Mikä nyt on, isä?" kysyi pikku Trüey, joka oli hänen lähellään; "mistä
sinä puhuit, isä rakas?"
Ja sitten kaikki muutkin kokoontuivat hänen ympärilleen, havaiten hänen
kiihoittuneen käytöksensä ja hyvillään huomatessaan hänen näyttävän
niin onnelliselta.
"Mikä nyt on, isä?" kysyivät kaikki yhteen ääneen, myöskin Swartboyn ja
Tottyn seistessä innokkaina vastausta kuulemassa, kuten muutkin.
Mieluisten ajatusten liikuttamana ei hellä isä voinut enää salata
lapsiltaan vastaheränneen onnellisuutensa salaisuutta. Hän täytti
heidän pyyntönsä ilmaisemalla sen.
Osoittaen pitkiä puolikuita, hän sanoi:
"Näettehän nuo kauniit torahampaat?"
Tietysti he kaikki näkivät.
"No tunnetteko niiden arvoa?"
Ei. He tiesivät, että ne olivat jonkin arvoisia. He tiesivät elefantin
torahampaista saatavan norsunluuta tai oikeammin, että elefantin
torahampaat olivat juuri norsunluuta, ja että sitä käytetään satojen
esineiden valmistukseen. Olipa todella pikku Trüeylla siitä tehty soma
viuhkakin, ennen hänen äitinsä oma, ja Janilla oli puukko norsunluisine
päineen. Norsunluu oli kaunista ainetta ja aika kallishintaista, sen he
tiesivät. Tämän kaiken he tiesivät, mutta eivät voineet arvata näiden
kahden torahampaan arvoa. Niin he sanoivat.
"No niin, lapseni", sanoi van Bloom, "niin paljon kuin minä voin niitä
arvioida, ne ovat kumpikin kahdenkymmenen Englannin punnan arvoisia".
"Oi voi! Sellainen suuri summa!" huusivat kaikki yhdessä hengenvedossa.
"Niin", jatkoi kenttäkornetti; "luulisin, että kumpikin torahammas
painaa sata naulaa, ja koska norsunluun hinta nykyään on neljä
shillingiä ja kuusi penceä naula, tuottaisivat nämä kaksi rahassa
neljän- ja viidenkymmenen punnan välillä.".
"No, sillähän voisi ostaa täyden valjakon parhaita härkiä!" huudahti
Hans.
"Neljä hyvää hevosta!" sanoi Hendrik.
"Koko lauman lampaita!" lisäsi pikku Jan.
"Mutta kelle ne voimme myydä?" kysyi Hendrik vaitiolon jälkeen. "Olemme
kaukana siirtokunnista. Kuka antaisi meille niistä joko härkiä tai
hevosia tai lampaita? Ei maksaisi vaivaa kuljettaa kahta torahammasta
niin pitkää matkaa --"
"Ei _kahta_, Hendrik", sanoi hänen isänsä keskeyttäen hänet; "mutta
ehkäpä kaksikymmentä -- jopa kaksi kertaa kaksikymmentä tai kolme
kertaa se määrä. Ymmärrättekö nyt, mikä tekee minut näin iloiseksi?"
"Aaa!" huudahti Hendrik kuten muutkin, jotka nyt alkoivat käsittää,
mistä heidän isänsä oli niin hyvillään, "arvelet, että voimme näillä
tienoilla saada useampia torahampaita?"
"Aivan niin. Luulen täällä olevan paljon norsuja. Olen varma siitä,
päättäen jo huomaamistani lukuisista jäljistä. Meillä on pyssymme ja
onneksi paljon ampumavaroja. Olemme kaikki jotenkin hyviä ampujia --
miksi emme voisi saada enempää näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä!"
"Ja me saamme", jatkoi van Bloom. "Tiedän, että saamme, sillä tunnen
Jumalan käden, joka keskelle kurjuuttamme lähettää meille tämän
rikkauden -- menetettyämme kaikki. Enemmän tulee saman käden johtaessa.
Olkaa siis hyvällä mielellä, lapseni! Meillä ei ole puutetta -- saamme
vielä runsaasti -- voimme tulla _rikkaiksi!_"
Ei sen vuoksi, että yksikään noista olennoista olisi välittänyt
paljoakaan rikkaudesta, vaan nähdessään isänsä onnellisena he
puhkesivat oikein riemuhuutoon, johon sekä Totty että Swartboy
yhtyivät. Se kaikui yli pienen järven ja sai yöpuulle asettumassa
olevat linnut ihmettelemään, mitä oli tekeillä. Koko Afrikassa ei ollut
onnellisempaa joukkoa kuin tuo, joka sillä hetkellä seisoi yksinäisen
pienen lammen partaalla.